[youtube http://www.youtube.com/watch?v=gGnEPvVuBbs]
Atheonistien saari
Kultaiset silmät sammuivat ja nykyisyys palasi. Selakhilaanin naamio antoi hänelle kyvyn katsoa menneisyyteen, mutta täällä kuka tahansa näki hiekkakiven matkustustuksen ajassa. Ympyrä oli sulkeutunut: luonnon muodottomuus oli vaihtunut kaupungin suoriin kulmiin ja siitä taas esittämättömäksi romuksi. Atheonin kunniaksi rakennettu kaupunki oli lakannut olemasta, kun kamppailu Nimdasta saapui saarelle ja tuhosi kaiken. Jäljellä oli vain rauniot, joiden halki vaelsi kolme hahmoa: matoralainen, selkhilaani ja toa.
Tämän takia… kivimurskan keskellä kulkeva nahkalakkinen matoralainen ajatteli.
Väärien jumalten välienselvittely ja kerettiläinen enkeli tuhosivat kaupungin ja tappoivat tuhansia. Epäjumalia palvonut kaupunki paloi erimielisyyksien liekeissä.
Keltaruskean ja vihreän värinen lyhyt hahmo pysähtyi poikkeuksellisen vähän jäljellä olevan korttelin tykö. Ilmeisesti yksi katedraalipallon pommeista oli osunut suoraan siihen.
Ja sitten ihmetellään, miksi tahdomme tuoda yhtenäisyyttä maailmaan.
Ritarikuntalaisen mietteet kuitenkin keskeytyivät, kun hänen kollegansa täydensi tuulen ulinaa puheellaan.
”Glennhu”, Matoralaisen selakhilaani-kollega kutsui häntä. ”Tyttö sai vainun.”
’Tyttö sai vainun’ oli ilmaisuna melkoinen vähättely. Ritarikunnan edistyineintä ja kokeilevinta teknologiaa edustavan ja Toan kehoon rakennettun järjestelmän väitettiin löytävän kenet tahansa, mistä tahansa. Vain kaikkein parhaiten universumin salat tunteva tiedemis ymmärtäisi täysin, miten jäljitysmekanismi toimi. Glennhulle se oli silti ikuisesti rakkauden voima.
Jonain päivinä hän mietti, oliko tytön pään ja tunteiden sotkeminen mukaan pakollista prosessin toimivuuden kannalta. Ei kuitenkaan tänään. Tänään hän oli tehtävällä.
”Mihin suuntaan?” Glennhuksi kutsuttu ritarikuntalainen kysyi karhealla äänellä.
Selakhilaanin vartioima, sidottu ja suukapuloitu toa, ”tyttö”, nyökytteli epätoivoisena päätään risteyksestä vasemmalle. Raukka uskoi rakkaan makutansa löytyvän siitä suunnasta. Luultavasti myös tiesi.
Matoralainen harppoi kollegoidensa luokse ja tarkkaili maisemaa, jonne toa oli heitä kovasti johtamassa. Heidän eteensä avautui katu, muita ehkä hieman leveämpi, mutta aivan yhtä tuhoutunut. Makuta Nuin sijainnista se ei kuitenkaan antanut minkäänlaista vihjettä.
”Cyrenda?” Glennhu ehdotti.
Selkhilaani teki kuitenkin jo työtä käskettyä. Naamio alkoi hurista ja tunnit vilistä sitä käyttävän naisen silmien edessä.
”Minulla ei riitä energiaa enää moneen yritykseen, joten tämän olisi parempi onnistua.”
Historin rullaaminen pysähtyi ja Cyrendan silmien eteen avautui näkymä saaresta muutamia päiviä sitten: kaupunki yritti yhä olla tulessa. Vastikaan päättyneen pommituksen liekit koettivat vielä syödä hiekkakiveä, mutta kituivat jo. Rakennuksetkaan eivät enää haudanneet uusia uhreja alleen, vaan lojuivat nyt staattisina kivikasoina. Pöly alkoi jo laskeutua ja savu kierteili olemattomuuteen.
Mutta kaaoksen päättyminen ei korjannut kortteleita tai tuonut ketään takaisin elävien kirjoihin. Menetetty pysyi menetettynä. Kaikki eivät olleet kuolleita, mutta kaupunki oli.
Cyrendan aikamatkaava katse kiersi näkymää. Missään ei näkynyt ristin sielua.
Outoa, ritarikuntalainen ajatteli. Hän tiesi kaupungissa olevan eloonjääneitä. Silti, katsellessaan näkymää vain hetkiä Makuta Abzumon Arkkienkelin hyökkäyksen jälkeen, hän ei nähnyt missään ketään. Katu oli täysin tyhjä.
Kunnes se ei ollut.
Cyrenda näki yhden ainoan matoralaisen. Pieni, viitoitettu selviytyjä kipitti kadun yli muutaman korttelin päässä. Ritarikunnan jäljittäjä tarttui toimeen ja pinkaisi juoksuun menneisyyden atheonistin kulkemaan suuntaan.
Matoralainen ja toa jäivät tuijottamaan pitkän hahmon perään. Glennhu tiesi Cyrendan nähneen merkittävän ja kiireellisen johtolangan, mutta ei viitsinyt itse juosta. Kaikki selakhilaanin naamion näkemä oli kuitenkin tapahtunut jo päiviä sitten, ja matoralaisen jalat olivat lyhyet. Hän lähti vaappumaan kollegansa juoksemaan suuntaan ja viittoi käsistään ja suustaan sidottua toaa seuraamaan.
”Tulehan”, Glennhu ohjeisti.
Toa yritti mumista vastaukseksi suukapulansa alta, mutta ainoastakaan sanasta ei ottanut selvää.
”Minä tiedän, minä tiedän”, matoralainen vastasi väsyneesti. ”Älä huoli. Tämä Makutan metsästys on meille kaikille tärkeää.”
Sillä välin Cyrenda oli ehtinyt loitontua jo muutaman korttelin ja oli menneisyydessä kulkenutta matoralaista seuratessaan päätynyt poikkeuksellisen ehjän rakennuksen luo. Julkisivu oli melkein puoliksi pystyssä, ja agentti astui suuren oven holvikaaren alta sisään ja näki, mitä rakennuksessa oli tapahtunut kaksi ja puoli päivää sitten.
Cyrenda tiesi tuijottavansa tyhjää, puolikasta hallia, mutta naamionsa läpi hän näki paljon enemmän. Kultaisten silmien hohteessakin tilasta oli jäljellä enää puolet, mutta tyhjä se ei ollut. Valtava rauniohuone oli tupaten täynnä matoralaisia, ja vaikka Cyrendan naamiovoima ei antanut hänelle kykyä kuulla huoneen tapahtumia, ritarikuntalainen tiesi, mitä matoralaiset tekivät. He lauloivat, kaikki yhteen ääneen. Ritarikuntalainen arvioi suurimman osan kaupungin selviytyjistä ahtautuneen tähän yhteen huoneeseen.
Savun läpi siivilöityvät auringon säteet paistoivat kirkon puuttuvan katon ja muutaman ehjän ikkunan läpi atheonistien joukkoon. Seurakunta oli kokoontunut kirkkoonsa – ilmeisesti keskilaivan takaseinustalle sijoitetun suuren kongin kutsu oli kerännyt kaikki selviytyjät luokseen. Nyt matoralaiset rukoilivat laulaen.
Mata Nuin lapset ylistivät kuorona Atheonia. Jäljet kylmenivät tänne: matoralaisista ei olisi apua Makuta Nuin löytämiseen. Olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että kyseinen seurue olisi törmännyt makutaan ilman, että Ritarikunta olisi saanut tietää siitä. Cyrenda lopetti naamiovoimansa käytön, ja täysi kirkkosali vaihtui tyhjään raunioon.
Koulutetun Ritarikunnan agentin ilmekään ei värähtänyt, mutta hänen mielensä synkkeni. Selkhilaani tiesi, ettei hänestä olisi enää liiemmin apua makutan jäljittämisessä. Hän ei myöskään pitänyt kerettiläisistä.
Muutaman korttelin päässä jäljitys tuotti parempaa tulosta. Glennhun ja sidotun toan oli ollut tarkoitus seurata selakhilaania, mutta toa oli aistinut makutan jäljet toisaalla, ja matoralainen oli seurannut. Ei ollut Glennhun tapaistaan jättää johtolankoja tutkumatta, eikä hänen täytynyt pettyä nytkään. Kohde oli löytynyt.
Sidottu toa oli vajonnut polvilleen kaatuneen patsaan äärelle. Ääntäkään ei kuulunut, mutta Glennhu oli varma, että sidottu toa itki.
Patsas esitti, tai ainakin oli esittänyt, Atheonia. Kaupungin hiekanvärisestä kivestä poiketen kivi-idoli oli valmistettu harmaasta, täysin sileästä kivilajista. Taidokkaasti koristellun patsaan haarniska oli täynnä täynnä pieniä yksityiskohtia, jotka muodostivat sen kuvaamasta hahmosta melkein elävän kuvan. Auki levitetyistä kivisiivistä tallella vain toinen, ja Atheonin sarvekkaasta päästä ei näkynyt jälkeäkään. Se oli ilmeisesti murskaantunut patsaan kaatuessa ja pään ottaessa yhteen kadun kanssa.
Makutat olivat ehkä muodonmuuttajia, mutta agentti tiesi olevansa oikeassa. Kivisen patsaan alle musertunut haarniska oli kuulunut Makuta Nuille. Mustan ja punaisen vuorottelu, koukeroiset piikit ja koristeellinen muotoilu täsmäsivät juuri heidän etsimänsä vankikarkurin tyyliä.
Antidermistä oli roiskunut ympäri katua, arvatenkin kivipatsaan murskatessa jo elottoman ruumiin. Yhteentörmäys kivi-Ahteonin kanssa ei ollut saattanut makutaa hengiltä, ainoastaan levittänyt tämän jäänteitä laajemmalle alueelle. Yhden epäjumalan patsas oli murskannut toisen kehon.
Glennhun eteen avautuva näky oli kaikin puolin raaka ja lohduton: nuori toa itkemässä murskaantuneen ruumiin äärellä, tuhoutuneen kaupungin raunioissa. Ritarikuntalainen kuitenkin suhtautui asiaan eleettömin kasvoin ja etsi katseellaan aineistoa analystoitavaksi. Hänellä oli nahkalaukullinen täynnä hienostuneita instrumentteja odottamassa juuri tätä hetkeä.
Mutta agentin ensinnä poimiman todistusaineiston tutkimiseksi hän ei tarvinnut muita työkaluja kuin silmänsä. Glennhu oli nostanut maasta kaksi Kanohinpuolikasta.
Hän sovitti palasia yhteen, ja entisen naamion tyhjät silmänkuopat tuijottivat häntä pahaenteisesti. Kanohi ei ollut aito pimeyden Kraahkan, mutta juuri sellainen jäljitelmä, jota heidän kohteensa käytti. Matoralainen loitonsi puolikkaita toisistaan ja tutki halkeamakohtaa. Voimakkaan iskun aikaansaama kahtiajakautuminen alkoi naamion vasemmasta poskesta ja jatkui otsan yli takaraivoon saakka.
”Näyttää siltä…”, matoralainen totesi ja sovitti naamion palaset vielä viimeisen kerran yhteen. ”…että meidän on kirjattava Makuta Nui kuolleeksi.”