Klaanon

Avainsana: Avde

  • 24: Yli merten ja halki historian

    Saari
    Valonpilke historian alkuhämärissä

    Pitkä kesä oli muuttumassa syksyksi, mutta sitä ei syvältä maan povesta havainnut. Vähäinen auringonvalo valaisi vain luolan suuaukon eikä lämmittänyt kammiota sen enempää kuin talven kylmyydessäkään. Katosta stalaktiittien välistä roikkuvat valokivet valaisivat luolan perällä innokkaana työskentelevän onu-matoranin työtä. Työtä oli jatkunut jo tuntikausia.

    Pienellä hakuntapaisella seinää koputteleva huna-kasvoinen onu-matoran oli innoissaan. Tunnin päästä laiva lähtisi matkaan. Kohti pohjoista, jossa odotti huhujen ja legendojen mukaan vehreämpi maa. Kotisaari jäisi taakse.
    Oli kuitenkin jotain, jonka nuori mies halusi mukaansa. Maan povessa oli odottanut… nukkunut pitkään jotain. Jotain kaunista, jota onu-matoran oli ihaillut pitkään.
    Hakun viimeiset kilahdukset kaikuivat graniitissa. Kivi muuttui jauhoksi ja laskeutui lumihiutaleiden tapaan maata kohti.
    Hymy matoranin kasvoilla leveni levenemistään, kun pieni asia lopulta irtosi nukkumasijastaan. Hän siveli sitä hellästi ja katseli kaunista, vihreänkirjavaa esinettä pitkään. Se oli niin kaunis. Se oli niin kaunis, mutta kukaan ei koskaan saisi tietää.

    Paitsi yksi. Yhteen onu-matoran luotti yli kaiken.
    Kahden tummanharmaan käden hellä ote laski seinästä irronneen kaunokaisen ruskeaan pahvilaatikkoon. Kuin kehtoon.
    ”Ehkä ne joskus ymmärtävät sinua”, onu-matoran sanoi haikeasti katsoen laatikon sisälle. ”Ehkä joskus.”
    Laatikon kansi sulkeutui hitaasti ja jätti sisällön pimeyteen. Nukkumaan.

    Vanha Bio-Klaanin linnake
    Vuosia sitten…
    … vaan ei monia.

    Ikkuna huuruuntui. Lumisade teki maisemien ihailemisesta hyvin vaikeaa. Kimaltelevat taivaan lahjat kasautuivat ikkunalaudalle peittäen sitä vähitellen alleen. Toinen toimiston ikkunoista oli raollaan, ja viileä tuuli vaihtoi tunkkaisen toimiston ilmaa.
    Tammipuisella pöydällä lojui ruskeaan, vuosien riekaleiksi repimään käärepaperiin piilotettu pahvilaatikko. Lojuessaan pöydällä patruunojen, tyhjien lippaiden ja sulkakynien keskellä se näytti siltä kuin ei olisi kuulunut minnekään. Pöydän takana seisova kiikarisilmäinen sininen skakdi piteli kiinni työtuolistaan, mutta ei tohtinut istua. Skakdi hieroi leukaansa. Yrmyistä kasvoista näki, että soturi mietti pitkään ja hartaasti, mitä yllättävästi toimistoon ilmestyneelle paketille voisi tehdä.

    Oli olemassa mahdollisuus, että se oli vain lahja.
    Skakdi oli kuitenkin elämänsä aikana hankkinut liudan vihollisia. Se ei ollut välttämättä ongelma. Vihollisia oli kaikilla. Ekosysteemit pyörivät niin. Muakat ja kikanalot vihasivat toisiaan, koska luonto niin halusi. Jokaisella älyllisellä olennolla oli joku, jonka näkeminen aiheutti kynsiä liitutaululla vastaavan inhoreaktion.
    Ongelma oli lähinnä siinä, että skakdin viholliset olivat poikkeuksellisen nimekkäitä. Oli vaatinut vuosien pakomatkan, että hän oli lopulta saanut hukattua jälkensä jollekin Hopeisen meren tuhansista pikkusaarista. Hän oli kulkenut kymmenillä eri salanimillä ja pseudonyymeillä. Useimmat näistä valehenkilöistä, joiden varjossa hän oli astellut kauemmas entisestä työnantajastaan, olivat kuolleet hyvin epäselvissä olosuhteissa ruumista jättämättä. Ja kenelläkään näistä varjohenkilöistä ei ollut yhteyttä toisiinsa. Skakdi oli pyyhkinyt itsensä pois maailmankartalta niin monta kertaa, että edes Pimeyden metsästäjien parhaat jäljittäjät eivät voisi häntä löytää.

    Silti hän ei voinut olla tiedostamatta, että Zamor-kuulan sisällä olevaan tyhjiöön voisi tarvittaessa pusertaa vaikka kolmen Selecius 1.4 -kaliiberin panssarinyrkin räjähdysvoiman. Oman lisävivahteensa toi se trivianjyvänen, että Zamor-kuulan sai vapauttamaan sisältönsä myös automatisoituna ilman minkäänlaista laukaisijaa.
    Kaikkein olennaisin informaationhippunen oli kuitenkin se, että useampikin täytetty Zamor-kuula mahtuisi juuri pöydällä olevan kokoiseen pakettiin.

    Skakdi ei pitänyt itseään vainoharhaisena miehenä, mutta hän ei myöskään uskonut, että joku kokisi asiakseen muistaa häntä nimeämispäivälahjalla. Hän ei ollut asunut tässä puisessa linnoituksessa kauaakaan, vaikka olikin luonut itselleen jo uran ylläpitotoimissa. Harva tiesi vielä edes hänen kutsumanimeään. Kukaan ei oikeaa.
    Sininen koura tarttui ruskeaan pakettiin ja nosti sitä varovaisesti ylöspäin pöydän pinnasta. Hän ravisti pakettia kevyesti. Sisällä oleva asia ei ollut ainakaan kovin iso tai painava. Sillä ei ollut väliä, sillä suunnaton voima mahtui usein pieniinkin paketteihin.

    Sillä aikaa hyvin kaukana aivan toisella saarella hyvin pienikokoinen Toa todisti skakdin ajatusmaailman oikeaksi antamalla esi-isiensä raa’alla ja alkukantaisella voimalla köniin itseään kymmenen kertaa isommalle gorillarahille. Se oli kuitenkin tämän tarinan kulun kannalta hyvin toissijaista.

    ”No skarrararr”, Guardian sanoi itsekseen. ”Syteen tai saveen.”
    Guardian tuhahti. Jos joku oli nähnyt tarpeeksi vaivaa toimittaakseen pommin lahjapaketissa aivan toimistoon asti ja oli tarpeeksi kiero paskiainen tehdäkseen sen nimeämispäivänä, skakdi oli valmis antamaan kyseiselle vihamiehelle hatunnoston ja oman henkensä hopealautasella.
    Guardian veti syvään henkeä. Hän tarttui ruskean pahvilaatikon kanteen ja kurkisti sisään.
    Ja tunnisti näkemänsä.

    Se oli kaunis, sen Guardian myönsi. Sen oli varmasti hyvinkin moni lahjapaketin sisällön edellisistä omistajista myöntänyt.

    Hyvin harva oli tajunnut, mikä sisältö todella oli.

    Se ei ollut välttämättä ainakaan enää vaarallinen, mutta ymmärrettyään sisällön todellisen olemuksen hyvin moni aikaisemmista omistajista oli takuulla yrittänyt hankkiutua siitä eroon.
    Oli asioita, joilla oli symboliarvoa. Aivan kuin kolmeen hyveen merkki tarkoitti tänä talvisena iltapäivänä hyvää kaikelle Mata Nuihin uskovalle kansalle, tämän paketin sisältö oli kuin näyttäisi Kraahkania av-matoranille.

    Ja silti Guardian tiesi henkilön, jolle lahja voisi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja kauniilta eleeltä.

    Admin tajusi elävänsä todella hämmentävässä maailmassa. Hän päätti jättää paketin omaan arvoonsa. Niin oli ehkä parempi.

    Vuosia kului. Klaani kasvoi ja vaurastui. Lopulta puulinnoitus hylättiin, kun viileän rannikkotuulen piiskaamalla rannalla alkoi vähitellen seisoa uusi, kivinen ja metallinen linnoitus. Se olisi valmiina ottamaan vastaan suurenkin vihollisen iskut.
    Sen väestö ei vain olisi ikinä valmis siihen, mitä oli luvassa. Harva olisi.

    Syksyisen yön viileät tuulet eivät pysähtyneet. Linnoituksessa ei ollut monia hereillä. Joku kuitenkin jatkoi taukoamatonta työtään postitoimistossa aina yhtä pirteänä kuin yleensäkin.

    Hän oli ga-matoran, Dinem nimeltään. Hänen limenvihreän Haunsa silmäkulmassa oli kellertävä auringonkukka, hänen kasvoillaan ikuinen pirteys ja päässään kuulokkeet, jotka soittivat melodiaa, joka peitti alleen kaikki linnoituksen öiset äänet. Toisessa kädessään hänellä oli pino kirjeitä odottamassa lajittelua, kun taas toisessa oli paketti.

    Vanha paketti.

    Hyvin, hyvin vanha. Jokin herätti Dinemin mielenkiinnon juuri tässä paketissa.
    Postilaitoksella oli sääntönsä. Posti kuului vastaanottajille. Yhteenkään kirjeeseen tai pakettiin ei kajottaisi ilman todella pätevää syytä.
    Ongelma oli kuitenkin siinä, että vastaanottajaa tai edes lähettäjää ei ollut. Tämä sama vuosien syömä nimeämispäivänlahja oli pyörinyt Bio-Klaanin postitoimiston lähtevien ja saapuvien lähetysten kokoelmissa jo todella pitkään. Uudelleen ja uudelleen se kävisi läpi kaikki mahdolliset saapuvan ja lähtevän postin prosessoinnit päätymättä lopulta kenellekään. Ja kiertokulku alkaisi alusta.
    Dinemin siro käsi laski paketin varoen yhdelle pöydistä. Siniset sormenpäät sivelivät ruskean paketin pintaa ja tarttuivat sen huterasta kannesta. Kansi nousi, ja valo pääsi lahjapaketin sisälle ensimmäistä kertaa vuosiin.

    Pölyhiukkaset pakenivat muinaisen laatikon uumenista. Jadenvihreät silmät hehkuivat innosta.
    Minua vanhempi pahvilaatikko, Dinem pohti. Hullun siistiä!

    Nähtyään sisällön innokas ga-matoran ei voinut kuin miettiä, miksi se ei kelvannut kenellekään. Sisällä oleva asia oli hyvin kaunis. Ja ehkä arvokaskin, mutta sellaisesta postineiti ei välittänyt.
    Kuka hölmö tekee töitä rahasta?, Dinem tirskahti itsekseen laskien laatikon kannen takaisin paikalleen. Tasan kahden sekunnin ajan hänen mielessään kävi kiivas taistelu siitä, mitä paketin ja sen sisällön suhteen pitäisi tehdä. Kolmannen sekunnin jälkeen joku olisi voinut luulla hänen unohtaneen koko laatikon, kun yksi matoranin suosikkikappaleista pärähti soimaan kovaäänisesti tämän kuulokkeista.
    Klaanin moderaattori toa Paacon tuore tanssihitti Käsitä Hämähäkki taustamusiikkinaan Dinem loikki ja tanssahteli ympäri tyhjää postitoimistoa välittämättä mistään linnakkeen ulkoisista äänistä. Yöajan huomioon ottaen äänet olivat mittavia. Itseasiassa todella, todella mittavia. Nukkumista yrittävä asujaimisto ei mitä todennäköisimmin enää nukkunut, ja yövartiovuorossa olevat kuulostivat saaneen elämäänsä uudenlaista jännitystä.
    Kumpikaan näistä ei käynyt Dinemin mielessä, kun hän ”käsitti hämähäkkiä”. Tanssahtelun ohella hän kuitenkin lajitteli kirjeitä, iski leimoja ja nuoli postimerkkejä. Dinemin työtahti oli ihailtava.

    ”Dä-nä-näh dä-näh dänä-näh…”

    Dinem ei ollut varsinaisesti varautunut seuraavaan. Jos hän olisi keskittynyt kuuntelemaan öisen linnakkeen sekasortoa enteilevät äänet, olisi hän ehkä osannut päätellä jotain.
    Tanssahtelu lakkasi, kun jokin syöksyi postitoimiston seinän läpi räjäyttäen sen puunsäleiksi. Tuo jokin heitteli ympäriinsä toimiston irtaimistoa, kaatoi kirjepinoja ja pudotti kattolamppuja. Musta käärmemäinen jokin katseli sekuntien ajan Dinemiä sadalla punaisella silmällään ja rynni aggressiivisella voimalla koko toimiston läpi jättäen jälkeensä vain piinallisesti kaikuvan naurun, joka läpäisi jopa kovaäänisenä kaikuvien kuulokkeiden musiikin.
    Syvä nauru ja suu, josta se oli kaikunut, olivat poissa aivan yhtä nopeasti kuin ne olivat ilmestyneetkin.

    Dinem oli kaikin puolin hölmistyneen näköinen. Musta kummajainen oli poissa.

    Mutta niin oli sen jäljiltä myös ruskea paketti.

    Rajamaa, unen, toden ja valheen

    Visokki avasi silmänsä, mutta hän ei voinut olla täysin varma, oliko niiden eteen avautuva näkymä todellinen vai harhakuvaa. Hän oli jo tottunut tunteeseen. Päivät, jotka hän oli viettänyt Syvän Naurun seurana olivat vääntäneet todellisuudentajun täysin nurinkuriseksi. Unen ja valvetilan raja oli hämärtynyt, ja illuusioita oli jo mahdoton erottaa todesta. Siellä, missä hyvin kylmä ja todentuntuinen kivilattia loppui saattoi hyvinkin helposti alkaa syvä ja upottava suo, jonka vetisestä pinnasta hämähäkkiä katseli liuta punertavia silmiä. Siellä, minne unenomaisen tilan utuisen harmaa ja valkoinen taivas loppui, ei välttämättä alkanutkaan horisontti, vaan pohjaton kuilu. Ja juuri nyt Rahi käveli varovaisesti pitkin jotain, joka muistutti hämähäkinverkkoa. Vaan tällä verkolla ei ollut väriä, olemusta tai koostumusta. Se oli läpinäkyvä, ja sitä katsellessaan Visorak näki muistoja ja haaveita. Osa niistä oli hänen omiaan. Osa kuului Avdelle.
    Visokki pyrki olemaan katsomatta harhakuvia liian pitkään. Hän tiesi, että Avde yritti sekoittaa haaveensa ja unelmansa saumattomasti Visorakin omien joukkoon. Eniten hän pelkäsi sitä, että jonain päivänä se toimisi.

    Visokki jatkoi kävelyään pitkin hämähäkinverkkoa, jonka koostumusta hän ei tuntenut jalkojensa alla. Verkko kaartoi kohti taivasta ja kurottui vähitellen loputtomien tikapuiden lailla kohti aurinkoa, jota ei ollut.
    Sen paikan oli vienyt valtava, yönmusta hämähäkki, jonka pohjatonta kuilua muistuttava ruumis oli täynnä punertavia silmiä. Pitkillä raajoillaan se roikkui käytännössä ei mistään. Sen kasvot eivät olleet samaa mustaa hahmottomuutta kuin hämähäkki itse – ne olivat Visokin omat.

    ”Hei, ystäväni”, Avden petollisen lempeä ääni puhui mustan kummajaisen suulla. ”Miten voit?”

    “Hyvin, jos tässä sinun loukossasi voi ylipäätänsä edes voida hyvin”, Visokki sanoi ivallisesti ja vältteli katsomasta vastapäätä olevia kasvojaan. Visorak oli jo aikoja sitten hyväksynyt sen, ettei hänen elämässään mikään olisi enää mahdotonta.

    ”Luulin sanoneeni sinulle jo monesti, pikku ystäväni, että tämä maailma, johon sinut olen tuonut… on vain niin painajaismainen kuin itse siitä teet”, hirviömäinen hämähäkki sanoi. ”Taistelusi sitä vastaan tekee siitä sen, mikä se on. Antaudu sille… ja löydät itsesi omasta henkilökohtaisesta taivaastasi. Vain mielikuvitus on rajanasi.”

    “Minä olen kuullut tuon aivan liian monta kertaa”, Visokki tokaisi välinpitämättömästi.

    ”Miksi jatkat mieltäni vastaan taistelemista, kun voit saavuttaa rauhan vain antautumalla? Toisaalta taas… ehkä se on vain rotusi luonto. Taisteluntahto.”

    “Minä en antaudu sinulle koskaan, eikö sinun pitäisi jo tajuta se.”

    Maailma muuttui yhä sekavammaksi värien ja värittömyyden taistelukentäksi. Visokki ja Avde olivat myrskyn silmässä. Mikään ei vaikuttanut heihin, mutta maailma ympärillä muuttui joka sekunti. Läpinäkyvä muistojen ja haaveiden verkko petti ja sirpaloitui.
    Yhtäkkiä kaksikko huomasi olevansa lumimyrskyssä. Kova, jäinen hanki tuntui kylmänä molempien hämähäkkimäisten olentojen jaloissa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta Visokki kieltäytyi tästä todellisuudesta. Hän ei hyväksynyt sen olemassaoloa.
    ”Sinä olet sitkeä, tyttö kulta. Arvostan sitä. Mutta ymmärrä… ymmärrä vain, että en ole koskaan halunnut sinulle tai ystävillesi mitään pahaa.”

    “Minä en voi sille mitään, etten luota sinuun. Ei tällaisen maailman keskellä pysty luottamaan”, Visorak halusi vain mahdollisimman pian koko tilanteesta pois.

    ”Sinä et pelkää minua”, Avde sanoi lempeästi. ”Tiedän, ketä ja mitä pelkäät. Mutta sinä et pelkää minua. Ja jos haluaisin tehdä sinulle jotain pahaa, olisin varmasti jo pystynyt siihen, eikö niin?”

    “Minä en halua käydä tätä keskustelua taas uudelleen. Voitko lopettaa?”

    Avde teki jotain odottamatonta. Hän hiljeni. Hetkellisesti vain hiljaisuus valtasi tilan. Muotojen ja muodottomuuksien unenomainen kaaos rauhoittui, ja jäljelle jäi vain hiljaisuus.
    ”Hyvä on, ystäväni”, sanoi ääni, joka kuului punaiselle matoranille eikä mustalle pelon ja kauhun massalle. ”Pyydän anteeksi, jos olen ollut tungetteleva. Onko mitään, mitä voin tehdä parantaaksesi oloasi?”

    Avde piti jälleen hiljaisuuden.
    ”Haluan tehdä kuin hyvän isännän täytyykin. Haluan, että vieraani viihtyvät.”

    Visokki katsoi vihdoin suoraan Avdeen: “Jätä minut rauhaan, pyydän.”
    Visokin kasvoja käyttävä Avde nyökkäsi ja vastasi: ”Tänä iltana, ystävä. Tänä iltana. Tämä on erikoinen ilta. Onko… ketään, jolle haluaisit erityisesti puhua minun sijaani? Uskon, että voin… järjestää asian.”

    “Totta kai sinä voit järjestää mitä vain, kun itsekin voit olla mikä vain”, Visorak alkoi tuohtua.
    ”En mitä tahansa. En sellaista, mitä sinä et anna minun olla. On tiettyjä koloja mielessäsi, joihin en pääse, vaikka yrittäisin kuinka kovaa. Sinulla on valinnanvara alusta loppuun.”
    Avde piti tauon ja huokaisi.
    ”Petturillannekin oli. Minä en voi hallita kenenkään mieltä. Enkä etenkään sinun.”

    Visokki syventyi hetkeksi ajattelemaan ja yhtäkkiä säikähtikin omia ajatuksiaan.
    “Minä… Minä haluaisin puhua Dinemille.”

    Avde ei sanonut enää sanaakaan. Musta massa katosi tyhjyyteen eikä palannut.
    Sieltä, mistä Avden tyhjät sanat olivat kaikuneet, käveli sininen nuori ga-matoran, jonka limenvihreän Haun silmäkulmassa oli keltaterälehtinen auringonkukka. Matoran piti käsiään selkänsä takana ja hymyili.
    ”Hämis!” innokas, tuttu ääni sanoi. Visokki alitajuisesti kuitenkin aisti, että se ei ollut Dinemin ääni. Sillä ei ollut väliä juuri nyt.

    “Hei, Dinem!” Visorak puhui matoranille sävyyn, jolla ei koskaan ennen ollut puhunut kyseiselle henkilölle. Dinemin kohtaamisessa oli ensimmäistä kertaa suurta helpotuksen tunnetta, vaikka kyseessä ei ollutkaan oikea henkilö.

    ”Oletko yksinäinen?” matoran kysyi kallistaen päätään hieman kenoon. ”Ei kenenkään pitäisi olla, vaikka välillä onkin kivaa olla omassa rauhassa, vaikka toisaalta… heh, minä taidan lörpötellä taas. Anteeksi, Hämis.”
    “Nääh, et sinä mitään lörpöttele. Ole vain oma itsesi”, Visokki ihan odotti matoranin ainaista puhetulvaa, johon visorakinkin oli aina vaikea päästä ajatuksen tasolla väliin.
    ”Hänellä on sinulle lahja, Hämis”, Dinem sanoi oudon vaiteliaana, mutta hymyillen. ”Tiedäthän… isännällämme. Hän halusi minun toimittavan sen sinulle.”
    Matoranin siniset kädet toivat hitaasti selän takaa esiin ruskean lahjapaketin, jonka käärepaperi alkoi rapistua käsiin.
    Visokki otti paketin vastaan kiinnostumatta siitä ja menettäneenä kaiken hetkellisen hyväntuulisuutensa. Adminin selkäpiissä meni kylmiä väreitä Dinemin sanoman “isännän” kohdalla.
    “Avde, sinä et osaa. Ei tuo ole yhtään Dinem…”, Visorak mietti tietäen, että Avde kuulisi.
    ”Hän ei tarkoita sillä mitään pahaa”, Dinemin kuvastus sanoi yhtä iloisena kuin oikeakin. ”Hän on oikeastaan aika mukava tyyppi, vaikkakin tosi mömmöisä ja varjoisa ja uhkaava ja ja ja ja ja… silmäisä! Mutta vanha turaga Krizel tapasi sanoa, että ulkonäkö pettää, joskin Krizel-täti sanoi myös aika paljon hassuja asioita.”
    Visorak ei voinut olla hymyilemättä mielessään Dinemin Avde-puolustukselle, vaikka ei allekirjoittanutkaan sitä.
    ”Krizel-täti sanoi joskus, että energiahurtat eivät osaa katsoa ylöspäin. Höpsö täti. Oli miten oli, isäntämömmö…lonkero…silmä…veikko haluaa sinun varmaan avaavan sen. Hän on kuulemma anteeksipyynnön velkaa.”
    Visokilla meni taas hetki, ennen kuin yhdisti “Avden” ja “anteeksipyynnön” kuuluvan yhteen ja muisti sitten paketin olemassaolon. Mitä kovin erikoista muka ruskea, ruhjuinen ja vaatimaton paketti pystyisi pitämään sisällään?

    ”Se ei ole ihan mikä tahansa paketti”, Dinemin heijastus sanoi aavemaisesti. Puhuja ei ollut enää Dinem. ”Se ei ole koskaan ollut ihan mikä tahansa. Sen antaja rakasti sitä yli kaiken… kun taas muu maailma katsoi sitä pelokkain katsein. Isäntämme arveli, että… sinä arvostaisit sitä.”
    Visorak piteli pakettia ja pohti heijastuksen sanoja epäillen. Admin pudotti nuhjuisen paketin maahan ja alkoi repäistä ruskeaa käärettä pihtimillään auki. Paperi mureni helposti haurautensa vuoksi ja paketin sisältö paljastui silmänräpäyksessä.

    Kaikki Visokin pienet odotukset paketin sisällöstä lyötiin nurin salamana. Visorak näki edessään jotain, jonka äärelle ei olisi koskaan uskonut päätyvänsä. Adminilla kesti pitkään, ennen kuin pystyi edes uskomaan näkemäänsä. Visorakin päähän tulvi yhtäkkiä valtava määrän muistoja, muistoja, jotka hän luuli jo melkein unohtaneensa. Ja Visokin kaltaisen mielenvoimien käyttäjän oli ylipäätänsäkin vaikea unohtaa muistojaan. Rahi ei saanut katsettaan irti paketin paljastetusta sisällöstä millään. Miten se- Miten se voi olla nyt tässä? Senhän täytyy olla aivan ikivanha. Miten se silti on säilynyt? Liikaa kysymyksiä tulvi Visorakin mieleen, joka yleensä tiesi kaiken. Admin ei ollut eläissään kokenut moista tunnetta. Yhtäkkiä kaikki oli vain tyhjän päällä, eikä tiennyt enää mistään mitään eikä kukaan osannut sinulle vastata. Siinä se nyt vain oli, ikuisuuden matkanneen paketin sisältö. Ketä tahansa se ei olisi heilauttanut mitenkään, mutta Visokkia se heilautti aivan liikaakin. Melkein mikään ei ollut järkyttänyt visorakin mieltä niin paljon kuin tämä yksi paketti. Yksi paketti. Yksi nuhjuinen paketti.

    ”Miksi?” telepaattinen ääni kaikui tilan läpi voimakkaana. ”Miksi, Avde? Mitä sinä luulet saavuttavasi tällä?”
    Hämähäkin ääneen syntyi painokkuutta. Sanat olivat kylmiä ja teräviä ja viuhuivat ilman halki kuin heittotähdet.
    ”Rauhoitu, Hämis”, heijastus Dinemistä sanoi hiljaa, hymyillen yhä samaa hymyä. Mutta Visokki tiesi sen olevan valheellinen. Dinem ei ollut t äällä. Visorakille puhui vain jälleen yksi Avden sorminukke. Rahin silmät paloivat vihreää tultaan. Unien ja harhakuvien maailma pyöri jälleen kuin myrsky. Todellisuus itsessään halkeili lasi-ikkunan lailla.
    Ei ollut monta asiaa, jotka olisivat pelottavampia kuin visorakin raivo.
    ”Ole hiljaa!”” Visokki huusi, ja säröt repesivät suuremmiksi. ”Sinä… sinä olet kuin tämän paketin sisältö. Sinä ja tämä olette taas vain ’isäntämme’ tapoja päästä ihoni alle. Hän tietää aivan hyvin, mitä on antanut minulle! Hän tietää, minkälaisia muistoja se… se… herättää minussa!”
    Visokki huohotti kovaäänisesti. Muistoja palautui mieleen. Tuhatsilmäisen parven tuhannen hämähäkkijalan yhtäaikainen marssi. Vihreä seitti, joka kietoi, pyyhki ja hukutti alleen saaria ja teki niiden asukkaista luonnottomia hirviöitä.
    Se oli maailma, jonka osana hän ei halunnut olla. Ei enää.

    ”Se kaikki… minä jätin sen taakseni… minä toivoin, että Klaani olisi tapa paeta sitä. Mutta Avde. Hän – ei – välitä!””
    Visokin äänen viha oli laantunut epätoivoksi. Huuto lakkasi siihen paikkaan. Dinemin vääristynyt varjokuva katseli häntä. Tekohymy oli kadonnut. Viattoman ga-matoranin harhakuva käveli lähelle lannistunutta Visokkia. Ja silitti tämän päätä.
    ”Ehkä… ehkä hän ei halunnut päästä sillä ihosi alle, Hämis. Oletko ajatellut sitä.”
    ”Mitä hän sitten haluaisi”, telepaattisen Rahin hiljainen ajatus kaikui.
    ”Ehkä hän vain halusi antaa sinulle lahjan.”

    Visokki oli pitkään hiljaa.
    ”Miksi.”

    ”Koska hän on pahoillaan kaikesta. Kaikesta, mitä olet saanut kokea.”
    Se oli viimeinen asia, jonka Dinemin heijastus sanoi ennen haihtumistaan muistojen ja muistikuvien mereen. Visokki jäi yksin pahvilaatikon ja sen sisällön kanssa. Hän ei tiennyt, mitä ajatella.

    Bio-Klaani
    Ei kaukana nykyhetkestä

    Klaanin postikonttori kuhisi. Vaikka nimeämispäivä oli vielä kaukana, toimitettavat nimeämispäiväkortit ja -paketit odottivat päätymistä vastaanottajilleen. Visokki katseli työntouhuisia postin matoraneja. Onneksi heidän työpäivänsä oli pian loppumassa.

    Sitä ennen oli kuitenkin saatava yksi hyvin tärkeä paketti vastaanottajalleen. Paketti, joka oli kiertänyt ikuisuuden päätymättä vieläkään perille. Visorak oli päättänyt, että täksi nimeämispäiväksi se päätyisi vihdoinkin sinne, minne sen kuului päätyä. Admin katseli ruskeaa risaista pakettia hieman haikein mielin. Nyt siitä olisi luovuttava. Vielä kerran Visokki halusi kuitenkin syventyä pakettiin ennen kuin päästäisi sen lähtemään.

    Visorak uppoutui tilaan, jossa näkyi kohtauksia hänen ympärillään. Ne olivat paketin muistoja, kaikki antajan ja saajan väliset kohtaamiset. Näitä muistoja oli niin paljon, etteivät ne kaikki edes mahtuneet Visokin ympärille menemättä päällekkäin. Admin katseli näkymää tietäen, että oli yksi harvoista tämän kokijoista. Visokille se oli kuin olisi katsonut kaunista Klaanin syksyistä pihamaisemaa, paitsi että tämä maisema sisälsi paljon enemmän. Paketin kulkema reitti näkyi selvänä visorakin mielessä. Ruskea paketti oli kulkenut melkein kaikkien erilaisten universumin olentojen käsissä. Myöskin kaikki universumin eri paikat oli kierretty läpi. Paketti oli nähnyt rakkautta ja pelastustarinoita, mutta myöskin allianssin käsiä, sotaa ja ristiriitoja. Ja tämän, vain tämän hetken ajan Visokki pystyi katselemaan paketin silmiin. Silmin, joita ei ollut, mutta jotka olivat nähneet enemmän kuin yksikään levoton matkalainen tai seikkailija.

    Toisaalla hyljeksityn varkaan hyönteismäinen käsi vei laatikon sen edelliseltä omistajalta ilman, että omistaja sai edes tietää. Toisaalla mahtava sotaherra asetteli laatikkoa muun ryöstösaaliinsa päälle. Ja toisaalla rakastunut matoran antoi sitä sydämensä valitulle.
    Muinaisessa laatikossa roikkui muistoja kuin kynttilöitä nimeämispäiväkuusessa. Mutta niistä vanhin oli vahvin. Lopulta Visokki näki alun.
    Pakettiin oli koskenut tuhat kättä ja sen sisälle oli katsonut sata silmää. Mutta vain yksi mieli oli ymmärtänyt.
    No, viimeinen ajatus kulki hämähäkin mielen läpi. En tunne sinua. Enkä usko, että tulen tuntemaankaan. Mutta… hyvää nimeämispäivää.

    Ja niin Visokki jätti paketin postin vietäväksi. Se tekisi vielä yhden matkan Hopeisen meren yli, kunnes lopulta päätyisi sinne, minne sen oli aina ollut tarkoitus päätyä.
    Vielä yhden pienen hetken ajaksi Visorakin ajatukset kävivät paketissa ja sen sisällössä. Vaikka Avden painajaismaailmasta vapautumisesta oli jo yli viikko, hän ei ollut vieläkään päässyt täysin sen yli.
    Sisältä häntä oli katsonut jokin, joka oli nukkunut ikuista untaan vihreässä kehdossaan, mutta joka ei ollut pienestä vankilastaan koskaan noussut.
    Kauniin, suorastaan jalokivimäisen vihreän kotelon sisällä oli nukkunut pienen pieni visorak. Se oli ollut poikanen, joka oli istutettu muiden lajitoveriensa kanssa syvälle maan poveen nukkumaan, kasvamaan ja valmistautumaan yläpuolella odottavan saaren valtaamiseen ja sen väestön orjuuttamiseen. Mutta poikanen ei ollut koskaan kasvanut aikuiseksi. Se ei ollut koskaan kuoriutunut, vaan oli jäänyt nukkumaan rauhanomaista, ikuista untaan kotelonsa sisälle.

    Onu-matoran, joka kotelon oli vapauttanut maan povesta ei tiennyt, mitä oli kantanut mukanaan. Hän ei ollut tiennyt, minkä oli kaivanut ylös ja laittanut pahvilaatikkoon odottamaan. Hän oli kuitenkin päättänyt pitää siitä huolta, sillä nuori mies ei ollut nähnyt laatikossa kehittymässä olevaa tappokonetta, vaan viattoman poikasen.

    Kun paketti käärittiin uudenkarheaan lahjapaperiin ja laitettiin sivuun, Visokin mielessä kävi vielä yksi ajatus.
    Jos yksi pieni nuori esimatoran kykenisi antamaan Visorak-rodulle anteeksi ja katsomaan yhtä pientä, viatonta poikasta ystävänään, ehkä hänkin siihen pystyisi vielä jonain päivänä.

    Saari
    Nimeämispäivänä

    Talviyön jäinen viima pyyhki kivenkovaa pakkaslunta alas harjakatoilta. Lumimyrskyn ilman halki tuomat ainutlaatuiset hiutaleet laskeutuivat mukulakivikaduille, joiden kulmia valaisi joukko kovalla lämmöllä palavia soihtuja. Lumi oli sulanut harmonisen pyöreäksi rinkulaksi soihdun ympäriltä.
    Kulahtanutta postilaukkua kantavan le-matoranin askeleet narskuivat lumessa jättäen joukon pieniä jalanjälkiä kylän keskustaan. Postinkantajalla oli vielä yksi lähetys kuljetettavanaan. Laukussa odottava ruskea paketti ja sen kantaja päätyivät lopulta kylän keskellä olevan koivupuisen mökin lumisille portaille. Nuoren miehen vihreä nyrkki koputti kylänvanhimman asuinsijan ovea hitaasti ja rauhallisesti.

    Kesti minuutteja. Postimies alkoi olla jo varma erehtyneensä paikasta.
    Lopulta vanha ovi aukesi hitaasti kuin raukean vanhuksen silmät ja vapautti talviyöhön mökin sisällä hohtavan kuulaan kynttilänvalon. Vanha turaga-nainen seisoi oviaukossa tukeutuen kävelykeppiinsä. Purppuraisen Mahikin silmäaukoista katsoivat väsyneet silmät.

    ”Turaga Vicandra?” postilaukkua kantava le-matoran sanoi virallisesti.

    ”Hyvää iltaa?” vanhan naisen väsynyt ääni vastasi.

    ”Teille on paketti. Hyvää nimeämispäivää.”

    Postimies raotti laukkuaan ja nosti sieltä hehkuvan punaiseen käärepaperiin piilotetun laatikon ja tarjosi sitä turagalle. Vanha nainen ei tehnyt elettäkään ottaakseen pakettia vastaan.
    ”Minä olen sanonut kyläläisilleni, että en tarvitse mitään”, Vicandra sanoi lempeästi. ”Rauhallinen nimeämispäivä riittää minulle.”

    ”Lähettäjä oli ehdottoman tiukka sen suhteen, että toimitan tämän juuri teille juuri tänä päivänä. Pyydän, ottakaa se.”

    Vanhan naisen kulma nousi kysyvänä. ”Lähettäjä? Kuka minua muistaisi? Kautta vanhojen luideni… kun elää näin kauaa, huomaa pian, että… kaikki läheiset ovat kadonneet ympäriltä.”
    ”Virallisesti lähetys tulee Bio-Klaanin ylläpidolta”, postimies sanoi virallisesti. ”Mutta henkilö, joka minut laittoi tälle tehtävälle pyysi tarkentamaan, että lähettäjä on onu-matoran nimeltään Lazoren.”

    Vanha sininen käsi tarttui välittömästi punaiseen käärittyyn pakettiin. Turaga tiesi heti, mitä siinä oli.
    ”Kiitos”, turaga sanoi ja rutisti postimiehen tiukempaan halaukseen kuin niin vanhan naisen olisi pitänyt pystyä. Kyynel valui vanhaa poskea pitkin. ”Kiitos kaikesta.”
    Le-matoran oli hölmistynyt. Hän hymyili hieman ja taputti vanhan naisen selkää.
    ”Eipä… tuo… mitään. Hyvää nimeämispäivää.”

    Kylmä talvituuli jatkoi puhaltamistaan, mutta tämä saari sai levähtää hetken. Sillä tänään se oli kaukana kaikesta konfliktista. Ja etenkin siitä, joka oli puhjennut toisella pienellä saarella mantereiden välillä. Tänään oli nimeämispäivä, ja koko maailma sai hetken levähtää.
    Ja vaikka elämä ei ollut ikuista, ystävyys ei kuollut. Sillä niin kauan kuin tuo paketti oli olemassa, se muistutti siitä illasta, jolloin kaksi matorania oli seissyt Mata Nuin tikapuiden huipulla käsi kädessä, hymyt kasvoillaan, ja toistellut toistensa nimiä.

    Uudelleen ja uudelleen.

    Lumihiutaleet lopettivat matkansa painovoiman ja tuulen siivittäminä ja yhtyivät hankeen. Vanhaakin vanhempi pahvilaatikko ja sen sisällä päättymätöntä unta nukkuva poikanen päättivät tänä iltana myös matkansa yli merten ja halki historian.

  • Paralyysi (Forum Edit)

    Klaani
    Sairasosasto

    ”Hei. En tiedä, kuuletko minua. En välitä.”

    Raskaat verhot estivät vähäisenkin valon pääsyn huoneistoon. Hämyisässä sairaalaympäristössä valkoinen ja musta sekoittuivat harmonisesti. Harmaata ei ollut. Oli vain mustia siluetteja, jotka liikkuivat valkoisuudessa.
    Aivan ikkunaa vasten nojasi tuoli, jolla istui sotilaallinen hahmo. Metrin päässä hahmosta löytyi peti, jolla makasi huoneen ainoa potilas. Tämä nukkui rauhallista unta.

    ”Ne sanoivat, että jotain oli tapahtunut aiemmin. Kielsivät astumasta tänne. Juuri nyt en välitä.”

    Tuolilla istuva hahmo laski suuret kasvonsa kämmeniinsä. Se huokaisi syvään ja haki ajatuksiaan. Huoneen seinäkello piti piinaavaa tikitystä. Piinaavampia olivat vain hahmon sydämenlyönnit.

    ”Tulin tänne, koska haluan kysyä sinulta jotain. Sano vain täydeksi Karzahnin tolvanaksi, jos edes pieni osa sinusta on hereillä. Mutta… haluan vain… en tiedä, puhua… puhua ystävälle.”

    Aivan sairaalavuoteen vieressä oli pöytä. Vesimaljakkoon istutetut kukat olivat hoitamattoman näköisiä, osa jopa lakastuneita. Terälehtiä lojui pöydällä ja lattialla. Vesimaljakon takana oli valokuva, jossa oli neljä enemmän tai vähemmän hymyilevää hahmoa. Kuva oli käännetty toipilasta kohti.
    Kukat olivat kuolemaisillaan ja pöytä oli pölyssä, mutta valokuva ei. Lasi heijasti edelleen verhojen läpi huokuvaa valoa.

    ”Tunnen itseni taas petetyksi. Se olisi ehkä hauskempaa, jos tämä olisi ensimmäinen kerta.”
    Mies naurahti kuivakasti eikä kovin aidosti. Se otti pitkän hörpyn vyötäröllään roikkuvasta vesipullosta ennen kuin jatkoi puhettaan.
    ”Minulla on hyvin pitkäaikainen ystävä. Toveri. Aseveli, jos niin voi sanoa. Sellainen sekopää, jonka kanssa on tullut koettua ties mitä ja selviydyttyä niin taisteluista kuin muustakin. Hyvä mies. Moraaliltaan muistuttaa lähinnä bumerangia.”

    Mieshahmo otti toisen äänekkään hörpyn.
    ”Kiero, vaarallinen. Käsittely vaatii vuosien harjoittelua. Mutta palaa aina luokseni hädän hetkellä.”
    Kenttäpullo niksahti takaisin paikalleen varustevyöhön. Hahmo nousi täyteen mittaansa ja ravisteli raajojaan.
    ”Kuvittele ilmeeni, kun se mies lähettää minulle henkilökohtaisen viestin, jossa se kertoo kääntäneensä takkinsa. Niin, joo. Tosi kirjaimellisesti.”

    Huoneen ainoa potilas ei reagoinut mitenkään. Vain raskas hengitys vastasi miehelle.
    ”Olen vihainen, tietysti. Vihainen ja hämmentynyt. Haluan lähinnä lyödä sen tyhmää vihreää naamaa silmien väliin jollain tylpällä uudelleen ja uudelleen. Ja se olisi näissä olosuhteissa… sodassa jopa oikeutettua. Mutta kun ei. Helvetin helvetin helvetti, ei.”

    Hahmon kämmenet puristuivat tehokkaasti nyrkeiksi ja tärisivät hetken. Hahmo kuitenkin nieli vihansa. Se horjui hetken paikallaan ennen kuin istui taas tuolilleen.
    ”Kysyn sinulta jotain. En tiedä, voisitko vastata edes hereillä, mutta haluan silti edes kysyä. Se on vaivannut minua niin pitkään kuin olen ollut… täällä. Joskus linnoitus ei ollut tällä paikalla, ei näin vankalla pohjalla. Ja silloin se oli puuta ja tiiliskiveä.”
    Mieshahmo katsoi syvään potilasta, yrittäen etsiä tämän katsetta. Silmät oli kuitenkin suljettu eivätkä ne antaneet minkäänlaista vastausta.

    ”Niihin aikoihin tänne saapui skakdinuorukainen, joka ei suostunut antamaan oikeaa nimeään. Varusteinaan nuorukaisella oli lähinnä teräaseita ja hyvin, hyvin harvinainen kiikarikivääri sodasta, joka oli niihin aikoihin loppunut vasta vajaa vuosikymmen aikaisemmin. Nuorukainen oli täynnä haavoja ja vammoja, joista osan täytyi varsin yksiselitteisesti olla itseaiheutettuja. Lisäksi vaikka hän yritti parhaansa mukaan asiaa piilotella, oli hän ollut joskus Pimeyden metsästäjä.”
    Hahmo katsoi kämmenpohjaansa. Hän oli valmis jättämään ne ajat unholaan.

    ”Kysyn nyt vain, miksi. Miksi annoit nuorukaiselle anteeksi kaiken sen, mitä nuorukainen oli tehnyt. Kaiken, mitä hän edusti. Miten kykenit ottamaan sen riskin? Mistä sinä löysit sen verran anteeksiantoa.”

    Hahmo huokaisi.

    ”Ja miksi se nuorukainen istuu nyt tässä.”

    Potilas ei vastannut, vaan jatkoi levollista untaan. Yksinäinen punainen silmä katseli mustan ja valkoisen kontrastista. Sen omistaja kuunteli potilaan levollista hengitystä. Vieraan kämmen kävi vielä kerran otsalla. Tämän jälkeen sotilas nousi hitaasti seisomaan ja asteli vuoteen vierelle. Puoliksi alas vuoteelta valahtanut huopa aseteltiin takaisin paikoilleen.
    Hahmo seisoi hetken vuoteen vieressä sanomatta mitään. Sitten se asteli hitaasti huoneen ovelle.

    * * *

    Admin-siipi

    Punainen Visorak asteli kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin astellen vuorotellen lattialla ja seinillä. Visokki tunsi vaistollaan jo kaukaa, että admin-siivessä oli tyhjää. Pitkään oli ollut vain hiljaisuus. Vain yhden olennon ajatukset kimpoilivat syvälle linnoituksen muuriin piilotetun huoneiston sisällä. Ei kestänyt kauaa päätellä, kenen.
    Neljän hämähäkkimäisen jalan harppova askel ei arvioinut, tarttuiko se lattialautaan vai seinämiin.
    Lopulta Rahi saavutti hieman avonaisen oviaukon, jonka välistä kajasti työvalo. Hämähäkki työnsi oven varovaisesti auki otsallaan. Hän jäi seisomaan odottavasti oviaukkoon.

    ”G”, Visokki sanoi. Kumea telepaattinen kaiku saavutti kohteensa, mutta ei saanut vastakaikua. Skakdi istui pöydän ääressä työstäen jotain. Punainen työvalo pöydän yllä toi nuotiomaista hehkuaan muuten tyhjään huoneeseen ja värjäsi sinisen skakdin purppuraiseksi.
    ”No mutta hyvää iltaa”, väsynyt ääni vastasi.

    ”Minä tiedän, mitä sinä aiot”, Visokki sanoi vakavasti. ”Se ei ole sen arvoista.”

    Työpöydälle oli aseteltu sotilaallisen tarkkoihin riveihin kymmeniä, ehkä jopa satoja plasmapatruunoita. Niiden punertavat kärjet hehkuivat pöytälampun valossa, kun Guardianin kookas kämmen lipasti niitä yksi kerrallaan. Vartija-kivääri oli purettu siististi, ja sen aseöljystä kosteat osat oli sijoiteltu ympäri suuren työpöydän pintaa. Pitkäpiippuinen zamor-revolveri lojui pöydän reunalla. Sen rumpuosan panosaukot oli täytetty kelmeän vihreillä kuulilla, joiden sisältä löytyi kaikkea lyijystä napalmiin.
    Punaisen valon kajo täytti muuten pimeän huoneen. Seinillä olevissa telineissä oli kymmeniä teräaseita, kiväärejä, pistooleita ja lippaita. Aseista jokainen oli välittömässä käyttökunnossa.
    Askeettisella mutta suurella sängyllä lojui skakdisoturin varustevyö, jonka lipastaskut oli tyhjätty pöydälle.

    Aukinainen ikkuna varmisti, että huoneessa ei ainakaan ollut liian lämmintä. Oli liiankin selvää, että Guardian oli ollut hereillä jo pitkään.
    Guardian laski viimeisimmän lippaan samaan pinoon kuin aiemmat. Hän tarttui Vartija-kiväärin hyvin öljytystä rungosta ja pyyhkäisi metallipintoja vanhalla rätillä. Sitten admin kasasi osa kerrallaan tottunein ottein kiväärinsä. Siinä kesti viisi sekuntia.

    Latausliike. Varmistus.
    Ase laskettiin pöydälle. Guardian nosti vesipullon pöydältä ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän kääntyi tuolillaan kohti Visokkia. Skakdi ja visorak jakoivat pitkän katseen, jonka aikana huoneen valtasi hiljaisuus.
    ”Niinkö? Mitäköhän minä aion?” Guardian kysyi katsellen kaukaisuuteen.

    ”Minä ymmärrän, että olet vihainen!” Visokki sanoi rauhoittavalla äänellä. ”Sinulla on kaikki syy olla! Minäkään en ymmärrä… en ymmärrä enkä käsitä, miten Ämkoo voisi tehdä mitään sellaista… mutta harkitse, mitä olet tekemässä.”

    Visorak otti kaksi askelta skakdia kohti ja katseli vihreillä silmillään skakdia arvioiden ja harkiten sanojaan. ”Hän on ystäväsi, G.”

    Guardian huokaisi.
    ”Niin. Arvaa, tekeekö se tästä yhtään helpompaa.”

    ”Takuulla ei, mutta… mutta… yritä ymmärtää. Se on sentään Ämkoo, hänellä täytyi olla jokin syy sille. Ehkä häntä… kiristetään? Ehkä hän on vihdoin menettänyt hallinnan?”
    Kylmät väreet kiipivät pitkin Visokin olemusta. Vaikka Ämkoo oli vanha ystävä, oli jossain tämän sisällä edelleen vankina edesmenneen makutan rikkinäinen sielu. Makutan.

    ”En usko, että kyse on siitä”, Guardian sanoi pudistaen päätään. ”Olen katsonut sitä pätkää uudelleen ja uudelleen. Ämkoo tietää, mitä tekee. Niistä silmistä ei katsonut makuta.”
    ”Vaan?” Visokki sanoi.
    ”En enää tiedä”, G vastasi. Skakdin oikea käsi kurottui takana olevalle työpöydälle. Kämmen tarttui zamor-pistooliin varmasti. ”Jotain sellaista, jota haluan katsoa silmiin lähinnä tähtäimen läpi.”

    ”Sinä et tiedä itsekään, mistä puhut”, Visokki sanoi. Hämähäkkiolento hieroi päätään Guardianin jalkaa vasten. ”Mitä sinä teet, jos saat hänet tähtäimeesi?”
    ”Se hetki pelottaa minua itseänikin.”
    G pyöräytti kuudestilaukeavan rumpulippaan auki ja katseli kelmeän vihreitä zamoreja valoa vasten, jolloin niiden tyhjiössä kelluskelevat sisällöt näkyivät entistä paremmin.
    ”Mitä teemme Allianssilla, jos ystävätkin ovat tällaisia?” Guardian sanoi hymyillen. Kevyt ranneliike ja revolverin rumpulipas pyörähti paikalleen metallisesti kilahtaen.

    ”Sanot edelleen häntä ystäväksi”, Visokki vastasi. ”Se kertoo minulle, että et vetäisi liipaisimesta.”
    Guardian osoitti revolverilla kohti seinää, sormi liipaisimella ja katse tiukkana. Hitaasti ase laskeutui takaisin pöydälle.
    ”Piru vie sinun kanssasi”, Guardian sanoi naurahtaen ja laski kätensä visorakin päälaelle. Skakdi rapsutti isolla kämmenellään telepaattisen araknidin päätä. Visokki oli liian älykäs ja ylpeä myöntääkseen pitävänsä siitä.
    Sitä oli vaikea päätellä suuren Rahin kasvoilta, mutta Visokki hymyili tai ainakin yritti kovasti.
    ”Jokin kertoo minulle, että et silti aio hylätä tätä ajatusta”, visorak viesti.

    ”En niin.”

    ”Onko jotain, jolla voisin muuttaa mielesi?”

    ”Sinä voisit syöttää minulle idean, jota luulisin omakseni. Tai ottaa ruumiini haltuun ja estää minua. Mutta et tee sitä.”
    ”Ei. En ikinä.”

    Guardian taputti Visokin päätä.
    ”Minä lähden hänen peräänsä. Minä etsin hänet ja saan hänet tähtäimeeni. Minä nappaan hänet ennen kuin hän nappaa minut. Ja sitten kun se mies seisoo piippulinjani edessä, teen valinnan. Sen pidemmälle en ole suunnitellut.”

    ”Tämä voi olla vain juoni”, Visokki ehdotti. Argumentit alkoivat loppua, mutta jotain oli tehtävä. ”Ehkä ne yrittävät provosoida juuri sinua. Avde tekisi jotain juuri sellaista. Usko minua, minä tunnen hänet.”

    ”Olen valmis ottamaan sen riskin”, Guardian vastasi. ”Olen sen verran velkaa Ämkoolle.”
    G nousi ylös tuoliltaan. Hän sammutti työvalonsa. Huone jäi pimeäksi.
    Sekä skakdi että visorak astuivat ulos huoneesta samanaikaisella askeleella. He lähtivät kävelemään hitaasti pitkin admin-siiven himmeästi valaistuja käytäviä.
    ”Mitä minä teen, jos sinä lähdet hänen peräänsä?” Visokki sanoi hieman huolestuneena. ”Jään yksin. Yksin johtamaan sekasortoista Klaania keskellä sotaa. Minä… en tiedä, onko minusta siihen.”

    ”Yksin?”,Guardian kysyi hymyillen. ”Sinulla on paras opettaja tähän aiheeseen. Vie Nöpö muuten joskus katsomaan häntä. Minua se otus lähinnä puree.”
    ”… kun sanot ’puree’, puhutko Tawasta vai Nöpöstä?”
    Guardian teki parhaansa pidätelläkseen naurua. Hän epäonnistui. Näinä aikoina se ei välttämättä ollut pahasta.

    Kaksikon tiet erkanivat admin-siiven ovilla. Molemmat aikoivat kohdata vanhan ystävän. Mutta hyvin, hyvin eri merkeissä.

  • Silmä Miehen Punaisen

    Tilassa ei ollut juurikaan valoa. Vain lattia kajasti himmeää punaista hehkuaan kammioon, joka olisi voinut olla sekä akustisen avarana tyhjyyttään kumiseva varastohalli että klaustrofobinen kuolinpesä, josta ei ollut pakoa. Pimeydessä oli vaikea sanoa, kuinka kauas tilaa jatkui. Missään ei näkynyt seinän seinää, mutta mistään ei myöskään kuulunut massiiviselle tilalle ominaista kaikua.
    Marmorimaista ainesta muistuttavien lattialaattojen vähitellen kuoleva karmiininhehku ja niiden shakkilautamainen kuvio näkyivät haaleina ikiyössä, mutta kaiken muun valottomuus söi. Äänet, hajut, lämmön.
    Hetkellisesti tilassa välähti yllättäen suurempi valo- ja lämpöaalto. Oli kuin itse pimeys olisi syttynyt tuleen. Se oli kuitenkin välittömästi niellyt liekit, mutta jättänyt jotain jälkeensä. Kammottavan käryn ja palavien ruumiiden hajun. Ja jotain, joka liikkui punamarmorisella lattialla.
    Tilan halki käveli hahmo, jonka jalkojen puiset kalahdukset toivat vähäistä ääntä äänettömyyteen. Lakastunutta kukkaa muistuttava repaleinen viittakangas heilahteli. Se oli vielä osittain liekeissä, ja punahehkuisia kankaanpalasia leijaili lattialle. Haju oli puistattava.
    Puu kolahti marmoria vasten. Kävelevän pitkän hahmon hengitys oli tuskaisaa ja rahisevaa.

    Ja sen rintakehässä muljahteli suuri silmä.

    Polttojälkien täyttämä hitsausnaamio ei ollut kovin tiukasti kantajansa kasvoilla kiinni, ja se kalahteli pitkän hahmon luisen kuolleita kasvoja vasten jokaisella askeleella.

    Ja hahmon rintakehässä muljahteli suuri silmä. Koko hahmoa katsellessa tämä yksityiskohta oli jokseenkin vaikea ohittaa.

    Varsinkin silloin, kun silmä katsoi kohti.

    Hahmo ryhtyi hyräilemään, tai siltä se ainakin kuulosti. Sävelessä oli jälkiä jostain joskus iloisesta ja nopeatempoisesta, mutta vuodet olivat syöneet säveleltä teränsä. Vuodet ja liekit.

    ”Peremmälle, tyttökulta”, sanoi lempeä ääni tilan perältä. Kun puinen hahmo lähestyi lähestymistään, alkoi äänen käyttäjä jo näkyä.
    Aivan pimeyden keskellä oli valokiila, jossa oli pöytä. Pöydän molemmilla puolilla oli tuolit. Toinen tuoli oli tyhjä, sillä puhuja odotti vierasta. Pöydällä oli shakkilauta, mutta valkoisilla ei ollut pelaajaa. Ainakaan vielä.
    Mustilla oli. Sinisen Pakarin tyhjä hymy toivotti pitkän hitsausnaamiota kantavan hahmon tervetulleeksi.

    Pitkä ja laiha olento pysähtyi metrin päähän Punaisesta Miehestä. Kun olento avasi hitsausnaamion peittämän suunsa, kuului ontto leukojen loksahdus. Hahmo nosti pitkät ja löysät kätensä takaraivonsa taakse ja avasi metallisen naamion nahkaremmin. Naamio kolahti välinpitämättömästi lattialle, mutta sen kantaja ei reagoinut suuntaan eikä toiseen. Pitkät kädet rojahtivat löysiksi olennon kylkiä vasten.
    Sanat, jotka pakenivat hiiltyneestä kuoresta olivat yhtä tyhjiä kuin palaneen pääkallon silmäkuopat.

    user posted image sanoi kimeä ääni. Naisen ääni, joka olisi joskus ehkä voinut olla kauniskin, mutta liekit olivat vieneet kaiken.
    Ääni tuli vanhan pääkallon luisevien hampaiden välistä. Hahmon rintakehässä tuijottavan silmän pupilli laajeni.

    user posted image

    Avde hymyili lempeästi. ”Hyvä on, tyttökulta. Ehkä minä voin olla sinun… isäsi, jos niin haluat.
    Puinen polttouhri ei reagoinut. Suuren silmän kostea katse vaikutti odottavan jotain.

    user posted image

    Punaisen Miehen väsynyt katse laskeutui shakkilaudalle. Lempeä hymy muuttui alakuloisemmaksi.
    ”Kaikkiko?” Avde kysyi epäuskoisena.

    Polttouhrin pääkallo nytkähti hieman oikealle.
    user posted image

    Avde hymähti alakuloisesti. ”Mutta niin paljon menetettyä henkiä… niin paljon kuolemia. Turhia, turhia kuolemia.”
    Punainen Mies katseli shakkilautaa. ”Toisaalta zyglakit tiesivät, mihin ryhtyivät lähtiessään sotaan…”
    Matorania muistuttava hahmo ei tehnyt liikettäkään. Hänen ei tarvinnut.
    Varjoista luikerteli luiseva käsi. Se tarttui mustaan ratsuun ja nosti sen punaisen matoranin silmien eteen.

    ”Mutta Arstein… kuinka monella turhalla ruumiilla aiot vielä peittää polkusi?”
    Luuton musta käsi laski nappulan takaisin paikalleen ja katosi takaisin pimeyden ytimeen.
    Avde huokaisi. Hän kuuli zyglakien tuskanhuudot tajunnassaan, vaikka ei ollut näkemässä. Jos vain olisi jokin tapa, jolla kaikki eläisivät.
    Nappuloita oli uhrattava voittaakseen pelin.

    user posted image Polttouhri sanoi. Valtava silmä räpsähti ensimmäistä kertaa ehkä tunteihin. user posted image

    Avde huokaisi. ”Vain osan siitä, tyttöseni, olen kuullut. Kuka sen hänelle kertoi?”
    Punainen matoran nojautui kiinnostuneena pöydän yli.

    user posted image Polttouhri vastasi.
    Avde hymyili. ”Ah… vanha ystävämme. Kai se oli vain ajan kysymys. Matoro… olisi löytänyt sen muutenkin. Ja ennemmin tai myöhemmin hän näkee koko totuuden. Luotan häneen siinä.”

    Polttouhri hengitti yhä raskaammin ja raskaammin. user posted image
    ”Niin, ystäväni?” Avde kysyi kiinnostuneena.
    user posted image

    Avde pudisti päätään. ”Älä, pyydän. Se olisi hyvin epäkohteliasta.”

    Puisen raadon luisilla kasvoilla ei ollut muutosta, mutta sen äänensävy laski. user posted image

    ”Yritin viedä hänen henkensä jo kerran aikaisemmin. En pitänyt ajatuksesta, mutta en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Hän kaiveli esiin asioita, jotka olisivat tuhonneet hänet ennemmin tai myöhemmin. Hän kuitenkin selviytyi kuin ihmeen kaupalla… enkä edes itse ole varma, pitäisikö minun olla helpottunut vai pettynyt.”
    Avde laskeutui tuoliltaan ja käänsi selkänsä Polttouhrille. Hän jätti shakkilaudan paikoilleen ja lähti astelemaan verkkaisesti kauemmas.
    ”Juuri nyt minua vain kiinnostaa nähdä, kuinka syvälle hän kaivautuu… ennen kuin totuus itsessään polttaa hänen silmänsä sokeiksi.”

    Polttouhri jäi seisomaan hiljaisena shakkilaudan eteen. Oli mahdotonta sanoa, oliko nukke pettynyt.
    user posted image se sanoi kysyvällä äänellä. user posted image

    Avde pysähtyi ja kääntyi hieman. ”Kuka heistä?”

    user posted image
    Avden hymy leveni hieman. Matorania muistuttava hahmo naurahti. Pimeyteen aukesi kahdeksan punertavaa silmää, jotka katselivat Avdea päättäväisesti.
    ”Ah. Annoin hänen mennä. Hän maksoi vapaudestaan sillä, mitä häneltä halusinkin. Muistolla. Mutta älä huoli, tyttö rakas… tulemme vielä näkemään häntä monesti.”

    Avde kääntyi hitaasti ympäri ja katseli shakkilautaa. Nappulat olivat paikoillaan ja koko kuva hahmottui matorania muistuttavan hahmon päässä. Ratsu oli uhrattu, mutta ei lopullisesti.

    Polttouhrin palanut pääkallo nytkähti pystyasentoon rusahtaen elottomasti. Luinen leuka loksahti auki. Hirviömäisten hampaiden luinen virnistys näytti aina hymyltä, mutta nyt suusta tulevat sanat suorastaan alleviivasivat tätä.
    user posted image
    Sen jälkeen kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan. Kahdella hahmolla oli yhteys, joka ei vaatinut puhetta. Se ei ollut telepatiaa, vaan jotain syvempää.
    Kuin isällä ja tyttärellä.
    Kuin aivoilla ja silmällä.

    Puiset askeleet kaikkoontuivat pimeyteen. Kun ne olivat tarpeeksi kaukana, liekit valaisivat pimeyden hetkellisesti, ja sitten se oli poissa. Kylmä, rahiseva hengitys. Kalman ja savun haju.
    Punainen Mies oli yksin, tai siltä ainakin vaikutti. Todellisuudessa hän ei ollut koskaan yksin. Satakunta punertavaa silmää tuijotti varjoista. Punainen Mies ja Syvä Nauru tarkkailivat toisiaan. He olivat yhtä, mutta erillään. Alakuloisesti hymyilevän pienen matoranin ja epäpyhän varjomassan välinen mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui vasta, kun Avde puhui.

    ”Joskus mietin, onko kaikki tekemäni sen arvoista”, Avde sanoi pohdiskelevasti. ”Niin moni joutuu kaatumaan. Niin moni nappula joudutaan syömään.”

    Avde puristi jotain punaisessa matoranin kädessään. Se hehkui sinisenä. Kun Avde avasi kämmenensä, utuisen kaunis neonhehku täytti hänen näkökenttänsä.
    Metalli oli kaunista ja hiottua. Harva Kanohi-naamio oli ollut yhtä täydellinen. Ehkä siksi sen kohtalona olikin ollut rikkoutua, mutta jonain päivänä kuusi olisi jälleen yhtä.

    ”Onko tekemäni pahaa?” Avde kysyi hitaasti. ”En tiedä. Pyhittääkö tarkoitus keinot? Onko teko hyvä, vaikka sen takana olisikin itsekkyyttä?”

    Sininen hehku kasvoi yhä kirkkaammaksi. Avde ymmärsi, että hänen olisi oltava varovainen. Moni oli sokeutunut jopa vilkaisusta.

    ”Nämä ovat kaikki vain näkökulmia. Mutta mihin muuhun turvaudumme, jos meillä ei ole näkökulmia? Mitä väliä on muulla kuin sillä, jonka näemme?”
    Avde hiljeni hetkeksi. Hän nosti hitaasti kättään kasvojaan kohti.
    ”Onko todellisuus vain sitä, minkä mieli meille näyttää…”

    Nauru alkoi kaikumaan ympäri tilaa. Se tuli ensiksi vain yhdestä suusta. Sitten niitä oli kaksi. Sitten niitä oli kolme. Sitten niitä oli kuusi.
    Sitten niitä oli satoja. Punaiset silmät katsoivat kaikki sinertävää sirua. Pimeys kurottui lähemmäs ja lähemmäs. Kourat, kädet, kynnet, lonkerot ja raajakkeet halusivat kaikki koskea epämaailmalliseen siruun. Ne halusivat kaikki koskettaa sen sinihehkuun ja paistatella sen lämmössä.
    Ne kuitenkin tiesivät varoa täyttä kosketusta, sillä se polttaisi.

    Avde puristi kätensä nyrkkiin, mutta sinihehku ei lakannut. Se hohti punaisten sormien välistä niin tehokkaasti, että huone alkoi valaistua. Radiomainen kohina täytti Punaisen Miehen mielen.

    Hän kuuli ajatuksia, toiveita ja unia. Hän näki koko verkostonsa koon. Hän näki jokaisen pimeän siemenen, jonka hän oli istuttanut mieliin, joita oli koskettanut.

    Kaikki hänen kuusi ”lastaan”. Monet nazorakeista. Monet zyglakeista.
    Jopa jotkut klaanilaiset. Kaikkien noiden tajunnoissa kasvoi siemen. Ravinnokseen se tarvisi vain pelkoa.

    Kaikilla oli jokin pelko. Jopa Avdella itsellään. Se oli asia, joka yhdisti jokaista olentoa tässä maailmassa. Punainen Mies ei kuitenkaan nähnyt sitä enää huonona asiana. Pelot kertoivat mielestä enemmän kuin mikään muu.

    Ne olivat narut, joista vedeltiin.

    Niillä saatiin nuket sätkymään.

    ”Joskus kadun asioita, joita olen joutunut tekemään. Sitten katson sinua”, Avde sanoi sirulle äänensävy nousten yhä innostuneemmaksi, ”Ja näen maailman, jossa ajatukset eivät tarvitse ajattelijoitaan.”

    Avde työnsi Nimdan sirun haarniskansa taskuun. Sininen valo katosi pimeyteen, mutta sen polte tuntui kuumana.

    ”Ja se on niin kaunista.”

    [spoiler=* * *]Kiitos Manulle Polttouhrin repliikeistä.[/spoiler]

  • Emme tiedä tarpeeksi

    Varasto, Bio-Klaani

    Guardian, Visokki ja Manu olivat etsineet kahviota paremman paikan yksityiselle keskustelulle, sillä kahvioon oli alkanut valua porukkaa. Lähin äänitiivis, mutta ahdas, varastohuone sai kelvata paremman puutteessa.

    Guardian nojasi paremman istuimen puutteessa huoneen keskellä olevaan työpöytään. Lattiaa tiiraillen skakdi pureskeli vielä tarinaa, jonka Visokki oli hänelle syöttänyt. Se, minkä olisi pitänyt vastata skakdin kaikkiin kysymyksiin olikin vain lisännyt niitä.

    ”En ymmärrä”, Guardian sanoi vilauttaen pientä hymyä. ”Tämä on tuttu tunne.”

    ”Minäkään en ymmärrä”, Manu sanoi ja hymyili hieman, ”mutta se johtuu toki vain informaationpuutteesta. Ja Visokki ei ole saanut informaatiota itsekään, joten me emme myöskään ole ymmärtävä vielä hetkeen.”

    ”Me emme tule ikinä tietämään tarpeeksi, että saisimme ratkaistua jotain. Minä en pidä tästä tunteesta, sillä nyt tuntuu, ettei enää itsekään ymmärrä itseään…”, Visokki huokaisi epätoivoisena pöydän alta.

    ”Se sinun muistosi”, Manu sanoi pohtivaan sävyyn. ”Se, jonka annoit Avdelle.”

    Visokin ja Guardianin katseet nousivat lattiasta. Avden nimen mainitseminen ääneen hämmensi molempia.

    Se oli pelkkä nimi, mutta jokin jopa vain sen sanomisessa tuntui vaaralliselta. Admin-kaksikko keskittyi kuitenkin vain kuuntelemaan Makutaa.

    ”Mitä se muisto sisälsi?”

    Skakdi ja Makuta tunsivat mielissään visorakin suuren hämmennyksen. ”Minä en juurikaan nähnyt yhtään mitään… Muuta kuin sinistä. Pelkkää sinistä. Mutta se tunne… Se muisto sisältää vain sen kamalan tunteen…”, Visokki yritti selkeyttää ajatuksiaan.

    Skakdi pudisti päätään epäuskoisena. ”Mutta Visu hyvä… sehän on voinut olla ihan mitä tahansa. Mikä sai Avden uskomaan, että näkemäsi oli Nimda?”

    Guardianin kysymys sai hermostuksissaan edestakaisin pientä varastoa kipittävän visorakin pysähtymään mietteliäänä.

    ”Minä en tiedä… Minä tiesin, että se oli muisto Nimdasta, ja muistan että siihen liittyi vahva tunnesisältö. En ole kuitenkaan tuntenut tuota tunnetta pitkään aikaan. Jos Avde on ollut Nimdan kanssa tekemisissä, hänen kyllä pitäisi tietää se tunne…”, Visokki yritti järkeillä.

    Manu tyytyi katselemaan Visokkia mietteliäänä. Hänen kasvoistaan ei voinut päätellä mitään.

    Guardian hieroi leukaansa. Hänen puolimekaaninen katseensa porautui Visokin vihreisiin rahinsilmiin. Vaikka ne olivat eläimellisen pedon silmät, oli niissä aina ollut pieni pilke, joka kertoi suuresta älykkyydestä ja oudosta lempeydestä.

    Telepaatin tavoin Guardian yritti kurottautua katseellaan sisälle Visokin mieleen ja nähdä sen, mitä visorak oli nähnyt. Sisimmässään skakdi tiesi kuitenkin, että se olisi mahdotonta, vaikka Guardian olisi kyennytkin telepatiaan. Skakdi huokaisi ja läimäisi otsaansa.

    ”Jos kerran niin sanot”, hän vastasi.

    ”Kaiken tuon leuan hieromisen jälkeen”, Manu sanoi virnistäen, ”antiklimaattinen lause.”

    ”Ole hiljaa leuastani tai lyön sinua sillä”, Guardian sanoi virnuillen.

    Visokki pyöräytti silmiään. Rahi alkoi vähitellen toipua shokistaan. ”Minä en vain pidä tästä olotilasta… Minä olen aina tuntenut itseni läpikotaisin ja sitten löytyy jotain, mikä on ollut pitkään sisälläni pimennossa.”

    Guardian vakavoitui jälleen ja puri huulta. Sillä hetkellä hän muisti, että hänenkin muistoissaan oli aukko.

    Aukko aikana, jona hän oli Manun mukaan kohdannut Avden. Siitä oli jo viikko, mutta se oli vaivannut häntä kaiken aikaa. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Mitä tahansa olisi voinut tapahtua, mutta hän ei muistanut.

    Oli Zorakin konepaja ja herääminen pieneltä luodolta, mutta sillä välillä ei ollut edes usvaa. Johonkin oli vain kadonnut kuusitoista tuntia.

    ”Tiedän tunteen.”

    Oli Manun vuoro hieroa leukaansa. ”Minä en varsinaisesti. Mutta sinä et ollut siellä.”

    ”…Mistä te puhutte?” Visokki havahtui ja huokaisi mielessään, että onneksi vihdoinkin sai muuta ajateltavaa.

    Manun silmät kiiluivat. ”Minä ja Avde jutustelimme hieman siinä välissä, missä Gurvanallamme on muistissa tyhjä aukko. Mikä minua kovasti nyt ihmetyttää, on se, missä hän mahtoi olla sen ajan. Keetongu samaten.”

    Visorak katsoi oudoksuen Manun reaktiota. ”Sinä ’jutustelit’ Avden kanssa?”

    ”Näin minä asian ilmaisisin. Toki voit keksiä sanalle synonyymejä. ’Jutella’, ’puhua’, ’keskustella’, ’filosofoida’. Miten vain haluat.”

    Visokki loi vihaisen katseen Manua kohti. ”Liian kepeitä ilmaisuja. Mutta kerro toki lisää.”

    ”Kepestä puheen ollen minun pitäisikin palata Verstaaseen, ennen kuin se oikeasti räjähtää”, Manu sanoi ja virnuili hienovaraisesti.

    ”Ei tässä Verstas ole räjähtämässä, vaan sinun pääsi”, Visokki totesi kylmästi.

    Makuta vavahti taaksepäin ja virnuili hermostuneesti.

    ”Älä tuhoa hänen aivojaan. Tarvitsemme tuota sekopäätä”, pitkän hiljaisuuden pitänyt Guardian sanoi yhtäkkiä. Hän katsoi Manua pitkään.

    ”Sillä hän muistaa, mitä tapahtui silloin, kun Avde sai meidät vangiksi. Minusta tuntuu, että siinä on avain.”

    ”Tiedoksenne. Minä en aio sanoa mitään vielä”, Makuta ilmoitti vavahtelevalla äänellä. ”Jos se ei käynyt vielä selväksi. Minulla on kiireitä. Tehtäviä, jotka pitää suorittaa lyhyen ajan sisällä. Tai melko lyhyen.”

    Guardianin kulmakarva nousi. ”Onko sinulla… joku teoria?”

    ”Minulla on aina teoria. Nyt minä tarvitsen informaatiota. Ja sitä saa vain keräämällä sitä sellaisilta, joilla sitä on. Ja teillä ei ilmeisesti ole tietoa Epsilonista.”

    Sininen Vartija huokaisi. ”Sinä et todellakaan kerro yhtään liikaa asioita etukäteen. Hyvä on. Mutta mitä Nimdaan tulee… minusta tuntuu, että Visokki tietää meistä parhaiten.”

    Skakdi kääntyi kohti visorakia.

    ”Kertoiko Avde sinulle… yhtään mitään?”

    Visokki mietti hetken. ”Ei hän varsinaisesti mitään kertonut, mutta opin aika paljon asioita hänestä, mistä voi olla meille apua.”

    Nyt Guardian nojasi kiinnostuneena kohti Visokkia. Kysymysten tulva virtasi niin nopeasti, että hänen suunsa ei ollut ehtiä mukaan. ”Sinä olit lähellä häntä viikkojen ajan. Osaatko kertoa hänestä meille mitään? Mikä… ajaa sitä olentoa? Mitä hän haluaa?”

    ”Se on varmaa, että hän haluaa minut hinnalla millä hyvänsä puolelleen. Ja siksi hän tulee vielä minua jossain määrin vainoamaan. Avde pyörittää monta juttua yhtä aikaa, mutta koko sen ajan kun olin… siellä, hän yritti vain ja ainoastaan saada minua puolelleen”, Visokki muisteli Avden muodostamia valemaailmoja epämielissään.

    ”Hän ei ole telepaatti”, Manu pohti. ”Hän tarvitsee sinua johonkin telepaattiseen.”

    ”Mutta miksi hän sitten luopui sinusta?” Guardian sanoi. ”Miksi yksi muisto oli tarpeeksi suuri maksu sinun kykyjesi menettämisestä? Jokin tässä ei nyt täsmää…”

    ”Muisto Nimdasta on itse asiassa hyvin arvokas. Sellaisia ei näemmä monia ole. Ja Avde luottaa siihen, että voi saada minut vielä takaisin”, visorakia puistatti ajatus, että Avde voisi saada hänet vielä. Sitä Visokki ei antaisi tapahtua.

    ”Ehkä hän näkee siinä muistossa enemmän kuin me muut”, Guardian sanoi. ”En tiedä miten, mutta… tämä on vain teoria.”

    Guardian suoristi ryhtiään. ”Visokki. Kysyn sinulta vielä yhtä asiaa. Tiedän, että nämä ovat vaikeita asioita ajatella, mutta yritä muistella.”

    Visokki ryhdistäytyi hyppäämällä hyllyltä pöydälle. ”…Niin?”

    Guardianin ääni muuttui kuiskaukseksi. Manu joutui kumartumaan hieman skakdia kohti kuullakseen.

    ”Kuinka monta sirua hänellä on jo?”

    ”Toistaiseksi hänellä on vain yksi. Mutta hän on lähellä myös joitakin muita siruja”, Visokki nielaisi.

    Guardian hiljeni.

    ”Olen miettinyt jotain. En tiedä, onko sen miettiminen terveellistä.”

    ”Ajatelkaa viime vuotta. Kuinka paljon te oikeasti muistatte?”

    Manu hymähti.

    Visokki ei voinut sanoa muuta kuin: ”…”

    ”Mitä ajat takaa?” Manu kysyi tarkastellen kynsiään.

    ”Minä en muista kuin isoimmat asiat. Ne tärkeimmät asiat, jotka muistaa vielä vuosien päästä. Siinä välillä kaikki on pelkkää epäselvää usvaa. Se on kai ihan luonnollista. Muistamme sen, mikä on olennaista. Niin mieli toimii.”

    ”Mutta kun ajattelen tätä Avde-kohtaamista, jonka olen jo unohtanut… se on samanlaista usvaa.”

    Guardian epäröi ennen kuin avasi suunsa taas. Hän raapi kylkensä vammaa, vaikka tiesi sen olevan vain haitallista.

    ”Tämä ei ole terveellistä ajateltavaa, mutta miettikää viime vuosia. Miettikää, mitä kaikkea niissä usvaisissa väleissä on voinut tapahtua. Asioita, joita olette vain voinut… unohtaa.”

    Skakdi napsautti sormiaan.

    ”Noin vain. Hautautuvatko jotkin muistot vain toisten alle… vai viekö joku ne meiltä.”

    ”Mielenkiintoinen teoria, ystäväiseni”, Manu virkkoi. ”Aika tosin rientää ja minun tosiaan täytyy mennä. Suonette anteeksi.”

    ”Jos tämän aiheuttaisi Avde, mikä kyky hänellä on, kun hän ei ole kerta telepaatti?” Visokki pohti hämmentyneenä.

    ”Minusta tuntuu”, Manu aloitti raapien otsaansa hermostuneena. ”Että Nimda käsissään kuka tahansa meistä voisi olla telepaatti.”

    Manu suoristi väsyneet jalkansa, venytteli jumiutuneita olkapäitään ja pälyili varastossa kököttävää admin-kaksikkoa epämääräisesti. Makutalla oli se katse. Hän tiesi enemmän, tai ainakin epäili enemmän. Guardian oli oppinut ymmärtämään, että lepakkomaisen hirvityksen ajatukset olivat kaksi askelta hänen suutaan edellä.

    ”Tämä on tietty vain teoria”, Makuta sanoi ja väänsi naamalleen jälleen sen saman mielenvikaisen hermostuneen virneen, joka suorastaan määritteli hänet henkilönä. ”Ja minä teorioin joskus, että me kaikki asumme jonkin tosi ison kosmisen otuksen sisällä. Ha! Ha!”

    Manu nauroi kuivasti ja lähti kävelemään varaston ovea kohti heiluttaen kynsikästä kättään poistuessaan admin-kaksikolle. Guardian katsoi hätäisesti paikalta poistuvaa Makutaa pitkään.

    ”En tiedä, onko tuo tyyppi sekaisin vai meistä kaikista viisain”, Guardian sanoi Visokille, ”ja en halua tietää, minkälaisessa maailmassa elämme, jos hän on viisain.”

    ”En minäkään. Jo pelkkä ajatuskin pelottaa liikaa”, Visokki huokaisi ja tuijotti varaston kiinnimennyttä ovea.

    Guardian nousi istuimeltaan ylös ja raapi kylkeään.

    ”Ainakin hän varmistaa, että täällä ei ole koskaan tylsää päivää. Oli miten oli, minusta tuntuu, että meidän molempien täytyy vain yrittää… muistella.”

    ”Hieman vaikeaa muistella asioita, joita ei muista…”, Visokki käänsi katseensa odottavana skakdiin päin.

    ”Pointti mainio”, Guardian vastasi, ”mutta mitä muutakaan me voimme?”

    Skakdi asteli kohti varaston ovea ja avasi sen. Öljyämätön kitinä täytti juuri syntyneen hiljaisuuden ja valonkiila kurkotti varaston hämäryyteen. Guardian jäi pitämään ovea, kuten kunnon herrasmiehen naisseurassa kuuluukin.

    Tosin herrasmies oli silmäpuoli sotasankari ja naisseura poikkeuksellista isompi hämähäkki, joka räjäytteli aivoja. Siitä oli aivan liian kauan, kun Guardian oli viimeksi kyseenalaistanut asian.

    ”Lähdetäänkö vähän kävelylle?”

    Visorak kipitti aukinaisesta ovesta käytävälle. ”Ulkoilmaa tämän kaiken jälkeen, ehdottomasti! Minä olen pyöritellyt asioita omassa päässäni ihan liikaa.”

    Kävelyä jatkui pitkään. Oli ilta, joten admin-kaksikko ei herättänyt sen kummempaa huomiota kulkiessaan läpi Klaanilinnakkeen tyhjenevien käytävien kohti sisäpihan puistoa, jonka keskellä oli vieläkin kraateri Avhrak Feterran ja Killjoyn putoamisesta admin-tornin huipulta. Pienikokoinen matoran-nainen heitteli pihamaan biomekaanisille varpusille jyviä, mutta muuten oli hiljaista. Aavemaisenkin hiljaista.

    Adminit pysähtyivät hengittelemään raikasta syysilmaa ja katselemaan vähitellen tähdistä täyttyvää iltataivasta.

    ”Oletko kuullut, miten… Tawa voi?” Guartsu kysyi yllättäen. Hänen hengityksensä höyrysi viileässä ilmassa ja sanat tulivat harkittuina ja epävarmoina.

    ”En ole kerinnyt käydä katsomassa sen jälkeen, kuin vein hänet sinne. Kaipa hän ihan hyvin voi, sillä patoutunut stressi vain purkaantui. Mokoma pitää vaan saada pidettyä levossa edes muutama päivä”, Visokki ei edelleenkään voinut käsittää Tawan tyhmyyttä.

    ”Ehkä niin on parempi”, G sanoi hiljaa. ”Kykenetkö hoitamaan hänen töitään ainakin ne pari päivää, jotka se jääräpää suostuu pysymään vuoteessa?”

    ”Niin minä olin jo tekemässä, mutta sitten Manu ja sinä”, Visorak hymähti. ”Teen sen enemmän kuin mielelläni.”

    ”Hyvä. Tosin ilmestymisesi viikkojen jälkeen johtohommiin saattaa nostattaa kysymyksiä”, sininen skakdi aprikoi. ”Miten vastaamme niihin?”

    Visokin silmät suurenivat. ”Ai niin! Tawa sanoi, että pitäisi ilmoittaa, että olen palannut. No, kai se huomataan aika pian. Tai oikeastaan on jo huomattu.”

    ”No… toisaalta jos ne hyväksyvät, että niitä johtaa visorak, ne eivät varmaan uskalla kyseenalaistaa sen enempää. Oli miten oli, kun Tawa makaa sairasosastolla ja Ämkoo on… loukussa…”

    Guardianin kämmen puristui vyötäröltä roikkuvan punaisen admin-kiven ympärille.

    ”Me olemme kaksin. Juuri silloin, kun kaikkia neljää eniten tarvittaisiin.”

    ”Ja minä olen ainut, joka…”, Visokki katsoi Guardianin kyljessä olevaa sideharsoa, ”…on kunnossa?”

    Guardian huomasi, mitä Visokki katsoi. Häkeltyneenä hän yritti piilottaa kylkensä molemmin käsin, mutta ei juurikaan onnistunut siinä.

    ”Se ei ole enää erityisen kipeä. Halusivat pitää minua osastolla pidempäänkin, mutta en suostunut.”

    Visokki tuijotti pitkään skakdia, aivan kuin haluavan varmistuksen siitä, että tämä puhuisi totta.

    Vihreä katse porautui tavalliseen tapaansa sinisen sotasankarin tajuntaan. Joskus oli parempi vain luovuttaa.

    ”Okei, sen läpi meni räjähdyksen sinkoama teräspalkki”, Guardian tunnusti. ”Mutta Kupen mukaan mikään tärkeä sisäelin ei vahingoittunut.”

    Visokki oli epäuskoinen, mutta luovutti ja jatkoi kävelyä: ”No, pääasia, että meillä on ollut tuuria. Toinen asia onkin se, miten pitkään tämä tuuri voi jatkua?”

    ”En tiedä tuurista. Olen saanut osakseni lähinnä kyseenalaista sellaista.”

    Skakdi hiveli sormillaan anidiumista valettua konesilmää, joka täytti sisällissodan hänen kasvoihinsa repimää kuoppaa.

    ”Menetin silmän ja sain elää. Jos tämä kaikki on Kohtaloa, sen herralla on todella kiero huumorintaju. Uskotko itse kohtaloon?”

    Visokki mietti hetken. ”Mm, uskon. Pointtini on, että olemme hengissä tämän kaiken jälkeen. Sillä on varmasti silloin tarkoitus.”

    Guardian jäi pohtimaan admin-toverinsa sanoja. Yhtenäisyyteen ja velvollisuuteen skakdi oli aina uskonut, mutta kohtalo ei ollut skakdin mieleen. Se vaati uskoa, mutta sen vanha Vartija oli menettänyt jo kauan sitten.

    Se, että joku muu uskoi edelleen kuitenkin toi Guardianin mieleen uudenlaista lämpöä. Ehkä aina löytyi jotain, jonka puolesta oli taisteltava.

    ”Visokki”, Guardian sanoi hiljaa, ja syystuuli hautasi puheen alleen. Se ei haitannut, sillä Visokki ei kuunnellut sanoja. Hän kuunteli ajatuksia niiden takana.

    Punainen visorak katsoi admin-toveriaan hetken odottaen.

    ”On hyvä saada sinut takaisin tiimiin”, sininen skakdi sanoi hymyillen.

    Visokki hymyili Guardianin mielessä.

    [spoiler=Made by]Tsiptsaptsup. Tämä on GVizuManu-tuotosta, jos ette huomanneet.[/spoiler]

  • Makuta Nui ja Visokki

    Klaanin käytävä

    Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä.
    ”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…”
    Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän…
    Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!

    Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.

    ”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.”
    ”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!”
    ”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.”
    ”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!”
    ”Epäilen suuresti.”
    ”Päästä minut sisään!”
    ”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”

    ”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…”
    Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.

    ”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti.
    ”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…”
    ”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?”
    ”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?”
    ”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin.
    ”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?”
    ”…”
    Visokki oli hetken hiljaa.
    ”Hän on nyt sairasosastolla…”
    ”…”
    Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi:
    ”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?”
    ”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.”
    Manu kohotti kulmiaan.
    ”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?”
    ”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta.
    ”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.”
    Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”

    Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.

    ”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään.
    ”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…”
    ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla.
    ”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi.
    ”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?”
    ”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.”
    Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä.
    ”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.”
    Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”

    Visokki katsoi Manua kummissaan.
    ”Mitä sinä aiot?”
    ”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”

    Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.”
    Manu hymähti. ”Lievä takaisku.”
    ”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.”
    ”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.”
    ”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”

    Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys.
    ”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään.
    Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi.
    ”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen.
    ”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.

    ”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan.
    Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…”
    Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi:
    ”Se mahtoi olla ikävä muisto.”
    Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-”
    ”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.”
    ”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen.
    Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen.
    ”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.”
    ”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi.
    ”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.”
    Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?”
    ”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.”
    ”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti.
    ”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.”
    ”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti.
    ”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.”
    ”Milloin sait tuon tiedon selville?”
    ”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.”
    ”Kerroit.” Visokki nyökkäsi.
    ”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.”
    ”Niin..?”
    ”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.”
    Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?

    Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia.
    ”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”

    [spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]

  • Visokin paluu

    Pimeys

    Visokki mietti vastausta Avden kysymykseen keskellä pimeyttä, missä Punainen Mies oli yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään. Oliko Avde luovuttamassa? Ei se voisi olla mahdollista ottaen huomioon, millaisen vaivan hän on käynyt läpi saadessaan telepaatin luokseen. Sitten admin tajusi: parasiitti. Visorakin ei tarvinnut tällä kertaa pyöritellä vastaustaan kovin pitkään. Hän yritti edelleen löytää Avden mieltä, mutta turhaan. Visokki siirsi katseensa, joka hehkui vihreänä, ylöspäin pimeyteen, vaikka ei siellä ketään olettanutkaan olevan.

    ”Tehdään se. Tehdään vaihtokauppa”, Visorak vastasi pimeydelle päättäväisesti. Admin sai vastaukseksi naurua, joka loppui äkisti.

    ”Mutta älä luule, että pääsisit pakoon lopullisesti. Tarvitsen sinua vielä, ystäväni. Sinä, luotettava ystäväni”, Avden ääni kaikui kaikkialla, vaikka mitään ei näkynyt. Visokki yritti irvistää.

    Admin sulki silmänsä ja keskittyi, keskittyi kovempaa kuin koskaan ennen. Hän muisteli ja selkeytti ajatuksiaan. Se ei näemmä silti auttanut, vaan kohde pysyi yhtä hämäränä. Sitten rahi tunsi Avden mielensä lähellä ja yritti pysyä vahvana. Kaikki kieppui Visokin mielessä. Avde yritti sekoittaa häntä. Nyt kaikki olisi pilalla, jos keskittyminen herpaantuisi.

    ”Pysy vahvana. Pysy vahvana. Pysy vahvana”, Visokki ei ollut ikinä pitänyt tästä tunteesta, mutta se olisi nyt vapauden hinta. Lopulta mielen paino hellitti ja rahi avasi silmänsä. Pimeys alkoi kieppua. Visokki tunsi kuinka painovoima veti häntä aivan satunnaisiin suuntiin ja kieppuminen yltyi. Sitten kaikki tyyntyi samaksi tyyneksi ja tyhjäksi pimeydeksi, mutta adminin eteen oli ilmestynyt ovi.

    Klaani

    Visorak astui ovesta varuillaan ja huomasi olevansa Klaanin reaktorihuoneessa. Hän kääntyi katsomaan vielä taakseen, missä ei ollut ovea, ja huojentui siitä, että oli taas tutussa paikassa.

    Reaktorihuone oli entisellään. Tuttu ja turvallinen sininen valo valaisi huoneen keskellä. Visokki käveli varovasti reaktorihuoneen läpi ovelle vilkuillen ympärilleen. Visorak lähti huoneesta käytävälle kipittäen mahdollisimman äänettömästi kohti admin -siipeä. Visokin paluusta tulisi joka tapauksessa kunnon haloo, ja Tawan kanssa juttelu sujuisi paremmin, jos puoli Klaania ei hälisisi adminien oven takana. Muutama vastaantuleva klaanilainen ei kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta visorakia, joka oli Klaanissa ainoa laatuaan. Visokki ei kuitenkaan aikonut jäädä selittelemään kenellekään mitään. Ensin oli juteltava Tawalle. Otettava hänen haukkunsa vastaan kunniallisesti. Visokki ei halunnut ajatella Toan reaktiota.

    Visorak kipitti monen kerroksen portaat ylös pikavauhtia ja vielä monta pitkää käytävää ennen kuin oli Tawan työhuoneen ovella. Sieltä Toan todennäköisimmin aina löytää, ikuinen työnarkomaani kun on. Visokin ollessa parhaan ystävänsä työhuoneen oven edessä, hän empi ja huokaisi syvään. Toisaalta visorak odotti ystävänsä näkemistä enemmän kuin koskaan, vaikka he olivat olleet paljon pidempiäkin aikoja erossa toisistaan. Toisaalta taas Visokkia pelotti Tawan reaktio, sillä vastaavaa tilannetta ei ikinä ennen ollut kohdalle sattunut. Rahi ravisti kaikki empivät ajatukset mielestään ja avasi oven rohkeana.

    Tawan Työhuone

    Nopealla vilkaisulla Tawan työhuone olisi saattanut näyttää täysin tyhjältä Toan seisoessa lähes liikkumattomana nurkkauksessa. Keltainen Toa tutkiskeli kasvojaan seinällä roikkuvasta soikean muotoisesta peilistä. Takaisin tuijottavat väsyneet silmät tuntuivat katsovan syyttävästi, eikä Tawa tuntenut oloaan muutenkaan mukavaksi. Hän nosti vasemman kätensä pikaisesti paikatun halkeaman päälle. Vielä hetki sitten irvokkaasti irvistäneen särön heikko jomottaminen oli kadonnut hänen poistuttuaan valvomosta, mutta pisteli yhä kääreen alla.

    ”Sinä teit tämän itsellesi”, Tawa sanoi itselleen hiljaa painaessaan otsansa peiliä vasten, jonka viileä pinta tuntui helpottavan hieman hänen oloaan. Juuriadmin olisi toivonut pystyvänsä kysymään apua muilta admineilta, mutta vain yksi heistä oli paikalla, eikä Tawa ollut vielä valmis antamaan anteeksi tälle. Tulistuneena hänen ylpeytensä ei olisi antanut periksi ja nyt Tawa halusi vain tarrautua tuohon tunteeseen, joka tuntui antavan hänelle lisää voimaa.

    Adminin katse valui lattiaan. Hän kävi mielessään läpi viimeaikaisia tapahtumia tuntien epävarmuuden kurovan pinnalle jälleen sisimmistään.
    Ehkä Guardian oli oikeassa? Ehkä hän näki jotakin mitä ei oikeasti ole? Ajatus ei huojentanut painoa, jonka Tawa oli kasannut harteilleen. Se puoli hänestä joka oli aikaisemmin nähnyt toivoa pimeydessäkin, tuntui nyt hyvin kaukaiselta.
    Tawa oli antanut kätensä livetä leualtaan panssarinsa kohtaan, johon Sheelikan nyrkki oli polttanut jäljen viikkoja sitten. Tawa pohti Avden sanoja, oliko hän todella syypää Sheelikan lankeamiseen? Hän oli tottunut kyseenalaistamaan päätöksiään tuon tuostakin, mutta Tawa oli myös oppinut tuntemaan, milloin hän oli normaalisti tehnyt oikeat päätökset ja Sheelikan karkottaminen teloituksen sijaan tuntui tuollaiselta päätökseltä, mutta mitä useammin hän oli vieraillut Sheelikan sellin luona, sitä enemmän hän oli epäillyt omaa päätöstään.

    Tawa nosti katseensa takaisin peiliin. Lyhyen ajan hän kuvitteli nähneensä painajaisistaan tutut ruosteiset seinät ympärillään, mutta näky katosi nopeasti.
    ”Miten niin muka armoton?” Toa kysyi peilikuvaltaan, jonka heijastama murheellinen ilme riitti vastaukseksi tyhjälle kysymykselle.

    Työhuoneen ovelta kantautuva vaisu kolahdus terästytti Toan aistit, herättäen tämän samalla ajatuksistaan. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan Tawa odotti kuulevansa koputuksen, jota ei kuitenkaan kuulunut. Oven vanhuksen narahtaessa hitaasti auki, Toa etsi vainoharhaisesti katseellaan keihästään, joka nojasi kulmapöytään muutamaan metrin päässä hänestä. Adrenaliinin pakkautuessa hänen suoniinsa Tawa jännitti lihaksiaan ja valmistui vilkaisemaan peiliin nähdäkseen tunkeutujan paremmin ennen kääntymistä. Oven narahtaessa kokonaan auki hän tunsi tutun energiavirran hapuilevan yhteyttä hänen mieleensä ja kääntyi hämmentyneenä ympäri.
    Pelokkaan oloinen vohtarak, jonka ilme muistutti kovasti pientä ussal -rapua, joka on juuri jäänyt kiinni herkkuvarkaista, seisoi ovensuulla. Visokki vältteli suoraa katsekontaktia ja vaikka hän oli luonut yhteyden Tawan mieleen, kumpikaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus täytti huoneen.

    Silmät pyöreinä keltainen Toa ravisti tyrmistyneenä päätään, koettaen selkeyttää mieltään uudelleen. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, mutta Toa onnistui lopulta pakottamaan yhden sanan huulilleen.

    ”… Visokki”, Tawa sanoi hiljaa ja otti samalla pari askelta visorakia kohti, pitäen kuitenkin varovaisesti etäisyytensä. Visokki nosti päätään kuultuaan nimensä, mutta käänsi ahdistuneen katseensa pian takaisin maahan.

    Tawa tunsi seisovansa tyhjän päällä. Hän ei kyennyt uskomaan silmiään. Edessään hän näki vanhan ystävänsä, johon oli tukeutunut vaikeimpina hetkinään, mutta sisällään Tawa tunsi nakertavan pelon, jonka oli antanut juurtua liian syvälle: Oliko vieras tosiaan Visokki vai oliko hän kenties vihdoinkin menettänyt järkensä ja näki hallusinaation ystävästään?

    ”Minä luulin sinun kuolleen…” Tawa pakottautui sanomaan koettaen piilotella hämmennystään, mutta se tuntui paistavan hänen silmistään. Kiivastuminen oli hiipimässä hänen ääneensä.

    Visokki käänsi katseensa maasta suoraan kohti Tawaa.
    ”Siltä se kyllä tuntui”, rahi tapitti Toaa herkeämättä. Hieman loukkaantuneena, mutta samalla säälien, Tawa katsoi parasta ystäväänsä.

    ”Sinä jätit minut yksin!” Tawa huudahti ajattelematta juurikaan enää sanojaan. Järki pyysi Toaa rauhoittumaan ja varautumaan pahimpaan, mutta Tawa ei enää kyennyt pidättelemään tunteitaan sisällään.

    Visorak lopetti Tawan tapittamisen ja näytti hätääntyneeltä. Rahi kipitti paikallaan levottomasti.

    ”Ei… En minä halunnut- Ei, ei ollut tarkoitus, Tawa”, Visokki selitteli ja odotti Tawan räjähtävän raivosta, jonka oli valmistautunut ottamaan vastaan. Visorakin katse siirtyi taas syyllisenä maahan.

    ”…M-Minä olin aivan yksin kaiken tämän kanssa… ” Toa kirkaisi.
    ”Minä pelkäsin, etkä SINÄ ollut täällä!” Tawa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, joiden välistä saattoi nähdä heikkoja sähköpurkauksia.
    ”Sinä jätit minut yksin!” Taitoksen alla oleva halkeama kirskahti leviten uudelleen näkyviin.

    ”Anteeksi, Tawa, anteeksi. Et usko, miten kovasti olen halunnut takaisin Klaaniin, takaisin kotiin…” Visokki katsoi Tawaa varovasti, hieman hämillään.

    ”Missä sinä olit kun tarvitsin sinua?” Tawa äyskähti loukkaantuneesti. Hyvin hiljainen ääni Toan sisällä pyysi tätä yhä rauhoittumaan. Hän hieraisi silmiään aivan kuin olisi yrittänyt saada edessään seisovan vohtarakin katoamaan, huomatakseen vain tämän seisovan yhä paikoillaan.

    ”Minä- Minä en tiedä. Jospa tietäisinkin. Kaikki on niin monimutkaista”, Visokki takelteli ja piti tauon.
    ”Kaikki on Avden syytä!” visorakin ilme muuttui murhaavaksi.

    Tawa näytti nyt huomattavasti leppyneemmältä.
    ”Mitä sinulle oikein tapahtui?” hän kysyi hermostuneesti, vilkuillen välillä keihään suuntaan, joka oli pian hänen kätensä ulottuvilla.

    Visokki huokaisi hitaasti.
    ”Koko tämän ajan oli vain Avde ja minä. Minä en tiedä, mitä mielikuvitusmaailmoja hän loi koko ajan olinpaikaksemme, mutta hän yritti puhua minua jatkuvasti puolelleen. Ja tämä vitsin parasiitti kahlitsi minua vielä lisää”, Visorak naksutteli pihtimiään.

    ”Olisin halunnut auttaa teitä enemmän, mutta en pystynyt. Ensimmäistä kertaa, en pystynyt”, Visokin viha muuttui yhtäkkiä alakuloisuudeksi.

    ”…Mutta kuinka sinä pääsit pakoon?” Tawa kysyi epäilevästi ja käveli hitaasti lähemmäs keihästään.

    Visokki käänsi katseensa Tawan ohi seinään ilmekään värähtämättä: ”Annoin Avdelle jotain, jonka vaihdoin vapauteen.”

    Tawa pysähtyi ja ryhdisti asentoaan.
    ”Ja mitäköhän sinä mahdoit antaa hänelle?” Tawan äänestään saattoi löytää piikittelyn makua.

    Visokki hengitti pari kertaa oikein syvään. ”Sen minä olisin niin halunnut tietää, mutta… mutta en tiedä”, Visokki sulki silmänsä ja yritti rauhoitella itseään ja saada sanoja ulos.

    ”Sinä et tiedä?” ihmetys levisi Toan kasvoille. Tawa halusi sanoa jotakin, mutta jokin sai hänet pysymään vaiti.

    ”Se… Se oli muisto. Nimdasta”, Visokki änkytti syyllisenä.

    Tawan naamiosta kuuluu taas risahdus, tällä kertaa pieni murtuma ilmestyi silmäkulmaan, mutta Toa ei näyttänyt välittävän siitä tarttuessaan silmänräpäyksessä aseeseensa. Keihään kärki osoitti visorakia.

    ”Ja hetki sitten et vielä tiennyt mitä annoit, nyt tiedät sen olleen muisto! Kakista kaikki ulos! Minä haluan uskoa sinua, mutta sinä et tee tästä yhtään helpompaa!”

    Visokki katsoi Tawaa: ”Tawa, sinä et ymmärrä. Ongelma on siinä, että minä en muista Nimda -muiston sisältöä sen tarkemmin.”
    Visorak käänsi katseensa maahan apeana: ”Minun ei olisi pitänyt ottaa tällaista riskiä, tiedän, mutta mutta… Otin riskin.”

    Hiljaisuus laskeutui huoneeseen uudelleen. Tawa käänsi katseensa kohti lattiaa. Raivo, jota hän oli vielä hetki sitten tuntenut, väistyi haikeuden tieltä. Tawa ei pelännyt enää näkevänsä harhoja, muttei uskaltanut myöskään laskea keihästään.

    ”…Haluan luottaa sinuun, mutta voinko minä kaiken tämän jälkeen?” Toa jatkoi hetken päästä: ”Sinä olit ystäväni, mutta oletko sitä enää?”

    ”Tawa, minä- minä en tiedä, näkeekö Avde ne”, Visokki vältteli edelleen Tawan katsetta: ”Olin itsekäs, myönnän. Se ei ole tapaistani. Halusin vain niin kovasti takaisin Klaaniin. En tiedä, olisinko muuten päässyt. Toivon, että Avde ei näe sitä, mutta siitä ei voi ikinä tietää.”

    Tawa antoi aseensa pudota käsistään lattialle. Keihäs ei ehtinyt edes osua lattiaan, kun Toa oli jo harpponut ystävänsä luokse ja kietonut kätensä tämän ympärille. Hämmentynyt visorak tuijotti hölmistyneenä viereensä polvistunutta Toaa.

    ”S-Suo anteeksi, että vaivuin epätoivoon”, Tawa sanoi nyyhkyttäen äänekkäästi.
    ”Sinä olit poissa! Minä olen ehtinyt työntää sivuun tänä aikana niin kovin paljon ja haudannut samalla jopa itseni!”

    Visokki hämmentyi yllättävästä Tawan reaktiosta, sillä odotti jotain aivan muuta.
    ”Tawa… Et usko, millainen ikävä minulla oli”, Visorak vastasi hieman hämillään Toan halauksessa.
    ”Tunnen vain… Tämän hiljaisuuden, tämän vihan. Luulin päässeeni eroon siitä, mutta tämä tunne jahtaa minua kaikkialle,” Tawa purki itseään. Toalla olivat kyyneleet lähellä: ”Sinä tulit takaisin… Sano, että sinä olet sinä. Minä en enää jaksa, minä en halua enää kuulla ikäviä yllätyksiä.”

    Visokki tapitti Tawaa ihmeissään: ”Kyllä se olen minä. Enkä aio mennä enää lähellekään Avdea. Tiedän, että hän yrittää vielä jotain.”

    Tawa irroittautui parhaasta ystävästään ja jäi maahan istumaan käsi Vizun pään päällä. Toa oli vain hiljaa ja yritti kasata itseään.

    Visokki hävitti viimeisetkin rippeet vielä hetki sitten vaivanneesta apeudesta ja vaihtoi aihetta: ”Mutta mitä täällä on tapahtunut? Olen ollut aivan liian kauan poissa!”

    Tawa katsoi Vizua epäuskoisena: ”Haluatko aivan varmasti kuulla?”

    Visorak jähmettyi hetkeksi. Eiväthän ne tietenkään mitään ilouutisia voisi olla.
    ”Minun on pakko.”

    Tawa huokaisi. ”Minä näkisin sinut mieluummin lepäämässä, mutta luulisin sen päättyvän samalla tapaa, kuin Guardianin kanssa…” Tawa totesi.
    ”Lyhyesti sanottuna kaikki on mennyt päin keveshiä. Tappio tuntuu turhan läheiseltä, enkä minä ole ollut kovinkaan mukava itselleni taikka kenellekään muulle.”

    Visokin silmiin nousi yhtäkkiä järjetön raivo. ”Se Avde, se kirottu Avde! Minä listin sen omin voimin vielä joku päivä! MINÄ- MINÄ-! Minua tarvittiin Klaanissa niin kovin! Allianssi suunnitteli tämän koko sotkun selvästi keskenään!!!” Lopulta Visorak lösähti raajat levällään voimattomana lattialle.

    Tawa sanoi: ”Sinä tulit takaisin, sinä maksoit siitä… Niin ehkä mekin, mutta ei sota ei ole vielä ohi. Saitko mitään selville Avdesta tai ylipäätään mistään joka voisi auttaa mei-…” Tawa huokaisi syvään ja kosketti huomaamattaan naamionsa uutta säröä: ”Ei, sinun pitäisi levätä nyt.”

    ”Tawa, luuletko, että minä pystyn nukkumaan kaiken tämän jälkeen?” Visokki huokaisi ja jatkoi: ”Tiedän ainakin suunnilleen, mitä Avdella on mielessä. Hän haluaa käyttää minua hyväksi, koska itse ei ole telepaatti. Sitä minä en tosin tiedä, mikä hän on.”

    Tawa huokaisi. ”Taidat olla oikeassa, mutta sitten meillä on paljon töitä edessämme”, pieni hymy kiri Tawan kasvoille: ”Ensiksi meidän varmaan pitäisi ilmoittaa muille paluustasi.”

    Visokki pyöräytti silmiään. ”Minä todellakin olen ollut pitkään poissa, voi hyvänen aika! Haluan tehdä heti jotain, muuten tämä syyllisyys ei mene pois! Sinä olet hautautunut tämän kaiken työn keskelle yksin!” Visokki silmäili isoja paperipinoja, joita oli kertynyt ympäri Tawan työhuonetta.

    ”Älä sinä siitä huolehdi. Sinä selvisit ja olet nyt täällä, voisinko minä pyytää enää enempää?” Tawa nousi ylös: ”Tervetuloa takaisin, ystävä”. Tawa ei koskaan ennen ollut tajunnut, kuinka kepeältä tuo sana tuntui nyt. Toa hymähti itselleen.
    ”Mutta nyt me-…” Toan lause jäi kesken hänen nostaessaan yhtäkkiä kätensä kaulalleen. Viiltävä kipu levisi hänen kehoonsa hyökyaallon lailla jostakin silmien takaa, mikä toi metallisen maun hänen huulilleen. Tawa horjahti kaksi askelta taaksepäin, hänen katseensa oli muuttunut tyhjäksi.

    ”Auta”, Toa ehti ähkäistä, ennen kuin Visokki muuttui pelkäksi vääristyneeksi varjoksi hänen silmissään, ja kaatui tajuttomana lattialle.

    Visokki kerkesi vain ajatella, että Tawa olikin paljon huonommassa kunnossa mitä hän luuli, ja sitten Toa makasikin jo tajuttomana lattialla. Visorak nosti Toan nopeasti selkäänsä ja kipitti maksimaalista nopeuttaan sairasosastoa kohti.

    [spoiler=Tämä on käynyt läpi tuskaisen prosessin]…mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. Kiittäkäämme Tawaa ja kaikkia teitä, jotka potkitte Tawaa, eriyisesti Kajaanimiittiä.[/spoiler]

  • Rahi-pedon luonto

    Tuntematon

    Visokilla ei ollut taaskaan käsitystä siitä, missä hän oli. Hän seisoi synkällä saarella, jota ympäröi sysimusta meri. Taivas oli niin syvän tummansininen, että sitä oli hankala erottaa mustista pilvistä. Keli oli tyyni ja siksi kokonaisvaltainen pimeyskin oli hyvin aavemainen. Mieluummin Visokki olisi ollut kunnon myrskyssä kuin tyynessä pimeydessä. Taivaalla ei ollut edes minkäänlaista valonlähdettä; ei kuuta, ei tähtiä, ei mitään. Kaiken kruunasi syvä hiljaisuus. Rahi ei ollut ikinä kuullut aisteillaan niin syvää hiljaisuutta, jonka Avde yht’äkkiä rikkoi heleällä kuusisyvyisellä demoniäänellään:

    ”Voi ystäväni, etkö vieläkään anna periksi?” Visokin viereen ilmestynyt Avde katseli visorakia säälivästi. Admin ei tottumuksesta enää säikähtänyt Avden yht’äkkistä ilmestymistä eikä kääntänyt edes katsettaan tätä päin.

    ”En, ikinä. Tiedät, ettei tästä ole mitään hyötyä.”

    ”Voi, on. Totta kai on. Miten jokin noin viisas voi silti olla ymmärtämättä selvää tarkoitusperääni?”

    ”Vaikka yrittäisit saada minut minkälaiseen mielimaailman”loukkuun”, se ei estä päätöstäni, että en aiheuta ystävilleni harmia. Et saa minua myöskään puolellesi, tiedät sen varsin hyvin.”

    ”Vahvinkin mieli voi joskus pettää, Visokki hyvä.”

    ”Voi, jos sen antaa pettää. Minä en anna.”

    ”Parhainkaan telepaatti ei voi estää rahi-pedon luontoaan välillä rakoilemasta.”

    Visokin mieleen tunkeutuivat epämiellyttävät muistot Yö Kauhusta, jossa Avde oli viimeksi samaisen asian maininnut. Asia puistatti rahia edelleen, mutta visorak osasi jo hylätä tähän liittyvät voimakkaat tunteensa. Hän tiesi, että Avde yritti vain saada häntä puolelleen, eikä siksi ottanut tätä enää niin tosissaankaan. Kahden viikon pakotettu oleminen Punaisen Miehen seurassa ei ollutkaan ainoastaan huono asia. Visorak tunsi Avden ja hänen tarkoitusperänsä jo paremmin. Admin toivoi syvästi, ettei asia olisi myös päinvastoin. Visokki ei tiennyt oliko se huono vai hyvä asia, mutta hän alkoi myös luottaa Avdeen jollain tasolla. Hänelle oli syntynyt luottamus siitä, ettei Punainen Mies aikonut tappaa häntä. Olisihan muuten jo jotain suurempaa tapahtunut tämän kahden viikon aikana. Kaikesta huolimatta kaikkea visorakin pelkoa se ei silti ollut vienyt. Ajatus Avdeen luottamisestakin oli jo liian pelottava, joten Visokki ei siksi halunnut ajatella asiaa sen enempää.

    ”Minun rahi-petoni on rakoillut jo elämäni aikana aivan tarpeeksi. Sen ei tarvitse rakoilla enää.”

    Avde ei vastannut, katseli vain tummansinistä taivasta hiljaa samalla kuin hymy levisi hänen kasvoilleen. Visokille hyvin tutuksi käynyt kuusiääninen nauru kaikui kaikessa tyyneydessä.
    Avden mieleltä suojautuminen ei vaatinut enää Visokin koko keskittymiskykyä, sillä demonikuoron mieli oli tuttu, jos se edes tuttu jatkuvasti muotoa muuttavana voi olla. Visokki oli vaipunut ajatuksiinsa ja siksikään ei ollut jaksanut antaa suurempaa ajatusta Avden samoille vanhoille taivutteluille.
    Admin oli tuijotellut jo jonkin aikaa tummaa taivasta ja kuunnellut hiljaisuutta, joka lankesi taas Punaisen Miehen lopetettua naurunsa. Visokille tuli mieleen Tyhjyys, josta he olivat joskus Tawan kanssa keskustelleet. Olisiko se tällaista? Kaikkialla on synkkää ja tyyntä. Ei äänen ääntä. Ei elämää.

    Ensimmäistä kertaa pitkän elämänsä aikana Visokkia vaivasi koti-ikävä. Omituisinta tässä oli se, että visorakilla ei ole ikinä ollut kotia. Hän ei myöskään ikinä ole ollut Klaanista pois näin pitkää aikaa, jotta voisi jotain tällaista tuntea. Kaikki se ilmapiiri. Kaikki ne tyypit. Ja Visokille jotain hyvin tärkeää: tausta. Kukaan ei katso kieroon, jos joku, kuten hän, on ollut vihollisen leivissä aikaisemmin ja syyllistynyt tarpeettoman moneen tappoon. Klaani on hänelle enemmän kuin koti. Se on koko elämä. Nyt, enemmän kuin koskaan, hän halusi takaisin Bio-Klaaniin. Puuttuvaa adminia varmasti tarvittaisiin.

    Parasiitti oli myös osaltaan tuonut yksinäisyyden. Visokki ei ollut uskaltanut Avden läsnäollessa ottaa yhteyttä kehenkään klaanilaiseen, koska parasiitti leviäisi ilman muuta. Sitä hyväntahtoinen visorak ei ikinä haluaisi tehdä ystävilleen. Mieluummin hän kärsi itse. Tässä tapauksessa muut kuitenkin joutuivat myös kärsimään. Klaanilaisille oli vaikeaa kertoa omaa olinpaikkaansa, jos sitä ei itsekkään tiennyt. Visokki ei halunnut muistella niitä epätoivoisia ääniä, jotka anelivat tätä tietoa hänen harvoilla yhteydenotoillaan Klaaniin. Tawan aneleva ääni oli jäänyt erityisesti rahin mieleen. Hän ei halunnut ajatella sitä, mutta muistikuva tuli pakosta.

    ”Tawa, minullakin on ikävä sinua…” visorak sanoi mielessään.
    Tawa kaikista tämänhetkisistä asioista Visokkia eniten huolestutti. Yö Kauhun hirveyksien jäljiltä Tawalle oli jäänyt jo ihan tarpeeksi hommia hoidettavaksi, puhumattakaan Toan henkisestä tilasta. Visorak toivoi, että muut adminit ovat olleet Tawan tukena sillä aikaa kun hän on ollut täällä kirotussa Avden loukussa. Visokki oli yleensä aina se, joka auttoi kun Tawan hermot pettivät. Admin tunsi suurta häpeää siitä, että on ollut näin kauan poissa. Visokki ei myöskään tiennyt kuinka kauan joutuisi olemaan vielä täällä.

    Joutuisi? Joudunko minä? Miksen minä itse voisi päästä täältä pois omin avuin? Klaani tarvitsee minua! Pääsen täältä pois vaikka väkisin.

    Visokki havaihtui ajatuksistaan ja kääntyi yllättäen Avdea päin. Tämän olemus oli edelleen musta hämähäkkimäinen, jolla Avde oli yrittänyt visorakia kiusata koko ajan. Admin ei kuitenkaan ollut hämääntynyt tästä.

    Nyt Visokki keskitti kaikki voimansa ja lähti hyökkäämään kohti Avden mieltä. Musta olento hätkähti odottamattomasta hyökkäyksestä samalla kun alkoi suojata mieltään ja muutti muotoaan mustaksi epämääräisenmuotoiseksi klöntiksi leijaillen ilmassa. Visokki oli saanut jo etumatkaa ja sai iskettyä ensimmäistä kertaa melkein täysin suojaamattomaan Avden mieleen ainakin vähäksi aikaa. Ympäristön tyyni olemus muuttui hetkessä myrskyksi, aivan kuin tilauksesta. Avden satunnainen olemus näytti siltä, ettei tiennyt miten päin olisi, ihan kuin se normaalistikaan olisi tiennyt. Musta massa heilahteli ja leijaili ilmassa holtittomasti, kun Visokki pommitti tämän mieltä jatkuvana aaltona. Visorak alkoi tuntea myös jotain omassa mielessään ja nosti suojausta. Musta olento ei enää heilunut yhtä holtittomasti. Visokin etumatka oli siis käytetty.

    ”Minun visorakini aloitti vastarinnan, vai?” kysyi Avden musta olemus, joka alkoi nauraa kymmenillä suillansa demonisesti. Visokki pommitti Punaisen miehen mustan muodon mieltä entistä kovemmin pitäen oman suojauksensa tasapainossa.

    ”Minä en ole sinun visorakisi. En kuulu kenellekään. Itse asiassa olen ainut visorak, joka ei kuulu kenellekään!”

    Avden hymyt hyytyivät hetkeksi ja hän näytti taas keskittyvät kovemmin. Visokki lähetti ladatun Rhotukan kohti mustaa mössöä. Rhotuka meni mössön läpi tehden siihen reiän.

    ”Mössön salaisuus on se, että se on mössöä. Nyt tiedän miksi Matoran-Avde ei näyttäydy taistellessa…” Visokki mietti aloittaen kunnollisen Rhotuka –pommituksen äskeisestä huolimatta.

    Avde hallitsi ympäristöä ja myrsky vain koveni. Visokin Rhotukat lentelivät kovan myrskyn vaikutuksesta miten sattui ja tämä joutui myös itse väistelemään omia aseitaan. Visorak manasi, kun joutui keskittymään väistelemiseen ja laskemaan Avden mielen pommitustasoa. Rahi perui mielipiteensä myrskyn paremmuudesta tyyneyden rinnalla.

    ”Miten sinä, ystäväni, voit kuvitella voittavasi minut, jos tämä ympäristö on kokonaan minun hallittavissani?” Avde kysyi naurun taas raikaessa.

    ”Missä me edes olemme? Onko tämä vain mielikuvitustasi? Onko tämä totta ollenkaan?” Visokki vastasi.

    ”Voi, sitä sinä et saa ikinä tietää, ystäväni…” Avde nostatti myrskyä entisestään, jolloin Visokin oli vaikea pysyä jopa itse olemaan lentämättä myrskyn mukana.

    Mustasta olennosta ilmestyneet kymmenet lonkerot alkoivat lähestyä visorakia.

    Visokilla ei ollut yhden yhtä suunnitelmaa mielessään, joten hän päätti tyytyä samaan taktiikkaan kuin viimeksikin. Hän hyppäsi suoraan Avden kasvoille, tai oletetuille sellaisille, tuulen voiman avittamana, mikä sai mustan mössön jopa hieman heilahtamaan taaksepäin, jolloin Visokki sai hyökättyä Punaisen Miehen mieleen hetkeksi syvemmin. Sen johdosta myrsky hellitti riittävästi, sillä Avde ei pystynyt keskittymään sään ylläpitämiseen. Visokki iski pihtimillään Avden naamaan, mikä ei myöskään näyttänyt Punaista Miestä haittaavan. Avden mustat lonkerot kulkivat edelleen kohti Visokkia, joka ei tätä huomannut ennen kuin ne olivat jo hänessä kiinni. Visorak yritti kovasti huitoa mustia lonkeroita itsestään irti pistimillään, tuloksetta. Lonkeroiden lähde nauroi taas hervottomasti.

    Samalla Visokki tunsi, kuinka yhtäaikaisesti hänen mieleensä yritettiin hyökätä entistä kovemmin. Rahi nosti keskittymistään suojaukseen, mikä vähensi lonkeroihin keskittymistä. Avden nauru jatkui ja koveni. Sekin yritti hajottaa Visokin mieltä, vaikka visorak oli sitäkin jo paljon kuullut. Siihen ei kuitenkaan näemmä voinut tottua. Naurua. Naurua. Naurua. Kovempaa naurua. Entistä kovempaa naurua. Lonkerot olivat aikaisempaa tiukemmassa otteessa. Kaikki alkoi pimetä.

    Pimeys

    Visokki ei tuntenut enää lonkeroiden tiukkaa otetta ympärillään, mutta rahin päähän alkoi koskea. Visorak oli nyt täydessä pimeydessä, edessään hymyilevä matoran -muodossaan oleva Avde. Päänsärky senkun yltyi.

    ”Missä …minä …olen?” Visorakin ajatus takelteli.

    Yht’äkkiä Avden viereen käveli pimeydestä joku, jonka nähdessään Visokki ei voinut uskoa silmiään. Samalla päänsärky oli tiessään. Avden vieressä seisoi nyt mustakeltainen visorak, joka tuijotti tuimasti Visokkia. Tämä Oohnorak oli Visokille hyvin tuttu ja toi mieleen kipeitä muistoja, jotka admin oli jo yrittänyt unohtaa. Visokki tuijotti vanhaa taistelukumppaniaan, hyvää visorak –ystäväänsä. Kesti hetken, ennen kuin hän sai sanoja ulos.

    ”Si-si-sinä?” Visokki sai sanottua. Hänestä oli outoa puhua visorakia pitkästä aikaa. Itse asiassa siitä oli ihan järkyttävän pitkä aika.

    Oohnorak pyöräytti silmiään:

    ”Minä minä. Muistatko sinä muka vielä minut?”

    ”Mi- miten minä voisin muka unohtaa?” Admin vastasi.

    ”Ajattelin, että petturi olisi jo unohtanut…” Oohnorak käänsi huomionsa pois Visokista ja katseli muualle.

    ”En minä- En minä ole petturi… Tai en halua olla.” Visokki vastasi anteeksipyytelevästi.

    ”Mutta silti jätit meidät kaikki? Olisimme suurimpia voimia koko universumissa, jos olisit jäänyt!” Oohnorak huusi suutuksissaan. Visorakiksi suuttuminen kuulosti kieltä tuntemattoman mielestä enemmänkin loputtomalta kirosanojen litanialta.

    ”Olit parhaassa mahdollisessa asemassa ja sitten jätit kaiken? En ymmärrä. En vain ymmärrä.” Oohnorak katsoi Visokin ohi pimeyteen.

    ”Minun oli pakko tehdä se, tiedät, että minun oli pakko. En ole katunut sitä päätöstä koskaan!” Visokki vastasi katsoen ystäväänsä hämmennyksen ja säälin vallassa. Samalla visorakin mielessä pyöri päivä, jolloin hän pakeni Makutan visorak -laumasta. Visokki jätti vain kaiken eikä kertonut kenellekään. Admin kääntyi Avden puoleen:

    ”Mitä sinä olet tehnyt ystävälleni?” Visokki oli kauhuissaan tästä kaikesta.

    Avden nauru, tällä kertaa vain yhdellä suulla, kaikui ensin, jonka jälkeen hän vastasi:

    ”Ystävällesi? Ystäväsi sanoo sinua petturiksi. Sitä paitsi, hän itse tuli tänne. En minä ole tehnyt mitään ystävällesi.” Ja Avden nauru jatkui.

    ”En, minä en usko tuota” , Visokki yritti rauhoitella itseään.

    ”Mistä sinä voit tietää, miten ystäväsi on muuttunut vuosisadoissa?” Avde keskeytti naurunsa hetkeksi, ihan vain siksi, että Visokki saisi miettiä tätä kaikkea rauhassa.

    Jos visorak olisi voinut itkeä, Visokki olisi tehnyt sen nyt. Mielenpäälle tuli kuitenkin muita asioita, sillä päänsärky iski taas kuin kirkkaalta taivaalta. Pimeydestä, Visokin ystävän vierestä, käveli uusi hahmo näkyviin. Päänsärky lakkasi, kun Visokki tajusi, kuka tulija oli ja samalla hän perääntyi neljällä jalallaan niin kauas kuin vain hahmosta pääsi. Avde nauroi mielessään, sillä näytti siltä, kun visorak olisi nähnyt aaveen.

    Visokki yritti tasata hengitystään ja hän oli ladannut Rhotukansa varmuuden vuoksi, vaikka oli mielestään turvallisen välimatkan päässä hahmosta.

    ”Mata Nui, rukoilen, ettei tämä ole totta. Anna tämän olla vain unta.”

    Hahmo jäi seisomaan Avden ja Oohnorakin viereen, eikä se tehnyt elettäkään taistellakseen tai puhuakseen. Visokki hiipi lähemmäs kolmen hahmon riviä ja yritti saada sanoja taas ulos:

    ”Re-Re-Relak?”

    Pimeydestä tullut hahmo oli Makuta. Hahmo näytti Makutan, Rakshin ja Skakdin yhdistelmältä, sillä hänellä oli Skakdikynnet ja –jalat. Hän oli kauttaaltaan punamusta ja olemuksen kruunasi iso punainen Rakshi-pää ja musta viitta. Vartalo ei ollut kovin massiivinen. Makuta nauroi vastaukseksi Visokin kysymykseen.

    ”Kyllä, Visokki. Et usko, miten olen kaivannut sinua.” Makuta, Relak nimeltään, vastasi hymyillen. Visokki alkoi perääntyä hieman takaisinpäin saman tien. Relakin äänensävy karmi jo häntä aivan tarpeeksi. Admin ei ollut nähnyt tätä Makutaa sen jälkeen, kun oli jättänyt kaiken.

    Visorak alkoi olla varma, että tämä oli jotain muuta kuin todellisuutta, sillä Relak olisi muuten jo hyökkäyksessä arvokkaimman visorakinsa takaisinsaamiseksi.

    ”Muistoja, ihan liikaa muistoja…” Visokki mietti. Avde nauroi Visorakin henkiselle kärsimykselle.

    Visokki yritti taas koota itseään ja saada selvyyttä tähän kaikkeen:

    ”Ta-Tarkoittaako tämä, että te kaikki olette nyt Avden puolella?”

    Avde myhäili entisestään:

    ”Toistan sen, mitä jo sanoin, ystäväni. He ovat valinneet puolensa. Siksi he ovat täällä.”

    Visokki nielaisi. Joutuisiko hän nyt taistelemaan noita kolmea vastaan? Siinä tapauksessa visorak olisi tuhoon tuomittu. Pelko alkoi taas kasvaa Visokin mielessä. Lisäksi visorak yritti aina välttää ystäviään vastaan taistelemisen. Hän ei haluaisi taistella visorak -ystäväänsä vastaan.

    Samalla hetkellä Visokin pahin pelko toteutui. Avden muoto muuttui mustaksi lonkeroiseksi massaksi ja alkoi liikkua Adminia kohti Makutan ja visorakin kanssa. Visokki latasi Rhotukansa ja yritti keskittyä mielenvoimiinsa, mutta yltynyt päänsärky tuli taas kuin tyhjästä ja esti keskittymisen. Kolme hahmoa lähestyivät nopeasti, eikä Visokki saanut päätään kasaan millään. Hän huusi, huusi niin kovaa kuin pystyi ja lähti perääntymään samalla yrittäen pommittaa Rhotukoita, mutta ei pystynyt keskittymään niihinkään. Avde, Relak ja ei-nimeä-omaava –Oohnorak olivat jo Visokin edessä ja kaikki kolme aloittivat hyökkäyksen tismalleen samaan aikaan. Adminin päähän koski jo niin paljon, että pää tuntui räjähtävän. Visokki ei jaksanut edes yrittää puolustaa. Hän ei pystynyt. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Päänsärky yltyi yltymistään ja Visokki huusi, vaikka ei itse enää kuullut mitään. Hän tunsi putoavansa, putoavansa ja putoavansa. Yht’äkkiä kolmea hahmoa ei ollutkaan enää hänen ympärillään, oli vain pimeys. Päänsärky oli taas tiessään. Visorakin jalat pettivät.

    ”Mitä-Mitä ihmettä tuo oli? Jos pään räjäyttäminen tuntuu tuolta, en kyllä ikinä tee sitä enää kenellekään…” Visokki katseli pimeyttä ja mietti mitä tapahtui ennen äskeistä muistojen helvettiä. Avde. Lonkerot. Pimeys.
    ”EIH! Suojaukseni petti!” Visokki tajusi. Avden nauru raikasi taas kaikkialla, mutta tätä ei näkynyt missään eikä visorak tuntenut tämän mieltä.

    ”Haluatko uudestaan muistojen ja painajaisten maailmaan, ystäväni?” Avde kysyi nauraen.

    Visokki ei vastannut. Hän oli syvästi vihainen Avdelle ja vielä enemmän itselleen, että oli antanut suojauksensa pettää. Avde sai iskettyä sekunniksi siihen pieneen suojauksen aukkoon. Tosin, lonkeroiden kuristamana oli vaikea keskittyä. Visorak ei silti antaisi sitä itselleen ikinä anteeksi. Samalla hän kuitenkin oli hyvin huojentunut, ettei se ollut totta.

    ”Tehdäänkö taas vaihtokauppa?” Avden ääni jatkoi.

    ”…Kuten?” Visokki vastasi epäilevästi.

    ”Muisto Nimdasta minulle, vapaus sinulle.”

    [spoiler=Tämän karmeuden jälkeen]Kiitos hahmoni kirjoittajille, minä jatkan tästä! Kiitos erityisesti G:lle, joka jaksoi opastaa minut tilanteen tasalle.[/spoiler]

  • Kulta, olen kotona

    Samen toimisto
    Ylläpitosiipi

    Tuoksui musteelta, paperilta ja nikotiinilta. Aukinainen ikkuna laimensi hajuja hieman.

    Valkoinen ja laiha hahmo Same seisoi keskellä toimistoaan nojaillen kevyesti askeettiseen ja suorastaan armeijahenkiseen työtuoliinsa. Normaalisti siisti ja huoliteltu työpöytä oli nyt niin täynnä karttoja, asiakirjoja ja tyhjiä mustepulloja, että huoneen olisi voinut luulla kuuluvan aivan toiselle henkilölle.

    Harhaluulo korjautui heti, jos vilkaisi huoneen seinille. Lasikaapit ja metalliset telineet olivat täynnä monenkokoisia mutta aivan yhtä teräviä veitsiä. Pitkänhuiskea moderaattori pyöritteli vasemman kätensä sormien välissä tälläkin hetkellä yhtä heittoveistä varsin tottuneesti. Selakhilaani ei edes vilkuillut monimutkaista veitsitemppua, jolla hän vetreytti jatkuvasta kirjoituksesta kramppaavia sormiaan. Veitsi heilahteli sormesta sormeen ja pyörähteli Nui-Raman vauhdilla.
    Vähemmän rauhallinen soturi leikkaisi veitsitempulla vain omat sormensa irti, mutta Same pysyi tyynenä. Soturin käsi oli vakaa, sillä hänellä oli isompia ajatuksia mielessään.

    Sormia oli sentään tuhlattavaksi, aikaa ei.
    Vihreiden yöeläinmäisten silmien katse skannasi robottimaisen tarkoin liikkein huoneen takaseinälle heittoveitsin kiinnitettyä karttaa Bio-Klaanin saaresta. Kartta oli kärsinyt ja reikäinen: sen paperi oli vuosien rypistämä täynnä satojen nuppineulojen ja veitsenterien jälkiä.
    Nytkin kartan kuvaama Klaanin saari ja sitä ympäröivät merialueet olivat täynnä monivärisiä nuppineuloja. Värikkäillä neuloilla kuvattiin eri joukkojen liikehdintää Klaanin saarella ja sen ulkopuolisilla alueilla. Siniset neulat kuvasivat klaanilaisjoukkoja, jotka järjestäytyneisyydestään ja riittävästä määrästään huolimatta alkoivat olla ajettuna ahtaalle.

    Punaiset neulat edustivat Nazorak-imperiumia, ja saaren pohjoisosiot alkoivatkin olla hälyttävän punaisia. Ämkoo-vuoren lumimuuria ne eivät kuitenkaan olleet läpäisseet, mutta eteneminen vuoren ympäri oli nopeutunut. Lisäksi torakoiden maanalaisten joukkojen etenemisen arviointi oli puhdas mahdottomuus.

    Keltaiset skakdi-palkkasotureja ja näiden laivastoa ja vihreät zyglak-joukkoja kuvaavat neulat olivat nazorakeja epäorganisoidumpia, mutta niiden määrä herätti silti kauhua. Se, kuinka kaukana ne pysyivät nazorakeista kertoi yhtä ja toista nazorakien, zyglakien ja skakdien suhteista.

    Valkoiset neulat olivat puolestaan vapaita muuttujia.
    Nazorakien, zyglakien ja skakdien liikehdinnän pystyi edes arvioimaan logiikan ja liittouman yhteisten hyökkäyssuunnitelmien mukaan. Vapaat muuttujat olivat siksi omalla tavallaan vaarallisimpia, sillä niiden liikkeet eivät olleet ennakoitavissa.

    Samella oli kuitenkin suunnitelma. Pian hänelle selviäisi, oliko se ollut voitokas.

    Työpöydällä makaavassa pikakommunikaattorissa välkkyi punainen valo. Digitaalinäytön mukaan viestejä oli kaksi.
    Kalpea hahmo painoi soittonappia ja ensimmäinen viesteistä lähti soimaan. Nauha oli rakeinen, mutta innokkaan puhujan tunnisti silti tulen Toa Takamaksi.

    ”Operaatio Yllätyslahja onnistui täydellisesti, pomo”, tulen Toa sanoi energisesti. ”Piraatit suostuivat kompromissiin. Palaamme Klaaniin tunnin sisällä. Ohi.”

    Kuunnellessaan Takaman viestiä Same tunsi hetkellistä voitonriemua, vaikka sitä ei hänen kasvoillaan näkynytkään. Valkoinen moderaattori pysäytti vasemmassa kädessään pyörittämänsä veitsen liikkeen. Kiiltävä ja puhdas terä jäi toamaisen olennon pitkien ja laihojen etu- ja keskisormen väliin.

    Vain vaivattomalla ranneliikkeellä laiha jättiläinen sinkosi valkomustan heittoaseen kohti karttaa. Aseen terä tärähti keskelle erästä kartan merialueista, ja tärähdyksen voima pudotti kartalta yhden valkoisista nuppineuloista. Terä kilisi kevyesti puuta vasten.

    Valkoinen olento käveli hitaasti kohti karttaa silmäillen Klaanin saaren kokonaistilannetta. Sitten hän katsoi jalkoihinsa ja kyykistyi poimimaan maahan pudonneen valkopäisen nuppineulan.
    Vihreät silmät tutkivat terävällä katseellaan valkoista muovipäätä herkeämättä, mutta oli selvää, että nupissa itsessään ei ollut mitään kiinnostavaa. Valkoista Hau-naamiota kantava tehokas sotilasmieli keskittyi siihen, mitä neula edusti.
    Moderaattori nousi seisomaan, mutta pyöritteli neulaa yhä kädessään.

    ”Noh, noh”, Same kuiskasi hiljaa itselleen. ”Mitäs käyttöä me sinulle keksimmekään?”

    Valkoisen olennon ajatusleikki keskeytyi, kun pöydällä lojuva radikommunikaattori naksahti ja piippasi mekaanisesti. Hieman Takaman viestiä paremmalla äänenlaadulla kuului jotain, joka kiinnitti Samen huomion. Puhuja oli admin Guardian.

    Admin puhui moderaattorille virallisesti. Klaanin sotavoimien päävastaava ja monta taistelua nähnyt moderaattori Same eivät löytäneet monia yhteisiä puheenaiheita sodankäynnin lisäksi, joten kumpikaan ei juurikaan yrittänyt hieroa ystävyyttä.
    Guardian arvosti Samea suunnattomasti, kuten Samekin johtajaansa. Sininen skakdi ei kuitenkaan voinut katsoa valkoista selakhilaania ilman, että ajatteli sisällissotaa.

    ”Same”, sininen skakdi sanoi. ”Pikkulinnut varmaan liversivät, että palasimme juuri. Tawan toimistoon kymmenen minuutin päästä. Umbraan ja partateräisään partneriisi en saa yhteyttä, joten arvostan jos käyt noukkimassa tuon kaksikon jostakin.”

    Same nyökkäsi puolitottuneesti ja pudotti neulan pöydälle. Moderaattori haukotteli, ripusti vihreähehkuisen tunnistekiven vyötärölleen ja lähti harppomaan kohti toimistonsa ovea.

    Tawan toimisto
    Admin-torni

    Ilta oli kirkas, mutta pilvinen. Auringot kurkistivat välillä tumman pilvikerroksen läpi kuin kaksi kosmista silmää, mutta muuten valtavan ikkunan näkymä heijastui harmaana ja valkoisena limbona.

    Bio-Klaanin ylin johtaja Tawa seisoi ikkunan edessä kädet ristissä. Sähkön Toan kirkkaan keltainen panssari kiilsi nyt kultaisena, mutta ikkunasta vyöryvässä valomassassa Tawa näkyi vain siluettina.
    Tawa tuijotti jonnekin kaukaisuuteen hieman melankolisena, mutta ryhti suorastaan sotilaallisen suorana. Toan violetti kankainen kaapu lojui poikkeuksellisesti tämän työtuolilla. Samalta tuolilta kuului pienen rapurahin vinkuvaa kuorsausta, jonka ilmavirrassa violetin viitan helmat heilahtelivat.

    Mietiskelevä hiljaisuus rikkoutui, kun toimiston puinen ovi aukaistiin rytinällä. Tawa säpsähti ajatuksistaan, räpytteli silmiään ja kääntyi hitaasti kohti ovea.
    Ovella seisoi sininen skakdi, joka hymyili vaikka sen ainoasta silmästä näkyi yöunen vähäisen määrän vaikutus ja vaikka suurin osa sen kyljestä oli piilotettu hätäisen sideharsonipun alle.

    ”Kulta, olen kotona”, Guardian sanoi ovelasti sinertävä skakdikoura yhä kiinni ovenkahvassa.
    Tawa nojasi pöytäänsä vasten molemmin käsin ja nyrpisti vihaisesti.
    ”Ja mikä tämä tällainen kotiintuloaika on?”

    ”Reissu baariin, pari huurteista, törmäilyä pariin vanhaan kaveriin”, Guardian sanoi virnuillen pirullisesti. ”Ja tutustumista nynrahilaisen teollisuuden parhaimmistoon. Mitäs sinun viikkoosi on kuulunut?”
    Tawan ilmeestä pystyi puolestaan päättelemään, että Toa-soturin huumorintaju oli äärirajoillaan. Guardian jäi hetkeksi katselemaan jäistä ilmettä.

    ”Emme ole kuulleet teistä mitään kahteen viikkoon”, Tawa sanoi tiukasti. ”Ei minkäänlaista viestiä lyhyt- eikä pitkäaaltoisilla.”

    Guardian nyökkäsi.
    ”Anteeksi kovasti. Myrsky ja häiriösignaalit. Emme päässeet niiden läpi.”
    Tawa nojasi pöytäänsä kädellään ja tuijotti sinihipiäistä adminia pitkään.
    ”Jäljityspartio löysi veneenne ja tunnistamattomia ruumiita”, Tawa sanoi hiljaa. Kirkkaan valon heijastus teki sinisen visiirin takana olevista silmistä vaikeat nähdä, mutta Tawan ääni kertoi enemmän kuin tarpeeksi.

    Guardian huokaisi. ”Meidän olisi pitänyt aavistaa se nazorak-hyökkäys. Ja varautua siihen. Mutta jos se auttaa niin pulitan paatin omasta pussistani.”

    Tawa käänsi päätään ja päästi irti pöydästään. ”Onko tämä sinulle vitsi?”, Tawa iski tiukasti. ”Mitä ihmettä sinun päässäsi-”

    ”Se, että nazorakeilla on äiti ei tarkoita, että minäkin tarvitsen sellaisen”, sininen skakdi keskeytti johtajansa. Skakdi pyrki hymyilemään välttääkseen ilkeilyä. ” Tiedät kyllä, että olen kohdannut pahempaa kuin pari torak-”

    Guardian sai tuta välittömästi, että keskeytyksillä oli tapa aiheuttaa lisää keskeytyksiä.

    ”Luulimme teitä kuolleiksi!” Tawa huudahti niin kovaa, että Guardian yllättyi. Hymy hyytyi sinisen skakdin kasvoilta, kun hän kuuli johtajansa äänen ja näki tämän katseen.

    Keltaisen Toan kämmenet puristuivat nyrkeiksi, mutta naisen vihaa oli vaikea erottaa huolestuneisuudesta. Kun Tawa puhui, hänen katseensa alkoi vähitellen siirtyä alaspäin sinisen skakdin silmistä. ”Teidän veneenne oli mennyttä, energiajälkeänne eivät löytäneet edes vainukoirat, ja…. ja… voi hyvä luoja! Sinähän vuodat vielä!”

    Tawan Guardiania tutkiva katse keskeytyi niiteillä epätoivoisesti kasassa pysyvään sideharsonippuun. Sinisen adminin kädellään pitelemään valkoiseen kangasmassaan oli ilmestynyt pari skakdin tummia ja märkiä veritahroja. Yllättyneen näköinen Guardian seurasi Tawan sinisen visiirin takaa tuijottavan vihreän katseen kohdetta ja päätyi omaan kylkeensä. Hän raotti sormiensa välejä ja huomasi, että verta oli myös hänen kämmenpohjassaan. Terävät skakdinkynnet vetivät pian sideharsoa hätäisesti kaksinkerroin niin, että siteen verijäljet jäivät piiloon.

    ”Äh, pikkujuttu”, Guartsu hätävalheili heilauttaen kättään. ”En ehdi sairaslomailla. Nyt on paljon, paljon tärkeämpiä asioita käsillä. Haluan kaikki moderaattorit tänne.”

    Skakdi päästi irti Tawan toimiston messinkisestä ovenkahvasta, astui rivakalla askeleella toimistoon ja tönäisi oven kiinni oikealla jalallaan. Tummanruskea toimiston ovi piti pitkän hiljaisen narinan ja rämähti kiinni. Guardian otti muutaman askeleen. Skakdin kasvoilta näki, että kylkivamma sattui edelleen.
    Tawa veti henkeä ja kurtisti otsansa vihaiseksi.

    ”Haluat pitää hätäkokuksen sairaalakunnossa? Mikä… mikä sinussa on? Sinä… minä… äh, tarkoitan-!”
    Klaanin johtaja kiehui sisäisesti ja oli päätymässä johonkin hänelle poikkeuksellisen voimakkaaseen, mutta keskeytti sen huomatessaan jonkin heräävän violetin kaavun peittämällä työtuolilla.

    Kuului uupunutta vikinää ja yksi kerrallaan kaksi hieman unenpöpperöistä silmää ponnahti pystyyn. Tummat ja kosteat silmät räpsähtivät kahdesti ja kuului hiljaista läähätystä.
    Innokkaan vinkaisun myötä kaikki Nöpön kuusi jalkaa kipittivät pitkin puista lattiaa. Rapu pomppi innokkaasti, napsutteli saksiaan auki ja kiinni ja päästeli vihellysääniä pienellä suullaan.

    Kylkeään pitelevä Guardian siirsi katseensa lattiatasolle ja hymähti. ”No hei, pikku kaveri.”

    Nöpö hyppi ja pyöri sinisen skakdin jalkojen ympärillä. Tawan vihainen ilme laantui hieman. Sähkön Toa jäi tuijottelemaan Ussal-ravun liikehdintää. Rapu ei ollut ollut yhtä innoissaan viikkoihin. Innokkuudeltaan se unohti hetkeksi, että pureminen ja nuoleminen eivät olleet kaikkien mielestä yhtä ystävällisiä eleitä.

    ”Au”, Guardian äännähti ja ravisti pientä rapua irti jalastaan. ”Eikö tuo ilkeä nainen anna sinulle tarpeeksi syötävää?”
    Nöpön leuat aukesivat ja otus päästi irti Guardianista. Rapu räpytteli suuria kosteita silmiään ja hengitti hetken hiljaa ennen kuin alkoi taas pomppia innolla. Pienet jalat liukastelivat sileällä puulattialla, mutta se ei otusta pysäyttänyt.

    Guardian kumartui ravun tasolle ja taputti isolla kourallaan sen hopeanharmaata selkää. Hopeisesta ussalista alkoi kuulua hämmentävää hidasta kehräystä. Nöpö nuolaisi pitkällä kielellään sinisen skakdin kämmenpohjaa kuin vastasyntynyt energiahurtan pentu.

    Varsin sekalaisesta elekielestä näki ja kuuli, että adminien lemmikki ei ollut varttunut muiden Ussalien parissa.

    Jos Tawan kasvoja tutki, niillä pystyi hetkellisesti näkemään jotain häilyvää hymyntapaista. Se kuitenkin laantui miltei välittömästi, kun Toa suorastaan pakotti kasvoilleen vakavuutta.

    Tawa asteli hitaasti Guardianin luokse, kumartui polvilleen ja siirsi kättään varoen skakdin kyljen sideharsohirvitystä kohti.
    ”Mitä sille on tapahtunut?” Tawa kysyi astetta aiempaa rauhallisemmin, mutta kasvoillaan yhä vakavuutta.
    ”Näh, ei mitään järin vakavaa. Tongu ja yksi laivaston lääkintämiehistä hoitivat tätä jo”, Guardian kierteli asiaa katse Nöpössä. Tawa ei vaikuttanut kuuntelevan.
    ”Mitä tälle on käynyt?”, Toa kysyi nostaen kellertävää kulmaa. Hän olisi kokeillut raottaa sideharsoa, jos Guardian ei olisi hätyytellyt Toan kättä kauemmas.

    ”Se on aika pientä”, Guardian sanoi vilkaisten sivusilmällä johtajaansa. ”Merimiina räjähti kymmenen metrin päässä ja teräspalkki lävisti kylkeni, ei sen kummempaa.”

    Syntyneessä hilijaisuudessa kuului vain Nöpön kielen märkä lipitys ja innokkaiden ravunjalkojen naputtelu puulattialla. Tawa katsoi vakavana Guardiania, joka ei voinut enää vältellä johtajansa katsetta.
    Tawa ei sanonut mitään, mutta keltaisen voimanaamion haudanvakava ilme puhui hänen puolestaan.

    ”…”

    Guardian hymyili ja puristi kämmenellään puolihuomaamattaan veristä ja sideharsoista kylkeään piiloon.
    ”G”, Tawan suu sanoi, mutta epähuvittunut ilme ei muuttunut sen kummemmin.
    ”… jep?”
    ”Mitä?” kysyi kaikin puolin epäuskoinen äänensävy. ”Oletko hullu? Kaipaat sairaalahoitoa nyt ja heti!”
    Guardian huokasi ja pyöritteli silmiään. ”Minua tarvitaan täällä, Tawa. Olin kaksi viikkoa poissa. Se oli typerää ja-”

    Tawa keskeytti ja tarttui skakdia tiukasti olkapäästä.
    ”Ja sinä vuodat verta, senkin idiootti!” Toa sanoi ravistaen skakdia kevyesti. ”Sinä… miten joku noin älykäs voi olla noin… sinä.”
    ”Jos se auttaa, niin yritän kovasti”, skakdi pisti väliin. Tawa ei kuunnellut.
    ” Oikeasti. Et halua tätä. Annan sinulle sairaslomaa, kuuletko?”

    Sanavalinta sai jotain syttymään skakdin silmissä.
    ”Tänne hyökättiin ilmavoimilla sillä aikaa kun ’lomailin’!” Guardian sanoi huomattavasti äänekkäämmin kääntyen yhtäkkiä kokonaan Tawan puoleen. Skakdin vitsaileva virne vakavoitui ja Tawa hiljeni kuuntelemaan suu auki.

    ”Kuulin siitä jo”, Guardian sanoi nyt rauhallisemmin. ”Tuplasti enemmän kuolleita kuin sinä yönä, jolloin koneet tulivat. Ja Veljeskunnan saarta piiritetään kolmatta päivää.”

    Guardian nousi pystyyn hiljaa. Hän tarttui yhdellä kädellä Nöpöön nostaen tämän mukanaan. Roikkuessaan suuresta skakdinkourasta rapu potki kuudella jalallaan ilmaa ja huusi pienellä äänellä. Nöpöstä puhuttaessa oli vaikea sanoa, oliko vikinä pelästynyttä vai innokasta.

    Guardian asteli kankeasti Tawan pöydälle, ja Tawakin nousi kumara-asennostaan pystyyn. Sähkön toa seurasi katseellaan kollegansa horjuvaa askelta. Sininen skakdi laski hopeisen Ussal-ravun pöydälle ja jäi hetkeksi katselemaan adminien yhteispotrettia.
    ”Ämkoo on vielä saarella, eikö olekin”, Guardian sanoi vaitonaisena.
    Tawa katsoi samaa kuvaa Guardianin olan yli. ”Kyllä.”

    Guardian laski kukkakehyksissä olevan valokuvan varovasti pöydälle ja käänsi sen poispäin itsestään. ”Olen sille vihreälle neropatille velkaa. Minun olisi pitänyt olla täällä hyökkäyksen aikaan. En voi vain syöksyä sairasosastolle köllöttelemään.”

    Tawa oli hetken hiljaa. Toa nyökkäili itsekseen hieman surumielisenä. Vähitellen hänen kasvoilleen ilmestyi ymmärrystä. Tawa ei hyväksynyt sitä, mitä Guardian halusi, mutta hän ymmärsi.

    ”Sinä olet jääräpää”, sähkön Toa tuhahti.
    ”Mietinkin aina, mitä yhteistä meillä kahdella on”, Guardian sanoi.
    Tawa naurahti.
    ”Hyvä on. Pidetään nyt hätäkokouksesi, mutta vain yhdellä ehdolla.”
    Vasen keltainen käsi tarttui spontaanisti sinisen skakdin niskaharjaksesta ja veti tiukasti.

    ”… mitä… sinä…” Guardian kähisi yrittäen vastustaa, kun Tawa veti häntä kohti pöytänsä takana seisovaa työtuolia. Nöpö katsoi kaaosta mietteliäänä. Tai innokkaana, hyperaktiivisesta lemmikkiravusta ei voinut olla täysin varma.

    ”Hyvä on sitten”, Tawa sanoi päättäväisesti ja nappasi oikealla kätösellään kommunikaattorin pöydältä. Hän painoi punaista ristinmerkkiä. ”Jos sinä et suostu menemään sairasosastolle, minä tuon sairasosaston tänne.”

    Guardian huokaisi syvään ja rojahti Tawan toimistotuolille. Tawan kutsuttua Bio-Klaanin sairasosaston kerman pikaisella ääniviestillä kommunikaattori siirtyi Guardianille. Tämä painoi ensimmäisenä luurin näppäimistön keskellä olevaa vihertävää moderaattorikiveä.

    Seuraavat kolme varttia kuluivat vauhdilla. Toimistossa puhui vain Guardian. Muut keskittyivät kuuntelemaan.

    Ilmassa leijaili vahvan kahvin tuoksu ja Tawan pöytä notkui täynnä petuniakuvioisia kupposia. Guardian istui Tawan toimistotuolilla ja kiistattomalla valtaistuimella, mutta ei varsinaisesti omasta tahdostaan. Punertavan nojatuolin viereen oli kumartunut lääkintä-Toa Kupe. Valkopunainen Toa operoi skakdin kylkeä rautaisen rauhallisin ottein, mutta rauhallisuus ei varsinaisesti auttanut. Skakdi irvisteli kaikesta huolimatta.

    ”Ei millään pahalla, G-herra”, Kupe sanoi niin viileästi kuin kykeni, ”mutta tämä olisi todella helppoa, jos suostuisitte puudutukseen.”
    ”Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi merkillinen ilme kasvoillaan. Hän siirsi katsettaan Tawan toimistoon ilmaantuneesta sekalaisesta klaanilaisesta toiseen. Joukkio oli hiljentynyt pohdiskelemaan yhdessä juuri kuulemaansa.

    ”No… luulen kertoneeni teille kaiken olennaisen.”

    Neljä moderaattorikiveä hehkui vihreää hehkuaan neljän kiinnostuneen hahmon vyötäröllä. Muutamilla kivi oli liitetty osaksi moderaattorien haarniskaa. Suurta Hau-naamiota kantava toamainen mutta kalmankalpea Same seisoi jäykkänä oven vieressä arvioiden äänettömästi. Hoikan jätin tumma otsanauha oli nyt sidottu olennon vasemman ranteen ympärille kuin muistutukseksi jostain.

    Hopeiseen ja harmaaseen teräshaarniskaan sonnustautunut skakdi Bladis puolestaan raapi suurta otsaansa ja istui löysänä Nöpön nukkumapaikkana toimivan kopin päällä. Guardian oli huomannut teräksen skakdin tuijotellen kämmenpohjaansa aina kun Guardianin matkakertomuksessa mainittiin Zakaz. Jokin oli tuonut muistoja pintaan.

    Paaco istui Bladiksen vieressä rummuttaen polveaan sormillaan. Vihreän ja kultaisen Toan katse sinkoili huoneen nurkasta toiseen kuin vihainen ampiainen, mutta Paacon ilmeistä näki, että hän oli kuunnellut koko ajan. Kultaista ylvästä Rurua kasvoinaan käyttävä päämoderaattori Umbra seisoi Tawan työpöydän edessä pitäen käsiään ristissä.

    Kaikki aktiiviset moderaattorit olivat paikalla. Viides ja kuudes kuitenkin puuttuivat. Puolirahi Make lojui vielä Klaanin sairasosastolla huonossa kunnossa Allianssin öisen hyökkäyksen jälkeen. Kovia kokenut noviisimoderaattori päätettiin vain jättää toipumaan. Doxille Guardian ei ollut edes yrittänyt soittaa.
    Piruparka, sininen skakdi ajatteli pohtien poissaolevaa ja pelokasta hohtoa, joka hehkui sieltä, missä sinisellä otuksella oli ennen ollut katse.

    Tawa istui työpöydällään Guardianin edessä ja silitteli Nöpöä, joka naputti pöydän mahonkipintaa pikkuruisilla jaloillaan vilkuillen huoneeseen ilmestynyttä moderaattorinelikkoa silmäparillaan. Rapua silittelevä sähkön Toa tuijotti sinistä skakdia suoraan silmiin hetken ja yritti kasata ajatuksiaan.

    ”Torakoiden salamurhayritys, Zakazin ilot, kenraali Warrek, luutnantti Zaiggera, Nynrah, Takomo, Feterrat, joku nimeltään Zorak von Maxitrillian Arstein ja aukko muistissani”, G kertaili. ”Olette vapaita kysymään kysymyksiä.”

    Tawan ilme oli jäätynyt. Hän ei räpäyttänytkään sinisen visiirin takana tuijottavia silmiään.
    ”Olette hengissä vain koska olitte onnekkaita”, Tawa sanoi. Hän ei ollut vihainen. Hän ei edes korottanut ääntään. Tawan äänessä ei ollut edes syyttävää sävyä. Näin oli ehkä pahempi.
    Guardian nosti vasemman kätensä etusormen pystyyn. ”Olemme hengissä koska joku halusi pitää meidät hengissä”, hän tarkensi.
    Tawa katsoi Guardiania entistä tiiviimmin. Toan suu aukesi hitaasti, mutta hän etsi hetken oikeita sanoja. ”Mistä sinä sen tiedät?”

    Guartsu hieroi sinistä leukaansa mietteliäänä.
    ”Rehellisyyden nimissä en tiedäkään”, sininen skakdi sanoi Tawan hämmästykseksi. ”Mutta tämä Zorak von mikälie Arstein… tai kuten tunnette hänet, ’herra ZMA’…”

    ”Anteeksi, mutta onko sinulla kuvaa tästä Arsteinista’?” Umbra keskeytti. ”Kuulostaa siltä, että mitä nopeammin hänet löydetään ja tuodaan oikeuteen koneidensa tekosista, sen parempi.”
    Guardian naputti kiikarisilmäänsä yhdellä sormellaan ja katsoi päämoderaattoriin synkästi. ”Ikävä kyllä ei. Kauhukaasun jälkeen se kalpea pirakanpentu takavarikoi silmäni ja tyhjensi kaiken, minkä skanneri oli tallentanut Nynrahilta. En saanut teille kuvaa.”

    ”Piru vie. Minulla olisi tälle tyypille ja sen koneille pari valittua sanaa”, Bladis ryki puristaen nyrkkinsä kiinni. ”Se vastaanoton Toa… ei se tehnyt mitään ansaitakseen sitä.”
    Umbra nyökkäsi. ”Ansaitsiko kukaan?”

    ”Jos tämä jotain auttaa”, Guardian sanoi vilauttaen teräviä hampaita, ”niin herra Arstein saattaa olla viekas tapaus, mutta sitä rumaa naamaa en unohda. Ja kunhan jututan paria klaanilaistaiteilijaa, kohta ei kukaan muukaan.”
    Bladiksen harmaille kasvoille ilmaantui hymyntapainen.”Jotain positiivista.”

    ”Keskeytitte minut”, Guardian köhi. ”Tawa, kysyit miksi olen hengissä. Tämä Arstein on sadistinen, valehteleva pelkuri. Hän oli aivan valmis tappaamaan minut, Tongun ja Makuta Nuin useaan kertaan. Jokin esti.”

    Guardian käänsi tuoliaan vasemmalle ja siirsi katseensa ulos Tawan toimiston ikkunasta. ”En ole varma miksi, mutta hän ei toiminut täysin omilla ehdoillaan”, Guardian lisäsi vielä. ”Tunnistan skakdit, jotka pitävät kontrollista, mutta Arstein ei ollut tässä operaatiossa täysin hallinnassa. Hän joutui taipumaan, eikä välttämättä pitänyt siitä.”
    Tawa ja muut jäivät pureskelemaan vastausta.

    ”Miten osaat analysoida… sellaista tyyppiä niin hyvin?” päämoderaattori Umbra kysyi.

    ”Tunnen kaltaiseni”, Guardian sanoi huokaisten syvään.
    Neljä moderaattoria ja Tawa jäivät pohtimaan, tarkoittiko Guardian kaltaisillaan Skakdi-rotua vai hirviöitä.

    Paaco oli ollut jo liian kauan hiljaa ja sen näki moderaattorin umpinaisesta suusta, joka oli kuin geysir valmiina räjähtämään. Näytti siltä kuin Paacon oli pakotettava itsensä pysymään hiljaa. Vihreä käsi nousi hitaasti pystyyn ja Paaco vilkuili administoa odottaen puheenvuoroa. Tawa myönsi sen hänelle nyökkäyksellä.
    Paacon ilmeestä näki, että hän ei osannut käsitellä tilannetta täysin.

    ”Siis. Joku yritti estää niiden rautapellejen isää tapattamasta teitä. Olenko ihan jäljessä jos veikkaan, että se on…”

    Paaco haki hetken sanoja. Hän oli monen muun tavoin Rautaisen Kuoleman hyökätessä kuullut Klaanin läpi syöksyneen mustan painajaisen nimen, mutta ei halunnut käyttää sitä. Toa ei halunnut edes ajatella koko tapahtumaa. Ikävä kyllä valvontakameramestarin oli ollut pakko tutkia läpi kaikki nauhat, jotka tuona kauhujen yönä oli taltioitu.

    Paaco ei halunnut ajatella niitä. Nimessä ”Avde” ei ollut itsessään mitään pelottavaa, mutta se toi muistoja pintaan.
    ”Tiedätte. Se.”

    ”Avde”, Tawa sanoi hiljaa ja Paacon silmät pullistuivat yllätyksestä. Tawa jatkoi hetken päästä rauhallisella äänensävyllä. ”Hän haluaa meidän pelkäävän. Älä anna hänelle sitä valtaa.”

    ”Tawa on oikeassa”, Same sanoi muistellen hiljaa Snowmanin suulla puhuneen loisen sanoja. ”Jos pelkäämme nimeä, pelkäämme häntä.”

    ”Punainen Miekkonen”, Guardian sanoi nyökäten. ”Sillä olennolla… mikä se sitten onkaan, on tahmaiset näppinsä kaikkialla.”

    ”Onko sitten kovin rauhoittavaa, että juuri sama otus haluaa pitää sinut hengissä? ” Bladis kysyi skeptisyyttä äänessään.
    ”Ei, mutta ainakin tiedän, että en kuole huomenna plasmatuleen”, Guardian sanoi kiristellen hampaitaan. ”… jos Arstein pitää oman osansa sopimuksesta. Mikä se sitten onkaan.”

    Tawa nojasi pöytäänsä vasten ja tuijotti lattiaa. Toa pyöritteli päässään monenlaisia asioita hiljaisena. Hetken jälkeen hän kääntyi takaisin Guardianiin ja avasi suunsa.
    ”Nämä ’Avhrak Feterrat’, G. Kepe sai vihdoin auki sen sinä yönä tuhotun yksilön.”
    Guardian kääntyi pikaisesti Tawaan ja näytti yllättyneeltä. ”Oikeasti?” skakdi kysyi. ”Oletteko tutkineet sen perinpohjin? Ilmatorjunta voisi hyötyä niiden plasmasta.”

    ”Kepe ja Same ovat katsoneet sitä”, Tawa sanoi. ”Minulla ei ole ollut aikaa.” Hän kuitenkin tiesi valehdelleensa. Tawa ei ollut katsonut sisälle, mutta syy oli toinen.
    Huuto joka oli repinyt tiensä raskaan teräskuoren läpi oli ollut niin vertahyytävä, että Tawan oli vaikea unohtaa sitä, vaikka hän halusi. Tavallaan adminia kiinnosti, mikä oli voinut päästää sellaisen äänen. Tavallaan hän halusi äänen pois unistaan.

    Tawa ei kuitenkaan tarvinnut lisää ajateltavaa. Ajat olivat muutenkin vaikeat.
    Toa käännähti katsomaan takanaan seinään nojaavaa valkoista moderaattoria.

    ”Kepe lähti Snowmanin kanssa pohjoiseen tutkimaan jotain… joten Same voi varmaan kertoa sinulle havainnoistaan”, Tawa sanoi kysyvästi enemmänkin Samelle kuin Guardianille.
    Kaksikko jakoi katseen, joka herätti Samessa häpeää. Sama ilta, jona valkoinen moderaattori oli astunut Verstaaseen ja katsonut Feterran aukaistuun panssariin oli päättynyt siihen, kun hänet oli löydetty ravistamasta vankisellien toisiksi uusinta asukasta Toa Sheelikaa kaulasta. Moderaattori ei pystynyt enää ymmärtämään, miten oli menettänyt malttinsa sillä lailla.

    ”Sanon vain, että olen nähnyt vuosien varrella monenlaisia asioita”, Same sanoi mystisesti, ”mutta en mitään tällaista. En aio edes kuvailla. Haluatte nähdä tämän itse.”

    ”Pakkohan sitä on tutkia tulevaisuutta varten”, Umbra sanoi. ”Heikkouksia, mitä tahansa.”

    ”Pointti”, Tawa sanoi.

    ”Piilotin sen suojaholviini”, Same sanoi. ”Voin näyttää ainakin Tawalle huomenissa. Parempi, että sana ei liiku.”
    Muut nyökkäsivät hyväksyvästi. Jos oli mahdollista estää Feterra-tutkimuksen tietojen kantautuminen petturin kautta vihollisille, oli parempi edes yrittää.
    ”Sanon kuitenkin yhden asian”, Same jatkoi. ”Ette ole varautuneita näkemäänne.”

    Samen sanat jättivät koko huoneellisen klaanilaisia tuijottamaan kysyvinä.

    Uusi kierros kahvia keitettiin, kun Guardian pyysi klaanilaisia käymään läpi kaiken, mitä pommituksen yönä oli tapahtunut. Tawa, Paaco, Same ja Bladis kävivät melko yksityiskohtaisesti läpi torakkain ilmavoimien hyökkäyksen jokaisen tunnin. Bladis valitti sitä, että hän oli tehnyt erästä syöksypommittajaa vastaan hienoimman tempun koko elämänsä aikana, mutta kukaan ei ollut nähnyt sitä.

    Guardian oli tyytyväinen kuullessaan Klaanin Laivaston olleen voitokas, mutta tunnelmaa laimensi se, että Veljeskunnan saaren operaatiosta ei tiedetty mitään.

    ”Eikö Veljeskunnan saarelta ole kuulunut mitään sen iskun jälkeen?” Guardian kysyi ja irvisti kuin karhu, kun tohtori Kupe tökkäsi arkaan kylkeen varoittamatta ruiskun.

    Tawa pudisti päätään ja katsoi Guardiania kuin pyytäen anteeksi. ”Täysi hiljaisuus viimeisten päivien ajan. Edes pelastuspartiolta ei ole tullut mitään.”
    Guardian katsoi Tawaa hetken ja kääntyi sitten huokaisten poispäin.
    ”Laivastolla hyökkääminen olisi tyhmää”, hän sanoi.

    ”Älä nyt, kuulitko kuinka voitokkaita Tongun koneet olivat hyökkäyksen torjumisessa?” päämoderaattori Umbra rohkaisi. ”Olen varma, että voisimme pidätellä torakkalaivoja tarpeeksi kauan!”

    ”Kuulostaa helpolta”, Tawa sanoi. ”Se ei taida olla sitä.”

    Guardian pudisti päätään. ”Ei niin. Mekään emme tiedä, missä kaikkialla Veljeskunnan joukkoja on. Ei saarta voi vain sytyttää palopommeilla tuleen ja toivoa, että liittolaisemme selviytyvät.”

    ”Niinpä”, Umbra myönsi raapien leukaansa mietteliäänä. ”Anteeksi. Olin tyhmä.”

    Guardian vilautti ilmettä, joka antoi ymmärtää, että hän ei pahemmin välittänyt. Tawa huomasi sen.
    ”Mitä mieltä olet, G?” hän kysyi. ”Mitä teemme?”

    ”Sinähän olet minun johtajani”, Guardian sanoi kevyt hymyntapainen kasvoilla ja vasen silmäkulma ylhäällä.
    ”Niin”, Tawa nyökkäsi, ”ja Ämkoo sinun ystäväsi.”
    ”Siinä ehdottomasti syy miksi en saa päättää tästä”, Guardian sanoi. ”Älä luota arvostelukykyyni.”

    Tawa jäi hetkeksi pohtimaan vaihtoehtoja. Niitä oli paljon, ja kaikki huonoja. Käytännössä jokaisessa oli vaara menettää tarpeettomasti henkiä ja syöstä koko Klaanin saari täysimittaiseen sotaan.
    Johtaja oli se, jolla oli vastuu valita huonoista vaihtoehdoista vähiten huono.

    ”Sanon, että odotamme yön yli viestiä Veljeskunnalta tai pelastuspartiolta”, Tawa sanoi päättäväisemmin. ”Jos mitään ei tule, iskemme.”
    Guardian nyökkäsi. Hän saattoi olla eri mieltä, mutta tiesi milloin päätöksenteko oli jätettävä muille.

    Paaco pyöritteli peukaloitaan ja yritti keventää raskasta tunnelmaa.
    ”Hei. Puhutaan nyt kuitenkin Mäksämys Maksimuksesta. Ehkä se selviää yhden yön. Sama tyyppi on tuhonnut torakkahävittäjän matanuileissön MIEKALLA.”
    Same katsoi kollegaansa epäuskoisena. ”Se ei ollut hävittäjä. Se oli rakettirepputorakka.”
    ”… MIEKALLA”, Paaco toisti huikentelevana.
    ”Hänellä on myös Makutan voimat”, Same jatkoi.
    Vihreä moderaattori ei tuntunut enää kuuntelevan. Jos hän oli koskaan kuunnellutkaan. ”… MIEKALLA!”
    ”Olin näkemässä”, Same sanoi eikä ollut varma enää, kenelle yritti puhua. ”Hän ei vetänytkään miekkaansa. Kanohi-haarniska pysäytti torakan rakettirepun.”

    Paaco jäi tuijottamaan suu auki. Same luuli hetken voittaneensa.
    Paacoa ei kuitenkaan voinut voittaa. Hän oli yksinkertaisesti paras argumentoinnissa.
    ”Ota välillä iisisti pelle.”
    ”…”

    Huoneessaolijat hymähtivät hieman. Näinä aikoina oli hupi vähissä, joten pienistäkin asioista oli parempi iloita.
    Guardiania harmitti, että hänen piti olla ilonpilaaja ja vakavoittaa tilanne.
    ”Mitä luulette”, skakdi kysyi, ”miksi Paha Liiga viivästyttää Klaaniin hyökkäämistä?”

    ”Ehkä ne tarvitsevat Veljeskunnan saarta johonkin?” Umbra teorioi.
    ”Totta, mutta niillä voi olla myös sisäistä kinaa” Bladis jatkoi. ”Liskot ja lapionaaman palkkasoturit ovat liikkuneet Klaanin lähialueilla. Eiväthän ne yleensäkään pärjää keskenään, mutta tämä…”

    ”Tämä mitä?” Tawa kysyi kääntyen kohti Bladista.

    ”… tämä… oli uudenlaista. En ole aivan varma, mutta näytti kuin skakdit… olisivat yrittäneet orjuttaa zyglakeja.”
    Seinäkello tikitti, kun klaanilaiset jäivät pureskelemaan Bladiksen sanoja. Tohtori Kupe keskittyi Guardianin kyljen hoitamisen viimeistelemiseen. Lääkintä-Toa oli niin usein hoitamassa tärkeitä klaanilaishenkilöitä kesken vaikeiden aikojen, että hän sai kuulla paljon enemmän kuin halusikaan. Suurten asioiden kuunteleminen ja ajatteleminen oli miltei mahdotonta välttää. Vaitiolovelvollisuutensa lääkäri kuitenkin piti maailmanlopunkin edessä.

    ”Jo on sotku”, Paaco sanoi. Päänsä sisällä jumputtavasta jatkuvasta diskojumputusrytmistä huolimatta moderaattori pohti asioita monipuolisesti. ”Pohjoisesta etenee käärme. Sillä on viisi päätä, ja ne kaikki yrittävät syödä toisiaan.”
    ”Sieltä se naapurin runoilijapoika taas tulee”, Bladis hohotti. ”Pääsee vielä pitkälle.”
    ”Hei, keksin ihan itse”, Paaco sanoi hymyillen.
    Guardian oli onnittelemassa Klaania siitä, että ainakin päitä oli vain viisi. Sitten hän muisti Zorak von Maxitrillian Arsteinin ja tämän kiinteän yhteyden Avden tuomaan uhkaan. Admin päätti pysyä hiljaa, mutta hänen nyrpeästä ilmeestään oli nähtävissä, että jokin matemaattinen kysymys kaipasi taas vastausta.

    Keskustelua jatkui vielä vartin ajan. Moderaattorit ja admin-kaksikko kävivät läpi kaikenlaista liittyen Klaanin nykytilanteeseen. Heistä kuitenkin tuntui, että vähemmän kiireisestä paperityöstä puhuminen oli parempi jättää toiselle illalle. Kun auringonlasku alkoi värjätä taivaanrantaa punaisen sävyillä ja kun Toa Kupe oli lopettanut Guardianin haavojen kanssa työskentelemisen, moderaattorinelikko päätti poistua verkkaisesti huoneesta. Adminit ja näiden lemmikki jäivät vielä istumaan hetkeksi auringonlaskun värjäämään toimistoon.

    Tawa istui pöydällään rapsutellen Nöpöä, joka kuorsasi jo voimakkaasti. Guardian nojasi syvälle nojatuoliinsa ja piti käsiään ristissä. Skakdin katse harhaili ympäri huonetta.

    ”Mene nukkumaan”, Tawa sanoi vaitonaisesti.
    ”Mene itse”, Guardian vastasi tottumuksesta.

    Tawa haukotteli.
    ”Liikaa ajateltavaa. En nukahtaisi.”

    ”Se ei johdu vain tuosta, eihän”, Guardian kysyi.

    ”Ei”, Tawa myönsi. ”En ole pystynyt katsomaan auringonlaskuja samaan tapaan pommitusyön ja Arsteinin koneiden iskun jälkeen.”

    Sininen skakdi naksutteli sormiaan ja kokeili kylkeään. Se oli yhä arka, mutta Kupen käsittely oli auttanut. ”Kuule”, Guardian sanoi ja antoi Tawan odottaa hetken. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”

    ”Mhm”, Tawa vastasi nyökäten poissaolevana.
    Tawa ei varsinaisesti yllättynyt puheenaiheesta, sillä molemmat olivat ajatelleet sitä. Moderaattorien saapumista ennen Tawa oli kertonut kaiken tärkeimmän. Hän oli kertonut Visokin yhteydenotoista ja Snowien sisältä nauraneesta Avden parasiitista, jonka tuhoamisessa Visokki oli auttanut. Guardianille oli myös näytetty Visokin viestimät viisi petturikandidaattia.
    Jokin kertoi Guardianille, että viestiin ei ollut täysin luottamista. Hän ei halunnut sanoa sitä Tawalle.

    ”Kyllä hänet vielä löydetään”, Guardian sanoi ja tunsi puhuvansa ilmalle. ”Et voi asialle mitään nyt.”

    ”Tämä palaveri…” Tawa aloitti, mutta jäi vielä harkitsemaan sanojansa. ”Tämä muistutti minua siitä, mihin syöksykierteeseen kaikki on mennyt. Mutta minä murehdin eniten vain parasta ystävääni.”
    Tawa huokaisi. ”Tällaista itsekkyyttä muka suureltakin johtajalta.”

    Guardian nousi hitaasti ja varovaisesti Tawan toimistotuolilta. Kyljen kivut palasivat liikkuessa, mutta ne olivat lieventyneet.
    ”Tiedätkö”, Guardian sanoi noustuaan kokonaan pystyyn. ”Voin olla vaikea ja harkitsematon, mutta kunnioitan sinua. En tottele sinua siksi, koska olet johtajani.”

    Tawa räpytteli silmiään hämmentyneenä.

    ”Tottelen sinua siksi, koska olet ystävä”, Guardian sanoi. ”Hyvää yötä.”

    Niine sanoineen sininen skakdi käveli hitaasti kohti toimiston ovea. Tawa jäi tuijottelemaan horisontista lähestyvää yötä sanattomana.