Avainsana: Abzumo

Matoro avasi raskaat silmäluomensa. Kaikkialla hänen ympärillään sokaiseva punainen hehku ja mustana virtaava maailma pyörivät toistensa ympärillä ja hänen sisällään, ulkonaan ja kaikkialla muuallakin. Hän sulki silmänsä melkein heti ne avattuaan. Hän ei tuntenut juuri mitään – jotain kuumaa valui hänen päälleen ja joka puolella punainen hehku sai hänet tuntemaan helvetillistä tuskaa, mutta muuten hän ei tuntenut niin mitään. Meteli oli hirveä: Matoro tunsi kuuloelintensä hajoavan. Järjestelmällisesti sortuva rakennus rämisi taustalla, liekit rätisivät – ja Mata Nui varjelkoon – jossakin räjähti ja lujaa.

Tuntui kuluvan ikuisuus, eikä Matoro tiennyt, oliko tajuissaan, järjissään taikka elossa. Maailma ei muuksi muuttunut, vaikka hän kuinka toivoi, mutta ajatella hän ei juurikaan jaksanut.
Sitten ylimääräinen ääni iskeytyi hänen vasemmalta puoleltaan häntä kohti; tömähdyksestä toa päätteli jonkin pudottautuneen lähelle. Askel, toinen. Varjo peitti Matoron silmäluomien läpi verkkokalvoille piirtyvän hehkun.

Hetken ajan kaikki oli liikkumatta ja vain tuli rätisi – kuin vastamaalattu taulu, jonka punainen väri ei ollut kuivunut ja valui nyt pitkin kangasta pilaten mestariteoksen, hiljaisuuden.
”Sinun kohtalosi ei ole kuolla täällä”, sanoi hiljaa ääni, joka kuulosti Matorosta etäisesti tutulta, mutta jota hän ei tunnistanut. Ei hän yrittänytkään tunnistaa. Hän halusi vain kuolla.
”Ei tämä ole sinun kohtalosi, Matoro Mustalumi.”
Matoro tunsi kohoavansa ilmaan. Hänen olonsa oli höyhenenkevyt. Kuin taivaista putoava kukkanen, jonka ilkeä jänis syö spiraalina pyörivässä syaaninvärisessä psykoosimaailmassa. Järki alkoi jättää.

Sitten koko maailma romahti, ja Matoron tietoisuus sammui.

Seuraava havainto oli kipu. Matoro ei uskaltanut avata silmiään. Hän ei uskaltanut ajatella kuolemaa. Hän ei uskaltanut liikuttaa lihastakaan.
Mutta täytyihän hänen olla elossa, jos hän kerran tunsi tuskaa. Hän raotti toista silmäänsä.
Kun silmäluomi raottui, pirullisen kirkas vitivalkoinen valo porasi tiensä läpi Matoron tajunnan. Kivusta ärähtäen Toa sulki silmänsä ja suojautui kaksoisaurinkojen polttavilta säteiltä kämmenensä alle.

Kipu valtasi jokaisen sopukan jään Toan ruhjeisessa ruumiissa. Erityisen pistävästi se viilsi kohtaa, jossa Toalla oli joskus ollut toinen käsi.
Kipu oli kuitenkin joskus helpottavaa. Se tarkoitti, että ruumis taisteli vielä.

Korkeuksista, maassa makaavan soturin yläpuolelta voimakkaasti puhaltava tuuli yritti turhaan viilentää trooppisen ilmaston polttavaa lämpötilaa ja laimentaa jossain vielä roihuavan tulipalon savua, mutta ei onnistunut siinä.
”Sinä olet taistelija”, matala ja synkkä, mutta rauhoittavan pehmeä miesääni sanoi jostain yläpuolelta. ”Ja olet voittanut kädenväännön itse Kuoleman kanssa jo toisen kerran. Arvostan sitkeyttäsi, toa Matoro.”

Matoro avasi hitaasti suunsa ja tunsi trooppisen ilmaston ja polttavan kivun vaikutuksen. Toan suu oli täysin kuiva. Jään Toa yritti pakottaa sanoja ulos kurkustaan, mutta ulos tuli vain kuivia yskäisyjä. Veri, teräs ja tuli maistuivat yhä voimakkaasti siinä kuivassa kanjonissa, jota voisi myös kutsua Matoron suuksi.

Sekunneissa jotain oli Matoron huulilla.
”Juo.”

Palmunlehden nahkea pinta kosketti toan kasvoja, ja taivaallisen raikas sadevesi kaatui tämän suuhun, kastellen myös valkoisen naamion. Hetken aikaa nieleskeltyään ja mietiskeltyään valkoinen Toa rykäisi ja pakotti yhden, epäselvän sanan ulos kurkustaan.
”… kuka?”

Puhuja oli hetken hiljaa. Matoro olisi katsonut tämän suuntaan, jos olisi uskaltanut avata silmänsä. Tuska oli liian suuri.
”Ystävä”, vuosisatoja kokeneen olennon ääni sanoi.

”Niin, niin”, Matoro vastasi pudistellen kivun ja säryn karusellissa vielä pyörivää pääkoppaansa. ”Mutta onko sinulla nimikin?”

Taas yksi mietiskelevä hiljaisuus. Äsken puhunut hahmo otti muutaman askeleen kauemmas samalla kivisellä lattialla, jota vasten Matoro tajusi makaavansa.
Olennon askeleet pysähtyivät ja kivuissaan kouristeleva Toa tunsi, kuinka elämää kovempaa kivilattiaa pitkin kaikuvat tärähdykset koskivat hänen selkärankansa. Toan koko ruumis oli vieläkin arka. Sitten olento taas puhui.
”Kyllä.”

Matoro raotti silmiään hieman hämmentyneenä.
”Olisiko… mitenkään mahdollista, että kertoisit nimesi?”

Taas yksi piinaava hiljaisuus. Matoro keskittyi kuuntelemaan puhujan hengitystä.
Hetken päästä puhuja hymähti.
”Pahoittelut, ystäväni, mutta se antaisi vastauksia janoavalle sielullesi vain lisää kysymyksiä. Vaarallisia kysymyksiä. Sellaisia kysymyksiä, joihin sinun kannaltasi ei ole terveellistä tietää vastauksia.”
Äänen haltija otti askeleen. Sitten se otti viisi lisää. Pian olento oli aivan Matoron vieressä ja kumartui.
”Mutta jotkut kutsuvat minua Oraakkeliksi.”

Matoro sai vihdoin silmänsä auki ja oli kuin säkkipimeän kammion portit olisivat auenneet. Erityisen polttavat tropiikin aurinkokaksoset kuumottivat Toan kasvoja ja tekivät näkemisestä äärimmäisen vaikeaa. Aivan Toan pään viereen oli kumartunut matoran.
Matoran oli vanha. Sitä ei ruumiista nähnyt, mutta pienellä soturimunkilla oli niskansa päällä satoja, ehkä jopa tuhansia vuosia. Sen näki olennon punertavista silmistä, jotka arvioivat Matoroa hiljaisesti. Sen näki myös sinisestä, punaisin ath–kielisin rukoustekstein koristellusta Pakarista, jonka pinta oli haalentunut melkein valkoiseksi. Vuosisatojen kulutuksen voimanaamion pintaan repimät halkeamat ja naarmut muodostivat matoranin kasvoille labyrinttimaisen, epäsymmetrisen kuvion. Naamio ei kuitenkaan kaikesta huolimatta näyttänyt kuluneelta. Se oli vanhentunut yhtä arvokkaasti kuin kantajansa. Trooppisten kaksoisaurinkojen lämmin loiste heijastui sinipunaisesta rukousnaamiosta ja sen halkeamista Matoron kasvoille, piirtäen kuviointinsa valolla myös jään Toan naamiolle.
Sininaamioinen vanha matoran kantoi yllään mustaa viittaa, joka peitti sen ruumiin kokonaan. Siinä kohtaa viittaa, jonka alla oli Oraakkeliksi itseään kutsuvan olennon vasen olkapää, oli repeämä viitassa ja vanhoja verijälkiä.

Vaikka Matoro kuinka yritti, hän ei voinut olla tuijottamatta matoranin olkapäävammaa.
”Sinä vuodat”, jään Toa sanoi heikosti.
Vanhan soturimunkin jämerät kasvot eivät värähtäneetkään. ”En enää, Toa Matoro. Tyrehdytin oman vuotoni. Nyt jäljellä on vain kipua”, Oraakkeli sanoi rauhallisesti ja otti vaalean käden esiin viitan alta, naputtaen otsaansa. ”Ja suurin osa kivusta on mielessä. Ehkä joskus opit voittamaan omasi.”

Matoro katseli soturimunkkia hämmentyneenä. Palovammat ja ruhjeet säteilivät kipuaan ympäri jään Toan vammautunutta kehoa. Ajatteleminen oli vaikeaa. Matoron viimeinen muistikuva katedraalin tapahtumista oli erehtymättömän kivulias, polttava ja riipivä, mutta juuri siksi niin samea.
Vanha soturimunkki katsoi sinisestä Pakaristaan Matoroa värähtämättä. Jostain syystä Toa tiesi välittömästi, että hänen pelastajansa katsoi suoraan hänen sieluunsa.

”Sinä…” jään Toa sanoi räpytellen silmiään vielä turtuneena. ”Sinä… ’Oraakkeli’. Pelastit minut sieltä.”

”Pitää paikkansa.”
Matoro oli hiljaa hetken.
”Minun… pitäisi kiittää.”

Oraakkeli hymähti, mutta matoranin kasvot pysyivät vakavina. ”Auttavatko kiitokset sinua eteenpäin, Toa Matoro? Auttavatko kiitokset pelastamaan ystäväsi pahimman tuntemasi Atheonin demonin kynsistä? Auttavatko kiitokset sinua todistamaan velilleni ja siskoilleni, että katedraalin tulimyrsky ei ollut syytänne?”

Matoro katsoi oudoksuen Oraakkelin silmiin ja hänestä tuntui entistä enemmän, että matoranin lempeä, mutta oudon läpitunkeva katse porautui hänen sieluunsa. Jään Toa ei keksinyt minkäänlaista sanottavaa.
”Anteeksi… me emme…”

”Älä – pyydä – anteeksi”, Oraakkeli pisti tiukasti. ”Älä edes harkitse, Matoro Mustalumi. Ystäväsi ovat hengenvaarassa. Samoin nainen, jonka elämä on tärkeämpi kuin meidän kahden yhteensä. Siru maailman voimakkaimmasta aseesta on vaarassa. En pyydä sinua etsimään syyllisyydentunnettasi ja matelemaan edessäni kuin Raman toukka.”

Oraakkeli sulki suunsa, mutta ei lopettanut puhumista. Matoron silmät laajenivat äärimmilleen, kun hän ymmärsi kuulevansa sinistä Pakaria kantavan hahmon seuraavan lauseen tajuntansa sopukoista.

Pyydän sinua auttamaan, toa Matoro.

Jään Toa nosti päätään kivisestä lattiasta ja haukkoi henkeään. Oraakkelin silmät olivat punaisemmat kuin koskaan aikaisemmin.
”Olet telepaatti”, Matoro sanoi unohtaen hetkellisesti ruumistaan piinaavan tuskan.
Oraakkeli nyökkäsi syvään, ja matoranin silmien punainen hohde katosi. ”Pahoittelen, jos tekoni oli liian tunkeileva. Tarkoitukseni ei ollut koskea mieltäsi enempää kuin oli tarpeellista, toa Matoro.”

”Miten… miten sinun kaltaisesi voi olla telepaatti?” Matoro kysyi räpytellen silmiään. ”Tarkoitan… matoran.”

Oraakkeli hymyili. ”Jotkut historian voimakkaimmista telepaateista löytyvät Ce–Matoraneista, Toa hyvä.”
Matoro nousi hiljalleen istumaan. Se oli hidasta ja tuskallista, mutta lopulta jään Toa sai riuhdottua itsensä istuma–asentoon kivisen tasaisen lattian päälle.
Auringot lämmittivät toan niskaa, ja hän hieroi kämmenpohjiaan pureskellen Oraakkelin sanoja. Palovammat Matoron jaloissa ja käsissä eivät olleet kauniita, mutta ne parantuisivat.
”En ymmärrä… Oraakkeli”, Matoro sanoi. Hän nosti kivilattiaa skannanneen katseensa vähitellen Oraakkelin jaloista tämän kasvoihin. ”Kaikella kunnioituksella, mutta sinä et ole Ce–Matoran.”

Oraakkeli ei vastannut hetkeen.
”Lienee vain hyvä asia, että en näytä naiselta.” Matoran–soturimunkin vanhoilla kasvoilla oli ilme, jota olisi voinut väittää ilkikuriseksi, jos rauhallisuusvalan tehneen uskovaisen kasvoja ei olisi ollut lähes mahdoton lukea. Matoro ei reagoinut vitsiltä kuulostavaan lausahdukseen puolin tai toisin.
”Voinko kysyä, miten on mahdollista, että… pääsit pääni sisälle?”

”Kysyminen ei ole koskaan kiellettyä. Luulen kuitenkin, että vastaus lahjani alkuperästä ei toisi sinulle minkäänlaista tyydytystä.”
Oraakkeli katsoi hetkeksi taivaalle ja hieroi kämmenellään leukaansa.
”Joku voisi kutsua sitä tosin kiroukseksikin. Itse en ole ihan varma, kumpaa mieltä itse olen. Sanon kuitenkin vain, että yllätyt todella helposti soturiksi, joka on nähnyt omilla silmillään mieliä lukevan Visorakin… ja ritarin, jolla ei ollut kasvoja.”

Matoro kalpeni.
”En tajua”, Matoro pakotti ulos suustaan. ”En tajua ollenkaan.”

Oraakkeli ei ollut lukenut Matoron mieltä. Sen telepaattista naamiota kantava Toa tiesi. Hänen suojauksensa oli ylhäällä. Vaadittiin ehkä jopa joku makutan tai Visokin tasoinen murtamaan Matoron suojaus. Matoran ei olisi voinut tehdä sitä edes silloin, kun Matoro oli ollut tajuton, sillä Cencordilla oli hyvin hyödyllinen, mutta myös hieman aavemainen tapa toimia itsekseen.
Silti Oraakkeli tuntui tietävän kaiken.

”Tiedän, mitä aiot kysyä”, sanoi matoranin muinaista viisautta tihkuva ääni. ”Aiot kysyä, miten tiedän niin paljon Klaanistanne.” Soturimunkki puhui Matorolle, mutta katseli ikikesäistä, kirkkaansinistä taivasta ja sillä lentäviä lintuja, jotka valkoisine siipineen muistuttivat sitä, miltä isä Athin enkelien kerrottiin näyttävän.
”Ja en saa vastausta?” Matoro sanoi masentuneena.

”Et”, Oraakkeli vastasi. ”Pyydän anteeksi, ystäväni. Ehkä jonain päivänä.”

Matoro huokaisi. Vain salaisuuksia varjoissa. Jään soturi tunsi hetki hetkeltä enemmän, että salaisuuksien verkko hänen ympärillään oli liian iso ja käsittämätön.
Ja jonain päivänä se söisi hänet.

”Mikä on vikana?” Matoro sanoi epätoivoisesti. ”Luotat minuun tarpeeksi paljon pelastaaksesi minut, mutta et suostu kertomaan mitään?”
Oraakkeli tuntui sivuuttavan koko kysymyksen. Hän kurotti vanhalla kädellään kohti taivaan lintuja, mutta laski kätensä hetken jälkeen. Soturimunkin katse siirtyi pois taivaasta ja kädet rukousasentoon. Oraakkeli sulki silmänsä ja näytti rauhoittuneemmalta kuin jopa kuolleet.
”Kysyt vääriä kysymyksiä, ystäväni”, sanoi ääni, jossa ei ollut jälkeäkään pelosta, ahdistuneisuudesta tai vihasta. ”Ja et anna sitä, mitä itse vaadit.”

”… mitä niin?”

”Vastauksia. Saavuin liian myöhään saarelle. Tiesin, mitä Bartax suunnitteli, mutta olin… hidas ja naiivi”, Oraakkeli sanoi avaten silmänsä. ”Ja juuri nyt sinä olet ainoa toivoni, toa Matoro.”

Matoro, joka oli pannut takaisin maaten, yritti nyt nousta uudestaan istuma–asentoon, mutta ei onnistunut, vaan lysähti takaisin, missä makasi.
”Mitä haluat tietää?”
Oraakkeli istahti Matoron viereen asettaen jalkansa ristiin. ”Minulla on tapa antaa takaisin samalla mitalla kuin minulle annetaan, toa Matoro. Sinä annat minulle vastauksia… ja minä annan sinulle vastauksia.”
Matoran–soturimunkki katsoi Matoron sinisiin silmiin tiukasti. ”Käykö tämä sinulle?”
Matoro yritti parhaansa mukaan nyökätä, mutta hänen niskaansa sattui, joten hän luovutti ja vastasi myöntävästi sanoin. Oraakkeli vilautti pientä hymyä, mutta se hyytyi. Ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana Matoro näki munkin vanhoilla kasvoilla epävarmuutta.
”Haluan tietää, missä epäonnistuin”, Oraakkeli sanoi synkästi. ”Missä on Pyhä Äiti?”
Matoro pohti hetken. Hänen muistinsa tuntui yhtäkkiä tyhjältä, kuin Abzumo olisi imenyt sen kuiviin nauraessaan hänet liekehtivään kuiluun.

Abzumo.
”Hän on… Makuta Abzumon panttivanki”, Matoro sanoi hitaasti ja koko ajan varmemmaksi käyvällä äänellä. ”Tai sitten hän on kuollut, mutta en usko.”
Oraakkeli porautui Matoron silmiin punertavalla katseellaan. Matoro näki, että soturimunkki ei edes halunnut ajatella kaikkia vaihtoehtoja.
Ensimmäistä kertaa Oraakkeli vaikutti haavoittuvalta. Se oli ihme, kun puhuttiin miehestä, joka ei tuntunut edes huomaavaan olkapäässään ammottavaa reikää.

Soturimunkki oli hyvä salaamaan kaiken paitsi sen, että puhe oli jostakusta hänelle tärkeästä.

”Niin arvelinkin… mutta kiitos”, matoran huokaisi vaitonaisesti. ”Sinun vuorosi.”
Matoro pohti, mihin kysymykseen hän eniten halusi vastauksen.
”Mikä Nimda todella on?”
Oraakkeli tuijotti kivistä lattiaa ja tuntui vastaavan enemmänkin sille.
”Uskontomme tärkein pyhäinjäänne ja universumin vaarallisin psyykkinen ase… mutta sen sinä jo tiesitkin.”
”Tiesin… Et aio kertoa enempää?”
”Haluan suojella sinua”, Oraakkeli sanoi mystisesti. ”Ja Nimdaa. Tiedät hyvin, että jopa sinun vähäisen tietomääräsi edestä on kidutettu ja tapettu jo vuosituhansia. Haluatko sellaista taakkaa?”
Matoro sulki silmänsä ja pudisti hitaasti päätään. ”En tiedä, voinko enää välttää sitä.”
”Oli miten oli, annoin sinulle jo vastauksen. Jos se ei tyydytä… en kai voi pakottaa sinua auttamaan minua. Mutta muista, että pelissä on myös ystäviesi henki.”
Oraakkeli piti pienen tauon. Sitten hän sanoi huokaisten:
”Minulla on vielä kaksi kysymystä. Ensinnäkin… miten pääsit ulos palavasta katedraalista?”
Matoro oli ymmällään. ”Luulin, että pelastit minut sieltä. Joku kantoi minut ulos.”
Oraakkelin ilme ei värähtänytkään. ”Minä löysin sinut katedraalimme raunion ulkopuolelta pahasti haavoittuneena. Jouduin satuttamaan aivan liian montaa rakasta veljeä tai sisarta saadakseni sinut tänne, turvapaikkaan”, matoran sanoi katuen.
”Minä en käsitä… Joku minut pelasti sisältä”, Matoro sanoi ja yritti jälleen kohottautua istumaan. Tällä kertaa hän onnistui. ”Olen pahoillani puolestasi. Seuraava kysymykseni olisi: missä olemme?”

Oraakkeli astahti taaksepäin ja levitti kätensä pyyhkien katseellaan huonetta. Matoro alkoi tarkastella hieman tarkemmin paikkaa, jossa oli. Kiviset seinät olivat täynnä kaiverruksia ja monin paikoin köynnökset peittivät niitä. Katosta puuttui suuri palanen, ja reiästä paistoi kasvillisuuden läpi auringonvaloa. Katon sortuma jatkui huoneen oikeaan laitaan, ja yksi seinistä oli myös täysin murskana liaanien sekä erilaisten saniaisten tunkiessa sisään. Tuulenvire ja aavistus tulipalosta pääsivät sitä kautta huoneeseen, mutta Matoro ei nähnyt reiästä muuta kuin taivasta. Huoneen pinta–ala oli kuusikulmion muotoinen. Yhdessä niistä oli oviaukko, joka johti kivisiin ylös vieviin portaisiin. Ovea vastapäätä olevassa seinässä oli syvennys, jonne Matoro ei juuri nähnyt, sillä istui aika lailla vasemmalla puolella sen vieressä ja ovea vastapäätä. Matoron vasemmalla puolella oli matala koristeellinen puupöytä, jonka päällä oli sideharsoja ja purkki, jonka Matoro arveli sisältävän kipulääkettä.

Ovenkarmi oli koristeellinen ja esitti jonkinnäköistä lintua. Matoron huomio kiinnittyi tällaisiin pieniin yksityiskohtiin. Seinät oli rakennettu hiekanvärisestä tiilestä. Niissä olevat kaiverrukset kuvasivat pitkää laihaa olentoa, jota pienet matoranit kumarsivat. Ath.
”Olet salaisessa viidakkopyhätössä”, Oraakkeli sanoi. ”Tästä eivät monet tiedä, joten täällä olemme turvassa.”

Matoro päätti vilkaista ovea vastapäätä olevaan syvennykseen. Hän laskeutui polviensa ja käsiensä varaan ja kurkisti kohtaan, jossa kuusikulmion kuudennen seinän oli korvannut suorakulmion muotoinen tila. Tilan oli vallannut patsas, joka esitti – mitäpä muutakaan kuin Athia. Tämä oli samantapaisessa asennossa kuin Oraakkeli äskettäin, kädet levällään kuin avoinna maailmalle, toinen jalka taaempana kuin toinen. Kasvojen suurena silmänä toimi valtaisa safiiri, joka tuntui hehkuvan omaa valoaan, vaikka auringon säteet eivät mitenkään siihen yltäneet. Patsasta kehystävillä seinillä oli molemmin puolin patsasta soihtu, joista kummassakaan ei palanut tuli, luultavasti, koska oli niin valoisaa, että Oraakkeli ei nähnyt tarvetta. Matoran katseli toan hämmennystä tämän nähdessä Athin kasvot.
”Sinun ihmetyksesi on suuri”, tämä virkkoi hiljaa. Matoro nyökkäsi vilkaisematta tähän lainkaan. Patsas oli vanginnut hänen katseensa. Lopulta hänen oli pakko kääntää silmänsä katsomaan muualle, sillä safiiri tuntui polttavan hänen verkkokalvojaan. Ja mieltään.

”Tämä paikka on ollut täällä aina”, Oraakkeli selitti ja istui kiviselle lattialle. Istahdettuaan matoran risti jalkasa ja naksautti niskaansa. Ääni tuntui herättävän Matoron transsimaisesta tilasta, johon tämä oli päätynyt. Athista oli tullut hänen uusin kirouksensa.

”Minulla on viimeinen kysymys”, Oraakkeli sanoi, ja Matoro terästäytyi tietäen, että hänen viimeinen kysymyksensä tulisi tämän vastauksen jälkeen. ”Minne makuta on menossa?”
Matoro naurahti hermostuneesti.
”Tietäisinkin.”
”Pelkäsinkin, ettet tiedä. Et tiennyt, onko Mestarini elossa.”
”En valitettavasti”, Matoro myönsi käheällä äänellä. Hänen kurkkuaan kuivasi jälleen. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Lupasin sinulle vielä yhden kysymyksen.”
Matoro pohti tarkkaan. Mitä hänen täytyi saada tietää? Sitten hänen muistinsa alkoi toimia.
”Minä pyydän sinua harkitsemaan edelliseen kysymykseen vastaamista”, hän sanoi ja virnisti. Oraakkeli kohotti kulmiaan.
”Miksi ihmeessä?”
”Minä haluan tietää, mitä tapahtuu, jos sirut joutuvat vääriin käsiin. Mitä niillä voi saada aikaan?”

Oraakkeli katsoi Matoroa suoraan silmiin.
”Eikö Abzumo ole tehnyt selväksi tätä asiaa teille?”
”Ei varsinaisesti”, Matoro sanoi. Hän voi jo paljon paremmin. Muistaessaan parannuskivensä hän tunsi itsensä vielä voimakkaammaksi. ”Tiesin vain hänen havittelevan sitä.”
”Nimda on voimakas esine”, Oraakkeli sanoi vaisusti.
”Minä tiedän sen!” Matoro huudahti niin, että matoran hätkähti silminnähtävästi. ”Minä tiedän, että se on voimakas. Mutta mitä sillä voi tehdä? Mikä se on? Miksi se on niin arvokas, että ihan jokainen haluaa sen käsiinsä?”
”Minä en voi vastata kysymykseesi.”
”Ai et voi! Katso tätä!”

Silloin Matoro tempasi esiin Betan, joka oli ollut hänellä kätkettynä panssareiden alla. Oraakkelin silmät suurenivat ja kohdistivat katseensa siruun, joka Matorolla oli kädessään. Näytti siltä, kuin tämä aikoisi ottaa sirun Matorolta, mutta hillitsi kätensä.
”Siru. Miten sinulla on sellainen?” tämä henkäisi.
”Tämä on Bio–Klaanin hallussa oleva Nimdan siru”, Matoro informoi. ”Me otimme sen mukaan, sillä teidän Mestarinne lähettämässä kirjeessä, joka oli huijausta, vaadittiin sitä.”
”Te ette olisi missään nimessä saaneet luottaa athisteihin niin paljon, että vaarantaisitte sirun”, matoran sanoi katse yhä sirussa. Hänen teki selvästi mieli pelastaa se Matoron käsistä.
”Sadje oli varovaisempi ja epäluuloinen”, Matoro sanoi. ”Toivottavasti hän on kunnossa.”
”Jos tiedän Abzumosta yhtään mitään”, Oraakkeli kuiskasi, ”hän ei ole.”
Matoro nyökkäsi surumielisesti. Ikäviä ajatuksia tuli hänen päähänsä. Hän pohti, mahtoiko Oraakkeli ujuttaa hänen mieleensä jotakin hänen tietämättään.
”Nyt”, toa sanoi vakaasti. ”Sinä kerrot, mikä Nimda on. Ja mihin se pystyy.”
Oraakkeli nousi seisomaan.
”Sinä vaadit mahdottomia!”
”Ei, minä vaadin aivan kohtuullista asiaa. Minut – koko Klaani – on pidetty pimennossa liian kauan.”

Oraakkeli käveli hetken ajan ympyrää huoneen keskellä. Matoro näki hänen pohtivan erilaisia vaihtoehtoja.
”Minä annan tämän sirun sinulle vastineeksi tiedosta”, Matoro päästi suustaan ja tunsi itsensä idiootiksi, sillä hänellä ei ollut valtuuksia antaa sirua pois. Oraakkeli katsoi tiukasti Matoroa. ”Lupaatko?”
Matoro nyökkäsi, vaikka hänen järkensä kielsi häntä. Tätä hän ei voinut ohittaa, ei vain voinut.
”Jos sinä lupaat”, Matoro sanoi hiljaa, ”että se on turvassa.”
Oraakkeli naurahti kolkosti. ”Mitä luulet minun tekevän? Minä yritän pitää sinut turvassa Nimdalta ja Nimdan turvassa maailmalta. Minä yritän pelastaa meidän Pyhän Äitimme. Ja sinä epäilet minua.”
”Sinä itse käskit minun epäillä. Ja niin minä aion. Tästä lähtien epäilen kaikkea, mikä liittyy Nimdaan.”
”Minä…”
Oraakkeli vilkaisi Ath–patsasta. Hän katsoi sen kasvoja, katsoi sen yksinäistä silmää, joka tuijotti takaisin. Avoimet kädet kutsuivat luokseen.

”Matoro. Mitä kuulet nyt, et saa paljastaa kenellekään”, Oraakkeli varoitti. ”Ymmärrätkö?”
Matoro nyökkäsi, vaikka uskoi joutuvansa rikkomaan lupauksensa. Administolle oli kerrottava.
”Nimdan sirut ovat yksinäänkin voimakkaita. Niiden avulla voi tehdä paljon pahaa. Ath–Nuin jääsaarella kahden sirun liitto teki koko kylän väestä aivottomia orjia, jotka palvoivat Nimdaa. Mieti, mitä voisi tehdä kaikilla siruilla, jos ne yhdistetään.”
Matoro mietti. Hän ei halunnut kuvitella. Kuusi sirua.
Kuusi.
”Hyvä on, Toa Matoro Mustalumi”, Oraakkeli lausui hyvin virallisella, vakavalla äänellä.

”Minä kerron sinulle, mitä sirut muodostavat.”

Suuri varjo peitti maan. Kyläläiset hätääntyivät nähdessään valtaisan ilma–aluksen pyyhkivän taivaita heidän yllään. Kaikki olivat tulleet ulos taloistaan nähdäkseen, mitä tapahtui. Ja jotain laskeutui aluksen luota. Nopeasti. Heitä kohti putosi jokin suuri. Se osui keskelle kylää. Valtaisat liekit verhosivat koko kylän, joka katosi olemattomiin ja jätti jälkeensä vain mustan läiskän keskelle saarta. Talot pirstoutuivat molekulaarisen pieniksi palasiksi. Kasvillisuus paloi maan tasalle.

Ilma–aluksen komentosillalla Makuta Abzumo katseli alhaalla roihuavaa näkyä ja hymyili vaisusti. Aluksen ohjaamiseen tarvittava noin kymmenen olennon henkilökunta, joka koostui mustista mitäänsanomattomista olennoista, puuhaili pitääkseen kolossaalisen röhjäkkeen ilmassa.
”Eikö olekin ironista, ysssstävät”, Abzumo virkkoi, ”että tämä meidän aluksemme on suurempi kuin suurin osa nazorakein ilmavoimien aluksissssta?”
Vastausta ei luonnollisesti kuulunut, sillä olennot eivät paljon puhuneet. Abzumo jatkoi monologiaan.
”Vain Tulikärpänen on sssuurempi, ja sssse sssse vassssta ironissssta onkin, eikö. Että Tulikärpänen päihittää Arkkienkelin ssssuuruudesssaan.”
Olennot jatkoivat puuhiaan sanaakaan sanomatta. Makuta alkoi hermostua.
”Sssanokaa jotakin, senkin vätykset!”
Jokainen olennoista käänsi tyhjät kasvonsa Abzumoa kohti ja sanoi geneerisellä äänellä: ”Ironista on, herra. Teemme, kuten käskette.”

Voi tätä elämää, makuta ajatteli. Aivottomat orjat eivät tarjoa minkäänlaista huvitusta. Se on niiden heikkous. Ne eivät pysty inhimilliseen.

”Määränpää on kolmen päivän matkan päässä”, yksi olennoista ilmoitti ohimennen. Abzumo nyökkäsi ja päätti siirtyä vankien luokse. Suurin osa aluksesta oli rakennettu mustasta metallista. Seinät olivat metallia, samoin lattia. Makuta käveli vankiosastolle ja avasi metallisen, täysin umpinaisen oven. Hieman valoa tulvahti sisään pimeään, piskuiseen selliin, jossa roikkui käsivarsistaan kettingeillä seinälle ripustettu pieni hahmo.
”Voitte herätä nyt, rouva”, Abzumo sanoi kylmällä äänellä. Mestari kohotti hieman päätään.
”Saasta”, hän pihisi ja laski katseensa. Sellin lattialla oli hieman kuivunutta verta, ja Abzumo hymyili.
”Äiti–kulta voisi miettiä uudestaan, kuinka puhuu minulle. Vakuutan, että en osaa olla kovin ystävällinen sellaisille, jotka eivät ole minua kohtaan ystävällisssiä.”
”Mitä… väliä”, Mestari sanoi. Hänen oli vaikea hengittää siinä asennossa, johon hänet oli lukittu: hänen käsivartensa olivat suoraan sivuilla ja niihin oli kiinnitetty raudat, jotka roikottivat häntä hieman lattian yläpuolella siten, että hänen jalkansa eivät yltäneet maahan. Hänen kyynärvartensa roikkuivat voimattomina suorassa kulmassa käsivarsiin nähden.
”Sinä et saanut Nimdan sirua”, Mestari sanoi ja onnistui hymyilemään vaisusti. Abzumon hammas rusahti ja tämä sanoi:
”Tällä kertaa. Mutta Epsilon on minun. Sssitä et voi essstää.”
”Jos sinä saat sen sirun, tässä maailmassa on asiat paljon huonommin”, Mestari kähisi. Hän yritti yskäistä, mutta epäonnistui.
”Niin on”, Abzumo murahti. ”Totta totisssesssti on.”
Hän kääntyi lähteäkseen.
”Sssinä et ssssiisss muuta mieltässsi?”
”En. Minä en ikinä muuta mieltäni.”
”Hyvä on.”

Makuta sulki oven hitaasti. Mestari jäi yksin pimeään.
”Typerä nainen”, Abzumo tokaisi, yskäisi kuuluvasti ja jatkoi matkaansa. Hän käveli seuraavan sellin luokse ja avasi oven. Jokin vilahti sellissä ja syöksähti häntä kohti. Nopea käsi tarrasi kiinni Summerganonin kasvoista. Tämä rääkäisi tuskasta, jonka käden antama sähköshokki aiheutti, ja paiskautui takaisin pieneen huoneeseen.
”Tulin vain vilkaisssemaan, miten pärjäät”, Abzumo sanoi myrkyllisesti, ”mutta näemmä jouduin aggresssiivisssen käytöksssen uhrikssssi.”
Suga yritti epätoivoisesti hyökätä uudestaan, mutta makuta paiskasi oven hänen naamalleen.
”Röyhkeätä”, makuta sanoi ja naurahti julmasti.
Seuraavan sellin oven takaa paljastui lattialla sikiöasennossa makaava Sadje.
”Mitä sssinulle kuuluu?”
Ei vastausta.
”Hällä väliä, sssiissss.”
Ovi sulkeutui. Metalliseinistä kaikuvat askeleet loittonivat. Nurkkaan käpertynyt matoran oli ajatustensa vanki. Näin ei ollut tarkoitus käydä. Mestari oli vankina, Matoro todennäköisesti kuollut – ja hänellä oli siru. Abzumo saisi nyt ainakin Epsilonin ja mahdollisesti Betankin, mikäli kyläläiset eivät olleet ehtineet ensin. Kaikki toivo näytti kadonneen.

Iäksi.

[spoil]Gurvanaattori kirjoitteli aika pitkän pätkän tästä.
Pyydän raportoimaan mahdollisista asiavirheistä.[/spoil]

[spoil]PS. 13.5.2025 Matoro korjasi lainausmerkit yms. muotoilut ja muutti ”Blacksnown” ”Mustalumeksi”[/spoil]

[spoil]PPS. 27.1.2026 Matoro samalla poisti YouTube-soittimet, joiden videot olivat vielä olemassa ja siten löydettävissä. Onneksi huomasin tämän, niin pystyin palauttamaan tämän musiikit. t: Manu[/spoil]