Auringonvalo nuoli pitkospuita ja paljasti huoneen keskellä odottavan kiviringin. Neljä paria klaanilaisen silmiä tuijotti katosta sisään tunkeutuvan valokiilan paljastamaa muinaista laattaa. Tämä oli vanhin Kepen näkemä kivirinki. Monet kylien turagat käyttivät näitä kivisiä, hiekkapohjaisia laattoja ja niillä tanssivia kivihahmoja kertomaan legendoista kaikkein vanhimpia. Yksi vanhimmista nuorille matoraneille kerrotuista tarinoista tunnettiin Mata Nuin legendana.
Kuuden hiomattoman, kaiverruksin täytetyn lohkareen kehystämällä alustalla oli hiekkaa ja soraa. Pöly loi siltaa ringistä aurinkoon. Isä Zeeron levitti kätensä alustan yläpuolelle ja tuijotti sitä purppuraisella katseellaan.
Munkki avasi suunsa puhuakseen, mutta nyt oli kuin koko huone olisi puhunut samanaikaisesti. Ei, vaan koko luonto. Zeeronin puhe kaikui tuhatvuotisten puunrunkojen syvimmästä ytimestä. Kylmät väreet tanssivat klaanilaisten hipiää pitkin.
”Alussa oli tyhjyys.”
Hiekka ja sora alkoivat valssaamaan kiviympyrän keskiössä. Äänettömän tuulen puhaltamina sirut muodostivat dyynejä, kaaria, kieppejä, spiraaleja. Punakivensirut muodostivat oman karmiinin spiraalinsa, ja vaaleat omansa. Ne jatkoivat äänetöntä, harmonista pyörimistään toistensa sisällä.
”Ei valoa, ei varjoa. Ei elämää. Ei aikaa. Ei avaruutta.
Aikana ennen aikaa.”
Zeeronin kämmenet kääntyivät osoittamaan ylöspäin, kohti aurinkoa. Purppuraiset silmät tuijottivat hiekkapyörteen ytimeen tyyninä ja ilmeettöminä.
Näkymätön tuuli puhalsi. Jopa isoimmat hiekansirut alkoivat leijumaan kohti aurinkoa.
”Toiset pelkäävät tyhjyyttä. Tyhjyys on armoton, säälimätön. Tanssii ikuista tanssiaan tuhon kanssa.
Kaikissa asioissa on kuitenkin aina toinen puoli.
Tyhjyys ei ole vain varjoa ja kylmää, tuhoa ja puutetta.”
Hiekansirut leijailivat nyt ilmassa valtavana pilvenä klaanilaisten silmien edessä. Ne levittäytyivät tilaan heijastaen auringon valoa toinen toisistaan.
Ja siinä valossa silmä näki, että hiekka ei ollut keltaista, punaista, vaaleaa tai ruskeaa. Se oli sitä kaikkea samanaikaisesti. Näkyvä spektri kaikessa kauneudessaan. Ja tämä kaikki vain maan murusista. Hiekansiruista.
Ilmassa leijuvat hiekansirut muodostivat tähtien kartaston. Aurinkokuntia, tähtijärjestelmiä. Maailmoja. ”Tyhjyydessä piilee potentiaali kaikkeen.
Ja juuri tuosta tyhjyydestä nousi ajatus siitä, mitä voisi olla. Ajatuksia siitä, mitä ei koskaan voisi olla. Tuho, luominen. Niiden vuorovaikutus.
Meidän syntyäksemme täytyi tähtien kuolla ja tähdistöjen sammua.
Toisten maailmojen tuho kylvi meidän maailmamme synnyn.”
Ja aivan varoittamatta hiekansirutähdet sammuivat. Ne ropisivat taivaaltaan äänettömästi mökin lattialle. Kaksoisauringoista nuoremman valo jäi yksin huoneeseen. Zeeron hengitti syvästi sisään.
”Oli nuori maailma ja sen rantahiekka. Oli aamuauringot ja Punainen Tähti.
Oli Mata Nui, Suuri henki.”
Hiekkaisella kiviringillä seisoi kaikille neljälle kuuntelijalle hyvin tuttu hahmo. Sileä ellipsin muotoinen kivi, jolle oli kaiverrettu kasvot. Mata Nui, Suuri henki.
Kepe oli ihmeissään. Oliko myös Mata Nui osa athistista mytologiaa? Ehkä kaksi uskontoa eivät olleetkaan yhtä kaukana toisistaan kuin hän oli aina kuvitellut.
Mata Nuin kivisen hahmon ympärille kertyi pieniä kivensiruja kasoihin. Kasoja oli kuusi. Jokaisessa oli kuusi kiveä.
”Rantahiekassa Suuren hengen kanssa kävelimme me. Matoranit. Skakdit. Me kaikki. Suuren hengen lapset. Mutta me olimme tyhjiä.
Kuoria. Ilman tarkoitusta.
Ja sellaisiksi hän meidät jättikin.”
Täydessä äänettömyydessä Mata Nui -kivi upposi hiekan ja soran uumeniin. Se upposi ja upposi, kunnes sen ilmeettömät kaiverretut kasvot eivät enää katsoneet tarinan kuulijoita. Pienet kivet jäivät seisomaan rinkiin Suuren Hengen tyhjän paikan ympärille. Vailla suojelijaa. Vailla tarkoitusta.
”Kuin lehdet tuulessa. Ilman tietoa siitä, minne tuuli vie. Ilman halua tietää.
Kysyykö koneiston ratas, mihin koneen matka käy?
Saako ratas valita oman tiensä?
Tyhjyydestä vastasi ääni.”
Zeeron nosti nyrkin kiviringin yläpuolelle. Yksi kerrallaan pappismies avasi solakat sormensa, ja kämmenpohjasta putosi hiljaa ilmaa halkoen sileä kivi. Se tömähti pehmeästi kiviringin keskelle.
Myös tällä luonnon virheettömäksi hiomalla ellipsillä oli kasvot. Sen kasvojen paikalla oli kuitenkin vain tasasivuinen kolmio, jonka keskeltä tuijotti sininen silmä. Pupillin sisälle piilotettu valokiven siru hohti pientä, mutta kirkasta valoa pelkän olemassaolon pimeydessä.
”’Aina on valinta, tähtien lapset’, ääni sanoi. ’Aina on tie, joka valita.
Yhtenäisyytenne on osa teitä.
Velvollisuutenne on määrätty ennalta.
Kohtalonne on kirjoitettu tähtiin.
Mutta teidän ei tarvitse lukea tähtiä.
Te voitte kirjoittaa omat kohtalonne.
Mitä sanotte?’”
Eteerinen hiljaisuus laskeutui Zeeronin mökin sisälle. Kepe, Snowie, Same ja Bladis katsoivat kivien tanssia haltioituneina. Jokainen klaanilainen oli jo aikoja sitten lakannut miettimästä, mikä näkymätön voima kiviä liikutteli. Kahdeksan silmän edessä tapahtuva luonnonvoimien leikki hypnotisoi kaikki neljä täydelliseen transsiin.
Pikkukivet Isä Athin ympärillä alkoivat liikuskelemaan. Osa pinoista hajaantui. Suurin osa kivistä alkoi pyöriä kauemmaksi sileästä ellipsistä, jonka kasvoilla oli kolmikulmainen totuuden silmä.
Ellipsimäisen Athin ympärille rinkiin jäi kuitenkin kuusi kiveä. Kuusi pientä kiveä, jotka eivät vavahtaneetkaan kivirinkiä pyörittelevien äänettömien tuulien voimasta.
Zeeron hengitti syvään ulos ja puhui jälleen.
”Suuret Olennot antoivat meille maailmamme.
Mata Nui antoi meille elämämme.
Mutta vasta viimeinen henki, Isä Ath, laskeutui taivaista ja antoi meille luvan päättää elämästämme. Ath antoi meille mielen ja sielun. Luvan päättää, seuraammeko kohtaloamme…
Vai jotain muuta.”
Sileä kivi nousi irti hiekkapohjasta. Ennen irtoamistaan kiviringin keskeltä se kuitenkin jakautui kahteen osaan.
Toinen osa, sen kasvoina toimiva kolmikulmainen silmä, laskeutui kuuden pikkukiven muodostaman ympyrän keskelle. Ath itse jatkoi nousemistaan ylemmäs ja ylemmäs, kunnes sileä kivi sulkeutui isä Zeeronin kämmenen sisälle.
”Annettuaan meille kaikkein tärkeimmän valinnan Mielen Isä lähti maailmastamme. Hän kuitenkin jätti taaksensa muistutuksen lahjasta, jonka meille antoi.
Kauniit, ymmärtäväiset kasvonsa.
Ath ko relthe Nimda.
Athin rakkaus Nimdasta.
Kanohi Nimda jäi nuoren maailmamme rantahiekkaan muistuttamaan Mielen Isän rakkaudesta.”
Kepe mykistyi. Snowie avasi suutaan epävarmasti, mutta ei tohtinut sanoa sanaakaan. Bladis ja Same katsoivat hitaasti toisiaan. Kaikki olikin aina ollut liian ilmiselvää. Legendaarinen naamio, Same ajatteli. Hän ei ollut enää varma, mihin uskoa. Luonnonlakeja vavisuttavat voiman naamiot olivat turagoiden nuotiosatuja. Luomisen naamio, elämän naamio ja nyt vielä mielen naamio?
Viimeiset kaksi kuukautta olivat kuitenkin ravisuttaneet selakhialaisen skeptisyyttä.
Kuusi pientä kivensirua pyörivät hiekkaan jääneen kolmiosilmän ympärillä muodostaen kaaria ja uurteita. ”Kenelle Nimda kuului?
Kuningas halusi sen saadakseen valtaa.
Kuningatar halusi sen saadaakseen viisautta.
Huijari halusi sen saadakseen mammonaa.
Piispa halusi sen levittääkseen Mielen Isän sanaa.
Sotilas halusi sen saadakseen kunniaa taistelukentällä.
Ja ritari halusi sen lopettaakseen taistelut.
’Se kuuluu valtiolle’, kuningas sanoi.
’Se kuuluu kansalle’, kuningatar sanoi.
’Se kuuluu minulle’, huijari sanoi.
’Se kuuluu kirkolle’, piispa sanoi.
’Se kuuluu armeijalle’, sotilas sanoi.
Ritari, väsynyt vuosien taisteluista, sielu, ruumis ja mieli arpia täynnä, huokaisi ja nosti miekkansa.
’Se kuuluu isä Athille’, ritari sanoi.
Ritari toimi niin kuin ääni hänen sielussaan sanoi, ja hänen teränsä puhuivat.”
Käytännössä tyhjyys itse päästi miekkamaisen kilahduksen. Kolmio hajosi ensiksi kolmeen osaan. Sitten kolme syntynyttä kolmiota jakaantuivat vielä kahtia.
Kuusi pienempää kolmiota vierivät kukin yhdelle kuudesta kivestä ympyrässä.
”Se kuului kaikille.
Yhdestä tuli kuusi. Kuusi erkaantui toisistaan, Athin nimeen.”
Ajatus piinasi Bladista. Tarina oli selvästi hölynpölyä, mutta kuka oli ollut Nimdaa vahvempi? Kuka pystyi tekemään niin kokonaiselle naamiolle, jonka pelkkä siru oli tehnyt hänelle ja Umbralle jotain. Jotain sellaista, joka oli tuntunut napakalta vasurilta suoraan aivokuoreen.
Kuusi kivensirua upposivat hiekkaan. Kuusi identtistä kolmiota, jotka olivat ennen olleet Nimdan osasia, jäivät pinnalle.
”Kuusi. Alfa, Beeta, Gamma, Delta, Epsilon ja Zeeta.
Yli merten ja halki historian nuo sirut matkasivat, kädestä käteen, mestarilta oppilaalle, uskovaiselta epäuskoiselle. Varkaalta varkaalle. Lopulta ne kerääntyivät yhteen toisen kerran.
Profetian mukaan Nimda olisi koossa kolmesti. Ensin kokonaisena, sitten sirpaleina.
Kolmannen kerran taas kokonaisena, täydellisenä ja virheettömänä.
Ensimmäisellä kerralla Mielen Isä antoi luomakunnalle sielun.
Toisella kerralla syntinen kuolevainen oli tuoda luomakunnan kauneudelle lopun.”
Kuusi kolmiota muodostivat ringin hiekkaisen alustan keskellä. Kolmioiden välissä oleva ympyrän muotoinen alue alkoi upota kuopaksi. Hiekka valui keskeltä syvemmäksi ja syvemmäksi aukoksi. Valo ei kantanut kuopan pohjalle asti. Se vaikutti syvemmältä kuin oli edes mahdollista.
Yhdessä kuusi kolmiota ja niiden keskelle uppoava syvä kuoppa loivat mustalta auringolta näyttävän muodon.
”Nimda kuunteli kuolevaisen houkan toivetta. Ja jostain Toista Puolta syvemmältä nousi kaikki pahuus, jonka vapaa tahto ja syntisten sielut olivat tuoneet mukanaan.
Houkkaa, suurimman Aarteen Varasta, kutsuttiin Tuhon Isäksi, Atheoniksi.”
Mustasta auringon muotoisesta reiästä nousi tummanpunainen kivi. Se ei ollut sileä, vaan hiomattoman karhea ja piikikäs. Kiven huipusta ulottui kaksi piikkiä, jotka kaartuivat sisäänpäin sarvien lailla.
Kivi ei kiiltänyt tippaakaan kattoikkunasta sisään hyökyvässä auringonvalossa. Se tuntui pikemminkin imevän valoa itseensä.
Toisin kuin Mata Nuilla ja Athilla, tällä suurella kivihahmolla ei ollut kasvoja.
”Atheon, Maailmain Repijä, Tuhon Isä, katsoi ahnaasti Nimdaa ja huusi.
’Voima voi olla meidän, tähtien lapset’, Atheon sanoi. ’Tie totuuteen on revittävä auki paljain käsin.
Nimda antaa yhtenäisyyden jopa vääräuskoisille.
Uuden velvollisuuden vihollisillemme.
Ja kohtalon, jonka voimme repiä kappaleiksi ja koota uudelleen.
Henkien lait on tehty paranneltaviksi.
Koko maailman kohtalo yhden aatteen alla.
Mitä sanotte?’”
Kepe ja Snowie katsoivat toisiaan. Kylmät väreet tanssivat jään Toan ja lumisen ukon niskassa. Sanat, joita onu-matoralainen soturimunkki toisteli olivat sitä pahuutta, joka oli kaikista pelottavinta. Ei sitä, joka teki parhaansa satuttaakseen viattomia, vaan sitä, joka luuli pystyvänsä parantamaan maailman.
Snowie värähti. Hänellä oli ensi käden kokemuksia. Sanat, joita Avden loinen hänen sisällään oli pistänyt hänet sanomaan. Hetken aikaa hän oli jopa uskonut niihin.
Parasiitin sanat olivat olleet hänen uniensa taustamelua jo viikkoja. Hän ei pitänyt siitä.
”Ath vastasi.
Mielen Isän ei koskaan tarvinnut astua maailmaamme. Nimdan voima iski kuolevaiseen houkkaan, joka oli koskettanut jumaluutta.
Maailmain Repijä syöstiin pois valosta ja takaisin pelkän olemassaolon pimeyteen.”
Raapivan karheaa ääntä pitäen Atheonia edustava kivi upposi takaisin pimeyteen, josta se oli noussut. Hiekan ja pikkukivien vyöry peittivät hitaasti vajoavan paholaismaisen siluetin alleen. Aurinkomainen pyöreä muoto katosi, ja kiviringin hiekkapohja palautui tasaiseksi.
”Ja Ath puhui Atheonille,
’Lapseni, miksi kuuntelit vihaa sydämessäsi? Miksi yritit kääntää sen tuhoksi ja kuolemaksi?’
Maailmain Repijä vastasi pimeydestä.
’Tein kaiken vain sinun nimeesi, Mielen Isä. Olisin voinut yhdistää koko maailman siipiesi alle.’
’Ei, lapseni’, Athin ääni sanoi. ’Omaan nimeesi.
Valinta oli aina sinun.
Se on aina ollut sinun.
Se oli lahjani sinulle.’
Tuhon jumala, joka repi maailman auki, nauroi. Ja nauroi.
Se ei koskaan lakannut nauramasta.
Ath vangitsi syntisen lapsensa mustan auringon sydämeen, Ahjoon. Jumalan ainoasta silmästä valui kyynel, ja se putosi ja putosi aina henkien maailmasta omaamme. Ja Mielen Isä tiesi, että maailmamme kansa ei ollut vielä valmis astumaan valaistukseen. Mielen Isä itki rakastamiensa lapsien puolesta.
Nimda jäi kuuteen osaan. Mielen naamion kuusi sirua jakautuivat kukin eri henkilöille.
Ne jäivät odottamaan päivää, jolloin rikkinäinen naamio olisi taas ehjä. Päiviä, jolloin Ath palaisi ja toisi rauhan, jonka maailman kansat vastaanottaisivat sydämiinsä ilman miekkaa ja väkivaltaa. Ilman Nimdan voimaa.
Todellisen rauhan.”
Niihin sanoihin Zeeron lopetti tarinansa. Kattoikkuna sulkeutui hitaasti, ja auringon valokiila pieneni vähitellen entistä pienemmäksi ympyräksi. Lopulta pimeyttä valaisi vain viisi paria silmiä.
Oksat siirtyivät pois ikkuna-aukkojen tieltä. Valo palasi Zeeronin huoneistoon.
Soturimunkki sulki silmänsä ja piirsi oikealla kädelllään ilmaan Athin merkin, jonka jälkeen hän kumarsi syvään.
”Isä Zeeron”, Kepe sanoi haparoiden. Toa laittoi kätensä asentoon, jolla hän oli äsken nähnyt Zeeronin siunaavan tarinan jumalansa nimeen. ”Se oli… hieno tarina. Kiitos.”
Snowie nyökkäsi syvään. Same ja Bladis seurasivat esimerkkiä. Tarina ei ollut ehkä käynyt yhteen kenenkään kuuntelijoista uskomuksien tai maailmankuvan kanssa, mutta se oli ollut heistä kaikista hyvin vangitseva.
”Ilo oli minun puolellani”. Zeeron sanoi kunniallisesti. Klaanilaiset kiinnittivät huomiota, kuinka erilainen Zeeronin puhetapa aiheesta riippuen. Sienimonologin versoileva pälpätys oli kaukana äskeisesta majesteettisesta kaiusta. Jompikumpi matoranin puhetyyleistä oli opittu. Harjaantumaton korva ei kuitenkaan erottanut, kumpi oli toista todellisempi.
”Mutta… entä kolmas kerta?” Snowie sanoi kulmiaan kurtistellen.
”Hm?”
”Sanoit… sanoitte! Sanoitte, että Nimda olisi koossa kolmesti! Kerroit vain kahdesta.”
Zeeron naurahti. Aiempi omahyväinen sieniräkätys oli tehnyt paluun. ”Tietenkin, pullukka! Kuuden sulautuminen on vasta edessä. Profetiaa, joka ei ole käynyt vielä toteen.”
Snowie nauroi pakotetusti mukana. ”Tietenkin, tietenkin (… pullukka?). Mutta, sopiiko kysyä, mitä legenda sanoo tästä… sulautumisesta?”
Zeeron kohautti olkapäitään ja pudisti päätään. Naamion otsasta seitillä roikkuva hämähäkki vispasi edestakaisin kuin metronomi. ”Minä en taida olla oikea henkilö puhumaan tulevaisuudesta. Sulautumisen legendat ovat isä Bartaxin kaltaisten höyrypäiden lempiaihe. Tiedättehän. Kaikkea kivaa.”
”… mitä kivaa?” Snowie kysyi.
”Juttuja.”
”… juttuja.”
”Tiedäthän. Atheon vapautuu Ahjostaan. Repii todellisuuden halki viikatteella, joka on tahrittu jo viiden maailman verellä.”
Snowien hermostunut hymy oli muodostunut jo hänelle rekisteröidyksi tuotemerkiksi.
”Sepäs kuulostaa ihan. Jutuilta.”
”Älä muuta turise. Jos haluatte profetioita, joissa olisi jotain järkeä, kysykää ystävältäni Oraakkelilta. Tosin hän taitaa lähinnä lukea haaveet päästäni ja arvioi, mitkä niistä ovat realistisia.”
”Ja sienet olivat?” Same kysyi. Hän halusi jo pois, mihin tahansa.
”Sienet olivat.”
Keskustelu oli jo hetki sitten lakannut leijumasta läpi pilvien. Nyt se oli tehnyt tehokkaan maahansyöksyn ja uponnut takaisin rihmastoihin. Moderaattorikaksikko uskoi vahvasti, että Zeeronista oli puristettu ulos jo kaikki mahdollinen.
Jokin kuitenkin häiritsi Kepeä. Valkovihreä Toa tuijotti mökin puista lattiaa kulmat kurtussa. Jokin oli häirinnyt häntä jo pitkään.
Nui-Koron kirjastosta löytyneen muinaisen opuksen käsintehtyyn paperiin kirjatut sanat palautuivat hänen mieleensä. Kahdenthena kolmanthenakymmenenä päiwänä tämän talwen kolmatta kuutha, Messiaamme tulon jälkeisenä kolmanthena wuonna
Hän joka saapui merelthä colme wuotta sitten kanthaen suurta woimaa
joka sinisenä ja ikiaikaisena wälkehtii lailla tähthien…
”No tuota”, Snowie höpötti lämpimikseen. ”Jos saan vielä kysyä, isä hyvä. Minä olen kuullut teikäläisten uskonnon radikaalimmista siivistä. Niistä, jotka kuulemma jopa palvovat Atheonia ihan jumalanaan. Onko sinul- teillä mitään kerrottavaa heistä?”
”Hah, tuskin mitään tyydyttävää”, Zeeron sanoi. ”Atheonistit eivät ole vihollisiamme… vain eksyneitä lampaita. Heidän uskonsa mukaan elämä on kärsimystä, ja kuolema vapautus. Toisin kuin me, he eivät usko sielun ja mielen vaellukseen kehosta kehoon. He uskovat, että maallisen taipaleen päätyttyä Atheon polttaa heidän sielunsa ja hengittää ne sisäänsä höyrynä. Väärien profeettojen sekoittamia, lapsiparat…”
Kepen silmät pullistuivat. Hän tarttui päästään kiinni molemmin käsin ja alkoi sukimaan takaraivoaan kaikin sormin hermostuneesti. … hän toissa päiwänä osoitthi taas suurta armoaan ja woimaansa ja pelasti kylämme näänthymykselthä. Hän theki paremmin kuin cukaan ennalta toiwoa saattoi,
Sen sijaan ethä hän olisi cäythänyt woimaa murkhinan luomiseen ja näin keinoin kylämme rikhautha oikeuttamathomasti kaswattamaan, hän osoithi meille oikean thien, opetthaen näin meille että wauraus tulee raakhalla työllä eikä muiltha kinuthen. Hän suuressa armossaan…
…lähethi Suuren joukon kylästämme Mata Nuin thykö, weljet, siskot, serkunpojath. Thämän teon, joka montha suuta wähäisiä ruokiamme söimästä wei, woi kuulosthaa ulkomaalaisen korwiin kamalalta ja cauhialtha,
muttha me näemme siinä Profeettamme wiisauden ikiaikaisen.
”Väärät profeetat?” Snowie tuhahti. ”Anteeksi, mutta hehän uskovat vain siihen, mihin haluavat? Eikö puheesi jälkeen tuo ole melko, tuota, tekopyhää-”
”Snowie, vaiti”, Kepe kivahti todella poikkeuksellisella tavalla.
”… no eikö se ollut?”
”Ei”, Kepe sanoi raapien päätään molemmin käsin. ”Isä Zeeron, kertokaa ihmeessä lisää vääristä profeetoistanne.”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma räjäytti tiensä nitrovoimalla takaisin keskusteluun.
Same ja Bladis olivat lakanneet teeskentelemästä ymmärtävänsä enää mitään.
Zeeron istahti koukeroiselle oksalle, joka sojotti mökin keskellä häämöttävästä jykevästä puunrungosta. ”Mitä haluaisit kuulla heistä, hyrrä-heppu?” Zeeron uteli. Tämä kyselysessio oli venähtänyt hänen haluamaansa pidemmäksi. Jossain oli sieniä, jotka vaativat välittömästi keittelyä.
”Olen kuullut”, Kepe maisteli sanoja, jotka putkahtivat hänen suustaan, ”että tällä saarellamme vaikutti joskus Profeettana tunnettu uskonnollinen hahmo. Useat lähteet ovat kertoneet hänellä olleen jotain, joka muistutti juuri etsimäänne Nimdan sirua.”
Kepe näki kiinnostuksen palaavan Zeeronin purppuraisiin silmiin. Onu-matoran siveli kultaisen naamionsa sammalten peittämää leukaa ja hengitti syvään sisään ja ulos.
”Tiedättekö jotain hänestä, isä Zeeron?” Kepe sanoi.
”No”, rehevöitynyt pappismies tokaisi vaatimattomasti, mutta ristiriitaisin äänenpainoin. ”Olen kuullut kaapuun verhoutuneesta profeetasta ja hänen seurakunnastaan. Ja olen kuullut, miten hän lähetti puolet palvelijoistaan manan maille. Opetuslapseni ovat sitä mieltä, että hän oli ensimmäisiä Atheonin palvelijoita, ja uhrasi matoranien veren Tuhon Isälle.”
Kepe ei jäänyt miettimään, vaan sanoi viisi sanaa, joita katui lähes samalla sekunnilla. ”Mutta mitä mieltä te olette?”
Zeeronin purppuraiset silmät porautuivat entistä syvemmälle Kepen omiin. Kepe siirsi katseensa vaivaantuneena jalkoihinsa. Ensimmäistä kertaa koko retken aikana Toa tunsi kaivautuneensa innokkaasti liian syvälle ja suoraan alaspäin, jonka seurauksena kaivuukuilun seinät olivat pehmenneet liiaksi kiipeilyä varten. Yksikin väärä hakunisku maamassaan hänen allaan joko sortaisi kuilun tai syöksisi hänet sen alla kiehuvaan magmaan. Pahimmassa tapauksessa ehkä molemmat.
Kuinka vaivatonta olikaan ollut vain väkerrellä Verstaassa. Niin, ja tietenkin aina välillä estää Doxia ja Iggyä juoksemasta ympäriinsä teräaseiden kanssa.
Zeeron ei yrittänyt pehmentää seuraavia sanojaan. Onu-matoranin katse viesti pelosta, vaikka hän ei sitä halunnut näyttää.
”Minä en usko, että ’profeetta’ oli Atheonin palvelija.
Hän antoi ne sellaisina kuin ne olivat hänen päähänsä tulleet.
”Minä uskon, että hän on Atheon.”
Kepe räpytteli silmiään hämmentyneenä. Munkin kysymys oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mihin minä uskon?
Tiedemies ei tiennyt mitä vastata – hän ei kuulunut Ath-uskoon, ja tiesi ettei voisi valehdella kuuluvansa. Se ei menisi läpi. Mutta eikö vanhus hakenut juuri sitä vastausta?
Kepe haki katseellaan tukea muista klaanilaisista. Snowie ja Bladis näyttivät yhtä yllättyneiltä kuin hän itse, ja Same vain katsoi vakavana ulos ikkunasta. Täydellisen jäätymisen pelossa Kepe avasi hitaasti suunsa ja yritti muotoilla mielessään vastausta, mutta aihe ei ollut hänen vahvimpiaan. Kepe tiesi, ettei ollut ainakaan liian vakuuttava sellaisten kysymysten äärellä, joihin ei ollut selkeää vastausta.
Suureksi onnekseen hänen ei kuitenkaan tarvinnut muotoilla kantaansa aiheesta heti, sillä Snowie oli taas äänessä.
”Uskomme… Tai minä uskon… Mmh, miten asiani esittäisin…” Lumiukon puhe oli hidasta ja tunnustelevaa. ”Uskon, että on asioita, sanoja ja tekoja, jotka ovat oikein tai väärin.”
Valkeat sormet rapsuttivat valkeaa päätä. ”Ja minä uskon myös, että tässä maailmassa vaikuttaa voimia, joita emme ymmärrä ja jotka ovat yläpuolellamme.”
Snowie vilkaisi Zeeronia ja yritti nähdä, miten tämä reagoi. Munkin kultaisen naamion syvistä silmänrei’istä ei kuitenkaan saanut luettua minkäänlaista vastausta. Lumiukko jatkoi.
”Lisäksi, minä uskon että… Eeh.”
Snowien suu aukesi ja sulkeutui ja aukesi sopivia sanoja hakien. Sitten hän arveli löytäneensä ne.
”Uskon, että sillä ei ole väliä, että minä kutsun näitä voimia eri nimellä kuin sinä. Eihän Ath ole edes kaukana Mata Nuista… tavallaan…”
Oranssinenäinen klaanilainen loi varovaisen toiveikkaan katseen Zeeroniin.
”A-haa”, Zeeron sanoi kurtistaen kulmiaan. Hän siveli sormenpäillään samaa madonsyömää käyrää keppiä, jonka toinen pää oli jakanut intiimin läheisyyden hetken sienisopan kanssa, ja toinen oli koskettanut Kepen otsaa hyvin vauhdikkaasti. Kepe katseli kepakkoa hieman neuroottisesti.
”Et ole vielä valinnut tietäsi, pikkuinen?” Zeeron kysyi hämmentyneenä. ”Kuulostaa siltä, että olet risteyksessä.”
”Mmm… Moni tärkeä kaupunki rakennettiin risteyspaikkaan…? Vähän kuin Vors-Koro?” Snowie yritti vielä hymyillä hataran vastauksensa perään.
Keskustelu ei edennyt Kepen mielestä lainkaan edulliseen suuntaan. Niin paljon kuin hän vapaata ajatustenvaihtoa arvostikin, oli tämä keskustelu tarkoitushakuinen ja kriittisen tärkeä. Kepe puuttui tilanteeseen.
”Luulisin, että mitä partnerini yrittää sanoa, on että koetamme pitää mielemme avoimina. Itsekin, innokkaana tutkijana, olen aina valmis oppimaan uutta. Olen myös valmis oppimaan Athin tahdon.”
”Oppimaan, oppimaan!” Zeeron sanoi turhautuneena. ”Onko uskonto sinulle vain tiedettä, tieteen mies? Onko se vain limaa lasipurkissa, jota voit tarkkailla? Ei! En usko.”
Zeeron heilautti kepakon Kepen suuntaan, tällä kertaa vain osoittaakseen tätä. Kepe ei kuitenkaan uskonut näin viattomiin aikeisiin, vaan suorastaan hypähti taaksepäin.
”Loogisena ajattelijana tajuat, että Mata Nuisi sanoo toista, ja isä Ath toista. Ja nämä kaksi mahtuvat molemmat maailmaasi? En usko!”
”Sanovatko he, tosin?” Snowie kysyi. ”Sanovatko he eri asioita? Oman elämänkokemukseni aiheen parista, ja minä olen kuitenkin ollut venytetyllä visiitillä eräässä ihme luostarissa ja näin, sanoo, että uskonnot ovat aika liki toisiaan. Etenkin, jos emme käy liian kirjaimellisiksi, emmekö voi aivan hyvin ajatella-”
”Emme.”
Snowie hätkähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli Same. Lumiukko tiesi selakhilaanin suhtautuvan moniin ”turhanpäiväisiin” asioihin kylmästi, mutta äkkinäinen puheenvuoro yllätti Snowien.
”Ja jos voimme, niin miksi?” Selakhilaanin katse oli vakava ja ääni jäätävä. ”Mitä hyötyä on ohjeista, joita ei noudateta? Ohjeista, joiden noudattaminen ei ole koskaan auttanut ketään?”
Kepe nielaisi katsoessaan pitkän sotilaan kasvoja. Same jatkoi: ”Olen nähnyt kirkkojen palavan ja voin luvata, että yksikään loukkuun jäänyt ei päässyt pakoon rukoilemalla.”
Zeeron tuijotti purppuraisilla silmillään Samen vihreisiin. ”Sinä olet sodan mies”, onu-matoralainen sanoi synkeästi. ”Sinun kaltaisesi syntyvät sodassa. Eikö sotilaan kättä ohjaa muka muu kuin komento taistella ja tappaa? Etkö kertaakaan kysy itseltäsi, miksi taistelet?”
Same korjasi otsanauhansa asentoa.
”Minä en taistele, koska jumala käskee minun taistella. Minä taistelen, koska jonkun on tehtävä se. Jonkun on mentävä veren ja raudan ja kuoleman keskelle, jotta kaikki eivät joutuisi sinne.”
Snowie ja Kepe katsoivat Samea hieman hermostuneena. Hienovaraisuus oli näemmä jo hetki sitten vienyt bisneksensä toisaalle. Kumpikaan ei tohtinut kuitenkaan välittömästi keskeyttää moderaattoria.
Bladis keskittyi lähinnä tuijottamaan polviaan otsa kurtussa.
”Selakhian mies”, Zeeron sanoi tylynä, ”Niinkö tosiaan ajattelet? Että kaikki, mihin uskon on turhaa? En ole varma, mitä sanoa.”
Same tuhahti äänekkäästi.
”Anna kun minä kerron sinulle jumalasta”, selakhilaani sanoi ääni kylmänä.
”Kerran, vain kerran Selakhian tasavallan viimeisessä taistelussa ennen sen hajoamista, minä rukoilin. Taivaalta satoi tulikuumaa rautaa. Odotimme miesteni kanssa eräässä temppelissä, kun vihollisen veneet porautuivat rantahiekkaan. Minä pelkäsin.”
Klaanilaiset keskittyivät kuuntelemaan. Same harvoin myönsi pelkoaan.
”Nostin katseeni temppelin kattoa kohti. Qwyne, Selakhian äiti katsoi minua. Tunsin sen, vaikka patsaan silmät oli peitetty valkoisella nauhalla. Jumalattaren silmien näyttäminen oli kiellettyä. Hän katseli lapsiansa, mutta ei koskaan nähnyt meitä… kuten emme mekään häntä. Nojasin temppelin kylmää kivistä seinää vasten, painoin käteni sydänvaloani vasten ja rukoilin. Lupasin pyhittää koko elämäni jumalalle ja uskolleni, jos hän antaisi meille tukensa ja siunauksensa. Lopulta miehenikin liittyivät rukoukseen.”
Same piti hetken tauon. Hän painoi valkean kätensä otsaansa vasten. Otsaa, jolla oli nauha, joka ei peittänyt silmiä. Ei ainakaan enää.
”Vastausta ei tullut. Kuusi minuuttia rukouspyyntöni jälkeen vihollinen potkaisi temppelin oven sisään ja vapautti tulen. Te ette tiedä, mitä Kuningaskuntien sotien aikaan käytettiin. Oli sotilaita, joiden iho muuttui syöpäläisiksi. Oli aseita, jotka tuhosivat ruumiin, mutta jättivät mielen ikuisiksi ajoiksi tyhjiöön menettämään järkensä. Ja oli miehiä, jotka yhdellä sanalla muuttuivat purkaukseksi ikuisesti palavaa tulta ja huutoa Karzahnin syvimmistä sopukoista. Huutoa, joka ei loppunut silloinkaan, kun huutaja ammuttiin maahan.”
Same katsoi Zeeronia silmiin. Kummankaan katse ei värähtänyt.
”Kun tuli pyyhki tiensä läpi temppelin polttaen kaiken ja joukkueeni selviytyjät juoksivat henkensä edestä pakoon, erehdyin katsomaan taaksepäin. Äiti Qwynen patsas oli jo liekkien ytimessä. Valkoinen nauha sen silmien edessä paloi. Tiesin, että en saisi katsoa. Tiesin, että se oli väärin, mutta en voinut vastustaa. Nauha paloi, ja paljasti takaansa…”
Same pudisti päätään hitaasti.
”Ei mitään. Selakhian äidin silmäkuopissa ei ollut silmiä. Oikeus oli sokea. Jumala oli sokea. Hän ei nähnyt meitä sinä päivänä. Hän ei tulisi näkemään meitä muinakaan päivinä. Jumala ei vastannut rukouksiin, koska häntä ei ollut. Ylemmät voimat eivät luo kohtaloamme. Tyydyttikö vastaukseni, viisas vanhus?”
Zeeron pudisti päätään hitaasti ja katsoi synkkänä lattiaa.
”Tuo on tyhjyyttä”, Zeeron jyrisi hiljaa. ”Epätoivoa, nihilismiä. Uskoa kylmään ja pahaan maailmaan. Sinunlaisilleko minun kuuluisi uskoa Nimdan salaisuudet, hainhammas?”
Zeeronin ja Samen tuijottaessa toisiaan epätoivo valtasi alaa Kepen mielessä. Jos keskustelu jatkuisi tähän suuntaan, klaanilaiset eivät oppisi mitään uutta Nimdasta. Siru pysyisi saavuttamattomissa.
”Hyvä on, näemme maailman eri tavalla kuin sinä. Mitä sitten? Et kerro meille mitään, me emme kerro sinulle mitään ja kaikki poistuvat tyhjin käsin?”
Munkki näytti arvioivan tiedemiestä katseellaan. Toan ääni oli saanut uutta voimaa.
”Sinä ajattelet eri tavalla kuin minä”, Zeeron myönsi. ”Selakhialaisen maailma on tyhjä, ja pitkänenäisen ystävämme maailmankuva on yhtä häilyväinen kuin hänen fyysinen olemuksensakin.”
Kepe alkoi jo maistaa epäonnistumisen. He olivat kulkeneet pitkän ja vaarallisen matkan tiedon lähteelle. Näinkö se tyrehtyisi, ennen kuin he saisivat edes yrittää sammuttaa janoaan?
”Mutta minä en tiedä…” isä Zeeron vielä jatkoi, ”…mitä hän ajattelee.”
Sienimunkin keppi kohosi osoittamaan Bladista. Same, Snowie ja Kepe kääntyivät katsomaan poissaolevan näköistä skakdia.
”Tuota… häneltä ei välttämättä kannata kysyä…” Kepe sanoi hymyillen hermostuneesti.
Zeeron ei ottanut vastausta vastaan ja tuijotti klaanilaisia entistä tiukemmin. Hopeinen skakdi ei tuntunut reagoivan mitenkään.
”Bladis?” Snowie sanoi. ”Blaaaa-diiiiis?”
Bladis ei vastannut. Hän oli jossain kaukana.
Jossain kaukana
Kitaroiden kuoro jyrisi vuoria rikkovaa musiikkiaan. Oli kuin soolot olisivat miekkailleet rapeiden riffiensä terävillä metallireunoilla, singoten valtavia kipinäsuihkuja ilmoille. Kipinäsateen polttaessa aluskasvillisuutta basson jyrinä järisytti maata, pirstoi taivaan ja halkoi vedet.
Moottoripyörän moottori jyrisi testosteronia puhkuen, kun sen kaksi pakoputkea syöksivät moottoritien ylle tulta, tulikiveä ja pikimustaa savua. Piikikkäät, valtavat renkaat repivät asfalttia riekaleiksi edetessään läpi hahmottoman aavikon. Tai lähinnä takarengas, koska eturengas oli näyttänyt juuttuneen lopullisesti keulimaan kohti taivasta.
Sotaisan miehekkyyden kaksirenkaisen multihuipentuman jokainen metalliosa oli täynnä teräviä piikkejä. Pelti oli maalattu kuvilla valtavista lieskoista, erilaisista konetuliaseista ja hymyilevistä skakdinaisista. Vielä parinsadan metrin päässä moottoripyörän kuolemaa huutavasta keulasta juoksi pakoon kaksi nazorak-agenttia, joiden kädet oli korvattu sinihehkuisilla ja mekaanisilla vastaavilla. Torakat alkoivat hengästyä.
”SKARRARARARARRRRRRR”, kajahti skakdin kielen kaunein sana ja suurin lahja maailmalle.
Mylväisyn päästi moottoripyörän päällä kahdella jalalla tasapainotteleva hopeinen skakdi, Bladis. Kasvoillaan hänellä oli suuret mustat aurinkolasit, niskassaan yönmusta nahkatakki. Toisessa kädessään hänellä oli konepistooli, jonka hän antoi tasaisin väliajoin laulaa torakoiden jalkoja kohti. Torakat kiljuivat kovin naisellisesti.
”JUOSKAA VAIN, PELKURIT, JUOSKAA. AAAH HAH HAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HA HAH
HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA HA HA
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA AAAAH HAH HAH
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HAH HAH
HA HA HA HA HA HA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH HAH HA
HA HA HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAH HAH
HAH AHAHAHAHA HAHAHA AAAAAAAAAAAAAAAAAAH HA HA HA
HA
HA HA HA HA HA HA!
AHAHAHAHAHAHHAHAH!
HAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA HA HA HA HA
Jossain vaiheessa nauru lakkasi kuulostamasta naurulta ja jossain vaiheessa se muistutti kevytkaliiberista zakazilaista konekivääriä. Mainittu ase odottikin vielä vuoroaan moottoripyörän peräosassa.
Toisessa kädessään moderaattorilla oli valtava rautainen ketju, jota hän pyöritti päänsä yläpuolella. Se liekehti kerosiininkatkuista sinistä liekkiä, jonka savu olisi täyttänyt taivaan, jos taivaalla olisi ollut vielä tilaa täytettäväksi kaiken moottoripyöräsavun jälkeenkin.
Moottoripyörällä istui skakdinainen, terävähampainen kaunotar, joka piti tiukasti kiinni moottoripyörällä ajavasta sotilaan komistuksesta.
”Oih, Bladis!” nainen kirkaisi. ”Olet niin taitava! Ja hyvä ampumaan… ja komea!”
”Ei nyt, beibi”, Bladis sanoi ja laukoi ilmoille sarjan varoituslaukauksia Sinisille Käsille. ’Ilmoille’ oli siinä mielessä väärä ilmaisu, että hän ampui ne torakoita kohti. ”Metsästän.”
”Mutta Bladis”, nainen jankutti. ”Blaaaaa-diiiiis? Bladis. Bladis Bladis Bladis.”
Naisen ääni vaihtui jokaisella sanalla miehisemmäksi. Se alkoi muistuttaa jotakuta aivan muuta.
”Ei nyt”, Bladis sanoi. ”Milloin tahansa paitsi nyt.”
”Blaaaa-diiiiiiiiiiiis…”
”OLE HILJAA TAI PYSÄYTÄN TÄMÄN PYÖRÄN JA KÄVELET KOTIIN.”
Zeeronin mökki
Hopeinen skakdi kiristeli hampaitaan. Snowie katsoi tätä hämmentyneenä silmiin.
”… mi-mi-minkä pyörän?” lupsakkuuden lumiukkomainen ilmentymä sopersi.
Bladis räpytteli silmiään hetken. ”Öh. Ei mitään.”
Keskustelun valtasi hetkellisesti vaivaantunut hiljaisuus. Sen rikkoi Zeeron, joka loikkasi jakkaraltaan lähemmäs klaanilaisia, aivan Bladiksen eteen.
”Minä kysyin teiltä kaikilta, mihin uskotte”, soturimunkkivanhus sanoi. ”Sinä et antanut vastausta, skakdi.”
Hopeinen skakdi tuijotti Zeeronin purppuraiseen katseeseen ja tuhahti. ”Mitä luulet, ukki? Kauniisiin naisiin. Tehokkaisiin moottoreihin. Isoihin pyssyihin.”
”…”, Kepe ulvoi.
”…”, Snowie vinkaisi.
”…”, Same manasi.
Kepen, Snowien ja Samen katseet jäätyivät samalla lailla tyrmistyneesti. Tässä se oli. Viimeinen toivo tämän keskustelupuun hedelmällisyydestä oli halkaissut sen oksan moottorisahalla ja polttanut rungon. Zeeron pieksisi heitä puukepillä ihan pelkästä loukkaantumisesta ja lähettäisi heidät kotiin tyhjin käsin, todennäköisesti myös kävellen. Kepe tunsi sisuksiensa uppoavan. Hänelle oli annettu mahdollisuus kuulla aidolta athistipapilta tuon mystisellä tavalla Nimdaan liittyvän uskonnon salaisuuksia. Mahdollisuus, joka oli nyt hukattu lopullisesti.
Tämä viimeinen tiedonjyvänen olisi ollut puuttuva linkki. Tämän avulla Kepe olisi ehkä saanut Nimdaa, Profeettaa ja tämän seuraajia ympäröivää mysteerien verhoa raotettua. Ehkä tämä olisi viimein auttanut häntä löytämään yhteyden näiden toisistaan irrallisten konseptien välillä. Mutta ei.
Kepe alkoi arvelemaan, että jossain todella olikin jumala, joka päätti kaiken kulusta. Hänestä tuntui, että hän oli tehnyt jotain suututtaakseen kyseisen jumalan. Leikkinyt tieteellä? Kajonnut asioihin, jotka eivät kuuluneet kuolevaisille? Mahdollisuuksia oli rajattomia. Ehkä rukoilunkin jättäminen vähemmälle oli tarpeeksi. Lopulta sillä ei ollut väliä. Toivo oli mennyttä.
”Hiljaa, pessimisti!” Zeeron rääkäisi taas käytännössä ei millekään. ”Fiksulla skakdilla on vielä sanottavaa!”
”…”, Kepe inahti.
”…”, Snowie hymähti.
”…”, Same tuhisi.
”…mit mmit mitä…”, Kepe hinkui.
”… minä minä en…”, Snowie vikisi.
”Vaiti”, Same tuhahti. Mitä Bladis ikinä sitten tekikään, se vaikutti toimivan.
Bladis ryki kurkkuaan. ”Minua ei kasvatettu kumartamaan millekään jumaluuksille… ei sillä, että minua olisi ylipäätään kasvatettu mitenkään, mutta silti. Kotikylässäni ei ollut kirkon kirkkoa. Mata Nuin sijasta minusta kasvatettiin mies tarinoilla. Synnyin Zakazilla, mutta vähän liian myöhään. Sota oli jo sodittu.”
Zeeron suki leukaansa. Bladis jatkoi ilman lupaa.
”Se vähän vaikuttaa nuoreen mieheen, tiedätkö? Putkahtaa tosi ankeaan maailmaan siinä vaiheessa kun siihen ei voi enää vaikuttaa. Ja kaaaaaaaaaaaaikki ympärillä puhuvat siitä kuinka skarrararrin nättiä kaikkialla ennen oli ja kuinka skarrararrin sääli on, että vanhan Tendilliun nätit pellot paloivat päreiksi. Ja siinä sitä sitten vain kuunnellaan, kuinka muut ylistävät jotain, jota ei perhana enää ole.”
Bladis puristi kätensä nyrkkiin ja pamautti puista lattiaa.
”Irnakkit minä siitä. Ei minua kiinnosta, minkälainen se saari oli ennen. Sillä tiedolla ei saada peltoja kukkimaan tai hymyjä kaikkien naamalle. Siksi minä sieltä lähdinkin. Asioita ei saada kuntoon mähmimällä siinä, mitä joskus kuulemma oli! Kun voisi uskoa siihen, mitä siellä nyt on!”
Terävät hampaat muodostivat virneen.
”Eli kauniita naisia, tehokkaita moottoreja ja isoja pyssyjä. Niiden puolesta minä elän, ja niiden puolesta minä kuol… itseasiassa anti olla, skarrararit kuolemisesta. Jos kuolemalla olisi turpa, minä löisin sen turpaa.”
”…”, Kepe totesi.
”…”, Snowie huomioi.
”…”, Same havainnollisti.
”Turpaan”, Bladis lisäsi perin avuliaasti.
Same, Snowie ja Kepe olivat aivan yhtä tyrmistyneitä. Heillä oli äärimmäisiä vaikeuksia päättää, oliko äskeinen puheenvuoro ollut viisaan miehen kauniita sanoja elämänmakuisista asioista, vai Bladiksen sanoja Bladiksen asioista. Näillä kahdella asialla oli yleensä ero.
Zeeron naurahti räkäisesti ja taputti hitaasti.
”Skakdi”, Zeeron sanoi. ”Minä pidän sinusta. Uskot vilpittömästi johonkin. Se on harvinaista. En näe tippaakaan epäilystä uskossasi niihin asioihin, jotka ovat sinulle tärkeitä.”
Zeeron hymähti ja katsoi koko klaanilaisjoukkoa hymyillen.
”Kunnioitan sitä jopa niin paljon, että saatan harkita… saatan harkita kertovani teille tarinan.”
Innostus kasvoi Kepen sisällä, ja se näkyi. Toan kasvot loistivat pitkästä aikaa innosta ja toivosta. Hän oli jo kaivamassa esiin muistiinpanovälineitään ja pientä kotikutoista nauhuriaan, kun Zeeron pysäytti hänen kätensä tökkäämällä sitä kepillään.
”Kädet pois sieltä”, soturimunkki sanoi. ”Tämä ei ole ’haastattelu’. En halua, että vangitsette ääntäni ja pistätte sillä ’teknologiikallanne’ sanoja suuhuni! Ei käy!”
”Itseasiassa se ei ole edes mahdollista, isä hyvä”, Kepe sanoi varovaisesti. ”Mutta… jos kerran niin haluatte.”
”Hyvä”, Zeeron sanoi. ”Isä Athin tarinaa ei ole tarkoitettu vangittavaksi ’teknologiikkaan’!”
Kepe ja Snowie halusivat molemmat korjata Zeeronin sanavalintaa, mutta he päättivät jättää munkin keskeyttämättä.
”Mitään tarinaa ei saa vangita! Ilman kertojaa tarinat kuihtuvat ja kuolevat. Tämän tarinan kertoi minulle aikanaan isä Makandor, edeltäjäni. Hänelle tarinan kertoi Pyhä Äiti, sokea näkijä ja Athin sijainen maan päällä. Tarinat elävät kulkiessaan suusta suuhun, kirjasta kirjaan, ystävältä toiselle, opettajalta oppilaalle…”
Zeeron oli jättää vertauskuvan tähän, mutta sitten… voi ei…
Sitten hänen mieleensä tuli parempi.
”Itseasiassa voitaisiin sanoa, että… tarinan sielu on rihmasto…”
Niin. Täältä se tulee. Täältä. Se. Tulee.
”… ja kaikki tarinan versiot… ovat rihmaston sieniä!”
Noin. Nyt sekin on pois alta.
”Aivan!” Snowie sanoi hymyillen. ”Tarinat kuuluu vangita sieluun tai… sydämeen, eikö niin, viisas vanhus?”
”Noinkin sen voisi sanoa, lumi-ukko”, Zeeron hirnui. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että se, mitä teille olen kertomassa on harvinaista, ainutlaatuista. Harva athistikaan tietää tätä. Saadakseen kuulla Nimdan legendan on soturimunkin astuttava kuusi ymmärryksen porrasta. He kävelevät tulisilla hiilillä, taistelevat isä Athin puolesta… antavat koko sielunsa Mielen Isälle, ennen kuin totuus paljastaa heille itsensä. Te olette erikoistapauksia.”
”Mikä tekee meistä niin erikoisia, että saamme… tämän kunnian”, Same kysyi ilman varsinaista kiinnostusta. Zeeronin ilme vääntyi pirulliseksi, kissapetomaiseksi hammasvirneeksi.
”Odotinkin tuota, Selakhian mies. Teidän täytyy vain luvata yyyyyyyyksi asia”, Zeeron sanoi. ”Silloin kun löydätte Pyhän Zeetan, se kuuluu minulle.”
Kepe puri huulta. Hän ei ollut varma, helpottuiko tilanne yhtään.
”Arvelinkin”, Same sanoi. Hän ei voinut olla erityisen pettynyt. Hän ei ollut tullut tänne etsimään tietoa Nimdasta, vaan pelastamaan Kepeä ja Snowieta.
Zeeronin tahto saada Pyhä Zeeta itselleen oli ymmärrettävää ja ehkä jollain tavalla oikeutettuakin. Tätä he eivät kuitenkaan voineet Zeeronille luvata. Siru oli vaarallinen ja parhaassa turvassa Bio-Klaanin hallussa. Jos Kepe olisi sanonut tämän suoraan, Zeeronin sanainen arkku sulkeutuisi varmasti, ja se olisi hyvin kiusallista tässä vaiheessa. Zeeronille valehtelu puolestaan olisi ollut niin ilkeä ja epäkepenomainen temppu, että se oli poissa laskuista.
”Mmmh. Ymmärrättehän toki, että Pyhän Zeetan perässä on muitakin kuin me, ja sen päätymisen heidän haltuunsa voimme estää vain me. Jos saamme sirun käsiimme ennen pimeämpiä voimia, teemme voitavamme kyetäksemme ennen pitkää palauttamaan sen Athin seuraajien haltuun. Enempää emme voi luvata. Ymmärrämme kyllä, jos tämä ei ole tarpeeksi.”
Zeeron näytti hetkellisen innostuksensa jälkeen yhtäkkiä kovin pettyneeltä, mutta ei yllättyneeltä. Hän hymähti tietäväisen oloisena. Ilmeestä näki, että soturimunkki oli jollain tapaa osannut odottaa tätä.
”Penteleen penteleet. Ainakin olet rehellinen, hyrrä-heppu.”
”… mik-” Kepe aloitti eikä ehtinyt lopettaa.
”En tiedä, miksi olet hyrrä-heppu”, Zeeron sanoi ilkikurisesti. ”Kuulosti sopivan sinulle. Mutta hyvä on. Ymmärrän kyllä. Olette sodassa, ja torakka-ritarit haluavat sirun itselleen. Annan sen mieluummin teidän kuin niiden huostaan.”
Soturimunkki ryki kurkkuaan voimakkaasti. ”Haluan vain kysyä teiltä vielä yhden asian.”
Purppuraisen katseen mielipuolisuuteen vyöryi roppakaupalla vakavuutta. Ainoastaan skakdien ja erään etelän liskomaisen sivilisaation katseilla pystyi tappamaan, mutta Zeeronin kylmä tuijotus melkein veti vertoja niille.
”Aiotteko käyttää Pyhää Zeetaa aseena?” Zeeron kysyi kylmän viileänä.
”Se siis on ase”, Kepe sanoi vähintäänkin puoliksi itselleen.
”Ha”, Zeeron naurahti kuivakasti. ”Älä teeskentele tietämätöntä. Mielen Isän suurin lahja opetuslapsilleen voi levittää vihaa ja tulta yhtä helposti kuin rakkautta ja valoakin. Olette kuulleet tarinat.”
Emme tätä, jota yritämme saada sinusta irti, Kepe ajatteli. ”Omasta puolestani en ole kiinnostunut kenenkään tappamisesta, sirun kanssa tai ilman.”
Snowie nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minullekaan mieli ei ole mikään tämän maailman vaarallisin ase.”
Zeeronin katse siirtyi neljän klaanilaisen soturipuoliskoon. ”Te ette näytä yhtä rauhanomaisilta.”
”Me emme päätä, mihin Nimdaa käytetään”, Bladis vastasi kaivellen hampaitaan. ”Otamme käskyjä vastaan, emme anna niitä.”
Same ei sanonut mitään. Hänen muistiinsa palautui hätäkokous, jonka myötä linnoitus oli syösty lopullisesti sotatilaan. Oliko siitä ollut viikkoja? Ei, siitä oli jo kuukausia. Ajankulku oli hämärtynyt taistelujen ja vainoharhan sumussa. Sinä päivänä Tawa oli seissyt Suuren salin korokkeella muiden adminien kanssa ja sanonut sanat, jotka kaikuivat kirkkaina selakhilaanin mielessä. Meidän täytyy löytää se ennen vihollisiamme. Löytää ja tuhota.
”Kepe”, selakhilaani kuiskasi toalle. ”Oletko aivan varma tästä?”
”… mistä”, Kepe vastasi hämillään. Zeeron näytti kummastuneelta ja hieman loukkaantuneelta. Ei ollut kohteliasta kuiskia kesken keskustelun.
”Vanhus haluaa sirun takaisin. Jos se on Tawasta ja Guardianista kiinni, sirua ei enää edes ole tämän jälkeen.”
Kepe näytti kiusaantuneelta. Hän ei ollut aivan satavarma, kykenikö Zeeronin tasoinen mahtava athisti lukemaan hänen ajatuksiaan. Tietenkin vain ce-matoranit pystyivät yleensä siihen, mutta entä jos ’Mielen Isä’ olikin tavalla tai toisella oikeasti olemassa? Silloin hänellä ei olisi mitään salaisuuksia.
”… en… en ole päässyt vielä niin pitkälle”, Kepe sopersi. Kumpi olisi väärempi vastaus? Se, että hän ei lopulta todella tiennyt, olivatko adminien aikeet Nimdan käytön suhteen muuttuneet, vai se, että lopullinen tarkoitus oli tuhota sirut lähimmässä tulivuoressa?
Zeeron alkoi joka tapauksessa käydä entistä kärsimättömämmäksi. Snowie nieleskeli ja oli selvästi valmiina yrittämään perustaktiikkaansa eli lämpimien juttelua. Kepe kuitenkin avasi suunsa.
”Tuota, niin”, Kepe sanoi kuulostamatta ollenkaan yhtä varmalta kuin hänen olisi ehkä pitänyt. ”Isä Zeeron. Asia on niin, että… on olemassa mahdollisuus, että jotkut omamme haluavat tuhota sirun. Olen… olen pahoillani.”
Zeeron räjähti räkäiseen nauruun.
”Tietenkin, tietenkin on!” soturimunkki käkätti. ”Luuletko, että se muuttaa jotain? Joku yritti jo tuhota Nimdaa, ja mitäs siinä tapahtuikaan? Oletteko koskaan, koskaan miettineet, miksi se on kuudessa osassa?”
Klaanilaiset tuijottivat toisiaan hämmentyneinä. Kepe raapi päätään. Tarkoittiko Zeeron tosiaan, että oli silti olemassa jonkinlainen ase, joka tehosi Nimdaan?
”Tietenkin on!” Zeeron vastasi saaden Kepen hätkähtämään. ”Nimdakin on vain metalllia, ja metalli taipuu aina. Mutta se voima, joka metalliin on piilotettu ei vähene, vaikka sen tyyssijan pistäisi kuinka moneen osaan. On houkkamaista edes ajatella kykenevänsä tuhoamaan sitä lopullisesti. Sitäkö haluatte?”
”Ei!” Kepe huudahti heilutellen käsiään. Snowie, Same ja Bladis jäivät tuijottamaan tiedemies-Toaa kovin mykistyneinä. Administo olisi ehkä sanonut tilanteeseen jotain muuta.
”Minä lupaan, että heti kun sota on ohi, toimitan sirun teille”, Kepe sanoi kämmen sydänvalolla. ”Haluamme löytää sen vain suojellaksemme sitä. Minulle ei kävisi mielessäkään käyttää sitä aseena. Saat sanani.”
Zeeron sulki suunsa ja hymyili leveää hymyä. Soturimunkin silmät sulkeutuivat viiruiksi.
Ukko käveli huoneistonsa keskellä könöttävän puunrungon taakse kuin hakemaan jotain. Klaanilaiset tuijottelivat hetken toisiaan.
”Itse en välttämättä valehtelisi voimakkaalle athistille…” Snowie sanoi hymyillen hermostuneesti.
”En minä valehdellutkaan”, Kepe sanoi. ”Jos se on minusta kiinni, siru on hänen.”
Bladis hörähti. ”Olisipa sääli, jos se ei olisi välttämättä sinusta kiinni.”
”…”, Kepe sanoi.
”Oli miten oli, olemme tiedon äärellä, eikö?” lumiukko puuttui keskusteluun innokkaana. ”Ei pilata tätä nyt!”
Zeeron taputti käsiään jossain puunrungon takana, ja puisen hökkelin ikkunoiden tielle siirtyi kuin itsestään valtavia köynnöksiä. Täydellinen, pikimusta pimeys täytti tilan. Neljä paria hämääntyneitä silmiä jäi loistamaan pimeydessä tuijotellen toisiaan. Jäljelle jäi vain sienten tuoksu ja Zeeronin askeleet tikkuisella parrulattialla. Soturimunkki taputti käsiään uudelleen, ja köynnökset siirtyivät rahisten. Ne avasivat tilaan uuden valoaukon. Sellaisen jota kukaan paikallaolijoista ei ollut aiemmin huomannutkaan. Täydellisen pyöreä aukko aivan tilan katossa paljasti takaansa kaksoisauringoista nuoremman. Oli kuin aukko olisi tehty juuri tähden muotoa ja kokoa varten ja avattavaksi juuri tällä hetkellä keskipäivää, jolloin loiste oli kovimmillaan.
Keskipäivää? Same ajatteli. Kuinka kauan he olivat olleetkaan tiedottomina? Taistelu Sinisten Käsien kanssa oli päättynyt auringonlaskun punakajossa.
Pyöreä aukko halkaisi muuten täysin pimeän tilan valokiilallaan. Valokiilalla, joka paljasti jotain, jonka Zeeron oli tuonut keittiönsä perukoilta, verstaansa sisuksista.
Auringon kultainen valo piirtyi täydellisenä ympyränä aivan samankokoisen ympyrän muotoiselle alustalle. Kivisen kiekon reunoille oli kerätty koko joukko pikkuruisia, kullankellertäviä kiviä. Joka ikinen kivistä oli kaiverrettu täyteen muinaisia punaisia merkkejä. Pyhää athismin kieltä, jota harva osasi.
Kiekon reunoilla oli kuitenkin kirjaimia, joita klaanilaiset ymmärsivät ilmankin Rau-naamiota tai puolitoistavuotista muinaismatoranin kurssia ga-metrulaisessa yliopistossa. ATH KO RELTHE NIMDA
Sanat eivät kuitenkaan tarkoittaneet Kepelle ja Snowielle mitään. He kuitenkin muistivat kuulleensa ne joskus villiintyneen matoran-lauman suusta. Ath-Korosta oli jo niin kauan.
Kiviringin keskellä oli tasainen hiekka-alusta, jolla seisoi sileä, ellipsimäinen kivi. Jumala. Se tarkoitti jumalaa.
Tällä jumalalla ei ollut kuitenkaan Mata Nuin kasvoja. Niiden tilalla oli kolmio, jonka keskellä olevasta kaiverruksesta tuijotti valtaisa silmä.
Zeeronin naamio tuli esiin pimeydestä ja jäi leijumaan kirkkaan auringonvalon ja hämyisän pimeyden rajalle. Vekkulin vanhuksen rehevöityneet kasvot näyttivät tässä valaistuksessa vanhemmilta kuin koskaan aiemmin. Purppuraiset silmät siirtyivät verkkaisesti klaanilaisesta toiseen värähtämättäkään.
Kädessään soturimunkilla oli kultainen seremoniasauva, joka oli ollut tätä ennen mökin seinää vasten. Sen terävän keihäänkärjen kyljet oli kaiverrettu täyteen tarinoita. Tarinoita, joita oli kerrottu satoja vuosia ja tarinoita, jotka olivat vielä kuulematta.
Tämä tarina oli Kepeltä kuulematta.
”Hyvä on”, Zeeron sanoi hymisten kuin transsin vallassa, ja kiviringin kivihahmot alkoivat liikkumaan hiekan yllä kuin omasta tahdostaan.”Minä kerron teille Nimdan legendan.
Kuten hyvin moni kohtaus tässä tarinassa, tämäkin alkoi pimeydestä.
Pimeys
Olettaen tietenkin, että kyseessä oli tarina eikä todellisuus. Todellisuus oli kuitenkin ehkä lähempänä todellisuutta.
Sitten Kepe huomasi silmiensä olevan kiinni.
Looginen askel eteenpäin oli niiden avaaminen. Biomekaaniset silmäluomet liikkuivat syrjään valoaistinelinten tieltä.
Fotonit löysivät tiensä verkkokalvoille. Niille muodostui kuva.
Kuva läävästä.
”Mikä hiivatin läävä tämä on?”
Joku hiivatin läävä
Kepe huomasi läävän tässä nurkassa olevan muitakin. Yksi muista oli selakhialainen, toinen erittäin huonotilainen hopeinen skakdi. Kolmas oli hyvin sotkuinen ja likainen, muodoton möntti valkeaa massaa jonka Kepe hetken hahmotusyritelmien jälkeen tunnisti Snowieksi. Kaikki makasivat jonkinlaisten huopien päällä.
Sitten Kepe muisti mitä oli tapahtunut.
Snowie ja hän lähtivät Bio-Klaanin linnakkeesta selvittämään Verstaan alkuperää. Tämä
mystinen ja muinainen…paikka, asia, tila? toiselta ajalta muodosti yhden Bio-Klaanin linnakkeen peruskivistä.
Kepe oli muinaisia kirjoituksia tutkiessaan huomannut jotain kummallista. Kirjoitettu historia alkoi juuri tietystä kohtaa; sitä aiemmin saaren kansa oli ollut primitiivistä, mutta jokin suuri mullistus oli muuttanut saarelaisten elämän, ja kohottanut teknologian ja kulttuurin tasoa suuresti. Jotkut
kirjoitukset puhuivat mystisestä ”Profeetasta”. Kepe oli saanut tästä kummallisen aavistuksen.
Tämä oli toiminut lähtölaukauksena itsensä, Snowien ja Maken matkalle, joka oli kulkenut
Ämkoon vuoren rinteiden pienen Ko-Huna-Koron jäähän kätkeytyneen kylän kautta suurten
alankojen pääkaupunkiin Nui-Koroon. Kylien vanhimmat tunsivat yhä muinaiset laulut saaren
pelastaneesta messiaasta ajalta ennen Bio-Klaania.
Nui-Koron kirjastosta oli löytynyt kirja, joka vahvisti Kepen aavistukset. Sen oli kirjoittanut
Profeetalle hyvin läheinen matoran. Se kertoi tämän tekemistä ihmeteoista, joiden selityksenä ei
voinut olla mikään muu kuin Nimdan siru. Kirjan kantta koristi Nimdaa muistuttava symboli. Profeetalla oli jokin yhteys Verstaaseen, sillä Verstas oli peräisin suunnilleen samalta ajalta. Jos he onnistuisivat ratkaisemaan Profeetan mysteerin, paljastuisivat myös Verstaan salat. Näin Kepe ainakin toivoi.
Viimeiset kirjalliset merkinnät Profeetasta päättyivät siihen, että tämän kerrottiin lähteneen kauas
länteen. Snowie ja Kepe olivat joutuneet lähettämään Maken erään välikohtauksen jälkeen
takaisin Klaaniin, ja he jatkoivat matkaa kaksistaan. Klaanin saaren länsiosiin sijoittui suuria
metsiä ja soita.
Matkan mutkikkuus oli kuitenkin huipentunut täydelliseen umpisolmuun. Rauhallinen, sulkeutunut
metsäkylä oli osoittautunut vaaralliseksi paikaksi, ja heidät oli yritetty uhrata metsän kannibaaleille. Kylän johtaja ja se Ruru-kasvoinen matoran olivat pettäneet heidät…ja oliko paikalla joku kolmaskin?
Kepe muisti vain mustat nauhat jotka naputtivat puista lattiaa.
Same ja Bladis olivat saaneet vihiä näiden alueiden vaarallisuudesta, ja olivat lähteneet pelastamaan kaksikkoa ja koko nelikko törmäsi kannibaalien lisäksi myös Kätösiin Sinisiin.
Mutta mitä sitten oli tapahtunut? Mitä. Mitä hiivattia?
Huone oli yllättävänkin korkea, mutta niin täynnä rojua, että yleisvaikutelma oli erittäin ahdas.
Lankkuseinät olivat täynnä hyllyjä täynnä kulhoja täynnä tavaraa, joka täytti ilman mitä merkillisimmillä aromeilla. Kepe erotti ainakin merilutu-köynnöksen ja biovoikukan, sekä muita
voimakkaammin lemuavan sienisopan. Muita seinäalaa vieviä härpäkkeitä olivat nuhjuinen tekstiilijokin, jota olisi periaatteessa voinut luulla kartaksi, mutta moinen selitys olisi jättänyt
kankaanpalan keskiössä tanssivan jättiläismäisen, piirretyn oravan rahtusen liian suureksi mysteeriksi, sekä pitkähkö, likaisenkultainen sauva. Sen toista päätä koristi vain yksinkertainen
nuppi, mutta vastakkainen kepinpääty oli neljän kultapiikin muodostama koristeellinen kimpale.
”Missä ihmeessä…” Kepe oli aloittavinaan, mutta lopetti muistettuaan kaiken turhan sattuvan.
Tiedemiehen mieli oli kuitenkin häkeltynyt, sillä kaiken röykytyksen jälkeen hän olisi aavistellut
olevansa paljon pahemmassa kunnossa.
Hänen vierellään valkea köntti heräili sekin eloon, mutta hitaasti. Bladis nuokkui vielä ja Same
pälyili epäluuloisena höyryjen täyttämää tilaa. Kepekin antoi katseensa harhailla ympäri ahdasta
huonetta.
Lattiakaan ei ollut yhtään sen tilavampi – sitä ei oikeastaan edes ollut. Huoneen alapintana
toimivat lankut muodostivat merkillisen vinon asian, joka muistutti enemmän harjakaton
sisäpintaa kuin mitään tiedemiehen aiemmin kohtaamaa lattiaa. Liikkumista varten käytettiin
ilmeisesti karheita pitkospuita, jotka näyttivät Kepestä suoraan sanottuna erittäin tikkuisilta.
Klaanilaiset oli sijoitettu seinän viertä kiertävälle, leveälle pitkospuulle. Huoneen poikki risteili
myös muita lankkuja ja köysiä ja Oksia?
Toa katseli ympärilleen. Huonetta tosiaan halkoivat kasvit, joista merkittävimpänä kohosi
huoneen läpi kasvava paksu puunrunko, jonka sammaleinen pinta toimi kasvualustana useille
epifyyttikasveille. Oli sinistä ja oranssia kukkaa, pöllyävää nuppua ja häiritsevän montaa eri
merkkistä sientä. Jos ei ollut turhan valikoiva siitä, mitä metsässä kukkivaa ja kasvavaa pataansa
laittoi, toimisi runko erinomaisena ruokakaappina.
Muutama askel huoneen reunamilla heräilevistä klaanilaisista kohti keskellä tilaa tönöttävää
runkoa pitkospuut laajenivat muodostaen kaistaleen oikeaa lattiaa. Kepe oli huomaavinaan liikettä
niiltä tiimoilta ja onnistui nostamaan itsensä käsiensä varaan.
”Öh, haloo? Onko siellä joku?”
”Suotta yrität”, Same vastasi hänen viereltään. ”Koetin itse samaa useamman kerran, mutta ei
hän reagoi.”
”Hän?”
Selakhilaani jätti kuitenkin vastaamatta ja nojautui takaisin seinää vasten, mukavampaan
asentoon. Vihreät silmät eivät kuitenkaan koskaan lakanneet tutkimasta huonetta.
Sienikeiton pistävän katkun ja värikkäiden savupilvien keskellä hääräili hahmo, jolla oli vaikeuksia
pysyä aloillaan. Tummahipiäinen matoran hämmensi suurta pataa oksaisella puunkarahkalla.
Kellertävä keitos lillui jähmeästi järeässä padassaan ja roiskui reunojen yli. Suonsilmältä
näyttävässä mömmökkeessä lilluvat sattumat yrittivät parhaansa mukaan hukuttautua
sienisopan nestemäiseen pahuuteen, mutta epäonnistuivat. Padasta nouseva höyry oli
lämmintä. Ja radioaktiivisen vihreää.
Mustan hupun alla päätään piilotteleva onumatoran pahoinpiteli keittoa oksantapaisella yhä
kovemmin. Toisessa kätösessään se ravisteli jotain ja murensi sitä yhä pienemmiksi palasiksi.
Lopulta kyläläinen viskasi kämmenensä sisällön keitoksen lonkerohirviötä muistuttavaan
koostumukseen.
Kirkkaan sininen valonvälähdys. Kiven halkeamista muistuttava ääni. Valtava noenmusta
savupilvi.
Yskäisyjä.
”Kaipaa lisää suolaa”, matoranin ääni sanoi köhien savupilven keskeltä. ”Tosi. Paljon. Suolaa.”
Loppua myöten matoranin puhe muuttui hiljaiseksi, mielipuoliseksi hihitykseksi. Matoranin ääni oli
käheä ja puhuminen kuulosti sille vaivalloiselta vaikutti hieman siltä, että se ei ollut tottunut
käyttämään ääntään.
Musta huppu kääntyi neljää pitkospuilla makaavaa klaanilaista kohti. Purppuraisten silmien
mieleenpainuvan vänkyrä katse hehkui mustan kankaan sisältä. Silmät räpsähtelivät tiiviisti.
Pupillit laajenivat. Kaavun sisältä kuului vaimea hihkaisu.
”Haha! Hahahaha! Loistavaa, lapset rakkaat, loistavaa!” onumatoran vaahtosi. ”Olette hereillä!
(Ja hengissä)” Mustat kämmenet ja niiden heiluttama madonsyömä kepakko tekivät aina vain
kiihtyvää hämmentämisliikettä kiehuvan padan yllä. Nyt hieman punakampi mutta edelleen
koostumukseltaan varsin epäilyttävä sienisoppa roiskui keskipakoisvoiman pelottavalla mahdilla
yli padan ruosteisten reunojen. Kiehuva neste oli polttaa reikiä puiseen lattiaan.
Klaanilaisnelikko tuijotti tuppisuisena massiivisen kattilan takana operoivaa innokasta
onumatorania ja tämän mielipuolisen purppuraista katsetta. Samalla sienisoppaa
hämmentäessään matoran tarttui vapaalla kädellään mustaan huppuun, joka peitti sen pään
miltei kokonaan. Huppu laskeutui matoranin olkapäille.
Sen alta nelikkoa tuijotti naamio, jonka kaltaista ei ollut kukaan neljästä matkamiehestä aiemmin
nähnyt. Kullanhohtoinen jalo Kanohi oli laiha, lommoposkinen ja särmä piirteiltään. Sen otsa oli
terävä ja purppuraiset silmät tuijottivat suurista ja syvistä kuopista. Terävän leuan pää jakautui
suiposti kahdeksi ja muistuttikin hieman käärmeen kieltä. Kullanhohtoinen harvinainen Kanohi
näytti siltä kuin se olisi kuulunut steltiläisen aristokraatin aarrekammioon. Ainoa syy, miksi sitä ei
sinne olisi huolittu oli se, että omistaja ei ollut varsinaisesti kauniisti sanottuna siisti tai sliipattu.
Naamion pintavärin tunnisti kultaiseksi vain paikoittain; kaikkialla oli pölyä ja jäämiä vanhasta
sienikeitosta. Snowie olisi voinut vannoa, että aivan matoranin silmäkulmassa kasvoi jopa
sammalta.
Pari kappaletta pieniä metsähämähäkkejä käveleskeli ympäri naamion muhkeaa leukaa.
Onumatoranin kaulasta roikkui hyvin kiillotettu kultainen ketju, jossa kiilteli raskaalta näyttävä
koristelevy. Kaulakoru oli matoranin olemuksessa ainoa asia, josta oli pidetty hyvää huolta. Sen
kiilto näytti hyvin eksyneeltä, kun matoran oli muuten hämähäkinseittien ja sammalen peitossa.
Same ei edes yrittänyt arvioida olennon ikää. Sotilaan luovutus tässä taistelussa oli täysin
ymmärrettävää. Ulkonäöllisesti kylänvanhin olisi voinut olla tuhansiakin vuosia vanha, mutta sen
kehonkieli oli kuin vaivaisella nulikal-
”MINÄ KUULIN TUON.”
…
”… minkä?” Snowie sopersi hiljaa hermostunut virne kasvoillaan. Ilmassa oli paljon hajuja. Oli
olemassa ilme, jolla yritettiin esittää, että hajut eivät olleet niin kammottavia kuin ne oikeasti olivat.
Tällä ilmeellä pyrittiin välttämään isäntäväen loukkaamista.
Snowiella oli se ilme.
”Minä kuulen!” munkkikaapuinen matoralainen sanoi hampaat irvessä. Purppuraisten silmien
pienentyneet pupillit sinkoilivat ympäriinsä etsien syyllistä, jota ei näkynyt. ”Minä kuulen, kuinka
sinä arvioit minua! Kerrot minusta niille ’asioita’! Arvioit hygieniaani! Kyseenalaistat ruokavalioni!”
Neljä klaanilaista tuijottivat sanattomina munkkimaista onumatorania. Sienisoppaa
hämmentävän ranteen liike kiihtyi samaan tahtiin äänensävyn kanssa.
”TIEDÄTKÖ SINÄ. Tiedätkö sinä YHTÄÄN, kuinka paljon sieniä. KUINKA PALJON
SIENIÄ. MINÄ JOUDUIN KERÄÄMÄÄN.”
Kukaan ei vastannut.
Munkki laski äänensä hyvin matalaksi ja pehmeän vaaralliseksi. Hän vastasi omaan
kysymykseensä hitaasti artikuloiden.
”Kaikki ne.”
Klaanilaisnelikosta yksikään ei kokenut asiakseen vastata matoranvaarille. Snowie kääntyi
hitaasti kohti ystäviään ilmekään värähtämättä.
”… kenelle se puhuu?” lumiukko kyseenalaisti.
”Öh”, Kepe rykäisi kurkunpohjaltaan. ”Seinälle?”
”Selvä”, Snowie vastasi ja tarkoitti aivan sanomansa päinvastaista. ”… mille niistä?”
”Öööh… neljännelle?” Kepe vastasi tajuamatta, kuinka ahnaasti tämän alitajuisen komiikan
metaforinen käärme ahmi omaa häntäänsä.
”Mikä niistä on nelj- itseasiassa skarrararr, unohtakaa, minä en taida edes välittää”, Bladis sanoi.
”Viisas vanhus”, Same korotti ääntään yrittäen kiinnittää matoralaispapan huomion. Hän puristi
vasemman kätensä nyrkkiin ja nosti sen kunnioittavasti sydänkivensä päälle. ”Olen luutnantti
Same, entisen yhtenäisen Selakhian tasavallan sotilas, BioKlaanin moderaattori. Mikä on…
nimenne?”
Vanhus näytti unohtavan näkymättömän hahmon kanssa riitelyn(luojan kiitos) lähes välittömästi
ja pomppasi alas jakkaralta, jonka päältä se oli hämmentänyt sienikeittoa.
”Hahahaha!” kultanaamioinen onumatoran nauroi kimeästi. ”Selakhian mies! Hainhammas,
lumihiutale, yöeläin! Sinun kaltaisiasi minä en olekaan vielä nähnyt!”
”… enkä minä sinun”, Same sanoi vilpittömästi tuijottaessaan sammalta kasvavaan kultaiseen
Kanohiin, jonka katse haparoi kovin sieneisästi. Selakhilaaneilla oli muutenkin vaikeuksia erottaa
matoraneja ja Toia toisistaan. Hän ei kaivannut tällaisia sekoituksia pakkaan, jossa oli muutenkin
jo liikaa värejä ja liikaa liian samanlaisia naamioita.
”Minä olen Zeeron… isä Zeeron”, onumatoran vastasi arvokkaasti ja kumartui niin, että kultainen
kaulakoru kilisi hänen rintapieltään vasten. ”Athin, Mielen Isän nöyrä palvelija.”
Neljän klaanilaisen reaktiot edustivat laajaa skaalaa. Kepe kohotti kiinnostuneena kulmiaan,
Snowie ilahtui, Same näytti aavistuksen verran pettyneeltä ja Bladis vain nuuhki sienikeittoa.
”Mitä tuossa on?” skakdi tiedusteli, mutta vaihtoi kysymyksensä sisällön saatuaan syyttävän
katseen pitkänhuiskealta kollegaltaan. ”Krhm. Missä me olemme?”
Zeeron naurahti. Se oli kuivaa, vanhan ukon naurua, jonka äänenvoimakkuus kasvoi sekunti
sekunnilta. Jos mustakultaisella matoranukolla olisi ollut parta, hän olisi sukinut sitä
omahyväisesti.
Hänellä ei ollut partaa. Se ei estänyt häntä yrittämästä.
”Edelleen Lehumetsässä, edelleen Lehumetsässä, veikkoset”, Zeeron räkätti, ja hänen
leukapielissään roikkuva hämähäkki pakeni soturimunkin rähjäiselle kaavulle. ”Nyt tosin astetta
korkeammalla! Kamaran väkeä kiinnosti kovasti teidän herrrrkulliset ruumiinne, mutta olimme
vähän eri mieltä.”
”Ja kiitos siitä”, Snowie aloitti hymyillen. ”Puhut Athista ja kutsut itseäsi isäksi. Tiedätkö, olen
tavannut teikäläisiä ennenkin ja tulimme mainiosti juttuun.”
Kun vanhus ei näyttänyt nyökyttelyn lisäksi vastaavan mitään, Bladis jatkoi keskustelua. ”Kiitos
tosiaan. Miten saitte ne terävähampaiset pikku nilkit pois perästämme? Heititte niille makkaraa tai
jotain?”
”Ha, se olisikin aika näky. Ei, me osaamme kyllä taivutella nälkäläisiä” Zeeron vastasi
vakavoituen.
”Taivutella kuolettavasti?”
”Taivutella keskustelevasti.”
”Räjähdyksillä keskustellen?”
”…sanoilla.”
Sitten Bladis lopetti, koska Zamorsanat eivät ole asia.
”Meillä ja nälkäläisillä on sopimus”, isä Zeeron sanoi. ”Me elämme ylhäällä, he alhaalla. He saavat
metsästää vapaasti, me nautimme puiden (ja sienten) antimista. Me pidämme nazorakit poissa
metsästä, he antavat meidän tutkia ja etsiä maillaan. Ja jos haluamme heidän säästävän jonkun
hengen, he säästävät.”
Zeeron virnuili. ”Sienistä puheenollen. Oletteko nälkäisiä?”
Sopan lattialautoihin syövyttämän reiän sihinä vaimeni. Kepe hymyili hermostuneesti
visualisoidessaan oman vatsansa edesmenneiden puukuitujen tilalle. Hän toivoi, että vanha
sanonta skakdeista ja ruoasta kieltäytymättömyydestä ei pitäisi paikkaansa Bladiksen kohdalla,
sillä Klaanin väen elämä vaikeutuisi kohtuuttoman paljon, jos moderaattori menehtyisi
kymmenennen asteen mahahaavoihin. Hopeanharmaa pyssysankari kuitenkin kohteliaasti
kieltäytyi sienikeiton nautinnoista.
”Ai”, Zeeron sanoi näyttäen hetken maailman pettyneimmältä onumatoranilta, mutta väänsi
naamansa sekunnissa taas virneeseen. ”Riittääpähän enemmän minulle!”
Athistipappi päästi suustaan jälleen yhden vaivaannuttavan pitkän räkätyksen. Lintuharrastajana
tunnettu Snowie huomioi itsekseen, että nauru muistutti erehdyttävän paljon UzbeKorolaisen
viherhuuhkajan soidinääntä. Hän päätti jättää tämän havainnon sanomatta.
”Miten muuten voitte, matkalaiset hyvät?” Zeeron sanoi nojaten mökkirakennelman keskellä
olevaan puunrunkoon. ”Sähköpirut jättivät teihin aika rumaa jälkeä. Ei ole kuitenkaan paljoa, mihin
vanhan Zeeronin lääkkeet eivät tepsisi!”
Kepeä kylmäsi ajatella, mitä rehevöitynyt munkki oli tajuttomille klaanilaisille tehnyt, mutta yritti
keskittää mietteensä toisaalle. Hän nimittäin tiesi, että sienihöyryaurainen vanhus olisi
erinoimainen joskin omintakeinen tiedonlähde. Kuka tuntisi Nimdan legendan paremmin kuin
athisti? Ennen kuin Kepe ehti udella mitään, Same liittyi keskusteluun.
”Harva lääke tappaa kivun näin nopeasti. Olen maannut Eteläisen Mantereen ikiaikaisten
parantajien ja GaMetrun parhaiden lääkäreiden sairasvuoteissa. Ja sinä teit tämän yrteillä?”
Zeeron virnisti ja myhäili tyytyväisenä itseensä. ”Tunsivatko he sienet?”
Same näytti skeptiseltä, mutta otti tukea ikkunalaudasta ja alkoi seisovaan asentoon
nousemisen. Hammastaan purren selakhilaani kohosi täyteen pituuteensa. Hän teki muutaman
venyttelevän liikkeen kuin testatakseen toimintakykyisyytensä ja hymähti hyväksyvästi. Valkea
moderaattori oli saanut kaipaamansa todisteet ja palasi istuvaan asentoon lattialle levitetylle
huovalle.
”Pakko myöntää”, Same sanoi. ”Troppisi toimivat.”
Snowie ja Kepe tutkivat itseään. Lievät palovammat, jotka olivat jääneet Sinisten Käsien
salamoista eivät olleet kadonneet täysin, mutta kipu oli vähentynyt kiitettävästi. Kepe katseli
jalkojaan varoen. Hitaasti mutta varmasti hän nosti vasenta jalkaansa ylös ja taivutti sitä.
Täysin kivutonta se ei ollut, mutta kaikki oli kunnossa.
”Mutta… miten…” Kepe sanoi epäuskoisena.
”Ei ole paljoa sellaista, mitä yrteistä ei löytyisi, klaanilainen”, Zeeron sanoi.
”Mutta tässä ei ole järkeä. Jalkani olivat… no, rikki. Tämä ei ole mahdollista.”
”Sienikin kasvattaa itsensä uudestaan, vaikka katkaisisit sen, kamu hyvä”, Zeeron sanoi
innokkaana. ”Koska sieni ei ole sieni, vaan sieni on se rihmasto. SINÄ olet se rihmasto, ja jalkasi
ovat sieniä!”
Kepe ei edes aikonut väitellä tätä logiikkaa vastaan.
”Ei kannatakaan”, Zeeron sanoi.
Pois päästäni.
”Okei, okei, okei. Rauhoitu, mies. Haukkaa happea, käy metsässä.”
Bladis ei jäänyt sen pidempää miettimään, kenen tai minkä abstraktin konseptin kanssa isä
Zeeron tällä kertaa väitteli. Skakdi ei toisaalta ollut niitä, joita asia olisi erityisemmin kiinnostanut.
Hän katseli jalkojaan puoliistuvassa asennossa. Ulkoisesti niissä ei näyttänyt olevan mitään
vikaa, mutta laskeutuminen Laivaston lentopelillä ei ollut ollut syystä tai toisesta kovin pehmeä, ja
skakdin jalat olivat ottaneet vastaan suurimman osan tömähdyksestä.
Ensimmäinen syy laskeutumiselle oli Sininen Käsi, ja se toinen syy oli se toinen Sininen Käsi.
Skakdi päätti kuitenkin yrittää varovaisesti nostaa ja taittaa jalkojaan.
”Tuo… öööh, voi olla huono idea, kamu”, Zeeron sanoi hermostuneesti hymyillen. Se oli kuitenkin
pari sekuntia liian myöhäistä. Bladis huusi ilmoille sarjan skakdinkielisiä kirosanoja, jotka saivat
puuhökkelin suorastaan tärisemään. Jalat eivät liikkuneet minnekään ilman suunnatonta kipua.
Ärräpäät vaihtuivat lopulta selkokieleksi ja skakdi suuntasi katseensa Zeeroniin.
”Sinä sanoit, että korjasit meidät. Mikä jaloillani sitten on? Mikseivät nämä sienet paikanneet
rahvastoaan?”
Kukaan ei korjannut Bladiksen tekemää terminologiavirhettä aivan kuten munkin yrtit eivät olleet
korjanneet skakdin jalkoja.
”Väärin. Värin! Minä yritin tehdä koivet jälleen ehjiksi, mutta kukaan ei vain vaivautunut
kieli-Vahkiksi! Se ei ole sama asia!”
Joka tapauksessa skakdimoderaattori oli liikuntakyvytön ja penäsi tuijotuksellaan selityksiä.
”Metsässäkin on paljon puolikkaita sieniä”, munkki tyytyi vastaamaan raajarikolle ja syventyi taas
soppansa ääreen.
Same teki kädellään vaientavan liikkeen, ja ennen kuin Bladis ehti avata mahtavan
hammasrivistön koristaman kitansa, Same teki ennaltaehkäisevän iskun.
”Parhaatkaan lääkkeet eivät aina auta.”
Bladis kiristeli hampaitaan, ja kun asian sulattelu ei näyttänyt etenevän lainkaan, Kepe puuttui
tilanteeseen.
”No hei. Kupe on parantanut pahempiakin… anatomiallisia järjestelmävirheitä. Ehkä tuo vielä
tuosta helpottaa.”
”Niinpä!” Snowiekin osallistui. ”Muistatteko vanhan kunnon Japun? Hänellä oli vastaava tilanne ja
lekurimme hoiti homman kotiin!”
”Japun jalka amputoitiin…”
”Aii niin. No se olikin ihan eri tilanne, ei lähelläkään tätä.”
”Niin. Häneltä oli toimintakyvyttömänä vain toinen jalka.”
”Mutta, mutta, ainakaan hänen ei tarvinnut etsiä samaa paria olevia jalkapanssarin osasia, jos
toinen hukkui pesussa…”
”Snowie, sinä et nyt oikein auta.”
Hetken aikaa pelkkä ulkoa kantautuva metsän suhina ja sienikeiton taukoamaton sihinä pitivät
keskustelua yllä, mutta lopulta Bladis murahti. ”Meillä on muutakin mietittävää.”
Harvinaisen totta, Kepe ajatteli. Tämä saattaisi olla heidän ainoa tilaisuutensa saada
tolkkua koko tilanteeseen ja avata Verstaan salat. Tiedemies nojautui Bladiksen viereen ja viittasi
muita klaanilaisia ahtautumaan lähelleen. Valkeat sankarit tekivät työtä käskettyä, ja se pulleampi
asetti vielä käsivartensa Kepen ja Samen olkapäille.
”Niin, mitä?” Snowie kysäisi kiusallisen tiiviisti ahtautuneen klaanipallon aloittaneelta Kepeltä.
”Sitäpä vain, että nyt on oltava tarkkana.” Kepe puhui hiljaa vastaukseksi. ”Tuolla miehellä on
meille tärkeitä tietoja…”
Zeeron pudisteli uudesta sienestä itiöitä pataan.
”…mutta hän vaikuttaa hieman… epävakaalta. Antakaa kun teen vähän tiedusteluja.”
Same ja Bladis nyökkäsivät.
”Jepulis”, Snowie hyväksyi ja tiivisti kainalootettaan. ”Kuulostaa jännittävältä.”
”…pysy loitolla pallero…”
”Eh, eli, ei tätä”, Kepe vielä varmisti. ”Yritän nyt olla hienovarainen.”
Hän nojautui pois muista ja kääntyi kohti Zeeronia.
”Isä Zeeron. Mitä tiedätte…Nimdasta?”
Hienovaraisuuden ylin huipentuma.
Zeeron kääntyi kohti Kepeä jossain määrin mitäänsanomaton ilme kanohillaan.
”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Joku, joka voi vastineeksi tarjota tietoa siitä sirusta, joka tällä saarella saattaa majaansa pitää.”
Zeeron mietti hetken. Onumatoranin musta kämmen siveli kultaista naamiota, jolla asusti jos
minkäkinlaista eliötä. ”Ho. Ho. Ho. Hyvä heitto. Mistä arvasit, että minä ja seuraajani etsimme
tämän saaren sirua?”
”Mitä muutakaan tekisitte tällaisessa paikassa? Vannoutunut Athin palvelija tuskin istuisi mökissä
keskellä metsää keittämässä sieniä, ellei tällä olisi jokin merkittävä tehtävä.”
”Puhutko sinä pahaa minun sienistäni?” Zeeron mulkaisi häijysti.
”Eijeijei, sienethän pelastivat meidän henkemme. Tarkoitin lähinnä, että ne eivät voi olla teidän
ensisijainen työnne ja tarkoituksenne…”
”Sienilääketiede on vakava asia!”
”…Mutta te tiedätte Nimdasta jotain, ettekö?”
”Ha. Tietenkin, klaanilainen. Kerran, aikana jolloin en asunut vielä tässä mökissä, olin osa Athin
neuvostoa”, Zeeron sanoi. ”Meitä oli kuusi. Pyhä Äiti, Bothana, Ariez, Gunei, Bartax ja minä.
Sitten minulla ja isä Bartaxilla oli pieniä… opillisia erimielisyyksiä. Otin pienen seurakuntani ja
lähdin pohjoiseen. Tänne, jonne Nimda Zeetan jäljet kylmenivät ja lopulta katosivat lumeen.”
”Joten jäitte tänne odottamaan merkkejä sirun olinpaikasta. Mitä jos kertoisin löytäneeni ne jäljet?
Löytäneeni todisteita Zeetan läsnäolosta ja vihjeitä sen viimeisimmästä leposijasta?”
”Olisin hyvin kiinnostunut”, Zeeron sanoi. ”Moni on väittänyt löytäneensä. Mutta kertokaapa
minulle, matkalaiset… miksi te olisitte Athin aarteen arvoisia?”
”Koska sitä havittelevat myös kädet, joiden näpeissä se olisi paljon vaarallisempi…ja koska,
tavallaan, asun sen naapurissa…”
Zeeron nauroi räkäistä naurua. Kepe ei ollut aivan varma, mitä oli sanonut väärin.
”Ha ha ha, luuletko, että se, että asut jonkin asian lähellä antaa sinulle automaattisen oikeuden
siihen? Kuvittele, jos minä alkaisin vaatimaan lähialueen kaikkia sienEI EI EI TUO VERTAUS EI
MENNYT NYT KYLLÄ OLLENKAAN PUTKEEN.”
”…Joten…minulla on jonkinasteinen oikeus siihen? Sanotaan vaikka, että tilanne voi kehittyä hyvin
kiusalliseksi, jos emme saa Nimdan sirua huostaamme.” Kepe yritti vielä.
Kepen ajatus keskeytyi hänen huomatessaan madonsyömän puukepakon kymmenisen senttiä
ajatuksen synnyttäneen synapsin yläpuolella.
Kepakko tuli alas melkoisella voimalla. Se sattui.
”Tolvana!” Zeeron kivahti. ”Etkö kuule, mitä puhun? Nimdaa ei ansaita teoilla tai sanoilla. Nimda
ansaitaan uskolla!”
Soturimunkin kultaisesta naamiosta tuijottava purppurainen katse skannasi mökkerössä olevat
klaanilaiset yksi kerrallaan.
”Mihin te uskotte, matkalaiset?”
”Rauhoitu nyt, hyvä mies”, tuhahti Makuta Icarax. Hänen puhuttelemansa ta-matoran laittoi kätensä puuskaan ja näytti erittäin närkästyneeltä. Icarax seisoi ikkunan edessä katselemassa Metru Nuin kaupunkia, joka levittäytyi hänen eteensä suurena ja mahtavana hänen tarkastellessaan tätä metropoliksi kasvanutta kaupunkia suuresta ikkunasta, joka vei melkoisen osan huoneen pyöreänä kaartuvan ulkoseinän alasta. He olivat Coliseumin suuren tornin eräässä kokouskammiossa; huoneessa oli kokouspöytä – matoranit istuivat sen ääressä varsin mukavilla tuoleilla – ja muutamia patsaita urheista toista sekä huonekasveja. Icarax ei juuri kasveista välittänyt, ja hänen puolestaan ne olisi saanut viedä poiskin. Pöydän ääressä istuva ta-matoran alkoi naputella pöytää sormillaan kärsimättömästi. Hänen vieressään istuskeli jokaisen muunkin metrun edustaja, ja toisella puolella pöytää istui kaapuihin pukeutunutta väkeä.
”Mikä teidän ongelmanne nyt on?” murahti yhä ikkunasta alas kaupunkiin tähyilevä Icarax saaden ta-matoranin vieressä istuvan le-matoranin hätkähtämään. ”Mistä kanohi nyt puristaa, matoranit? Miksi te tarvitsette makutan sovittelemaan typeriä riitojanne?”
”Me…” ta-matoran änkytti. Hän ei ollut saada sanaa suustaan makutan halveksuvan puheenvuoron jälkeen. Hänen onnekseen hänen komatoralainen kumppaninsa otti ohjat käsiinsä ja lausui:
”Nämä matoralaiset tässä pöydän toisella puolella edustavat jumalanpilkkaajia! He kieltävät Mata Nuin!”
Icaraxilla oli varsin kulmikas punainen haarniska. Hänen jalkaterissään oli prototeräksiset piikit, ja ta-matoran ajatteli, että makutan potku hänen mahassaan saattaisi sattua. Ihan satunnainen ajatus. Makutalla oli myös yllään musta viitta, joka sopi hyvin yhteen hänen rintakehässään oleviin mustiin teräviin kuvioihin, jotka muistuttivat matoranin mielestä jonkinlaista lepakkoa. Nyt niitä ei näkynyt, koska Icarax seisoi selin heihin. Tämän kasvoilla oli suuri Haaskansyömisen naamio, kanohi, joka antoi kylmiä väreitä useimmille huoneessa oleville matoraneille.
”Ahaa, eli uskonsotaako minä tulin teidän puolestanne käymään?” Icarax sanoi ja kääntyi keskustelukumppaneitaan päin.
”Anteeksi, jos nyt vain sallitte”, sanoi mustaan kaapuun verhoutunut nainen, joka kantoi kasvoillaan suurta kanohi Shelekiä, Hiljaisuuden naamiota, ”mutta meillä ei ole mitään heitä tai heidän Mata Nuitaan vastaan. Me vain haluamme elää rauhallista elämäämme muiden tavoin ja harrastaa omaa kulttuuriamme aina silloin tällöin. Onko se liikaa vaadittu?”
”Aivan niin, onko se liikaa, Kohror?” Icarax tivasi ta-matoranilta, joka näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä.
”Me olemme saaneet heidän tekemisistään tarpeeksemme!” Kohror töksäytti. ”Me emme halua tuollaisia ihmeen silmänpalvojia joukkoomme.”
”Hölmö”, makuta naurahti. ”Hölmö ja hölmön kannattajat, jotka yrittävät kylvää eriarvoisuutta yhteiskuntaansa.”
Makuta polvistui matoranien tasolle, jolloin hänen kasvonsa lähes koskettivat Kohrorin kasvoja, ja tuijotti tätä suoraan silmiin. Makutan punamusta naamio, jonka alareunasta haarautuvat piikkimäiset haarat muistuttivat torahampaita, näytti entistä kammottavammalta läheltä katsottuna.
”Periaatteessa minä pidän kaikkia teidän hölmöjä mielipiteitänne yhtä surkeina – minä olen nähnyt totuuden, mutta te uskotte, mitä haluatte. Kaipa minun on ratkaistava tämä tapaus jokseenkin demokraattisesti.”
”Miten tämä ratkaistaisiin demokraattisesti, jos minun on lupa kysyä?” vastapuolen mustakaapuinen nainen uteli.
”Sinulla ei ole lupa kysyä”, Icarax tokaisi kylmästi. ”Kuka edes olet, nainen?”
”Minun nimelläni ei varsinaisesti ole merkitystä”, nainen lausui mysteerillisesti.
”Ette te saa Pyhästä Äidistä irti tuon enempää”, sanoi naisen vieressä istuva ko-matoran, mustaan kaapuun verhoutunut hänkin. Hänen kasvoillaan oli valkea jalo Kakama, jonka poikki kulki kolme hopeista raitaa. ”Yrittäkää ymmärtää, herra Makuta.”
”Väliäkö tuolla”, Icarax tiuskaisi. ”Väliä on vain sillä, että jos te ette osaa elää valtaväestön kanssa, lienee parempi, ettette elä sen kanssa.”
”Mutta…” aloitti äsken puhuneen ko-matoranin vieressä istuva nuori ta-matoran. ”Miksi.”
Icarax kohotti kulmaansa. ”Miksikö.”
Ta-matoran nyökkäsi varovasti.
”Minäpä kerron, miksi”, Icarax sanoi ja lähti saapastelemaan kohti häntä.
”Täällä asuu suurimmaksi osaksi vain teitä, matoralaisia. Teidän pitäisi elää keskenänne. Teillä on periaatteessa vapaus uskoa, mihin te ikinä haluatte, mutta demokratia ei valitettavasti aina suosi vähemmistöjä. Minut kutsuttiin tänne, koska te kuulemani mukaan aioitte järjestää tiedon tornien räjäytyksen nimeämispäivänä. Sitä minä en voi suvaita, jollekulle meistä tulisi paljon ylimääräistä työtä, ja todennäköisesti juuri minulle. Ja kaipa meidän hommamme on estää terrorismiakin tai jotakin vastaavaa.”
”Me emme tahdo pahaa”, huokaisi Pyhä Äiti tuskin kuuluvasti. Emmekö, ajatteli makutan kyseenalaistanut ta-matoran. Pyhä Äiti lämäisi häntä hienovaraisesti kenenkään huomaamatta.
”Ette tahdo pahaa!” Icarax huudahti ja ryhtyi hohottamaan suureen ääneen. ”Tiedon tornien räjäyttäminen tästä vielä puuttuisikin, ja te tahdotte vain hyvyyttä maailmaan.”
”Myönnän, etteivät kaikki meistä ole ehkä yhtä rauhantahtoisia”, Mestari sanoi, ”mutta minä vakuutan teille, että saamme äärimmäisyyksiin menevät jäsenemme kuriin. Heistä ei ole oleva vaaraa Metru Nuille.”
”Minä haluaisin uskoa teitä, hyvä rouva”, Icarax sanoi ja levitti kätensä kuin haluaisi syleillä jotakuta, ”mutta jostain syystä minä en kykene. Olen nähnyt tällaista ennenkin, Xialla. Siellä oli paljon kaikenlaisia ääriryhmiä.”
”Me emme ole ääriryhmä, hyvä Makuta”, Mestari vaikersi hieroen silmiään.
”Kyllä he ovat!” karjaisi Kohror osoittaen sormellaan Mestaria.
”Täytyy pikatoimia, ettei tilanne pulaikäväksi muutu”, vahvisti le-metrun vanhin ja lisäsi vielä: ”Heistä pahaonneakin tulee.”
Mestarin vieressä istuva ta-matoran sai ilmeisesti tarpeekseen ja hyökkäsi kohti le-matorania kohti.
”Bartax, ei!” kirkaisi Mestari, mutta liian myöhään: nuori matoran oli jo paiskannut lemetrulaisten johtajan maahan. Metru Nuin edustajat nousivat pikaisesti seisomaan ja katselivat kauhistuneena, kun Bartax hyökkäsi maassa makaavan kimppuun. Myös toisella puolella pöytää oli noustu seisomaan ja kauhistelemaan, mitä yksi heistä saattoikaan tehdä heidän asemalleen.
Kuului terävä poksahdus, ja Bartax lensi irti uhristaan. Hänen seuraava havaintonsa oli, kun raivostuneen näköinen Icarax tarttui hänen kaapunsa rinnuksista ja nosti hänet ilmaan.
”Minä”, hän murahti, ”olen nähnyt tarpeeksi.”
”Ei!” Mestari voihkaisi. ”Pyydän, häntä rangaistaan. Älkää tehkö vääriä johtopäätöksiä yksittäistapauksesta!”
Icarax nauroi ja paiskasi Bartaxin päin ovea, joka avautui apposen ammolleen ta-matoranin osuessa siihen.
”Valitan, Pyhä Äiti, mutta minä en enää usko, että tästä voidaan päästä sopimalla.”
Kohror myhäili itsekseen muiden Metru Nuin edustajien vierellä, ja le-matoran istui lattialla hieroen kurkkuaan, jota Bartax oli kuristanut hetki sitten.
Icarax napsautti sormiaan, jolloin käytävästä astui sisään pelottavan näköinen olento – olento, joka muistutti matelijaa; sen selässä oli teräviä hopeaisia piikkejä, ja silmät hohtivat kammottavina. Jokainen matoran perääntyi sen nähdessään ainakin metrin verran taemmas. Olento oli yhtä pitkä kuin makuta itse ja sen sinertävä ruumis näytti kovalta, kuin hyönteisen ulkoinen tukiranka, ja se piteli kädessään jonkinlaista kaksiteräistä asetta. Se sähisi pelottavasti ja nosti Bartaxin maasta vapaalla kädellään.
”Tätä olentoa me makutat kutsumme rahkshiksi”, Icarax esitteli ja käveli oven luokse viitta hulmuten. ”Nyt”, hän alkoi ohjeistaa rahkshiaan, ”vie tämä matoran merelle ja hukuta hänet pohjaan asti. Varmista, että hän pysyy siellä.”
Rahkshi sähisi jälleen ja perääntyi käytävään.
”Ei, minä pyydän”, Mestari sanoi voimattomasti, mutta makuta heilautti kämmentään hänen suuntaansa välinpitämättömästi.
”Te loput menette tyrmään”, hän sanoi vailla julmuutta äänessään. ”Olen pahoillani.”
Metru Nuin johtajat hurrasivat kovaan ääneen, niin kovaan, että Icaraxin teki mieli lyödä heitä.
”Minä poistun nyt. Hoitakaa itse vankinne, matoralaiset.”
Niine hyvineen makuta poistui käytävään, johon rahkshi oli hetki sitten kaikonnut.
Rahkshi lensi. Bartax roikkui sen kourasta epätoivoisena tuijottaen loittonevaa Metru Nuin kaupunkia. Hänen teki mieli itkeä, mutta hän ei itkenyt. Hän ei itkisi. Mihin Ath oli hänet saattanut? Hukkumaan Hopeisen meren pohjaan. Veden pinta ei ollut jäässä, kuten entisinä aikoina. Varsinkin Ta-Metrun läheisyydessä se oli tätä nykyä sula vuoden ympäri, mutta myös Po-Metrun, jonka läpi he olivat lentäneet juuri, rannikko oli sula.
Rahkshi katsoi ilmeisesti olevansa tarpeeksi kaukana merellä ja päätti pudottaa Bartaxin veteen. Tämä kiljaisi hieman ja upposi. Matoran kykeni uimaan pintaan ja haukkasi happea pärskien paniikin vallassa. Rahkshi leijaili hänen yllään ilmeisesti miettien, oliko ta-matoranien tarkoitus osata uida, ja osoitti sitten aseensa häntä kohti sähisten korviasärkevästi. Hän tunsi yhtäkkiä itsensä todella raskaaksi, aivan kuin hänen painonsa olisi kymmenkertaistunut – ja vaikutus oli sen mukainen: hän painui vedenpinnan alle. Sitä ei käynyt kiistäminen, häneen kohdistuva painovoima oli juuri kasvanut, ja hän upposi kuin kivi. Rahkshia ei enää näkynyt, näkyi vain veden mustuutta. Hän upposi. Upposi Hopeiseen mereen.
Seuraava havainto. Hänen keuhkonsa rutistuivat kasaan. Oli pakko vetää henkeä. Ja yskiä. Ja hän yski. Vesi poistui keuhkoista hitaasti mutta varmasti.
”Elät”, sanoi ääni jostain hänen takaansa. ”Hyvä asia.”
”Splöörgggh kuka”, Bartax kähisi ja oksensi lattialle. Hän yritti avata silmänsä, muttei nähnyt mitään, sillä valo oli niin kirkas.
”Minun nimelläni et tee mitään. Kutsu minua vaikka Pelastajaksi.”
Ääni kuului selväsi naiselle, ja Barax pystyi tekemään päätelmän, että hänen pelastajansa oli veden toa. Hän sai kierähdettyä kyljelleen ja kohdistettua katseensa johonkin. He olivat jonkinlaisessa aluksessa, joka oli varsin hyvin valaistu, mutta toki hänen silmänsä olivat yliherkät juuri nyt. Hän oli lähes hukkunut. Nyt hän näki sumeilla silmillään veden toan tutkimassa jonkinlaista arkkua.
”Mikäs se?” Bartax yskäisi heikosti.
”Tämä löytyi vierestäsi meren pohjasta. Tutkin paraikaa”, toa vastasi.
Sellin ovi avautui.
”Ulos”, sanoi epäystävällisen vartijamatoranin ääni, ja Mestari kannattajineen kapusi ulos niljaisen sellin ovesta.
”Metru Nuin arkistoissa voisi olla puhtaampiakin säilöjä vangeille”, Mestari totesi kylmästi vartijalle astuessaan ulos. Heidän pelastajansa seisoi pitkänhuiskeana heidän edessään vanginvartijan vierellä.
”Mööh, siivoa itse sotkut, jos et pidä”, vartija tuhisi, jolloin pitkä hahmo läimäisi häntä päähän niin, että hän kaatui mahalleen maahan.
”Olen pahoillani sattuneesta”, varjojen peittämä hahmo sanoi. ”Icaraxia ei olisi alun pitäenkään pitänyt lähettää selvittämään matoranien välisiä eripuraisuuksia.”
”Ja te olette, arvon pelastajamme?” kysyi eräs athisti kohteliaasti.
”Olen Makuta Miserix, Makutain veljeskunnan johtaja”, hahmo vastasi. ”Valitettavasti minä en voi enää mitään sille, että teidän ei ole turvallista asustaa tässä kaupungissa. On parasta, että lähdette.”
Mestari nyökkäsi. Käytävissä hädin tuskin näki eteensä, kun Miserix kannusti matoralaisia kipittämään eteenpäin pitkin arkistoja.
”Propagandistit ovat tehneet työnsä”, makuta jatkoi. ”Asiaa ei voi auttaa.”
”Ymmärrän yskän”, Mestari sanoi ja huokaisi. ”Valitettavasti suurin menetyksemme tänään oli kyvykäs nuori Bartax, jonka Makuta Icarax käski heittää Hopeisen meren pohjaan.”
”Pahoittelen”, Miserix sanoi ääni vailla myötätuntoa. ”En pidä siitä, että asioita ei hoideta kunnolla. Icarax sopii paljon paremmin sellaisille tehtäville kuin Xian reissu, joka hänellä ja parilla muulla veljeskuntamme jäsenellä oli ennen tätä tapausta.”
”Me poistumme tästä kaupungista emmekä katso taaksemme”, Pyhä Äiti sanoi vavahtelevalla äänellä ja oli kompastua pimeässä käytävässä. He eivät katsoneet taakseen. Käytävät jäivät, ja valo odotti.
”Pahvilaatikko.”
Helryxin ääni oli epäuskoinen. ”Siellä oli pahvilaatikko.”
He – veden toa ja hänen hopeahaarniskainen alaisensa – olivat aluksen ohjaamossa, joka oli pieni ja tunkkainen. Metallinharmaat seinät näyttivät tylsiltä, ja koko ohjaamon pyöreä muoto olisi saanut aikaan illuusion metallipallon sisällä oleskelusta, ellei ohjaamon ikkuna olisi luonut sievää merenpohjanäkymää. Hopeahaarniskainen oli varustautunut useilla teräaseilla, jotka näkyivät selkeästi hänen haarniskastaan. Hänen hopeainen naamionsa näytti aina hieman äkäiseltä.
”Pahvilaatikko”, Hydräxon toisti monotonisesti ja tuijotti Helryxin kädessään pitämää pahvista, ruskeaa laatikkoa, joka oli kärsinyt jonkin verran pitkää merenpohjaista elämäänsä metalliarkussa. ”Eikä mitään muuta?”
”No oli siellä hammasharja ja… jotain, mistä en ehkä puhu enempää.”
”Selvä.”
”No mitä me teemme sille?”
”Heitämme takaisin merenpohjaan?”
”Minusta tuntuu, että se on tärkeämpi kuin merenpohjan ansaitseva typerä pahvilaatikko.”
”No, se on pahvilaatikko.”
”Tiedän.”
”…”
”Anteeksi?” kysyi ääni ohjaamon ovelta. Ta-matoran oli päässyt ylös. Helryx kääntyi hänen puoleensa ja tokaisi: ”Me viemme sinut pintaan. Saat selvitä yksinäsi Metru Nuin satamasta.”
”Minuthan lähes tapettiin Metru Nuissa”, Bartax kauhisteli. Helryx kohotti kulmaansa.
”Ehkäpä, mutta ehkäpä myös löydät ystäväsi sieltä.”
”Oletteko te tarkkailleet meitä?”
”Emme kovin pitkään.”
Bartax ei pitänyt kuulemastaan. ”Keitä te edes olette?”
”Sitä sinä et voi saada tietää”, Hydraxon tuhahti. ”Olemme muuten jo pinnalla.”
”Hienoa”, veden toa sanoi. ”Sinä jäät kyydistä tässä, tamatoralainen.”
Bartax ei osannut sanoa enää mitään. Hänet johdateltiin uloskäynnille, ja ovi avattiin.
”Pidä huolta, ystävä”, Helryx sanoi ennen kuin tuuppasi Bartaxin laiturille. Tämä ehti juuri ja juuri nähdä, kuinka ovi sulkeutui ja aluksen kansi upposi veteen.
Järkyttyneen näköinen nuori ta-matoran jätettiin yksin laiturille, josta hänet myöhemmin poimisivat hänen omat kanssauskovaisensa.
”Ja mitä teemme tälle pahvilaatikolle”, Helryx kysyi yhtä hieman hämmentyneenä. Hydraxon kohautti olkiaan.
”Ehkä me hankkiudumme eroon siitä? Pitäisikö ensin kuitenkin katsoa sen sisään?”
”Mahdollisesti. Minä en kyllä yhtään osaa arvioida, mitä siellä on.”
”Älä katso. Anna olla.”
”Voit olla oikeassa. Jospa hankkiudumme eroon siitä.”
Mata Nuin ritarikunnan sukellusalus suuntasi kohti avarampia vesiä jättäen Metru Nuin taakseen ja etsin uusia selkkauksia, joihin puuttua, uusia heikkoja ja avuttomia, joita puolustaa, uusia pahoja suunnitelmia, joita tuhota.
”Ath heidän kanssaan”, sanoi nuori Bartax katsellessaan laiturilla istuessaan laskevaa aurinkoa. Oli nimeämispäivän aatto.
Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.
Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton. Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.
Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.
Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä. Täällä eli toivo.
Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja. Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.
”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”
”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”
Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.
Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä. Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä. Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle. Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.
”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.
”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.” ”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”
Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”
”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”
”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”
”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”
”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.” Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan. Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.
”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”
”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.” Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.
”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?” ”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”
”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.” ”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi. Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista. ”Ystävä. Aina.”
Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”
”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”
”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.” Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.” Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan. ”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”
Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä. Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.
Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa. ”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti. ”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.” Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”
Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.” Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”
Hyytävä tuuli saavutti rannikon. ”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”
”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä. Olet parempi mies kuin haluat myöntää.” Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan. Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.
Välähdys katosi routaiseen tuuleen. ”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.” Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia. ”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.” Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin. ”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.” Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.
Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella. Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.
Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt. Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon. Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.
”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen. Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta. ”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti. ”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä. ”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä. ”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi. ”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?” Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.” Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.” Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut. Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää. Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.
Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset. ”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi. ”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan. ”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”
Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan. Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää. ”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.” Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi. Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa. Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.
”Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut. ”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”
Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen. Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut. ”Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä. ”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.” ”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!” Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”
Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta. ”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…” Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.
”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin. Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut. Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman. ”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”
Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.
”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.” ”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi. ”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.” Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.
”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.” Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?” Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt. Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.” Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.
”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan. ”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”
Oraakkeli oli hetken hiljaa.
”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.” Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti. ”Ja näytä minulle Nimda.” Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.
Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun. Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä. ”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”
Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa. ”Anna se minulle.” ”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä. ”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.” Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa. Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.
Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.
”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut. ”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.” Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi. Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.
”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta. Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.
Epsilon, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?
Se vajosi mereen Abzumon mukana, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa. Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.
”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.
”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille. Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä. ”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.” Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin. ”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”
Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille. ”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.” Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt. ”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.” ”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…” Matoro katsoi kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel. Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä. ”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”
Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.
”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla. Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle. Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä, Mestari sanoi lempeällä äänellä. Ei enää. Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana. Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.
Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.
[spoiler=Krediittijuttu]Gee ja Manu tekivät tätä minun lisäkseni.[/spoiler]
Tunnelmat höyryaluksessa olivat vähintäänkin vaihtelevat.
Juuri alukseen harppuunakaapelilla rullanneet Matoro ja Oraakkeli kömpivät sisään Ilmaraptorin alaluukusta ja tapasivat normaalia hiljaisempaa vauhtia lentävän Ämturin, poissaolevana näköisen Blozarin, jalkojaan heiluttevan ja loukkaantumisestaan paranevan Ontorin, tämän vieressä penkillä totisena istuvan torakkapanttivanki 1034:n, konehuoneessa hiiliä hutkivan Ternokin, aluksen yläosan Matoran-riippukeinuun lepäämään käpertyneen Troopperin ja Pyhää Äitiä ja Sadjea vanhojen juoksuhautakokemusten perusteella hoitavan Hain. Matoron Troopperille jäänyttä parannuskiveä oli kierrätetty vaivaisten kesken, ja heidän olotilansa eivät enää olleet täysin kestämättömiä. Abzumon vankeusaika oli kuitenkin tehnyt pahaa jälkeä etenkin Sadjeen.
Muuta ajattelematta Matoro kuitenkin syöksyi ensin ikkunaan. Näkymä oli kuin painajaisesta, vaikka se saikin Matoron tuntemaan suurta iloa..
Arkkienkeli jatkoi vajoamistaan. Kun hidastettuna aallot söivät sen kuorta, velloivat tornien perustuksissa ja vaahtosivat sen kupeilla. Vesi näytti kiehuvan mustan pallon ympärillä, kun Makutan tuomionkone kävi viimeiseen taisteluun itse luontoa vastaan. Mutta sydän sen sisuksissa ei enää sykkinyt ja meri oli mahtavampi. Pian viimeinenkin piikkipinaakkeli oli kadonnut Hopeiseen Mereen.
Whii, Ämtur kommentoi. Matoran ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Eikä koskaan tulisi näkemäänkään.
Me teimme sen, Troo sanoi riippumatosta, Te teitte se, hän tähdensi Matorolle ja Oraakkelille. Ikivanha Av-Matoran oli kääntynyt Pyhän Äidin puoleen. Ontor olettivat hänen hokevan mielessään jotain Ath-uskontoon liittyvää diipadaapaa. Kolme Matorania olivat tulleet Laivaston alukselle täysin tuntemattomasta seikkailusta (varsinkaan vanhasta miehestä Toat eivät olleet sanoneet sanakaan), mutta ilmeisesti se olivat erinomaisen tärkeitä henkilöitä.
Me teimme sen, Matoro vastasi. Joo. Me tosiaan teimme.
Mitä siellä oikein tapahtui? Troo kysyi. Totuus kuolemaa uhkuneen varjoplaneetan häviöstä loivat häneen voimaa vaivoistaan huolimatta. Hän kipusi alas riippumatosta ja katsoi Matoroa ja sitten ikkunasta merelle kohti pohjoista.
Me taistelimme, Matoro mietti sanojansa, Mutta en muista kaikkea. En nyt, enkä tiedä tulenko muistamaan, Toa sanoi ja hieroi Cencordin otsalohkoa.
Entä Abzumo?
Hän poissa, toistaiseksi ainakin, eikä taida palata ihan heti. Makutoista ei koskaan tiedä, mutta tuo näyttää aika vahvalta haudalta. Hän menetti ruumiinsa.
Varmaan löytää sopivan kahvipurkin jostain, mikäli tulee Manuun, Ontor sanoi. Vaikka ehkä meren pohjassa ei hirveästi kahvipurkkeja ole.
Matoro ja Troopperi katsoivat miettiliäni merelle pohjoista kohti. Siellä jossain oli koti. Hopeinen meri kimalteli auringossa, mutta edessä oli pilviä.
Mikäs tuolla kelluu? Troo sanoi ja osoitti valkoista länttiä hopean keskellä.
Ämtur alkoi laskeutumaan kiertäen kohti valkoista läiskää vaivautumatta katsomaan sitä itse kiikareillaan. Onu-Matoranin Akakun kiikarista oli kuitenkin hyötyä aluksen ohjaamisessa kohteen luokse.
Mitä näit? Troo kysyi ja yritti tähyillä kohdetta.
Jotain mitä tulimme hakemaan. Se on Suga.
Tämä hätkähdytti Hain ja Blozin katsomaan aluksen tuulilasista kohti merta. Ternokin kiipesi konehuoneesta paikalle.
Entä jos se on ansa? Hai kysyi.
Ehkä se kuitenkaan ei ole, Matoro vastasi kääntämättä katsettaan. Tämä tuntui liian hyvältä, mutta Abzumon mahdollisuudet kostoon tuntuivat aika pieniltä. Ilmaraptori kiersi kaaressa alaspäin ja laskeutui meriveteen kymmenen metrin päähän jäälautasta. Ilma-alus lipui jäälautan viereen, ja Matoro hyppäsi avatusta sivuovesta lautalle. Ulkona ripsi hiljalleen vettä. Suga makasi lautalla liikkumattomana ja Matoro tarkisti ensitöikseen suuren soturin pulssin.
Hän on elossa, mutta ilmeisesti tajuttomana tai lumottu, hän huikkasi alukseen, Abzumon temppu tai ei, tulkaahan auttamaan. En jaksa kantaa tätä sankaria yksin varsinkaan yhdellä kädellä!
Hai ja Troo hyppäsivät jäälautalle, joka upposi hieman syvemmälle, mutta näytti silti tarpeeksi kestävältä. Vaikka Toa-sankarit olivatkin seikkailun ja mäiskinnän uuvuttamia, he saivat kannettua Sugan alukseen. Leveähartijainen soturi ei mahtunut matkustamon sivustoilla oleville sohville makaamaan, mutta Matoranit kokosivat pikaisen vuoteen Keetongun valtavan lentotuolin tyynyistä ja muusta Ilmaraptorin pehmeästä irtaimistosta.
No oho, Ontor sanoi äimänä, Tämä on vähän kuin silloin, kun löysimme Tongun, Guartsun ja Manun siltä luodolta.
Nyt kaipaamme enää mekaanisella lautalla makaavaa sammutettua Killjoytä, Troo totesi.
Hai ja Mato tutkivat Summerganonin. Soturi ei ollut fyysisesti vammautunut muutamia ruhjeita lukuunottamatta, mutta ei vastannut juurikaan ärsykkeisiin. He kokeilivat jopa irrottaa voimattoman Hunan Sugan kasvoilta, mutta sankari pysyi höyhensaarilla.
Minä tiedän mikä toimii, Ontor sanoi, Ternie, pistähän kierros viskiä kiertämään. Tynnyri on vielä puolillaan, ja muutkin kaipaavat vähän lämmikettä. Ja onhan meillä teetäkin jos joku on siitä kiinnostunut.
Puolikas minulle, Matoro sanoi.
Lasillinen tänne, Troo ja Hai sanoivat.
Isä Ath ei luonut Matoranien aivoja sotkettaviksi, Oraakkeli sanoi myös Sadjen ja Pyhän Äidin puolesta, Me otamme teetä.
Ternok laittoi Haille, Troolle, Ontorille ja itselleen lasillisen sekä Matorolle puolikkaan. Hän ojensi myös toisen paukun jään Toalle Sugan herättelemistä varten. Matoro kippasi tulijuoman Sugan ruokatorveen, ja taikajuoman vaikutus alkoi tuntua jään soturin kehossa. Suga tuhisi ja tutisi, käänsi kylkeä ja alkoi kuorsaamaan voimakkaasti. Selvät elonmerkit olivat helpottavaa (Ja huvittavaa) nähtävää, mutta paukusta huolimatta Sugaa ei saatu hereille. Kuorsaamisen ääni kävi höyrymoottoreiden jylyn ylitse, ja huomattava määrä miehistön aivokapasiteetista kului sen miettimiseen, miksi hemmetissä kuorsaamista merkittiin Z-kirjaimella.
Matoro istui pehmikkeistä ja tavaroista tyhjennettyyn Tongun lentotuoliin ja katsoi merta. Vasta nyt tilanteen lauettua hän tunsi polttavan kivun ainoassa kädessään. Nimdan siru oli turvallisesti Toan mustan panssarin kätköissä, mutta sen käytöstä vapautunut energia oli polttanut pahat palovammat. Matoro meinasi kysyä asiasta Oraakkelilta, mutta palovamma ei näyttänyt erityisen taianomaiselta, joten Toa tyytyi puhdistamaan sen viskitilkalla ja sitoi haavan Ilmaraptorin hanskikaslokerosta löytyneillä sidostarpeilla.
Ternok istahti toipilaana istuvan Ontorin viereen nauttimaan lasillisestaan. Troopperi oli mennyt konehuoneeseen pitämään tulta yllä palautuvilla tulen elementtivoimillaan. Toa halusi pikaisesti Klaaniin, eikä Sugan kuorsaus ollut tähän pienin syy.
Ternok tarkasteli aluksen perällä vastakkaisissa nurkissa itsekseen istuvia torakkaupseeria ja Blozsaria. Kumpikaan ei ollut vastannut mitenkään juomatarjoiluun. Tulen Toa tuntui olevan jonkinlaisessa puoliunessa, eikä Ternok tiennyt, miten Nazorakein elimistö kestäisi alkoholia.
Lorautahan vähän terästä tuon mummelin teehen. Se vain istuu kuin tatti, Ontor kuiskasi toverilleen ja osoitti ilmiselvästi sokeaa Pyhää Äitiä. Ternok virnisti. Pannu vihelsi konehuoneessa, jossa se oli keittänyt teetä tulipesän lämmössä. Ternok hipsi hakemaan sen ja kaatoi konehuoneessa teet kolmeen lommoiseen peltikuppiin. Hihitellen hän lorautti lirauksen viskiä yhteen kupeista ja kääntyi palatakseen matkustamoon. Onu-Matoranin sydän hyppäsei kurkkuun, kun hän tuojottikin ikivanhaa rituaalipakaria ja sen takana loistavia ikivanhoja silmiä.
Oraakkeli veti Ternokin konehuoneen varjoihin päättäväisellä liikkeellä tuijottaen tätä suoraan silmiin. Katse oli vaikuttavin, minkä Ternok oli koskaan nähnyt Matoranin tai kenekään muunkaan- kasvoilla. Athistien Pyhä Äiti voi olla sokea, mutta hän näkee pienen mielesi typerimmätkin ajatukset, Oraakkeli kuiskai, Kehotan kunnioittamaan voimaa, joka käy sinun mielesi ylitse, ja minunkin. Selvemmin sanottuna hän voisi tuhota aivosolukkosi siihen paikkaan.
Oraakkeli poistui rauhallisesti matkustamoon. Suga kuorsasi yhä. Ternokin onneksi pannussa oli vielä teetä yhteen lisäkupilliseen.
Suuren kammion keskellä sykkivän orgaanisen moottorin läpitunkeva sykähtely syöksi kymmeniä, ehkä satoja litroja tunnistamattomia mustia nesteitä valtaviin johto-, kaapeli- ja suonirykelmiin, jotka jatkoivat nesteiden matkaa kaikkialle valtavaan ilmalaivaan. Syke oli vastenmielisen märkää ja litisevää ja kaikui ympäri kammion. Juuri nyt kukaan kammion senhetkisistä hahmoista ei kuitenkaan edes huomannut sitä. Kattoon repeytyneen aukon reunoista putosi yhä mustaa pölyä, laastia ja savua, joka muodosti suuren pilven kammion keskelle. Se peitti alleen valtavan sydämen lisäksi myös hahmon, joka oli tullut aukosta.
Pieni, musta siluetti liikuskeli savun keskellä. Sen pienikokoisten mutta vantterien jalkojen juuressa lojui mustaakin mustempia, pitkulaisia käsiä ja jalkoja, jotka eivät liikkuneet. Kun savu alkoi hälventyä, Abzumo näki, että hahmo seisoi liikkumattoman Mustan insinöörin päällä.
Savusta hehkui kaksi punaista silmää.
Makuta Abzumon katseessa ei ollut enää tilanteen hallintaa. Hän ei tunnistanut hahmoa. Hirviömäinen makuta huomasi haluamattaan puristavansa kämmenpohjaansa polttavaa Nimdan sirua entistä tiukemmin.
”Kuka?” makuta rääkäisi hahmolle, joka piiloutui mustaan kaapuun. ”Näytä itsesi!”
”Etenkään sinunlaisesi saatanallinen peto ei ansaitse tietää nimeäni”, Oraakkeli sanoi. Kertaakaan soturimunkki ei korottanut ääntään, vaikka sen suusta tulevat sanat olivat kuin heittoveitsiä, jotka repäisivät reikiä Abzumon turvallisuudentunteeseen. ”Mutta haluan sinun muistavan, makuta. Kun sielusi palaa ikiaikaisesti Atheonin Ahjossa, haluan sinun muistavan ääneni.”
Kaksi valkoista kättä tuli esiin kaavun alta. Ne laskivat mustan kaavun hupun.
Ehkä koko huoneen vanhin asia, hallansininen, mutta tulipunaisin ja tunnistamattomin kirjainmerkein kaunistettu kanohi Pakari tuijotti jäisellä katseella Makuta Abzumon hirviömäiseen Avsaan.
”Ssssssinä”, Abzumo sanoi naurahtaen kolkosti, ja käärmemäisille kasvoille muodostui vihje hymystä. ”Olen kuullut sssssinusta. Ne kutsuvat sssssinua Oraakkeliksi, eikö niin?”
”Olet kuullut oikein, makuta”, Oraakkeli vastasi kohteliaasti.
Troopperi näytti hämmästyneeltä. Vaikka tulija oli vain matoran, sen olemus huokui silti arvokkuutta ja voimaa. Toa yhdisti Oraakkelin heti soturimunkkeihin. Näytti siltä, että he eivät olleet yksin pelastustehtävällään. Tai no, olihan tuolla sairaalla makutalla vankina peräti jokin korkea-arvoinen ath-uskonnon johtohenkilö. Tai niin hän oli Matorolta kuullut. Mistään Oraakkelista Matoro ei kuitenkaan ollut kertonut mitään.
”Pitäisikö meidän toimia”, Hai kuiskasi Matorolle. Suuri kammio tuntui imevän ääntä tehokkaasti, ja Abzumo oli edelleenkin melko pitkällä kuilun toisella puolella.
”Suunnitelmista ei ole hyötyä”, Jään Toa kuiskasi takaisin. ”Tuo lukee ajatuksemme.”
Juuri sillä hetkellä Abzumo oli tosin liian keskittynyt odottamattomaan vieraaseensa kiinnittääkseen huomionsa toiin. Matoro oli huojentunut Oraakkelin saapumisesta, vaikkei tosiaankaan osannut odottaa sitä. Mikä muu kuin Kohtalo itse olisi voinut aiheuttaa näin hyvän ajoituksen?
”Mitä me teemme? Eikö meidän kannattaisi kiertää kuilu tuon oven luo, kun tuo makuta on keskittynyt muuhun?” Blosz kysyi. Matoroa alkoi ärsyttää johtajan rooli. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei halunnut ottaa vastuuta kuin itsestään.
”En tiedä”, Matoro sanoi epävarmasti. ”Mutta mennään. Hitaasti. Haumiehet, pitäkää suojakenttänne laukaisuvalmiina”, Toa jatkoi. Matoro yritti saada naamionsa toimimaan. Kaikki mahdollinen mielensuojaus olisi hyödyksi.
Kuilun toisella puolella kaksi hahmoa tuijotti toisiaan. Abzumo asteli hitaasti ko-matoralaista soturimunkkia kohti.
”Tulit hakemaan elämässsi naista, etkö tullutkin”, Abzumo sanoi pilkkaavalla äänensävyllä. Ensimmäistä kertaa Oraakkeli värähti hieman. ”Typerä nainen. Hän on puhunut ssssinusta.”
Oraakkeli oli täysin hiljaa. Abzumo nauroi. ”Taidan olla oikeassa. Rakkausss… se on niin kaunis assssia.”
”Et taida ymmärtää, makuta”, Oraakkeli sanoi pudistaen päätään. ”Kyllä, hän on tärkeintä, mitä minulle on tapahtunut. Kyllä, olen valmis kuolemaan hänen puolestaan milloin vain. Ei, et tule ikinä ymmärtämään, mitä välillämme on. Et koskaan voisi.”
Abzumon käkätys oli kolkkoa kuin Arkkienkelin rautaketjujen äänetön kalina. ”Näen pienen ssssielusi läpi! Näen kaikki salaisimmatkin haaveesi ja unelmasi! Näen, että olet pieni, pieni ja ssssäälittävä!”
Makutan terävähampainen hymy leveni niin laajaksi, että sen kasvot meinasivat loppua kesken. Pimeyden herran teräväkynsinen oikea käsi nousi. Nyrkki puristui Nimda Epsilonin ympärille, mutta ei koskaan voinut piilottaa sisälleen sen kosmista sinihehkua, joka näytti läpäisevän jopa Abzumon nyrkin. Tai ehkä se vain tuntui siltä.
Sirun sisällensä piilottama nyrkki tärisi holtittomasti. Oraakkelista tuntui, että Abzumo ei itse huomannut sitä. Makutan silmien mielipuolinen tyhjä katse oli nauliutunut Oraakkeliin.
Nimdan terävä reuna painautui Abzumon nyrkkiä vasten. Verta valui makutan kämmentä pitkin ja tippui kammion lattialle, mutta Abzumo ei välittänyt.
”Mikä ssssinä luulet olevassi, ko-matoran?” Abzumo karjui.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Matoranin hengitys oli pysähtynyt tai hiljentynyt. Sen punaisten silmien katse ei värähtänytkään, vaikka Nimdan sinihohteen katseleminen liian pitkään sattui.
”Sinä et näe mitään. Sinulla on mielen silmä, mutta olet sokea.”
Abzumo naurahti kolkosti. Sitä kesti sekunti. Sen jälkeen hän huusi tuskasta.
Purppuraisen ja mustan tyrannin huuto kasvoi kasvamistaan. Ääni repi tiensä jokaisen huoneessaolijan painajaisiin. Huuto oli samanaikaisesti inhimillinen ja epäinhimillinen, ja oli vuosisatoja siitä kun kukaan oli viimeksi koskaan kuullut samanlaista. Se oli Makutan tuskaa.
Abzumon silmät hehkuivat punaisempina kuin koskaan. Jotain vaaleaa hohti olennon kasvoilla saaden hirviömäisen olennon silmät kiehumaan – kirjaimellisesti. Höyryä pursusi Abzumon kasvoilta, kun pimeyden herra raapi pakkoliikkeisesti vapisten vapaan kätensä miekkamaisilla kynsillä kasvojaan verille. Näky olisi ollut kauhistuttava, jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta. Se oli kauhistuttava tällaisenaankin.
Matoro, Troopperi, Bloszar ja Hai katselivat ihmeissään. Kukaan heistä ei ollut nähnyt, mitä soturimunkki oli tehnyt saadakseen makutan huutamaan. Sitten he näkivät kullanhohtoisen pölyn, joka kiehui makutan kasvoilla ja leijaili hitaasti ilmassa tämän ympärillä. Oraakkeli oli heittänyt sen Makuta Abzumon kasvoille.
”Sinä et todellakaan näe mitään”, soturimunkki sanoi kuuluvasti. ”Toivottavasti nautit jauhetusta valokivestä kasvoillasi.”
”SSSSSSIIIINÄÄÄÄ”, Abzumo kiljui ja huitoi ilmaa tuskissaan astellessaan verkkaisesti kohti Oraakkelia. ”Revin sinut kappaleiksi niin hitaasti, että ehdit tuntea sen! Syötän jäänteesi rakkaalle ’Mestarillesi’. Sulatan jääsi, pikku ko-matoran!”
”Olet katsonut koko ajan väärään suuntaan”, Oraakkeli sanoi ovelasti. ”Ja etkö ymmärrä? Etkö tosiaan ymmärrä?”
Silloin Oraakkeli tarttui kaksin käsiin mustaan kaapuunsa ja heitti sen sivuun. Ilman halki leijuva yönmusta kangas tuntui lentävän kuin hidastetusti.
Alta paljastui vanha valkoinen ruumis, joka oli täynnä arpia. Polttorautojen muotoiset kammottavat jäljet näkyivät vain vaivoin Oraakkelin valkoisesta ihosta, joka oli kuitenkin maalattu täyteen samaa punaista rukoustekstiä kuin hänen naamionsakin. Lisäksi hieman soturimunkin nyrkkien yläpuolella, tämän käsivarsien päässä oli koko käsivarren ympäri kiertävät, pyöreät arvet kuin muistuttamassa kahleista, jotka olivat ennen kiertyneet ranteiden ympärille.
Vanhat valkoiset kämmenet aukenivat.
”Minä en ole ko-matoran, makuta. Sinun pitäisi tietää se. Sinun lajisihan meidät yritti tappaa.”
Sillä hetkellä matoranin valkoinen iho alkoi hehkua. Se hehkui samanaikaisesti spektrin kaikissa väreissä kuin aamuaurinko, jonka valo pisti silmään jääkiteen läpi.
Sitten soturimunkki muuttui mustemmaksi kuin yksikään onu-matoran. Mustemmaksi kuin kuunpimennys.
Nyt Oraakkelin näkeminen kammiossa oli entistä vaikeampaa. Etenkin, jos silmät olivat täynnä polttavaa valokiveä.
”Kyky lukea ajatuksiasi ei ole ainoa siunaus… tai kirous, jonka isä Ath minulle antoi.”
”Av-matoran…” Abzumo sanoi. Äänensävystä päätellen hän käytti sitä kuin kirosanana.
Raivokkaasti karjahtaen Abzumo nosti kätensä ja vapautti siinä hehkuvan sirun voiman. Telekineettinen mahti repi metallia suikaleiksi tavalla, joka sai sen näyttämään pehmeältä kuin voi.
Tämä olisi ollut huomattavasti tehokkaampaa, jos Oraakkeli ei olisi ollut laukaisuhetkellä jo Abzumon takana.
”Yritä uudelleen”, vanhan miehen matala ääni sanoi.
Kohtalo tuntui suosivan bioklaanilaisia. He olivat nyt etenemässä juoksun ja hiippailun välimaastossa kuilun toista reunaa. Vankiosaston teräsovi näytti jykevältä, mutta toat eivät epäilleet hetkeäkään sen kykyä estää heitä.
Jään sotilas, vanhan äänen kaiku kuului Matoron mielessä. Aikaa ei ole. Tee siirtosi. Toa yllättyi positiivisesti kontaktinotosta.
Hieno ajoitus, Matoro vastasi hieman tottumattomana mielensisäiseen viestintään. Menemme pelastamaan vangit sillä välin kun leikit sen kanssa.
Atheonin piru on tuskissaan ja puolisokea, mutta valppaana, Oraakkeli sanoi. Hän tulee huomaamaan teidät. Olkaa nopeita.
En pelkää sitä sokeana, Matoro vastasi. Pidä yllä harhautusta, menemme nyt.
Käytävä on täynnä vartijoita. Pysykää hengissä.
No mitähän me olemme tehneet tähänkin asti, Matoro hymähti.
Abzumo harhaili ympäriinsä ja karjui kirouksiaan. Makuta näytti täysin tietämättömältä toien aikeista, ja kohdisti kaiken huomionsa Oraakkelin löytämiseen. Ketjusalamoita ja muita enemmän tai vähemmän kontrolloituja makuta-voimia lenteli ympäri kammiota.
Ovelle saavuttuaan Troopperi veti esiin miekkansa ja alkoi kuumentaa sitä hehkuvaksi. Makutan lämpönäkö ei ilmeisesti pitänyt siitä, sillä joukko varjosalamoita iskeytyi kohti ovea. Tulen Toan Hau aktivoitui juuri oikeaan aikaan suojellen toia iskulta.
”Hitto, se huomasi meidät”, Hai valitti. ”Leikatkaa jo se pirun ovi.”
”Hei, se suunnistaa lämpönäöllään nyt”, Bloszar muistutti. ”Voin häritä sitä.”
Abzumo karjui jotain epämääräistä toista. Makuta näytti olevan sokean raivon vallassa.
Samalla kun Troopperi iski miekkansa panssarioven reunoihin. Tulikuuma ase leikkasi paksua metallia tehokkaasti. Samalla Blosz ampui lukuisiin eri suuntiin tulipalloja ja toan muotoisia tulisia hahmoja. Ne sekoittaisivat kenen tahansa lämpönäöllä suunnistavan pään.
Kun metalliovi kalahti maahan, sisältä ammuttiin välittömästi keskitys mustia ammuksia. Troopperi ei ehtinyt käynnistää suojakenttäänsä ajoissa, ja syöksyi kovaa selkä edellä maahan. Hai ampui nopeasti aallon vettä käytävään ja syöksyi Trooperin luo. Kymmenet käytävässä odottaneet insinöörit syöksyivät tunkeutujia kohti. Ilma haisi kuolemalta.
”Miten me menimme näin yksinkertaiseen ansaan” Matoro sanoi puoliksi itsekseen. ”Hyvä me.” Hän veti ionikatanansa esiin ja sytytti sen vaaleanvihreänä hehkuvan terän. Sitten hän kutsui elementaalivoimiaan ja loi katkenneen kätensä tilalle pitkän, jäisen terän. Sitten hän syöksyi mustien olentojen joukkoon Bloszarin kanssa vimmalla, jota hän ei ollut kokenut pitkään aikaan. Vain nämä ääliöt olivat heidän ja vankien välissä. Mikään ei voisi mennä pieleen, ei mikään.
Troopperi piteli rintaansa. Hänen kasvonsa näyttivät erittäin tuskaisilta, ja toa teki kaikkensa ollakseen huutamasta kivusta. Hänen rintapanssariinsa oli syöpynyt suuri aukko Mustan Insinöörin ammuksesta. Nyt musta alue levisi ja tuhosi hänen haarniskaansa.
Hai kumartui toverinsa ylle ja yritti miettiä mitä tehdä. Ammukset olivat samoja, joita oli ammuttu Ilmaraptoriin, mutta se tieto ei auttanut häntä yhtään. Toa yritti käyttää veden elementin mukana tuomaa parantavaa voimaa, mutta se ei näyttänyt kuin hidastavan syöpymistä. Eikä keskittymistä erityisesti helpottanut se, että aivan toan selän takana oli täysi taistelu ja hullu makuta saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä.
Ionikatana katkaisi mustan olennon pään. Jäinen terä lävisti takaa hyökkäävän rintakehän. Väistöliike, hyppy ja saksipotku yhtä naamaan.
”Ette olekaan enää niin kovia, kun en pelkää teitä”, Matoro hihkui. Vähän matkan päässä Bloszar iski insinöörejä mustaksi mössöksi lattialle. Hän oli juuri syöksymässä viimeisten olentojen läpi, kun kuuli Hain huutavan häntä.
Matoro näki sivusilmällään Bloszarin syöksyvän haavoittuneen Troopperin luo. Parien viimeisten insinöörien takana näkyi kaksi mustaa olentoa juoksemassa poispäin. Ne kantoivat jotakin matoranin näköistä olentoa.
Matoro viimeisteli nopeilla sivalluksilla viimeiset insinöörit ja syöksyi kovaa kohti kahta pakenijaa. Toinen yritti ampua toaa tykillä, jonka muodosti kädestään, mutta Matoron luoma jääseinä torjui ammuksen. Pian toa liukui maata vasten ja taklasi jälkimmäisen insinöörin. Hän ampui kaatuneeseen olentoon jäätä ja hyökkäsi toisen kimppuun. Se torjui Matoron ensimmäisen iskun käsimiekallaan, mutta jääterän pisto osui sitä käteen. Olento menetti päänsä sekuntia myöhemmin.
Jään toa syöksyi maassa makaavan olennon luo. Hän tunnisti sen athistien Pyhäksi Äidiksi.
”Haloo? Mestari? Oletteko tajuissanne?” hän huhuili. Toa ilahtui, kun sydänkivi välähti palamaan himmeää valoa. Matoran ei kuitenkaan vastannut mitään. Hän mietti hetken. Häntä ei voisi jättää tähän käytävälle, mutta toisaalta lähemmäs sydäntä vieminen ei olisi sekään kovin älykästä.
Toa päätti valita kahdesta vähemmän epäviisaan vaihtoehdon ja otti yllättävän kevyen matoranin harteilleen.
”En ole nähnyt tällaista ennen”, Bloszar kommentoi toverinsa vakavalta näyttävää haavaa. ”Enkä minä”, juuri paikalle ilmaantunut Matoro sanoi. Pyhä Äiti makasi käytävän reunassa lähellä toa-joukkoa. Troopperin ilmeestä päätellen hän ei edes kuunnellut. Toan erotti tajuissaan olevaksi vain jatkuvasta kiemurtelusta.
”Matoro, sinulla on parannuskivi”, Hai muistutti. Jään toa tunsi itsensä tyhmäksi.
”Ai niinpäs onkin. Hei, menkää te kaksi ja pelastakaa heidät. Minä yritän hoitaa Troon”, Matoro käskytti.
”Selvä”, Hai kuittasi. Hetkessä kaksikko lähti syöksymään käytävään navigoiden Bloszarin kartalla.
Matoro kanavoi elementtivoimaansa siniseen kiveen, jossa se muuttui parantavaksi energiaksi. Siniset säteet kiemurtelivat Troopperin haavan ympärillä korjaten kudosta tuskin lainkaan. Matoro lisäsi käyttämäänsä energiamäärää, mutta parantaminen oli silti todella hidasta.
”Kiinnitän tämän kiveni sinun panssariisi. Ok? Kyllä sinä tästä selviät. Lupaan sen”, jään toa sanoi. Tulen toa nyökkäsi heikosti. Kun Matoro kiinnitti kivensä Troopperin haarniskaan, alkoi tapahtua. Troopperin oma elementtienergia alkoi parantaa häntä hyvin nopeasti, tosin kuluttaen samalla hyvin paljon elementtienergiaa.
Bloszarin ampuma soihtu valaisi käytävän pimeyden. Edessäpäin oli paljon ovia. Niissä oli kaikeksi onneksi ristikkoikkunat käytävälle päin, joten Sugan ja muiden löytämisen ei pitäisi olla vaikeaa.
”Huhuu? Suga? Killjoy? Sadje?” Bloszar huhuili. Hai kulki hänen takanaan valppaan näköisenä.
”Ammu taas”, hän sanoi. ”Voisin vannoa, että tuolla pimeydessä kuhisee niitä otuksia.”
Bloszar teki työtä käskettyä ja kohotti yhden lukemattomista laukaisimistaan. Punainen valo paljasti käytävän tyhjäksi.
”Haa-loo? Onko täällä ketään?” toa jatkoi huhuiluaan kävellessään eteenpäin. Silloin jostakin kuului heikko ääni.
”Se tuli tuolta”, Hai osoitti käytävän toisella puolella olevaa vankiselliä. He eivät nähneet sen numeroa, mutta arvasivat, että siinä olisi numero kuusi. Bloszin yhdistetty tiirikka-hammasharja-purkinavaaja oli pian avannut lukon. Sellistä paljastui heiveröinen matoran, joka oli vain varjo entisestä.
”Sadje”, tulen toa huudahti ja syöksyi irrottamaan kahleita matoranin jaloista. ”Tulimme pelastamaan sinut”, hän kertoi hämmentyneelle matoranille.
”M-minut? Onko tämäkin Makutan sairas temppu? Olette harhaa, ettekö vain?” matoran sopersi.
”Ei, olemme tässä. Tule, lähdemme täältä kohta turvaan. Pystytkö kävelemään?”, Blosz puhui rauhallisesti.
”Saatiin seuraa”, Hai sanoi. Hän syöksyi ajoissa sisään selliin, kun käytävän toisesta päästä alettiin ampua. Lisää insinöörejä.
”Hitto, mikseivät ne voi jättää meitä rauhaan”, Blosz ärähti. Hän otti selästään isoimman tykkinsä ja astui käytävään. Hän ehti ampua vain yhden tuhovoimaisen sähköammuksen, kunnes tunsi osuman olkapäässään. Jykevä vetäytyi äkkiä selliin irvistys kasvoillaan.
”Tämä ei ole todellista”, Hai sanoi. Hän odotti sellin ovella molemmat kädet ladattuna täyteen elementtienergiaa. Sitten hän astui kumarassa käytävälle ja vapautti vasemman kätensä iskun ensin.
Hyökyaalto vettä puski koko käytävän läpi nopeammin kuin Insinöörit olivat ehtineet reagoida. Se ei vahingoittanut mustia olentoja, joten ne jatkoivat hyökkäystään. Tai olisivat jatkaneet, jos olisivat ehtineet.
Samalla hetkellä, kun mustat olennot olivat veden peittämiä, Hai ampui jäätä oikeasta kädestään. Kesti vain sekunnin, ja useampi tusina hyökänneitä hirviöitä oli jäässä.
”Noh, on tuolla vielä varmaan lämpimämpi kuin Abzumon sydämessä”, Hai naureskeli itsekseen.
”Argh. Se tunnahti”, Bloszar valitti kömpiessään sellistä Sadje mukanaan. Hänen rikkinäinen olkapanssarinsa lojui lattialla. Musta aine syövytti sitä, mutta tulen toa näytti koskemattomalta.
”Mahtia”, Hai kommentoi. ”Sinä olet kunnossa ja kaksi vankia on meillä. Missäs muut ovat?”
”Heidät on viety”, Sadje kertoi heikolla äänellä.
”Mitä?” Bloszar kysyi järkyttyneenä.
”Niin. Pyhä Äiti on poissa. Killjoy jätettiin kyydistä jo ennen kuin tulimme tänne. Summerganon vietiin ilmeisesti alas saarelle.”
“Pelastimme Pyhän Äidin juuri hetki sitten”, Bloszar vastasi, mutta näytti huolestuneelta.
Hai puri hammasta. ”Pitää mennä kertomaan tämä Matolle ja muille”, hän sanoi.
Jään Toa kantoi vuorostaan Sadjea, kun Toat juoksivat insinöörejä karkuun. Hain jää ei ollut pidätellyt heitä kauaa. Bloz piti liekkiä, jotta he näkisivät jotain, mutta se aiheutti yhtä paljon harmia kuin auttoi. Sen avulla insinöörit näkisivät missä he ovat.
”Mitä teemme?” Hai kysyi.
Bloszar vaikutti neuvottomalta. Hänen digitaalinen karttansa näytti missä Mato ja Troo olisivat, mutta Abzumo varmasti odottaisi heitä.
”Pitää kiertää,” tulen Toa sanoi.
”Miten? Meillä on kiire, Sadje ei välttämättä kestä kovin kauan ja ties mitä Matolle ja Troolle tehdään tuolla.”
Hetki meni hiljaisuudessa, mutta Hai oli varma että jostain kuului mietiskelevää muminaa.
”Idea. Hai, laske Sadje maahan ja tee tuohon jäävalli, niin kestävä kuin osaat.”
”Mutta ei se heitä kauaa pidättele.”
”Tiedän, mutta edes jonkin aikaa.”
Hai laski Sadjen maahan ja teki työtä käskettyä. Matoran teki pienen vinkaisun kivusta.
”Blosz, mitä aiot?”
Toan naamion eteen, silmien kohdalle, oli tullut visiiri. Toa keskitti kaiken lämpönsä siihen ja ampui silmistään lämpösädettä lattiaan. Siihen tuli nelikulmainen Toan mentävä aukko.
”Hienoa”, Hai sanoi, otti Sadjen taas selkäänsä ja hyppäsi alas, Bloszar perässään. Tulen Toa sulki kannen takaisin.
Toien sekä matoranin kuljettua vähän aikaa (ja heidän kuultuaan insinöörien askeleet yläpuolellaan), heidän eteensä tuli metallinen ovi. Blosz ampui siihen lämpösäteellä mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen tulta, mutta mitään ei tapahtunut. Hän ampui siihen aseillaan, eikä taaskaan tapahtunut mitään.
”Et voi olla tosissasi. Samperin Zumo-painija.”
”Mitä me nyt teemme? Insinöörit varmaan saavat meidät pian kiinni.”
”Menkää taaksepäin.”
”Bloz, mitä aiot?”
Hai näki Bloszarin painelevan nappeja ranteessaan olevassa näytöstä. Äkkiä hänen kätensä suurenivat. Tai oikeastaan muskelit. Toa käveli ja repäisi oven irti karmeistaan. Ovi oli hajoamaton, sen ympärillä olevat seinät eivät.
Mutta äkkiä Blozista tuli savua ja hänen kätensä muuttuivat jälleen normaaleiksi. Toa luhistui maahan.
”Joo, tuossa on se huono puoli, että käytön jälkeen heikentyy aika nopeasti. Siksi en käytäkään tuota kovinkaan usein. Mitä kauemmin käytän, sitä heikommaksi tulen.”
”Hienoa. Pystytkö kävelemään?” Hai kysyi.
”Enköhän, matka jatkua saa.”
Heidän käveltyään jonkin aikaa alkoi ylhäältä kuulua ääniä. Bloz otti visiirinsa taas esiin ja ampui kattoon reiän ja tuli siitä ylös, takaisin ylempään kerrokseen. Matoro, Troopperi ja Pyhä Äiti piileskelivät käytävässä.
”Täälläkö tarvittiin apuvoimia?”
Kysymys sai vastauksen liiankin nopeasti. Kukaan ei ottanut asiakseen sanoa sanaakaan, kun käytävän täytti joukko Abzumon sieluttomia, hahmottomia kätyreitä.
Yhteisestä sopimuksesta joukkio päätti perääntyä.
Mustien insinöörien hyökkäyksen Arkkienkelin sydänkammioon pakottama kulkue pysähtyi nähdessään, mitä huoneelle oli tapahtunut alle viidessä minuutissa.
Matalasti sykähtelevän sydämen valtava konehuone oli kärsinyt huomattavasti Toa-soturien viime näkemästä. Seinät oli revitty auki ja satakunta valtavia johtoja törrötti esiin puskien sisältään tuhoisia sähköpurkauksia ja tervankaltaisia mustia polttoaineita. Kammion tasanteet lainehtivat mustista nesteistä. Makuta Abzumon tähtäys ei ollut parhaassa mahdollisessa kunnossa.
”Ojasta allikkoon”, Troopperi sanoi kiristellen hampaitaan. Soturin käsissä kiristyi jousi ääriasentoonsa. Nuolen tulinen kärki hehkui tappavana. Tulijääkärin tappajan katse skannasi robottimaisen tarkasti huoneeseen tunkeutuvia piirteettömiä hirviöitä. Toa etsi heikkoja kohtia, hermopisteitä tai tärkeitä sisäelimiä, jotka voisi läpäistä tarkalla osumalla.
Mitään ei ollut. Olennot eivät hengittäneet. Ne vain olivat, työskentelivät ja tappoivat.
Tämä ei tietenkään pysäyttänyt Toaa. Salamannopea viuhahdus kaikui kammiossa ja alle sekunnissa nuolen kärjessä hehkuva kuuma kekäle oli lävistänyt kolme mustaa insinööriä jättäen jälkeensä savuavan kaaren. Mustien olentojen ruumiit kaatuivat lattialle eivätkä enää liikkuneet.
Ikkunoita pirstoutui ja oviaukkoja räjähti auki, kun Mustia insinöörejä syöksyi kammioon joka puolelta. Tasanteille mätkähtävät löysät olentojen ruumiit ponnahtivat välittömästi pystyyn taipuisat selkärangat naksuen ja rusahdellen luonnottomasti. Olentojen kämmenet aukeilivat, puristuivat nyrkkiin ja muovautuivat saven lailla teräaseiksi.
Bloszar ja Troopperi katsoivat toisiaan päättäväisinä. Tulen Toat laskivat yhdessä äänettömästi kolmeen. Kolmannella molempien Haut laukaisivat punaisen hehkunsa, muodostaen kaksiosaisen voimakentän joukkion ympärille. Kaksi palloa lähti pyörimään tasannetta pitkin jyräten Mustia insinöörejä pois tieltään. Mustia ruhoja putosi synkkään kuiluun tasanteiden ja Arkkienkelin sydämen alla.
Makuta Abzumon raivokas hyökkäys oli keskeytynyt hetkellisesti. Nyt makuta vain tärisi paikallaan kyyryasennossa kädet kasvojensa suojana. Oraakkeli seisoi makutan edessä, mutta oli jälleen kerran kietoutunut mustaan kaapuunsa. Toien taistellessa tiensä läpi tasanteen soturimunkki kääntyi heitä kohti.
Punaiset silmät täytti viha ja shokki.
Ennen kuin Matoro, Troopperi, Hai, Bloszar tai Sadje ehtivät vastata sanallakaan, Oraakkeli katosi sinertävän valonvälähdyksen kera. Ääni kuului puoli sekuntia myöhemmin. Se ei varsinaisesti hivellyt korvia. Vihastuneelta ukkosenjumalalta kuulostavan jyrähdyksen voimasta mustaan kaapuun kääriytynyt matoran törmäsi kammion seinää päin ja lysähti lattiaa vasten tiedottomana.
Abzumo oli vain nostanut kätensä. Toinen hullun makutan käsistä oli yhä tämän kasvoilla, ja nyrkin sisältä hehkui voima, joka voisi tehdä kuolevaisesta jumalan.
Makuta avasi suunsa. Ulos tulevassa naurahduksessa ei ollut enää edes sitä irvikuvaa tunteista, jonka makutan omahyväisen niljakas äänensävy yleensä antoi.
”Ha.”
Tämä nauru oli vain ääntä. Sellaista, jolla täytettiin tyhjyys sielussa.
”Haha.”
Siinä ei ollut edes sadistista intoa. Abzumo alkoi hiljalleen nousta kyyryasennostaan ylemmäs ja ylemmäs. Nimdaa puristava nyrkki pysyi kuitenkin tiukasti kiinni hänen kasvoissaan ja peitti alleen Makutan vasemman silmän. Oikeasta kuitenkin paistoi sellainen hulluus, että muuta ei tarvittu.
”Hahaha.”
Makutan jalat nousivat irti tasanteesta ja pimeyden olento alkoi leijua verkkaisesti ylöspäin. Taistelu tasanteilla keskeytyi, ja sekä hajanainen klaanilaisryhmä että Mustat insinöörit kiinnittivät huomionsa hetkellisesti leijuvaan makutaan.
Kylmä hiki valui yleensä hermonsa kunnossa pitävän Troopperin selkää pitkin. Koko matka alkoi tuntua entistä huonommalta idealta.
Arkkienkelin orgaaninen sydän tykytti entistä tiukempaan tahtiin kuin paniikissa ja kammion punahehku alkoi peittyä entistä kirkkaamman, kaiken peittävän sinisyyden alle. Sinisyyden sydän ja syvin ydin alkoi olla jo enemmänkin sokaisevan valkoinen.
”En ole huvittunut, rakkaat alamaisssseni”, Abzumo sanoi tyynellä kuiskauksella, joka kantoi silti kaikkialle. ”En ollenkaan. Itsssse asiassa… olen vihainen.”
Nimdan sirun ytimestä alkoi kurottua ympäröivään maailmaan jotain. Sokaisevan kirkkauden takia Toat eivät hahmottaneet näkemäänsä, mutta se kiemurteli ilman halki vaivalloisesti. Oli kuin voima olisi joutunut puskemaan tiensä läpi materiaaliseen maailmaan konseptien ja visioiden maailmasta. Ja kun se raivasi tiensä läpi epätodesta todellisuuteen, todellisuus vuoti verta.
Pyhä Äiti, athismin ylin papitar yski puolitajuissaan ja hinkuvalla äänellä Toa Hain selästä. ”Abzumo… sinä et voi… sinä et ymmärrä, mikä sinulla on käsissäsi…”
”Olen vihainen. Vihaissssempi kuin koskaan”, Abzumo sanoi pelottavan tyynellä äänellä. ”Se on jumaluuden taakka. Taakka, joka minun on kannettava.”
Kun voima, joka pursusi makutan kädestä kasvoi kasvamistaan, se alkoi hahmottua Toien silmissä yhä selvemmin ja selvemmin. Sinivalkoisesta hohteesta tiensä todellisuuteen repivät Nimdan hehkun siniset viivat ja kaaret muodostivat kuin verkkoa. Ne kieppuivat ilman halki, kaartuivat alas ja ylös ja jakautuivat kymmeniksi pienemmiksi. Äänetön voima alkoi muodostaa keskelle ilmaa kuin sinihehkuista verisuonistoa – tai keskushermostoa. Se raivasi tiensä kaikkialle. Abzumo peittyi kokonaan suonien keskelle.
Sinisyyden läpitunkeva kosketus läpäisi kammion katon ja seinät vaivattomasti. Psyykkisen suoniston sydämenä toimiva Nimdan siru lähetti voimaansa tasaisina sykäyksinä, ja sinertävät suonet laajenivat laajenemistaan. Niiden lonkeromainen kosketus laajensi aluettaan päättäväisesti. Kohta huone alkoi jo täyttyä pienistä, mutta polttavan kuumana hehkuvista suonista, jotka kiemurtelivat oman tahtonsa mukaan.
Kun Toa Hai keskittyi Nimdasta pursuaviin sinivalkohohteisiin kuoleman suoniin, hän ei voinut olla täysin varma, oliko niitä olemassa vai ei. Hän näki ne täydellisesti vanhoilla silmillään, mutta ne tuntuivat silti epätodellisilta.
Vaikka suonia ei olisikaan ollut olemassa, olisivat ne tietysti silti voineet tappaa hänet. Tänään oli niitä päiviä, jolloin Hai ei voinut olla täysin varma mistään.
”Mutta koska tunnen, mitä pienissä ja ssssäälittävissä mielissänne liikkuu… koska näen narut, jotka vetelevät pieniä ruhojanne…”
Abzumon silmät eivät enää hehkuneet punaisina. Nyt hullun makutan katseessa oli täysin sama hohde kuin Nimda Epsilonissa.
”Minä annan anteeksi. Tuomitsematta.”
Nimdan ja makutan silmien valo muuttuivat sokaiseviksi. Kaikki pysähtyi.
Abzumon kasvoilla oli lempeä, isällinen hymy. Se kuului kaikkialle paitsi tämän olennon kasvoille.
”Rankaisematta.”
Silloin kupla puhkesi. Lasi pirstoutui. Vihainen voima purkautui vesiputouksen lailla.
Korviahuumaava, sieluaraastava kirkuna kaikui kaikkialta, mutta ei mistään, kun Nimdan sinihohteen voima sykähti Arkkienkelin sydämen lailla ja pumppasi tuhoisaa voimaansa ilman halki leijailevaan ja kiemurtelevaan suonistoon. Suonet laajenivat, levenivät, pitenivät, jakautuivat sadoiksi ja ehkä jopa tuhansiksi pienemmiksi, ja sykäyksen voimasta lähtivät syöksymään jokaiseen mahdolliseen suuntaan Makuta Abzumon ympärillä.
Siniset suonet eivät kuuluneet tähän maailmaan. Niitä ei kaiken logiikan mukaan pitänyt olla, mutta silti ne repivät kammion kattoon ja seinään sinisellä hohdollaan suuria railoja. Suonet kiertelivät ja kaartelivat metallin sisällä kiemurrellen polttavalla voimallaan tiensä läpi kaiken.
Ja hullu makuta ei välittänyt.
Mustat insinöörit jäivät seisomaan tasanteilleen kuin jäätyneinä. Ne eivät tehneet liikettäkään edes silloin, kun lonkeroisten suonirykelmien sininen polte rynni tiensä sadasta suunnasta kohti niiden joukkoa.
Sininen voima ei edes hidastunut, kun se läpäisi insinöörit. Hallitsemattomasti kieppuvat suonet polttivat tiensä läpi mustien olentojen hahmottomien muotojen ja halkoivat niiden ruumiita kahtia. Kertaakaan insinöörit eivät hätkähtäneetkään, kun psyykkinen voima porautui niiden läpi jättäen jälkeensä vain palaneen lihan hajun ja kasan mustaa, joka oli ennen näyttänyt olennoilta.
Ja Abzumo ei välittänyt.
Toat hyppivät joka suuntaan väistääkseen sinisten lonkeroiden tappavan kosketuksen. Hain, Troopperin ja Bloszarin huutoäänet peittyivät tajuntaan porautuvan, aivoja satuttavan äänen alle. Matoro jäätyi shokin voimasta. Hän ei voinut muuta kuin katsella.
Siniset lonkerot syöksyivät kiemurrellen jään Toaa kohti. Niiden hehku poltti Matoron ihoa jo näin kaukaa, mutta hän ei voinut liikkua. Jokin niiden otteessa ja kosketuksessa näytti kutsuvalta, houkuttelevalta. Ne kurottivat tiensä hänen tajuntaansakin. Samalla sinisten suonien polttava voima lähestyi sekunti sekunnilta Matoron sydäntä.
Matoron selviytyminen jäi sekunneista kiinni. Sininen todellisuuden säröilyltä näyttävä lonkero läpäisi seinän Toan sijasta, kun kapteeni Hai tömähti täydellä voimalla päin klaanilaistoveriaan kaataen hänet ja hätkähdyttäen hänet transsinomaisesta tilasta. Kaksikon kivuliaan laskeutumisen jälkeen Hai huusi jotain vihaisena suoraan Matoron kasvojen edessä. Sanaakaan ei silti voinut kuulla. Melu oli liian helvetillinen.
Molemmat ponnistivat äkkiä ylös. Kaksi taisteluvalmista Toaa ja kaksi matoraneja olallaan kantavaa Toaa tutkailivat ympäristöään etsien paniikinomaisesti turvallisia uloskäyntejä.
Niitä ei ollut. Siniset rihmat täyttivät seinät, oviaukot, lattian ja ilman. Niiden liike oli hidastunut, mutta ne sykkivät sinistä voimaa tehokkaammin kuin jopa Arkkienkelin konesydän.
Ylhäällä tuhoisan voiman keskuksessa Makuta Abzumo nauroi. Huutonaurussa oli kuitenkin myös tuskaa, sillä sininen verkosto, joka näytti kuin valtavalta hermostolta, oli lävistänyt myös hänet. Ja Abzumo ei välittänyt.
Kukaan ei paennut säröjä. Ei edes niiden herra.
Lonkeroiset rihmat täyttivät kaiken. Sinisyys aiheutti tuskaa.
Viimeisellä sykäyksellä Nimda lähetti aallon puhdasta voimaa läpi huoneen. Kaikki repesi. Jopa sininen, kosmista voimaa hehkuva suonisto räjähti riekaleiksi ja valtava voima heitti klaanilaiset seinää päin. Tuska levisi ympäri Toien kehoa.
Kovimpana se tuntui kuitenkin heidän aivoissaan. Oli kuin joku olisi lyönyt heitä mieleen.
Raivokasta äänten taistelua kuului vielä kymmeniä sekunteja. Se sai kaikki huoneessaolijat voimaan henkisesti pahoin.
Sen loputtua oli vain hiljaista. Suonet olivat kadonneet. Sinihehku oli vaimentunut.
Tuhoisista rihmoista ei ollut jälkeäkään. Niiden läpäisemissä kohdissa Arkkienkelin sydämen seinämissä ei ollut reikääkään.
Arkkienkelin sydän pysähtyi. Se oli täysin hiljaa ja täysin liikkumatta ehkä jopa minuutteja.
Sitten tuskallinen sykäys pakotti sydämen taas liikkeelle. Sen pulssi ei kuitenkaan enää ollut yhtä vahva.
Aluksen orgaanista reaktoria ympäröivä panssarilasi oli säröillyt.
Toat makasivat tasanteilla henkihieverissä ja tajunnan rajamailla. Oli täysin äänetöntä. Se oli kaikista pahinta.
Hiljaisuuden rikkoi makuta Abzumon putoamisen aiheuttama metallinen tömähdys. Paikallaan hoiperteleva makuta otti muutaman askeleen. Sen silmien sininen hehku ei ollut kadonnut mihinkään. Nimdan sirua puristava koura tärisi holtittomasti.
”Anteeksianto on hyvän jumalan merkki”, Abzumo sanoi hengitys rahisten. ”Rakastakaa minua ja kumartakaa.”
Kaikki huoneessa olijat Abzumoa lukuunottamatta olivat maassa. Hiljaisuus oli kuolettava. Toa Matoro raotti silmiään ja kirosi mielessään makutan nimeä. Lopulta hän kuitenkin vajosi pimeyteen, tiedottomuuteen.
Konehuoneen läpitunkeva, sotaisa syke jatkoi painamistaan. Sinisyyden aalto oli jättänyt ilmoille utuisen epätodellisuuden tunteen, joka ei kadonnut. Sydäntä ja sen alla häämöttävää pohjatonta kuilua ympäröivillä tasanteilla lojuvat hahmot olisivat hyvinkin voineet olla kuolleita.
Yksi heistä kuitenkin nousi.
Mustaan, taistelussa riekaloituneen kaapuun verhoutunut av-matoran keskitti kaiken voimansa vanhoihin käsiinsä ja ponnisti ylös. Sinisen Pakarin silmäaukoista katsoi vanha, heikko ja vain puoliksi tajuissaan pysyttelevä katse. Se ei silti pakoillut katsekontaktia itse pirun kanssa.
”Luota minuun”, Oraakkeli sanoi hengittäen raskaasti. ”Kuolen mieluummin.”
Soturimunkki horjui paikallaan. Koko maailma tuntui edelleen pyörivän kuin jyrsijärahi biojäristyksessä.
Makuta Abzumo naurahti. ”Oraakkeli pieni. Sinähän uskot Athiin. Sssssinähän uskot hänen rakkauteensa. Minun armooni.”
Sinertävien demoninsilmien katse oli syyttävä ja alentava.
”Polvistu.”
”Tiedätkö sinä pätkääkään, mitä pitelet kädessäsi, makuta”, Oraakkeli sanoi haudanvakavana. ”Tiedätkö sinä, minkälaista voimaa juuri vapautit käsistäsi?”
”Jumalan voimaa”, Abzumo sanoi hekumoiden. ”Mielen voimaa. Kaikki, mihin tämä yksinäinen ssssiru pystyy… kuvittele kokonainen. Kuvittele mielikuvitussss vapautettuna vankilastaan!”
”Ei, Abzumo”, Oraakkeli sanoi. ”En kuvittele. Älä kuvittele sinäkään. Sinua ennen jo tuhannet murhaajat, petturit, sadistit ja sotaherrat ovat havitelleet sitä.”
Oraakkeli piti tauon ja kallisti päätään hieman kenoon.
”Tiedätkö, mikä heidät tuhosi? Se, kun he luulivat kykenevänsä hallitsemaan mieltä. Se, kun he luulivat, että Nimda on tykki ja tuhoisat ajatukset ruutia. Se käristi heidän pienet mielensä yksi kerrallaan.”
Abzumo nauroi kolkosti. ”Oraakkeli. Edessss näin voimakkaalla aseella ei tee mitään, jos käyttäjän tahto on heikko.”
”Käyttäjän”, Oraakkeli sanoi vaisusti ja yskäisi. Yskös maistui vereltä. ”Sinä et ymmärrä etkä näe edelleenkään. Luulet, että sinä käytit sirua. Luulit hallinneesi sitä.”
Oraakkelin katse oli pelokas, kun hän tajusi täysin, mitä katsoi. Makuta Abzumo tärisi holtittomasti kuin paleltuva matoran. Olennon kämmenessä hehkuvan sinertävän artifaktin sydämestä syöksyneet siniset suonet olivat kietoutuneet makutan kämmenen ja koko käsivarren ympärille ja puristuivat kiristävällä otteella. Niiden terävät kärjet porautuivat Abzumon lihan läpi ja sykkivät sinistä energiaa makutan sisälle. Eikä olento tuntunut edes huomaavan.
Sirusta kuului yhä lievää huminaa. Oraakkelin päähän sattui, mutta niin sattui ilmeisesti Abzumoonkin.
”Siru käyttää sinua. Et sinä sitä.”
Abzumo nauroi. Matala hirviömäinen nauruääni nousi joka sekunti kimeämmäksi ja kimeämmäksi. Pimeyden herra tärisi entistä holtittomammin. ”Naurettavaa!” hän kirkui. ”Minä olen sen herra! Minä päätän, miten todellisuuden suonet sykkivät! Minä!”
Oraakkeli huokaisi syvään. Hän sulki silmänsä.
”Makuta Abzumo”, soturimunkki sanoi ilman pilkettäkään siitä inhosta, joka hänen äänensävystään oli aiemmin huokunut. ”Minä pyydän nyt viimeisen kerran. Jätä tämä farssi taaksesi. Heitä siru mereen.”
Oraakkeli laski päänsä synkästi kuin alentuen kohtaloonsa.
”Pelasta edes itsesi.”
Abzumo näytti yllättyneeltä. Yllättyneisyys muuttui jälleen huvittuneeksi.
”Yritätkö sinä – säälittävä matoran – pelastaa minut? Mikä sinä luulet olevasi?”
”Minä olen vanhempi kuin sinä, makuta”, Oraakkeli sanoi tiukasti. ”Tiedätkö, kuinka kauan matoranien jalat ovat astelleet pienen universumimme rantahiekassa? Tiedätkö, ketkä hengittivät sen happea ensimmäisenä? Me. Me matoranit. Et sinä, makuta. Sinä synnyit ikiyön vuosisatoina. Me olimme paikalla silloin, kun kaksoisaurinkojen ensimmäiset aamuiset säteet heijastuivat Hopeisesta merestä ja antoivat luomakunnalle sielun.”
Soturimunkin kädet puristuivat nyrkeiksi.
”Älä siis kertaakaan luule voivasi edes teeskennellä jumalaa. Ymmärrä, mitä olet tekemässä. Olet tavoittelemassa taivaita. Ja kun yrität tuoda tähdet maan pinnalle, huomaatkin, että niiden hehku polttaa sinut elävältä.”
Oraakkeli laskeutui polvilleen ja piti katsensa lattiassa.
”Minä pyydän. Luovuta ennen kuin on liian myöhäistä. Sinulle ja meille kaikille.”
Abzumo oli täysin hiljaa. Arkkienkelin sydän tykytti yhä heikkenevällä rytmillä. Makutan virne ei ollut kadonnut mihinkään, mutta se ei ollut täysin aito.
Kuolettavalla päättäväisyydellä Abzumo nosti vapaan kätensä kohti Oraakkelia ja avasi kämmenensä.
”Ei”, makuta sanoi kuin kuiskaten.
Sinistä välähdystä seurasi korvia repivä ääni. Se kuulosti metallin repeytymiseltä ja tuskalta, mutta se oli ohi sekunnissa.
Musta kaapu riekaloitui. Sinivalkoinen matoran lensi ilman halki kuin hidastettuna. Konehuoneen lattiatasanne pirstoutui suihkuksi kipinöitä ja kuumaa rautaa. Punaisten silmien katse vilkaisi ilmalennon aikana vielä kerran makuta Abzumoa.
Silmät kysyivät vielä kerran: ”Miksi?”
Valkoinen hahmo syöksyi äänettömästi Arkkienkelin sydämen alla häämöttävään loputtomaan kuiluun. Sekunneissa Oraakkeli oli poissa.
Jäi vain kuolettava hiljaisuus. Toa Matoro oli noussut polvilleen ja raotti silmiään. Kammion sinipunainen valo tuntui siltä kuin häntä olisi isketty tikareilla silmiin.
Ensimmäinen asia, jonka Matoro näki noustuaan ylös, oli kuolettava sininen välähdys ja sinivalkoinen matoranin ruumis, joka syöksyi valtavan sydämen alla häämöttävään kuiluun.
Sanaakaan sanomatta Matoro ponkaisi ylös. Hän otti kaksi hoipertelevaa askelta kohti tasanteensa reunaa.
Kolmanteen askeleista hän kohdisti kaikki voimansa. Valkoinen Toa loikkasi epäröimättä valtavaan kuoleman kuiluun pienen matoranruumiin perään.
Harppuuna virittyi.
”Okei, sinä vahingoittunut huone, lakkaa pyörimästä”, Bloz sanoi yrittäen päästä pystyyn. Hän oli saanut juuri selkäänsä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Ja jälkimmäinen tuntui kuusi kertaa pahemmalta.
Blosz hereillä? kuului ääni hänen päässään.
Ja sitten Toa tajusi ettei Matoa näkynyt missään. Samperin telepaatit, Toa ajatteli. Kuulin tuon. Nojoo, sori, missä sinä olet Mato? Menossa auttamaan Oraakkelia. Vie sinä vangit ja muut Toat turvaan. Mutta… Ei muttia Bloz. Teistä ei ole nyt täällä hyötyä. Abzumolla on mieli aseenaan.
Bloz hiljeni ja päätti totella. Oli kurjaa jättää Matoro tänne yksin, mutta ei ollut muita vaihtoehtoja.
Bloz alkoi näpytellä nappuloita ranteessa olevalla näytöllään ja laittoi kuulokkeen korvaansa.
Ilmaraptori
”Ontor, alan saada signaalia”, Ternok sanoi.
Haloo, kuuluko. Bloz täällä. Tarvitsemme nyt taksia. Minä, Troo, Hai, Pyhä Äiti ja Sadje olemme tulossa. Matolla… on kiireitä.
”Missä Killjoy ja Summerganon ovat?” Ternok kysyi. En tiedä. Suga on ilmeisesti saarella, häntä emme voi auttaa. Killjoy on viety jonnekin.
”Jätättekö te Matoron sinne?” Ei ole vaihtehtoja. Zumolla on mieli aseenaan eikä Oraakkeli kestä kovinkaan kauaa. Tulkaa pian.
”Olemme lähettyvillä, mutta miten aiotte tulla tänne. Ei siellä ole ovia tai mitään…” Minä teen sellaisen.
Ternok ja Ontor näkivät, kun Bloszar leikkasi lämpösäteillään reiän Arkkienkeliin. Hai kantoi tajutonta Pyhää Äitiä. Troo ja Sadje seisoivat juuri ja juuri.
Kakskko ohjasi Ilmaraptorin aivan mustan pallon viereen ja avasivat oven. Hai teki siihen jäävallin, jotta he onnistuivat kävelemään alukseen.
”Mitä siellä oikein tapahtui?” Ontor kysyi.
Kukaan ei vastannut. Pyhä Äiti oli tajuton, Troo ja Sadje vain makasivat ja Bloz ja Hai vain katsoivat ikkunasta surullisina Arkkienkeliä.
Matoro syöksyi kuiluun tyylipuhtaalla sukelluksella. Oraakkeli putosi kovaa alaspäin, kohti jossain kaukana satoja metrejä alhaalla päin näkyvää päivänvaloa. Sydämen aavemainen tykytys kuului kovana ja aavemaisena ilmassa. Matoro kuuli Makutan huutavan jossakin ylhäällä. Vain hetki sitten se oli saanut koko pelastusryhmän henkihieveriin yhdellä iskulla Nimdasta.
Matoro yritti ohjata vapaapudotustaan. Lukemattomat kuilun sisäpinnassa olevat kuviot välähtelivät hänen näkökenttänsä ohi. Toa putosi Oraakkelia nopeammin, ja oli nyt miltei matoranin yllä. Ennen kuin Matoran ehti tajuta mitä tapahtui, Matoro oli jo napannut tästä kiinni rintakehän ympäriltä ja laukaissut harppuunan ylös. Terä iskeytyi seinämään kilahtaen, ja Toa alkoi kelata sitä.
”No tällä kertaa minä pelastin sinut”, Matoro sanoi kevyesti. Oraakkeli ei keksinyt vastattavaa, joten tyytyi nyökkäämään huohottaen. Sitten kuului korvia riipivää ääntä, kun metallia raastettiin rikki: Abzumo laskeutui kuiluun hidastaen putoamistaan pitämällä terävillä kynsillä, jotka oli ilmeisesti juuri kasvattanut, kiinni metallisesta seinästä, johon raapiutui syvät urat.
”Kaipasitteko minua?” tämä nauroi kuuloelimet hajottavan kirkunan säestämänä.
Matoro puri hampaitaan yhteen. Abzumolle oli pakko tehdä jotakin. Muuten he kaikki kuolisivat täällä. Hän kelasi vaihtoehtoja päässään. Epsilon oli näyttänyt voimansa vähän aikaa sitten, sitä ei voisi vastustaa. Oliko heillä oikeastaan mitään mahdollisuuksia.
Silloin Matoro sai idean.
Tai hän ei ollut varma saiko hän sen, vai annettiinko se hänelle.
Ei hän voisi tehdä sitä. Nimda on pyhä. Sitä ei saa käyttää. Ainoastaan hullut, jotka haluavat olla jumalia, käyttävät sitä.
Entä jos ei olisi muuta mahdollisuutta?
Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien ajan Oraakkeli odotti jään toan reaktiota. Abzumon kuolemaa huokuvat punaiset silmät näkyivät hyvin kuilun hämäryydessä. Sentään ne eivät enää huokuneet sinisinä kuin Nimda itse.
Makuta oli nyt täysin hallinnassa. Niin oli vain pahempi.
Hyppää reppuselkääni, Matoro sanoi yhtäkkiä matoranille telepaattisesti. Äläkä päästä irti.
Toa loi alleen pienen jäisen tasanteen, jolle hän pudottautui Oraakkelin kanssa. Hänen ehjä kätensä veti haarniskan suojista Beetan. Sen vaaleansininen hohde paistoi aavemaisesti Toan valkoisen nyrkin läpi. Hänen ilmeensä oli haudanvakava, ja hänen siniset silmänsä tuijottivat Abzumoa.
”Sinua ei tule tämän jälkeen enää kukaan kaipaamaan”, hän sanoi sana kerrallaan hitaasti.
Matoro singahti kohti Abzumoa Nimdan tuoman levitaatiovoiman avulla ja iski tätä päin miekallaan, mutta makuta väisti tiputtautumalla alemmas kuiluun. Matoron miekka osui seinään, ja Abzumo yritti silputa hänen jalkansa kynsillään. Matoro nousi ylemmäs kuilussa väistäen iskun, ja makuta seurasi perässä uskomattomalla nopeudella.
Matoro ei oikein tiennyt, mihin kaikkeen Nimdan sirun avulla pystyi, mutta jokin korkeampi voima tuntui ohjaavan häntä hänen päänsä sisällä. Nimda laukaisi voimakkaan pulssin, joka oli heittää Abzumon kuilun pohjaan, mutta tämä sai pidettyä kiinni seinästä.
”Halpa temppu, sinä kurja!” makuta karjui. ”Nimdan sirut kohtaavat taistelussa! Nyt näemme, kumman mieli on voimakkaampi, Matoro the Blacksnow!”
Oraakkeli Matoron selässä sanoi jotain, mutta toa ei kuullut. Abzumo nousi leijumaan hänen tasolleen ja teki kädellään liikkeen, joka sai Matoron näkökentän värjäytymään punaiseksi.
”Me elämme kaikki täällä, Matoro”, Abzumo lausui mysteerillisesti. Hänen takanaan alkoi kuilun seinämä muuttua verenpunaisiksi ja hehkuvan violeteiksi kaariksi, kiemuroiksi ja teräviksi kulmiksi, kun kiemurat vaihtoivat yhtäkkisesti suuntaa. Ja koko sekamelska liikkui silmiä hämäävästi aiheuttaen optisia harhoja. Abzumo nauroi.
”Fraktaaleja tähän maailmaan. Vain sinua varten, pikkuinen”, makuta sanoi huvittuneena. Matoro hyökkäsi päin makutaa, mutta sitten fraktaalikuviot tulivat kolmiulotteisuuteen ja yrittivät syödä Matoron, saada hänet sisälle massaansa, nielaista hänen olemuksensa. Hän repii tuon kaiken päästään, sanoi ääni jään toan pään sisällä. Keksi jotakin, vastusta!
Matoro nosti Nimdan sirun korkealle päänsä yläpuolelle ja keskittyi. Sininen hehku tuntui polttavan hänen kättään, mutta toa ei välittänyt.
”Menkää… pois”, Matoro sanoi itsekseen. Valkoiset ja siniset kiemurat syöksyivät toan kädestä joka suuntaan työntäen Abzumon fraktaaleja poispäin. Ne kamppailivat. Sekä toa että makuta keskittyivät oman luomuksensa ylläpitoon.
Matoro tärisi. Hän tunsi voivansa tehdä mitä tahansa. Hän keskitti kaiken tahdonvoimansa siruun. Toa kuvitteli Abzumon hirviömäisen hymyn. Hän kuuli makutan sihinän päänsä sisällä. Hänen näkökenttänsä välähteli sinistä ja violettia. Todellisuus katosi värien pyörteeseen. Maailman valtasi kohina. Vain Nimdalla oli merkitystä.
Silloin Abzumon luomukset räjähtivät tuhansiksi lasimaisiksi sirpaleiksi joka suuntaan. Paineaalto iskeytyi kuilun seiniin, ja koko massiivinen alus tuntui tärisevän. Matoro osoitti kädellään Abzumoa, ja loi valtavan valkoisen seinämän syöksymään kohti Abzumoa. Makuta vastasi samalla mitalla. Voimien osuessa yhteen kuilun keskellä paineaalto heitti kummankin taistelijan seiniin. Alus tärähti. Arkkienkelin sydämen lyönnit alkoivat kuulua epäsäännöllisinä.
”Sinä menet mereen… sinä putoat yhdessä rakkaan Arkkienkelisi kanssa”, Matoro huohotti. Nimda poltti hänen valkoista nyrkkiään, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli iskettävä lisää. Oli murskattava makuta.
”Kyllä!” Abzumo huudahti. ”Iske minua. Iske lisää. Antaa tulla!”
Hänen viittansa liehahti peittäen maailman. Se laskeutui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin – kumpaankaan liikkeeseen ei ollut kulunut lainkaan aikaa, tai siltä ainakin tuntui. Kun kangas laskeutui lepattaen, se paljasti takaansa esiin leijailevia palloja. Eri värisiä, eri kokoisia, kaikki hehkuvia ja täynnä vaarallisen näköisiä piikkejä sekä lonkeroita. Makuta syöksähti kohti Matoroa ja iski tätä käsiinsä ilmestyneellä viikatteella, jonka tämä torjui vaivoin miekallaan. Yksi pallo leijaili Matoron jalan luokse ja tarttui siihen lonkeroillaan. Se puristi itsensä tiukasti kiinni toan jalkaan lävistäen sen samalla piikeillään.
Matoro parkaisi ja oli menettää päänsä. Muutkin pallot yrittivät kouria Matoroa lonkeroillaan, ja toa ei voinut estää niitä ollessaan liian kiireinen Abzumon iskujen torjumisessa. Sitten Matoro tunsi, kun Oraakkeli nousi hänen hartioilleen seisomaan ja tarttui kiinni lähimmän pallon lonkerosta ja paiskasi sen kohti makutaa, joka teki nopean väistöliikkeen. Käytä alitajuntaasi, Oraakkeli viestitti ja sieppasi miekan Matoron kädestä. Ja hanki uusi miekka.
Matoro ajatteli miekkaa, parasta ikinä näkemäänsä – Ämkoon kantamaa katanaa, ja sellainen ilmestyi hänen käsiinsä. Oraakkelin torjuessa piikikkäitä hehkuvia lonkeropalloja Matoro kävi jälleen Abzumon kimppuun. Tämä heilautti viikatteensa varren kohti yhtä palloa, joka lähti saamallaan liike-energialla uskomattoman nopeasti liikkeelle. Ja osui Matoron vatsaan.
Toa ähkäisi ja taipui kaksinkerroin, mikä sai piikkisen pallon tunkeutumaan myös hänen rintakehäänsä. Abzumo syöksähti eteenpäin ja huitaisi häntä kohti, jolloin Oraakkeli torjui iskun osittain ja sai piikkipallon käteensä. Abzumon osittain torjuttu isku osui Matoroa oikeaan pohkeeseen, johon repeytyi suurempi haava, kuin järjen mukaan olisi pitänyt. Makuta virnuili Matoron perääntyessä ja repiessä piikkipalloa vatsastaan. Oraakkeli oli repinyt raa’asti omasta kädestään irti palleron ja paiskannut sen muita palloja päin.
”Ovatko isojen poikien leikit liian rajuja pikku Matorolle?” Abzumo rääkyi ilkkuvalla sävyllä. Hikipisara vierähti Matoron naamiolta ja tipahti tyhjyyteen.
Oraakkeli huiteli edelleen palloja. Matoro muisti sanat: Käytä alitajuntaasi. Hänen viereensä alkoi materialisoitua hahmoja. Abzumo tunnisti nämä; Summerganon, Killjoy, kadonneet toverit.
”Ehei, tätä sinä et tee!” Makuta karjaisi, ja hänen sirunsa välähti sinisestä punertavaksi vaihtuen.
Matoron vieressä seisovat hahmot muuttivat muotoaan ennen kuin tulivat täysin näkyviksi.
Matoro katseli kauhuissaan näkyä.
Nuket.
Marionetin silmätön pää tuijotti suoraan hänen sieluunsa Abzumon naurun soidessa taustalla. Sen vieressä seisoi posliininaamainen mustanpuhuva Vatsastapuhuja.
Nuket.
Voi Mata Nui, Nuket.
Matoro taisteli paniikkia vastaan. Nuket. Hän ei selviäisi. Hänen painajaisensa hyökkäsivät. Maailma pyöri vailla muotoa. Kaikki fyysiset muodot olivat kadonneet.
Matoro yritti torjua vihollisensa hänen mielensä sisältä henkiin tuoman Marionetin iskun. Hän epäonnistui, ja ajatuksen voimalla luotu miekka lensi ja särkyi. Toa sai valkoisen olennon miekasta iskun rintapanssariinsa, mutta onnistui väistämään seuraavan täpärästi. Hän yritti keskittyä sirun voimaan, mutta ei kyennyt. Pelko lamaannutti. Abzumo nauroi jossakin miljardien ja taas miljardien kilometrien päässä. Hän oli yksin keskellä tyhjyyttä. Hirviön nauru kaikui kaikkialla.
Oraakkeli kutsui häntä. Matoro ei saanut telepaattisesta viestistä selvää, mutta rohkaistui jo sen äänensävystä. Ei, hän ei ollut yksin. Ei koskaan olisi.
”Sinulla saattaa olla nuket”, Matoro huohotti. Hän torjui luomallaan voimakentällä Marionetin iskun. Toa tunsi päässään Abzumon lamaannuttavan telepaattisen hyökkäyksen.
”Mutta minulla on kohtalo täytettävänä”, hän jatkoi äärimmäisen päättäväisellä ja jääkylmällä äänellä.
”Etkä sinä voi tulla sen tielle.”
Beeta hehkui sinistä valoaan entistä kiivaammin korventaen pimeyden olennon silmiä.
”Et koskaan.”
Silloin tuhannet valkoisen ja sinisen väreissä hohtavat ohjukset syöksyivät ilmaan Beetasta, ja koko maailma tuntui räjähtelevän. Abzumo huusi. Maailma ympärillä mureni. Todellisuus valitti Nimdan voiman alla. Matoro syöksyi epäinhimillisellä nopeudella kohti Makutaa ja iskeytyi tätä vasten. Makuta ei ehtinyt torjua omalla sirullaan, vaan Beetan voima moukaroi Abzumon ensin kovaa seinään ja sitten alas sinisten paineaaltojen saattelemana. Matoro väisti juuri ja juuri Abzumon luomien massiivisten terien iskun, jotka lensivät kovaa kuilun päällä roikkuvaan sydämeen. Koko alus vavahteli.
Seuraavaan iskuun Matoro ei ehtinyt reagoida, kun Abzumo syöksyi häntä päin Nimdan voimalla. Toa tunsi Abzumon makutankouran puristuvan hänen ehjän kätensä ympärille luita murskaavalla voimalla.
”Anna tänne ssssse”, hirviömäinen ääni sihisi. ”Sssse kuuluu minulle.”
“Ei… ikinä!”
Matoro yritti käyttää siruaan, mutta ei kyennyt keskittymään. Makuta väänsi hänen nyrkkiään väkisin auki. Kun Matoro tunsi yhden sormistaan murtuvan, hän ei voinut enää mitään. Abzumo kouraisi sirun, maailma muuttui silmänräpäyksessä pimeäksi ja ankeaksi kuiluksi, jossa Matoro oli putoamassa Oraakkeli vaivoin mukanaan kohti kuolemaa.
”Ssssinä kadut tuota vielä”, Matoro kuiskasi ja laukaisi harppuunansa. Se osui kuolettavalla tarkkuudella Abzumoa vasempaan ranteeseen. Ennen kuin Makuta ehti käyttää siruja, jään toan prototeräksinen harppuunanterä lävisti hänen oikean kämmenensä. Epsilonia puristava nyrkki heltyi, mutta ei irrottanut.
Abzumo keskittyi murskaamaan hänessä roikkuvan vihollisen Beetalla, mutta ennen kuin hän ehti tehdä mitään, toa harppuunoi itsensä korkealle Makutan yläpuolelle, edelleen kiinni kummassakin Makutan kädessä. Varjojen herra yritti ampua toaa salamalla, mutta Jään Toa torjui iskun jäisellä kilvellä. Valkomusta toa ampui takaperinvoltissa Makutaa selkään harppuunalla, repäisten sen putoamaan alas toan mukana. Toa ampui vielä kerran ylöspäin, aiheuttaen Abzumon iskeytymisen kovaa kuilun seinään. Epsilon putosi pimeyden olennon kädestä loistaen yksinäistä valoaan pimeässä kuilussa. Nyt sydän oli kaukainen piste ylhäällä, kun taas alhaalla odottava pudotus ilman halki oli yllättävän lähellä.
Toa ampui kädestään jäätä Abzumoon, joka ei ollut vielä toipunut iskuista. Kumpikin käsi sotkeutuneena harppuunan teräskaapeliin Makuta ei voinut tehdä vastaiskua Matoron syöksyessä alaspäin, kohti Nimdan sirua. Hän nappasi sen ilmasta, ja maailma muuttui jälleen värien ja valojen leikkikentäksi. Selällään putoava Matoro keskitti kaiken tahdonvoimansa hyökkäykseen Abzumon mieleen, ja telepaattisen hyökkäyksen havaitessaan Abzumo teki samoin.
Nimdat iskivät toisiinsa viimeisen kerran.
Pimeys.
Kaikkialla oli mustaa. Destralin synkät muodot varjostivat koko maailmaa. Merenrannassa mustalla rannalla käveli kaksi hahmoa.
”Makuta Nui, minä pyydän. Et sinä voi tehdä tätä.”
”Minulla ei ole enää mitään lisättävää siihen, mitä sanoin aiemmin.”
”Mutta… aiotko sinä…?”
”Kyllä. Hylätä koko projektin.”
Kaikkialla on valkoista. Kaukaisuudessa jylhät vuoret seisovat ylväinä puhtaan sinistä taivasta vasten.
”Ei, minä en ole sinun veljesi. Haluatko tietää mikä meitä kahta erottaa, erottaa kuin Athia ja Atheonia?”
Matoro katseli kahta hahmoa. Nämä puhuivat. Hän ei voinut puhua. Hän vain katseli. Hän vain kuunteli, hän ei kuulunut sinne, hän vain tarkkaili.
”Ja silti sinä väität olevasi Ath”, ääni vastasi pisteliäästi.
Matoro näki pesän. Pesän täynnä toukkia. Nukkuvan kuin vauvat. Hän ei tuntenut vihaa niitä kohtaan juuri nyt.
”Sinäkö kontrolloit sitä? Oletko koskaan ajatellut, että sinä vain käytät sitä. Mutta jos se vastustaisi sinua, mitä sinä muka voisit tehdä? Et mitään.”
Makuta Nui astui veneeseen. Destral oli jäämässä taakse. Makutat jäisivät taakse.
”Siinä tapauksessa et tosiaankaan tiedä kaikkea. Se elää, Abzumo. Se elää ja sillä on oma tahto. Se tottelee sinua tasan niin kauan kuin se hyötyy siitä. Mutta kun sinusta ei ole enää hyötyä, kun olet vain käytetty kuori, se murskaa sinut.”
Matoro tunsi Abzumon vihan. Mutta ei inhoa, ei sitä inhoa, joka yleensä oli käsin kosketeltava.
Oraakkeli avasi silmänsä. Kaikki oli tuntunut jähmettyvän Nimdojen iskeytyessä toisiinsa. Sininen energia oli polttanut kuilun seinät entistäkin mustemmiksi ja suuntautunut suoraan ylös, suoraan sydämeen. Vaikka matoran yritti miten kuunnella, hän ei kuullut enää sen lyövän. Hän ravisteli Matoroa, jonka harppuuna oli edelleen kiinni seinässä. Toa vastasi jotain hitaasti ja vaikutti sekavalta.
”Mitä se oli”, Matoro piteli päätään. Abzumoa ei näkynyt, hän oli ilmeisesti pudonnut.
”Mitä tapahtui?” Oraakkeli kysyi.
Matoro ei kuitenkaan ehtinyt vastata, sillä Abzumo syöksyi kovaa vauhtia ylös. Makuta leijui ilmassa vähän matkan päässä Matorosta. Se näytti entistäkin murhanhimoisemmalta.
Ilman sanaakaan varjojen herra iski viikatteellaan, mutta Matoro väisti sen irrottamalla harppuunansa seinästä. Välittömästi toa ampui uuden terän vastakkaiseen seinään sivaltaen samalla Abzumoa selkään. Makuta kääntyi ja sivalsi kohti toaa. Matoro väisti sen ja hyppäsi seinästä kohti makutaa. Makuta väisti toan iskusarjan ja löi kohti Matoroa. Toa syöksyi harppuunallaan ylöspäin pakoon viikatteen tieltä. Abzumo syöksyi ylös, mutta Matoro pudottautui alas ja ampui samalla harppuunalla Abzumoa selän panssarointiin.
”Ssssinä ssse jakssssat leikkiä naruilla. Lopeta tuo ja taistele kuin toa, niin kuolemasi saattaa olla vähemmän kivulias!” Makuta karjui.
”No jos naruilla leikkiminen käy noin jopa makutan hermoille, taidan jatkaa tätä”, Matoro huusi. Hänen äänensä oli uhmakas ja kuulosti varmemmalta kuin hän olikaan.
Abzumo pysähtyi paikalleen ja jäi leijumaan ilmaan. Hän katsoi allaan roikkuvaa toaa, joka oli nyt tarttunut kiinni seinään. Matoro tuijotti takaisin makutaan, joka alkoi hykerrellä mielipuolisesti.
”Minun ei tarvitse sietää ssssinua”, hän lausui juhlallisesti ja suuntasi kätensä kohti Matoroa. Violetti liekkipatsas syöksähti kohti toaa, joka heilautti itsensä kauemmas kohdasta. Vilkaistessaan kohtaan, jossa oli hetki sitten ollut, Matoro huomasi metalliseinän sulavan muodottomaksi, suorastaan nestemäiseksi.
”Sssinä hölmö! Te toat luulette olevanne niin kykeneviä, voimakkaita. Te aliarvioitte makutain voiman.”
Abzumo alkoi suorastaan säteillä violettia valoa, jota Matoro katsoi parhaaksi varoa. Toa hyppeliä seiniä pitkin kuin hämähäkki ja väisteli säteitä, jotka muuttivat seinän reikäjuustoksi. Oraakkeli roikkui mukana parhaansa mukaan ja vilkuili ympäriinsä etsien pakotietä.
”Ssssinä olet hidassss!” makuta sihisi, ja Matoro tosiaan tunsi olevansa hidas. Hän oli hidas. Hänen vauhtinsa oli muuttunut käsittämättömän hitaaksi. Hän manipuloi gravitaatiokenttää, Oraakkeli päätteli. Matoro kuuli tämän ajatukset ja vihasi Abzumoa sydämensä pohjasta.
”Kuolkaa”, makuta kuiskasi. Hän nosti kätensä kohti Matoroa ja laukaisi mustan nestemäisen näköisen varjoenergia-aallon. Spiraalina pyörivät tummanpunaiset ja mustat kiemurat lähestyivät jään toaa hitaasti mutta varmasti.
Hitaus, Matoro ajatteli. Tästä ei voi paeta. Käytä Nimdaa, Oraakkeli viestitti. Se on ainoa keino.
Matoro yllättyi suuresti Oraakkelin ehdotuksesta, mutta hänen vaihtoehtonsa olivat tosiaan lopussa.
Matoro keskittyi siruunsa. Se alkoi hohtaa, tosin huomattavasti heikommin kuin vielä jokin aika sitten. Juuri, kun Abzumon violetti massa oli osumassa kaksikkoon, sininen kupla ympäröi heidät torjuen iskun. Välittömästi Matoro käytti Nimdaa saadakseen kovemman vauhdin ja syöksyi kovaa Abzumoa päin. Makuta ei ehtinyt väistää ionikatanaa, joka teki syvän viillon makutan prototeräksiseen panssariin. Abzumo huitaisi kynsillään Matoroa vatsaan, iskien tämän alas. Toa ampui nopeasti harppuunalla makutaa jalkaan ja heilautti itsensä kohteensa taa. Abzumo torjui vaivoin jään toan miekaniskun.
Kuilu tuntui kallistuvan. Matoro ajatteli sen olevan jokin Abzumon temppu, mutta makuta näytti olevan yhtä hämillään kuin toakin. Kuilu tosiaan kallistui. Se tarkoitti sitä, että Arkkienkeli kallistui.
Sydän.
Se ei enää lyönyt. Matoro tajusi sen vasta nyt. Hän tajusi myös sen, että Arkkienkeli oli putoamassa.
”Taisin jo sanoakin sinulle, että menet vielä mereen rakkaan aluksesi kanssa”, Matoro sanoi. Kuilu tuntui pimenevän. Siellä ei ollut enää punaista kajoa.
”Ja ssssinä tulet mukanamme”, makuta sanoi. Ääni kuului kaikkialta varjoista.
”En tänään”, Matoro totesi viileästi. Hän ponnisti kuilun reunasta ja hyppäsi makutaa kohti. Kuilun seinät olivat kohta melkein 45 asteen kulmassa.
Varjot hyökkäsivät joka suunnasta toan kimppuun. Ne tavoittelivat häntä, ainutta vielä valkoista aluetta pimeydessä. Toa oli nopeampi, ja osui täydellä voimalla Abzumoon. Hän ampui lähietäisyydeltä suuren iskun jäätä makutaa kohti, mikä sai varjot kaikkoamaan hetkeksi. Abzumo huitoi raivoissaan viikatteellaan poispäin hyppäävää toaa. Matoro perääntyi kaltevan kuilun seinän luo, johon hän oli muodostanut jäisiä portaita. Makuta hyppäsi hänen kimppuunsa, ja taisteluparin aseet kohtasivat. Lopulta ionikatanan kirkkaana hehkuva terä osui viikatteen varteen. Ase napsahti poikki.
Matoro kiitti mielessään Killjoytä tämän upeasta aseesta. Abzumo yritti iskeä tappavat kyntensä toaan, mutta tämä torjui yrityksen miekallaan. Kuitenkin selkeästi fyysisesti vahvempi makuta alkoi painaa toan miekkaa alemmas ja alemmas.
”Kaikki on turhaa, Blackssssnow. Et voi voittaa minua. Et edesss Nimdalla”, Abzumon ääni kaikui toan korvissa.
”Tuhoan sinut. Syön sinun omahyväisyytesi. Saan voimaa uhkarohkeudestasi”, ääni jatkoi. Abzumon naamio hohti kammottavasti. Matoro tunsi sen otteen kehossaan. Naamio imi kaikki positiiviset ajatukset, se imi rohkeuden taistella ja elämänhalun selviytyä.
”Te toat kuvittelette olevanne jaloja, kun kieltäydytte todellisista voiman naamioista. Kanohi Avsa syö kaiken, minkä kuvittelitte olevan puolellanne.”
”Katsotaan, mitä sen naamion takaa löytyy!” Oraakkeli huusi, ja sillä hetkellä Abzumo tajusi unohtaneensa matoranin.
Matoran tarttui kanohi Avsaan ja alkoi repiä sitä. Abzumo karjui ja iski kynsillään Oraakkelia. Oli kuitenkin liian myöhäistä. Ionikatana painui Abzumon prototeräksiseen rintahaarniskaan. Tuhannet äänet varjoissa tuntuivat karjuvan, kun toan hehkuva miekka lävisti makuta-haarniskan. Vihreää kaasua nousi ilmaan haarniskan aukosta makutan kehon muuttuessa pikku hiljaa liikkumattomaksi. Se lähti valumaan alas kuilua pitkin.
Ämtur, tulkaa Arkkienkelin alle. Nopeasti. Matoro lähetti telepaattisen viestin. Sitten hän nappasi Oraakkelin mukaansa ja hyppäsi alas, kohti kuilun pohjalla kajastavaa päivänvaloa ja pudotusta mereen.
Seuraavan kerran kun Matoro katsoi taakseen, hän oli harppuunoinut itsensä Ilmaraptoriin ja katsoi valtavan mustan pallon putoavan mereen saaren edustalle. Hän tunsi olevansa onnellisempi kuin aikoihin.
Musta katedraaliplaneetta upposi savuavana Hopeiseen mereen. Rakenteet sortuivat. Rautaketjut irtoilivat korviariipivän äänen myötä. Höyryävän vanan taaksensa jättävä Laivaston rautalintu aloitti matkansa kohti pohjoista.
Kirjoittamiseen osallistuivat Manfred, Gurvana, Matoro ja Bate.
