Klaanon

Avainsana: Abzumo

  • Gekon kidutus alkaa

    Klaania ympäröivä meri

    Glatorainking päätti seilata pitkin rannikkoa klaanin ympäri ja samalla hiukan vakoilla mahdollisia suunitelmia, hän käänsi veneen sopivan välimatkan päästä kohti rannikkoa, ja asettui epämääräiselle kivirannalle jossa yllätyksekseen huomasi muutakin kuin kuolleita kaloja, kaksi torakkaa… syömässä kuolleita kaloja… Ja ne juttelivat hyvin äänekkäästi.
    ”Tiedätkös ihan kuin täällä olisi jotakin”, toinen torakka sanoi.
    ”Ai kuolleen kalan lisäksi?”, toinen kysäisi.
    ”Ei vaan jotakin… isompaa”.
    ”Toa?”
    ”Niin… toa…”.

    Sitten molemmat käännähtivät ympäri ja näkivät toan.
    ”Toa…”
    Näytti siltä, että nämä torakat olivat erittäin hidasälyisiä.
    ”Toa?”
    ”Niin, toa katso nyt!”
    ”Niin… toa jolla on miekka jolla voi kukistaa teidät…”, Glatorianking lausahti arvoituksellisesti.
    ”Ai sellainen… toa”
    Molemmat katsoivat toisiaan hetken aikaa ja ottivat repustaan jonkin sortin laatikon jossa oli tusina erilaisia aseita heitto ja ampuma aseita.
    ”No niin… toa, nyt me… ammumme… sinut”.
    ”Illasta tulisi lyhyt… lyhyt ja tylsä…”, hän ajatteli.
    Hetken kuluttua, torakt pysivätGlatoriankingiltä apua laittaakseen tykin kiinni jalustaan, sillä eivät sitä itse siihen saaneet.
    ”Kiitos toa, nyt me voi ampua… sinut”.
    ”Eipäs hätäillä!”, Galtorianking otti miekkansa ja nyrrkirautansa ja heitti ne niin, että ne kiilautuivat yhteen Nazorakien kauloihin.
    ”Sinä vielä maksat tästä… toa…”, toinen Torakoista sanoi edes jotenkin juhlallisesti.
    Glatorianking istahti rauhallisena kivelle ja päätti kuulustella näitä kahta pölkkypäätä,”Kertokaaps jotakin tärkeää sodasta klaania kohtaan…”
    ”Joku… Makuta vei sellaisen, tiedäthän pienemmän kuin… toa… Johonkin tuonne luolastoon kidutettvaski, mutta älä enää yritä hän on jo… kuollut…”
    ”Jaahas vain niin.”
    Sitten pusikosta kuuli ääniä ja kiven takaa ilmestyi muutama Nazorak lisää
    ”Kas lisää kidutettavaa… Viekää se kidutus kammioon”.
    Nämä torakat olivat siis jotenkin järjissään.
    ”Ja vapauttakaa nuo kasksi idioottia minä taka varikoin aseet.”
    Sitten Glatorianking johdatettiin synkkään luolastoon.

    [spoil]Abzumo, Juuhuu… sait lisää kidutettavaa![/spoil]

  • Abzumo nauttii kiduttamisesta

    Torakoiden luolasto, kidutuskammio

    Helmeka heräsi. Hän ei voinut hyvin. Hän ei tiennyt, missä oli. Hänen päätään särki. Särki. Hän yritti avata silmänsä, mutta luomet tuntuivat hyvin raskailta. Hän sai avattua silmänsä tuskallisten ponnistelujen jälkeen. Maailma näytti sumealta. Hetken katseltuaan hän alkoi jo nähdä jotain. Hän oli pimeässä huoneessa. Joka puolella oli erilaisia tuskallisen näköisiä välineitä, joihin hän ei halunnut katsoakaan. Hänet oli kahlittu – piinapenkkiin. Se oli puinen, ja hänen raajansa olivat kiinni ketjuilla. Ketjut johtivat isoihin rattaisiin. Hän käänsi kauhuissaan katseensa pois.

    Sitten yhtäkkiä kitisevä ääni kuului huoneen toisesta päästä. Ovi avautui. Hän pystyi juuri ja juuri näkemään sen. Sisään astui Makuta julma ilme kasvoillaan. Hän hymyili karmeasti Helmekalle, joka ei enää pystynyt hillitsemään itseään, vaan kirkui. Makutan hymy leveni.
    ”Päivää. Olen Makuta Abzumo. Ja sssssinä olet…?”
    ”Aaaaa…”
    ”So, so. Eipäs kiljuta aikuisten kuullen. Se on… epäkohteliasssta.”
    Abzumo sinkosi sormestaan pienen salaman, joka sähköisti Matoranin naamiota.
    ”Meillä on tänään varmasssssti haussskaa.”
    ”Eii… ei… eiii…”

    Seuraavaksi Abzumo teki jotain hyvin inhottavaa: hän irrotti Matoranin ketjuista, ja heitti hänet isoon pataan. Pata oli niin suuri, että Toa olisi mahtunut siihen. Makuta napsautti sormiaan, ja jostain kaadettiin vettä pataan. Padan alle sytytettiin tuli. Pian vesi alkoi kiehua. Matoran taas alkoi kiljua. Aluksi se oli pelkkää voihketta, mutta kivun lisääntyessä huuto alkoi voimistua. Abzumo oli istahtanut suureen nojatuoliin katsomaan ”näytöstä”. Hän nautti suuresti saadessaan katsella typerän pikku olennon kärsivän. Matoranit eivät palvoneet Makutoja vaan ”Suurta Henkeä”. Se ei ollut oikein reilua. Kaikki Makutat halusivat hallita Matoraneja, mutta Abzumolla oli myös hieman erilaisia tavoitteita kuin muulla Veljeskunnalla. Siksi hän edusti aina itseään.

    Matoran rukoili heitä lopettamaan. Abzumo vain lisäsi lämpötilaa. Pian pikku Helmeka menetti tajunsa.
    ”Vähentäkää lämpöä ja herättäkää tuo. Haluan kuulustella.”
    Pian Helmeka oli palannut ikävään todellisuuteen.
    ”No niin, ystäväiseni”, Makuta huokaisi. ”Kerrohan minulle nimesi.”
    ”E-en…” Makuta läimäisi Matorania kasvoille. Lujaa.
    ”Harkitsehan uudestaan vastaustasi.”
    ”Olen… Urnip.”
    Makuta läiskäisi uudestaan, voimakkaammin. Matoran parahti.
    ”Älä valehtele minulle!” Abzumo huusi. ”Olet erittäin tylsä Matoran, Helmeka. Etkö tiedä omaa parastasi?” Matoran vapisi ja kiemurteli tuskissaan. Vesi alkoi taas polttaa.”
    Näin ollen Matoran alkoi taas vaikertaa. Pian hän karjui veden ollessa jo lähes tappavaa.
    ”Ottakaa hänet pois, haluan kokeilla muitakin lelujani.”

    Seuraavaksi Matoran pääsi kokeilemaan laitetta nimeltä rautaneitsyt (iron maiden). Se oli oikein mukava ruumisarkun kaltainen vempele, jonka sekä pohjassa että kannessa oli piikkejä. Matoran laitettiin sisään. Kansi sullottiin kiinni. Kaamea parku kuului sisältä vaimeahkosti. Abzumo hymyili maireasti. Hän laittoi päänsä aivan arkun viereen ja kuunteli.
    ”Anteeksi, en kuullut aivan kunnolla”, Makuta sanoi lepertelevästi ja avasi kannen. Piikit olivat vääntyneet mikä mihinkin suuntaan, suurin osa oli lävistänyt Helmekaa.
    ”Miksi… teet tämän…?” hän itki. Makuta nauroi sadistisesti ja kumartui aivan Matoranin naaman lähelle. ”Koska pystyn.”
    Matoran katsoi apeasti kiduttajaansa.
    ”Ei hätää, pikkuinen. Sinä et tule kuolemaan täällä. Et ainakaan tänään.”
    ”Etkö… halua… tietoja?”
    ”Sinulla ei ole.”
    ”Onhan.”
    ”Mutta et halua kertoa.”
    ”Miksi…”
    Minä tiedän.
    Matoran alkoi taas nyyhkyttää. Kipu oli valtava.
    ”Seuraavan vehkeen vuoro!” Makuta julisti.

    Pian Matoran roikkui katossa jaloistaan. Ketjut kiristivät, ja jo se aiheutti tuskaa. Mutta kun Helmeka kuuli, mitä hänelle seuraavaksi aiottiin tehdä, hän menetti itsehillintänsä ja sekosi. Hän nauroi ja itki yhtä aikaa, kunnes hänen päätään käristettiin kuumalla raudalla. Se ei ollut vielä kidutusmenetelmä, jonka Abzumo oli hänelle seuraavaksi valinnut; Helmeka sahattaisiin kahtia. Makuta alkoi nauraa sekopäisesti, mutta kun oli tukehtua, lopetti ja oli sen jälkeen varovaisempi. Kaksi torakkaa – sinikätiset, mustat ja salaperäiset – olivat pitelemässä sahaa. Se oli hyvin tylsä saha. Ja ruosteinen. He alkoivat sahata Matorania haarusvälistä. Matoran kirkui minkä kerkesi, mutta inhottavat hyönteiset jatkoivat toimiaan. Abzumo katseli valtaistuimeltaan ja hihitteli. Matoran menetti tajunsa melko pian, mutta hänet herätettiin uudestaan.

    Kun melko syvä haava oli aiheutunut olentoparalle, hänet kiinnitettiin uudestaan piinapenkkiin. Hän tosin oli jälleen pyörtynyt tässä vaiheessa.
    ”No niin, Helmeka rakas. Missä Guardian oli, kun hän oli niin pitkään poissa Klaanista?”
    ”Hän… hän etsi… jotain. Se oli… Nimda.”
    ”Kuten arvelinkin. Hienoa, mehän edistymme. Ei tämä enää kauan satu.” Abzumo kiristi ketjuja, Matoran vinkaisi.
    ”Mistä Ämkoona tunnettu entinen admin saapui?”
    Helmeka jaksoi niinkin huonossa tilassaan panna merkille, että Abzumon suhiseva s oli melkein kokonaan kaikonnut.
    ”Hän… en tiedä.”
    ”Etkö?” Ketjut kiristyivät. Matoran kiljui jälleen.
    ”Alat kuulostaa jo tylsältä. Et kai halua, että katselen kuolemaa?”
    ”Eii… en tiedä. Oikeasti!”
    ”Hyvä on. Uskon sinua, mutta taidan vielä hieman kiristääää.”
    ”Eiiiiaaaaaaargh!”
    Makuta nauroi taas.
    ”Viimeinen kysymys – tältä erää: Mitä Klaani suunnittelee? Kuinka paljon he meistä tietävät?”
    ”He… tietävät, että olette olemassa, ja että teillä on armeija. He…” puhe keskeytyi tuskalliseen korinaan. ”… he aikovat… puolustautua… jotenkin.”
    ”Miten?”
    ”En… tiedä.”
    ”Hyvä on.” Makuta lisäsi reilusti kireyttä, mutta päästi yhtäkkiä ketjut irti.
    ”Nyt seuraa jotain jännää!” hän hihkaisi. ”Minä ruoskin sinua hieman tällaisella sähköjutulla.”
    Matoran menetti nyt tajunsa pelkästä ajatuksesta, joka sisälsi lisää kipua. Makutan hymy hyytyi.
    ”Pah, eiväthän ne enää kestä edes perusjuttuja. Viekää tuo pois, en enää tahdo leikkiä sen kanssa.” Torakat veivät Helmekan sanomatta sanaakaan.
    Voi maailman menoa, Makuta ajatteli.

    Bio-Klaani

    Makuta Nui oli nyt uudessa ruumiissa ja ruumiin voimissaan. Nyt olisi aika kutsua iskuryhmä kokoukseen. Tehtävä olisi mahdollisesti lyhyt, mutta sitäkin tärkeämpi. Torakoiden aika saattaisi olla lopussa.

  • Allianssi valitsee kohteensa

    Allianssin komentokammio

    Kenraali seisoi ylväänä suunnittelupöydän edessä. Hän oli suunnattoman vihainen, mutta ei näyttänyt sitä. Oikea johtaja ei antaisi tunteiden sekoittaa ajatuksiaan.
    Skakdi-johtaja Gaggulabio istui kauempana pöydästä pienellä tuolilla ja tarkkaili pöydän päällä olevia karttoja ja papereita. Gaggulabio ei perustanut paljoakaan kartoista ja sotasuunnitelmista. Istuminen tunkkaisessa komentohuoneessa ja karttojen tutkailu ei ollut voittanut sisällissotaa hänelle. Sodat voitettiin tappamalla viholliset mahdollisimman perusteellisesti.

    Tämä näkemysero ei lämmittänyt Kenraalin ja Gaggulabion jo valmiiksi huonoja välejä erityisen paljoa. Toisaalta taas kaikki, mitä Kenraali 001:n ja Gaggulabion välisestä suhteesta tarvitsi tietää oli se, kenellä valuutta oli, kenelle se annettiin ja kuka hakattiin kuoliaaksi.
    Uudella haarniskalla varustettu Metorakk seisoi johtajansa vieressä lojaalina. Suunnittelupöydän vastakkaisella puolella seisoi Makuta Abzumo ja jossain tämän takana varjoissa sijaitsi kaikella todennäköisyydellä Allianssin ”yhteinen hyväntekijä”. Kaikki olivat hiljaa.

    ”En tiedä teistä, mutta tämä tappioiden putki alkaa vähitellen kyllästyttää minua”, Gaggulabio sanoi kärkkäästi. ”Antakaa vain minun ja poikieni näyttää pahimpamme.”

    Kenraali kääntyi viileän näköisenä kohti Gaggulabiota. Hänen kasvonsa olivat tyynet, mutta torakan äänen aggressiivisuus paistoi läpi.
    ”En maksa sinulle puhumisesta. Sinä ja joukkosi voitte aivan vapaasti yrittää tunkeutua yksin tuon linnoituksen teräksisten seinämien läpi, jos se on noin helppoa.”

    ”Ssssotaisalla kivipäällä on kuitenkin pointti”, Abzumo sanoi. ”Terästorakkanne on mennyttä. Klaani on täyssssin tietoinen tilanteesssta. The Shadowed Onen sssssaaastaiset kriminaalit odottavat nurkan takana. Kaiken huipukssssi Zyxax on poisssa ja jäljellä on vain hajanainen joukko Zyglakeja.”

    ”Jos saan muistuttaa, niin Zyxax nimitti ennen lähtöään varajohtajan tälle operaatiolle”, Metorakk sanoi varovaisesti johtajansa vierestä. ”En kyllä edes muista nimeä. Joku nyhverö. En usko kestävän puolta viikkoa.”

    Kenraali nojasi pöytään. Hän tuijotti tarkasti siihen, mutta ei keskittynyt näkemäänsä. 001 oli ollut paljon vaikeammissakin tilanteissa ja tuhonnut paljon isompiakin vastustajia, mutta jokin tässä tilanteessa veti hänen tajuntansa lukkoon.
    ”Avde”, Kenraali sanoi korottaen ääntään. ”En kuule sinun ehdottavan mitään.”

    Oli hetken hiljaista. Joku olisi voinut luulla, että Avde ei ollut huoneessa, mutta Kenraali, Abzumo ja Skakdit haistoivat toisin. Avde oli kuitenkin hiljaa pitkän hetken, ennen kuin vastasi.

    ”Voi voi”, Avden pilkkaava ääni sanoi. ”Siirsitte mustan tornin liian aikaisin. Se on hyödyllinen yksikkö. Nyt valkoinen lähetti söi sen. Huono siirto. Ja nyt oma lähettimme on poissa laudalta.”

    Gaggulabio nousi seisomaan. Hänen ilmeensä oli poikkeuksellisen vihainen.
    ”Lopeta tuo lautapelisaasta ja sano vaihteeksi jotain hyödyllistä!”

    Abzumo kääntyi kohti Gaggulabiota.
    ”Kivipää. Vaikene.”
    ”Mutta…”
    ”Vaikene.”

    Gaggulabio päätti istua varovaisesti. Abzumo kääntyi takaisin pimeyteen päin.
    ”Niin? Olit sssssanomasssa?”
    ”Syödessään tornin lähetti otti perin suuren ja rohkean askeleen alueellemme”, Avde sanoi. ”Seuraava siirto? Syödään lähetti.”
    Sen jälkeen Avde ei sanonut mitään. Abzumo kääntyi kohti Kenraalia. He tuijottivat toisiaan sanattomasti. Metorakk hieroi leukaansa ymmärtäväisen näköisenä. Gaggulabio oli lievästi hämmentynyt, mutta kiinnostunut.

    Kenraali katsoi Abzumoa silmiin. Sen jälkeen hän nyökkäsi ja otti kommunikaattorin vyötäröltään.

    ”Agentit 019 ja 020”, Kenraali sanoi. ”Komentohuoneeseen kohde 175:n kanssa.”

    Kesti hetken, että komentohuoneen järeä ovi aukesi. Kaksi yönmustaa Nazorakia käveli sisään. Niiden ihon ja panssarin väri sulautui varjoihin täydellisesti eikä edes kiiltänyt silloin kun nämä tulivat todella lähelle huoneen valonlähdettä. Torakoiden haarniskat oli myös suunniteltu niin, että mikään ei hidastaisi niiden liikkeitä tai aiheuttaisi enemmän ääntä kuin olisi sopivaa. Kaiken kaikkiaan torakat olivat niin virtaviivaisia, että niitä tuskin huomaisi edes kaikuluotaimella.
    Torakoiden silmien päällä oli tumma lasinen visiiri, joka suojasi ja piilotti niiden silmät. Ainoat asiat, jotka torakoiden ruumiissa eivät olleet yönmustaa olivat niille kirurgisesti rakennetut mekaaniset kädet, joiden tummansininen sävy erottui hieman paremmin pimeydestä. Käsien mekaanisuus oletettavasti mahdollistaisi nopeammat refleksit ja vaikeuttaisi torakan tunnistamista.

    Sinisissä käsissään torakat raahasivat Matoranin kokoista hahmoa, jonka värit erotti pimeydessäkin vaaleanpunaiseksi ja ruskeaksi. Hahmo oli tajuton, mutta elossa. Sen pään yli oli vedetty musta säkki.

    Agentit heittivät tajuttoman Matoranin lattialle Abzumon eteen. Makuta tuijotti Matorania hetken pohdiskelevan näköisenä ennen kuin väänsi irvokkaat kasvonsa pirulliseen hymyyn. Lähetin syömiseksi oli ehkä uhrattava sotilas, mutta se olisi sen arvoista.

  • Kidnappaus

    Laiva Nazorakien satamassa

    Pieni lintumainen rahi liiteli meren yllä. Se näki laivan satamassa pikkuisella saarella. Se laskeutui kaiteelle. Sitten se istahti odottelemaan. Pian ulos hytistä tuli Makuta. Tämä otti linnun sisään hyttiin. Lintu kertoi tietonsa, ja se päästettiin pois. Se lensi. Lensi kauas. Uudelle vakoiluretkelle.

    Abzumo oli tyytyväinen. Hänen tietonsa olivat saaneet vahvistuksen. Törrödäx ei saisi Nimdan siruja ennen häntä. Mutta tietenkään muu osa liittoumasta ei saisi tietää siruista. Avde oli… ongelma. Hänen aikeistaan ei Abzumo tiennyt mitään, mutta luultavasti ne liittyivät siruihin.

    Bio-Klaanin linnoitus, puutarha (taas)

    Helmeka käveli jälleen puutarhassa.
    ”Oih, Ämkoo. Minun täytyy keksiä hänelle jokin yllätys. Olenhan hänen ykkösfaninsa”, Matoran ajatteli ääneen.

    Pensaassa oleskelevat Nazorakit kuulivat joka sanan. He päättivät siepata sisäpiirin Matoranin. Tietoa kyllä irtoaisi.

    Helmeka ei ehtinyt edes kirkaista, kun hän oli jo säkissä ja matkalla Nazorakien tunneleihin.

  • Isku Nazorak-pesään: Punaisen miehen liitto

    Laavakentät

    Makuta Nui käveli. Hänen uusi ruumiinsa ei sopinut hänelle. Hän vihasi Zyglakeja. Hänellä oli niistä huonoja kokemuksia: kerran eräs Zyglak oli varastanut hänen hattunsa. Se oli tosin ollut ainoa kerta, kun Makuta Nui oli käyttänyt hattua.

    Killjoyn mökiltä ei kuulunut mitään. Matoroa ei näkynyt. Muut alkoivat jo epäillä jotain. He olivat jo laavakenttien reunalla; metsä oli melkoisen lähellä. Silloin jokin iski. Harmaa pyörre viuhahti heidän keskelleen. Maa räjähti. Kraatterista nousi jotain. Makuta Nui katsoi sitä tarkasti: se oli torakka. Mutta ei mikä tahansa torakka, se oli suurimmaksi osaksi mekaaninen. Se hymyili pirullisesti. Manulle tuli kylmiä väreitä. Tämä ei selvästikään ollut torakka haarniskassa, se oli torakkahaarniska. Haarniska ei kuitenkaan näyttänyt samanlaiselta, joten tuskin sitä oli massatuotettu. Ja tämähän oli kyborgitorakka.

    Klaanilaiset kömpivät pystyyn ja katselivat tulokasta. Se hymyili edelleen julmasti. Sitten se yhtäkkiä syöksähti kohti Summerganonia ja huitaisi tätä jonkinlaisella terällä. Summerganon ehti jotenkuten väistää niin, että pään irrottamiseen tarkoitettu isku osui käteen. Käsipanssari esti terää uppoamasta kovin syvälle, mutta syvä haava hänelle silti tuli.

    Keetongu hyppäsi paikaltaan ja yritti murskata torakan alleen. Eversti suhahti nopeasti pois alta ja potkaisi Keetongua jalkaa saaden tämän kaatumaan. Hän hyppäsi jälleen klaanilaisten keskelle ja julisti:
    ”Olen eversti 437! Teidän aikanne tämän maan päällä on päättynyt!”
    ”Mikä sinä olet mitään sanomaan, näytät itsekin muinaisjäänteeltä. Tai ainakin se osa sinusta, joka on jäljellä”, Makuta Nui vastasi pilkallisesti. Torakka ei raivostunut.
    Joudun siis kohtaamaan Zyglakin, vai? hän ajatteli.
    Et, joudut kohtaamaan Makutan, jolla on kokemusta torakoiden tappamisesta.
    Eversti hätkähti ja katsoi Zyglakia, joka piti sisällään Makutan antidermistä.

    ”Vai Makuta”, hän tuhahti. ”Joudut nyt menettämään ruumiisi – taas.”
    ”Saa nähdä”, Makuta vastasi. Sitten hän sanoi klaanilaisille: ”Keetongu, Gekko ja Make viekööt Sugan turvaan, hän ei voi taistella. Minä hoitelen tämän tuholaisen.”
    ”Hah.”
    ”Kyllä.”

    Torakka hyökkäsi. Makuta sai kehonsa hyppäämään voltin taaksepäin. Se oli tosin surkea siinä, mitä teki. Aivan jäykkä ja liian suuri helppoon lähitaisteluun.
    Tästä tulee mielenkiintoista, Manu ajatteli.
    Hän hyppäsi kohti torakkaa ja iski nyrkillään. Torakka väisti helposti ja ampui ohjuksia kohti Makutaa. Makuta päätti käyttää yhtä tässä ruumiissa toimivista voimistaan. Hän aiheutti torakan pitelemässä terässä molekulaarisen häiriön. Terä sulautui kiinni torakan käteen. Torakka katsoi sitä hetken hämmentyneenä. Katselu loppui, kun suuri Zyglakin ruumis paiskautui hänen päälleen. Torakan vielä orgaanisista keuhkoista kaikkosi ilma, kun hänen vartalonsa litistyi musertavan massan alle. Hän ei kuitenkaan joutunut paniikkiin: uusi terä otettiin käyttöön ja pistettiin Makutan jalkaan. Makuta ponnahti nopeasti pois torakan päältä. Zyglakin ruumis oli todellakin hyödytön. Täytyi käyttää makeita supermakutavoimia.

    Eversti 437 ei pitänyt Makutan magnetismivoimista. Ne aiheuttivat liikaa kipua. Häntä oli heitelty ympäriinsä liikaa. Hän päätti ottaa ohjuksensa käyttöön. Hän ampui tusinan ohjuksia kohti Makutaa, joka ei ehtinyt väistää. Ilmeisesti hän ei ollut aivan kotonaan tuossa ruumiissa. Torakkaeversti juoksi suoraan päin Zyglak-ruumista ja puski kyborgisella päällään tätä vatsaan. Tämä kaatui selälleen maahan. Torakka alkoi polkea vastustajaansa maahan suorastaan väkivaltaisesti. Makuta ei jaksanut sietää sellaista vaan potkaisi Nazorakin pois päältään ja hidasti tätä hitausvoimillaan. Voimien käyttö alkoi olla raskasta. Torakan nopeuden täysi riistäminen oli jo kovan luokan työtä. Makutan nerokkaat aivot työskentelivät ongelman parissa. Hänellä ei ollut voimia tuhlattavaksi asti, ja pian murhanhimoinen torakka pääsisi hänen kimppuunsa. Makuta päätti juosta karkuun. Hän heitti torakan magnetismillaan vielä kerran kauemmas ja lähti kipittämään kohti metsää. Torakka yllättyi äkillisestä vapautumisestaan niin, että ei ehtinyt varautua maahan paiskautumiseen.

    Pian 437 oli kuitenkin Makuta Nuin perässä. Hänellä oli vikkelämmät jalat ja pitkän kantomatkan ohjukset. Makuta sai monta osumaa ennen kuin pääsi metsän reunaan. Hän voivotteli kipeitä ruumiinosiaan hypätessään puuhun. Torakka yritti katsoa, minne Makuta oli mennyt. Hän huomasi tämän loikkivan puusta toiseen hyvin nopeasti. Ei ollut aikaa hukattavaksi; torakka käynnisti taas jet-packinsä. Hän lenteli puiden seassa etsien Makutaa. Hän laskeutui erääseen puuhun katselemaan ympäristöään tarkemmin. Hän huomasi sitten kivirottien jyrsivän puun runkoa. Hän ehti hetken ihmetellä ennen kuin puu kaatui. Hän kuitenkin reagoi lähtemällä taas lentoon. Sitten häneen iski jokin terävä. Se oli Nui-Rama, jonka kynnet olivat uponneet hänen orgaanisiin kohtiinsa kyljissä. Hän vinkaisi. Kipu ei ollut mukava asia, jos sitä ei joutunut juurikaan kokemaan. Eihän se kyllä koskaan ollut.

    437 leikkasi Ramalta kädet irti ja putosi puiden latvuksiin. Ne ottivat hänet hyvin vastaan. Sitten Nui-Ramoja tuli lisää. Kokonainen parvi saapui hänen kimppuunsa. Makuta oli ilmeisesti löytänyt pesän käskettäväkseen. Everstin oli pakko pudottautua alemmas tiheän puuston sekaan. Hän ei näkisi täältä mitään. Eipä hänen tosin tarvinnutkaan: Makuta yllätti hänet takaapäin ottamalla hänet kuristusotteeseen niin, että silmissä pimeni.

    Torakka laittoi jalkansa puuta vasten, tarttui Makutan käsistä ja heitti hänet alas puusta. Sitten hän hyppäsi itse perään ja otti esiin jälleen uuden terän. Makuta ei pitänyt tästä. Miekkoselta löytyi aivan liikaa erilaisia teräaseita. Hän väisteli hetken, mutta lopulta torakka sai lävistettyä hänen kaulansa terällään. Makuta päätti sitten tunkeutua torakan mieleen. Se oli hyvin vahva, liian vahva revittäväksi kappaleiksi. Joten Makuta Nui käytti häirintää.

    Torakasta tuntui, kuin jokin olisi kutittanut hänen päänsä sisällä. Sitten hän huomasi, että Makutan antidermis oli valunut ulos. Suurin osa siitä oli jo kadonnut viidakkoon. Hämäys oli tehonnut. Torakka paiskasi raivoissaan Zyglakin ruumiin menemään. Mutta ensin hän rei’itti sen niin, että ainakaan Makuta ei saisi sitä takaisin.

    Makuta Nui valui kasvillisuuden seassa. Valuminen on juuri oikea sana kuvaamaan tapahtumaa. Leijuminen oli osittaista. Sitten Makuta huomasi jotain kiinnostavaa: hänen ja Matoron vanha tuttu makasi vielä kasvillisuuden seassa.
    Miksihän kukaan ei ole tehnyt ruumiista selvää? Makuta pohti. Haaskansyöjillä on ollut muuta puuhaa? Hän sai uuden ruumiin. Torakalle tulisi kuumat oltavat – ja Makuta Nuille hauskaa.

    437 yritti vielä hetken etsiä antidermistä. Lopulta hän luovutti, olisi parasta etsiä muut klaanilaiset. Ehkä he eivät olleet vielä ehtineet karkuun. Sitten hän kuuli takaansa ääniä. Hän katsoi selkänsä taakse ja näki jotain pelottavaa. Suuri Tuhon kyykäärme katseli häntä valmiina puraisemaan. Rahin silmien takana näkyi Makuta Nuin voitokas ilme.

    Torakoiden tukikohta

    Abzumo käveli maanalaisia käytäviä pitkin. Hänellä oli asiaa tälle liittouman ”hyväntekijälle”: tämä vaikutti mielenkiintoiselta. Hän näki Skakdin nukkuvan vartiopaikallaan erään oven luona. Hän meni tämän luokse ja potkaisi lujaa. Skakdi parahti. Hän katsoi tulijaa pelokkaasti. Makuta kysyi:
    ”Missstä löydän tämän Avden?”
    ”Hän… hän viihtyy… toisessa siivessä, siellä on vähemmän valaistusta.”
    ”Selvä, kiitosss yssstävä.”

    Pian Abzumo olikin toisella puolella tukikohtaa. Hän tutkiskeli ovia. Niitä oli monta. Jokainen oli musta, harmaa seinä oli täynnä mustia nelikulmioita. Ei, ei suorakulmioita. Jotkut kyllä olivat, mutta eivät kaikki. Hän katseli ovien alta tulevaa valoa. Hän valitsi sen, josta kajasti vähiten. Ilmeisesti tämä olento ei pitänyt valosta.

    Oven avattuaan hän näki vain pienen Ta-Matoranin seisovan yksin huoneessa. Tämä katseli jotain, mutta Abzumo ei nähnyt, mitä. Hän näytti vain tuijottavan hymyillen jonnekin kauas. Jostain kuuluu ääni:
    ”Kappas. Olemmeko me tavanneet?” Matoran ei edes katso Abzmoa. Hänellä oli kummallinen tunne. Kuin joku katsoisi häntä. Yksinäinen silmä.
    Pelkkä Matoran? Abzumo ajatteli. Hän katsoi taakseen. Siellä todella oli silmä. Punainen silmä. Ehkä se tarvitsisi enemmän unta.

    ”En ehkä osaa lukea ajatuksia, mutta osaan lukea sinua, ystäväni. Näen, että et luota potentiaaliini.”
    ”Oletko aivan varma? Minua on vaikea lukea.” Avden varjo alkoi muistuttaa jotain tuttua. Makuta ei tiennyt, mitä. Epävarmuuden tunne kasvoi. Varjo alkoi muistuttaa Abzumoa itseään.
    ”Voi, ehkä jollekulle muulle. Mutta minä tiedän mielet. En voi väittää ymmärtäväni niitä, mutta tiedän ne.” Hän kääntyi katsomaan Abzumoa yhä hymyillen samaa, tyhjää hymyään. Se oli kammottavaa.
    ”Mieli itsessään on tämän maailman vaarallisin ase”, hän jatkoi. Nyt Abzumokin hymyili.
    ”Tosiaankin. Minulla on kokemusta siitä.”
    ”Kerropa, ystäväni. Kun katsot silmiini, mitä näet minussa? Mitä näet mielessäni?”

    Tämä oli uutta. Kukaan ei ollut koskaan pyytänyt Abzumoa lukemaan ajatuksiaan.
    Hän katsoi Matoranin tyhjiin silmiin. Hän kurkotti tämän mieleen. Hän näki jotain kummallista. Mustan keskellä oli punaisia silmiä. Mustat lonkerot tarttuivat häneen, vetivät häntä pimeyteen. Abzumo avasi silmänsä näkemättä, mitä sen jälkeen tapahtui. Avde hymyili yhä leveämmin. Abzumo hymyili takaisin.

    ”Vaikuttavaa. Yleensä ajatustenlukijat eivät ymmärrä suojata omaa mieltään tarpeeksi hyvin kontaktin aikana. Sinä muistit. Kuinka monta olet murskannut sisällesi, Makuta?” Hän käänsi päätään kallelleen. Hän olisi näyttänyt vajaamieliseltä tyhjine silmineen, ellei olisi ollut niin kammottava. Tietoisuus vaikutti pelottavalta. Abzumo hymyili edelleen, mutta hänen sydämensä oli jäätä. Tämän olennon kanssa ei paranisi leikkiä – hän saattaisi olla jopa Makutain voimien veroinen.
    ”Olenhan minä elämäni aikana ehtinyt jokusen tappaa. On mukavaa, kun ruumis saa lisää massaa. Valitettavasti halutessani pienemmän muodon minun on jätettävä osa massasta taakseni. Silloin muutama elämä voi tuhlaantua, mutta sillehän ei voi mitään.” Avde nyökkäsi hitaasti.
    ”Mutta kysyin, kuinka monta. Oletko edes laskenut?”
    ”Miksi olisin? Mitä tekisin sillä tiedolla? Toisten elämällä on toisarvoinen sija omaani nähden. Kyllähän sinä sen tiedät, kun minua luet niin hyvin.” Makuta hymyili maireasti. Avde ei ollut ainoa, joka taisi sanaleikit.

    ”Hyvä vastaus”, Avde sanoi nostaen kätensä kohti Abzumoa. ”Minä olen, tai tilanteesta riippuen me olemme Avde.”
    ”Me?” Siihen Avde vastasi erittäin veikeästi:
    ”Minusta on moneksi.” Se oli jo liian veikeästi sanottu – jopa kammottavan veikeästi. Tuollaisesta olennosta ei pitäisi lähteä sellaista ääntä.
    ”Nyt, ystäväni. Annoin ymmärtää, että en kuullut nimeäsi.”
    ”Nimeni on Abzumo. Olemme ilmeisesti tästä lähtien liittolaisia.”
    ”Luulen niin. Edustatko Veljeskuntaa vai itseäsi?”
    ”Minä? Itseäni. Ehdottomasti itseäni. Veljeskunnan linja on… sietämätön. Ja käsittämätön. En ole varma, miksi se typerys, Terry, johtaa sitä yhä. Vaikka eipä Miserix ollut paljon parempi. Tiedän kyllä, kuka johtaisi veljeskuntaamme parhaiten. Ja sinäkin tiedät, ketä tarkoitan, eikö totta?”

    Avden silmät muuttuivat pelkiksi viiruiksi. Hänen hymynsä levisi, mutta Abzumo mietti, oliko se vieläkään saavuttanut äärirajojaan. Näkyä olisi voinut kuvailla irvokkaaksi. Mutta pienen Matoranin suulla hymystä ei tullut niin groteskia kuin olisi ollut mahdollista Makutan suulla.
    ”Katsotaan, mitä voimme tehdä tämän asian suhteen.”

    [spoiler=Dataa]G kirjoitti Avden, kuten aina.[/spoiler]

  • Isku Nazorak-pesään: Eversti 437

    Torakkojen biomekaaniikan tutkimuslaitos, maan alla

    Hei, tärkeää asiaa. Kesikverto Zyglak on immuuni elementti-iskuille sekä fyysisesti Toaa vahvempi. Niitä ei voi tappaa tuollaisia massoja. Eikä niitä myöskään ole tuollaisia massoja. Tavalliset Toarkat ymmärtää, muttei Zyglakeja. Joten jatkossa vähennämme Zygyjen määrää ja lisäämme tehoa.

    Toinen juttu, Klaanin saaren kartta: link link

    Nazorak n. 1 kävelee Gaggulabion, Metorakkin, Zyxaxin sekä Abzumon kanssa synkkää, joskin isoa käytävää eteenpäin.
    Torakkojen johtaja näppäilee oveen tunnusluvun ja he saapuvat suureen saliin täynnä jähmetysputkia, tutkijatorakoita ja monimutkaisia laitteita.

    ”Täällä”, Nazorak-johtaja aloittaa. ”Teemme parhaista Torakoista huipputehokkaita tappajia.”
    He kävelelevät jonkun mekaanisen laitteen ohi, ison pöydän ääreen.

    Nazorak-johtaja näpäyttää seinässä olevan näytön päälle. Se kajastaa saliin kelmeän sinistä valoa, ja siihen ilmestyy ensin valkoinen torakan kuva.
    ”Katsokaa tarkkaan.”
    Nazorakin ympärille alkaa ilmestyä harmaita osia. Ohjuksenheittimet. Puukko. Ranneterät. Pistooli. Rakettimoottorit. Panssarointi erittäin kevyt mutta äärimmäisen kova. Silmiin vihreät linssit joissa on lämpönäkö sekä skanneri.

    ”Täydellisen tappajan arsenaali yhdistettynä mahtaviin taistelutaitoihin sekä ketteryyteen.”, Nazorak-johtaja puhuu.

    ”Vaikuttavaa, Kenraali.”,Makuta Abzumo myhäilee. Tällä kertaa hänellä on suhteellisen hyviä liittolaisia.

    ”Hmm, saako noita muillekkin kuin torakoille?”, Metorakk kysyy kiilto silmissään.
    ”Voimme tehdä yhden panssaroinnin muunlaisellekkin olennolle. Yhden tälläisen teko vie noin kolme päivää.”, Nazorak-johtaja vastaa Skakdille.
    Zyxaxilla on ontto olo. Hän aavistelee jotain.
    Zyglakeille on vuosien saatossa kehittynyt valtava epäluulo Mata Nuin luomia kohtaan.

    Tuhottu Zyglak-kylä

    Eversti ”Badass” 437 astelee tuhotussa kylässä. Hän on väkisinkin ylpeä itsestään.
    Hänet määrättii puhdistamaan kyseinen kylä, koska Zyglakeja pidettiin turhan onnettomuusalttiina. He eivät ole sataprosenttisen luotettavia sodassa Klaani vastaan. Siinä pienikin moka koituu kaikkien kohtaloksi.
    Hänen joukkonsa tehtävänä on likivoida jokainen Zyglak maan alta. Torakat haluavat saaren alaosat kokonaan hallintaansa.
    Nyt hän nappaa Klaanilaiset.

    Eversti 437 on saanut lisänimen ”Badass” siitä, että hän on selvinnyt AINA. Hän pakeni kahdesti Klaanin vankilasta. Selvisi tulivuoren purkauksesta ja Katapulttiskorpionin hyökkäyksestä. Hän selvisi haaksirikkouduttuaan keskelle ei mitään merelle. Torakat sanovatkin että Badassia ei voi tappaa.

    Hän on yksi taisteluhaarniskan ansainneista eliittitorakoista. 437:a on osittain kyborgi, puolet hänen päästään ja toinen käsi on kokonaan metallia. Toinen tuntosarvi on antenni. Harmaasta haarniskasta ei tosin tätä kyborgiutta huomaa.

    Eversti ”Badass” 437 viittaa muille torakoille. He kippaavat Zyglakien ruumiita laavajokeen ja romuttavat taloja. Torakkojen pioneeripataljoona saapuu paikalle.

    Kuusi Klaanilaista. Hajoita ja hallitse., Eversti 437 ajattelee ja lähtee lentoon kohti paikkaa jonne Klaanilaiset menivät.

    Tunneli, ihan lähellä maan pintaa.

    Kuusikko ylitti viimeisen esteensä, laavavirran onnistuneesti. Nyt heillä on enää muutamia kymmeniä metrejä raikkaaseen ilmaan.

    Kylmä ilma tuntuu hyvältä Matoron kasvoilla. hän astuu ensimmäisenä luolasta mustalle maalle. Ilma on suht kylmää jakosteaa. Auringonnousu alkaa juuri kohta.
    Asioiden tärkeyden tajuaa vain kun menettää ne., hän ajattelee.

    Koko kuusikko on nyt maan pinnalla. He ovat Klaanin saaren entisellä tuliperäisellä alueella. Seutu on mustaa laavakiveä olevaa tasankoa jossa tuulee kovaa mereltä käsin.
    Killjoyn mökki näkyy etäisesti kaukana. Matorankylän valot hehkuvat toisessa suunnassa.
    Aurinko nousee horisontista.

  • Neuvonpitoa zakazlaiseen tapaan ε

    Pieni saari lähellä Klaania

    Zyxax katseli auringonlaskua. Monet ajattelisivat auringonlaskun olevan kaunis. Mutta Zyglak halveksui kaikkea kaunista. Hän halusi tuhota kaiken kauniin.

    Hän polkaisi maahan pienen kukkasen jalkojensa juuresta ja tuhahti.
    Saastaa, hän tuhahti. Mitä me Zyglakit hyödymmekään tästä yhteistyöstä? Kosto. Saamme kostaa Bio-Klaanille. Mitä Skakdit hyötyvät? He saavat rikkauksia. Nazorakit saavat elintilaa. Mutta. Mitä Avde hyötyy? Hän haluaa palasen jotain kristallia. Olisiko siitä hyötyä Zyglakeille? Mitä sillä tekee. Pitäisikö asiasta ottaa selvää?

    Zyglakin pohdinta keskeytyi, kun Gaggulabio tuli ulos läheisestä bunkkerista. Klaanisaarta ja lähisaaria yhdistivät Nazorakien tunnelit. Liitouma oli rakentanut tukikohtia erinäisille pikku saarille ympäri Klaania, jotta heillä olisi hyvä asema. Tällä hetkellä Zyxax ja Gaggulabio olivat Klaanisaaresta pohjoiseen päin.

    Gaggulabio myhäili itsekseen.
    ”Tapoin juuri kuusi klaanilaista.”
    Zyxax murahti väheksyvästi. Gaggulabio jatkoi monologiaan:
    ”Jätin ne luolaan, jonne valuu laavaa.” Vieläkään hän ei saanut minkäänlaista kunnollista vastausta. ”Suljin oven kivellä.” Zyglak oli hyvin passiivinen. Gaggulabio murjotti hetken. Sitten Zyxax yhtäkkiä puhui:
    ”Otitko huomioon, että luolassa saattoi olla pakoteitä?”
    ”Öh”, Skakdi ähisi, ”ei kai siellä ollut muita kuin se laavan sisääntuloreikä.”
    ”Onko mukana jään Toia?”
    ”On?”
    ”Sitten he päässevät pakoon.”
    ”Päässevät?”
    ”Unohda, Skakdi. Sinä et näytä ymmärtävän aivan kaikkea, mitä sanon sinulle.”
    Gaggulabio näytti loukkaantuneelta. Mutta sitten kenraali 001 saapui.

    ”Tervehdys, otukset”, hän sanoi tekopirteästi. Muuta vain nyökkäsivät. Kumpikin katseli valtaisaa laivaa, joka lipui aavemaisesti kohti saarta. 001 tuli myös katsomaan. Hän asetti käden silmiensä päälle lipaksi ja katsoi laivaa. Sen keulakuva oli verinen nais-Toa, jonka ruumis oli silvottu. Purjeet olivat repaleiset, airot soutivat heikosti kaikuvan rummun tahdissa.
    Orjakaleeri? Nazorak mietti.

    Pian laiva oli aivan saaren vieressä. Ankkuri – joka näytti sen pienen hetken näkyessään ilmassa hyvin koukeroiselta – jysähti meren pohjaan. Liittolaiset menivät lähemmäs katsomaan. Maihin laskettiin laskusilta, jota pitkin käveli tumma hahmo Visorakeja seuranaan. He huomasivat tämän olevan Makuta.

    ”Tervehdysss, yssstävät”, Abzumo lausui sihisten omituisella tyylillään. Se kävi torakan herkkiin korviin.
    ”Kuka olet ja mitä haluat?” tiukkasi Gaggulabio. Abzumo hymyili.
    ”Olen Makuta Abzumo ja minulla olisssi teille hieman lisää joukkoja ssssotaan Bio-Klaania vassstaan.”
    ”Okei”, Skakdi sanoi, ”mutta miksi puhut noin oud-” Hänen puheensa keskeytyi, kun Zyglak tukki hänen suunsa kädellään.
    ”Mitä joukkoja olet tuonut mukanasi?” Nazorakien johtaja kysyi.
    ”Ah, minulla on Visssorakeja, sekä Exo-Toia. Muutamia Rahkssshejakin on, mutta niitä voi luoda lisää. Sitten kaleeristani löytyy Matoran-orjia yllin kyllin.”
    ”Vaikuttaa hyvältä”, sanoi Skakdi vapauduttuaan Zyglakin otteesta. ”Mitä sinä hyödyt liitosta meidän kanssamme, Makuta?” Abzumo hymyili edelleen.
    ”Minulla on hieman… henkilökohtaisia kaunoja. Tahdon kossstaa.”
    ”Kenelle?”
    ”Koko Bio-Klaanille. Sekä muutamalle yksityishenkilölle.”

    Makuta tutustui paikkoihin, ja hänen armeijaansa kotiutettiin saarille. Zyxax ajatteli yhä kristallinpalasta. Makuta ei tiennyt siitä tai Avdesta. Mitä tapahtuisi, kun nämä kaksi persoonaa kohtaisivat? Sitten Zyglak kuuli päässään äänen:
    Avde?
    Hän katsoi Makutaa. Tämä virnisti hänelle. Hän käänsi katseensa pois.
    Lieneekö tämä sittenkään niin hyvä idea? hän ajatteli kulkiessaan tunneleita pitkin omien joukkojensa luokse.

  • Isku Nazorak-pesään: Gaggulabion tunnelisodat

    Vesiputous

    Metorakk kannettiin paareilla pois vesiputouksesta. Hän oli huonossa kunnosa pinkin hirviön pahoinpideltyä häntä, mutta ainakin hän oli saanut otuksen tuhottua. Luolaan täytyisi lähettää enemmän tutkijoita. Toisaalta suurikokoinen torakka oli poistunut luolasta hyvin tyytyväisenä. Ehkä Metorakk saisi parantua rauhassa kerrottuaan asioiden kulusta Gaggulabiolle…

    Meri mantereiden välissä

    Laiva matkusti julmalla nopeudella eteenpäin. Missään ei näkynyt saaria, mutta Makuta Abzumo suunnisti muiden maamerkkien mukaan; suuria kiviluotoja näkyi välillä kartassa, ja Makutan laiva matkusti luonnon vastaavien muodostumien perusteella. Hän istui suurella valtaistuintyylisellä tuolillaan kapteenin hytissä tarkkailemassa kulkua suuresta ikkunasta, kun eräs Visorak tuli tuomaan huonoja uutisia. Edessä oli kurimus. Valtava sellainen. Mutta se ei voinut mitään Makutalle! Hän kiersi kurimuksen. Kuinka nerokasta.

    Luolasto

    Tunneli oli sortunut melkein kokonaan. Matoro johdatti joukon varovasti läpi murskaantuneiden luolien. Häntä alkoi epäilyttää, sillä missään ei näkynyt Skakdin Skakdia. Edes työskentelviä torakoita ei enää näkynyt. Rikkoutunut tunneli vietti alaspäin, kuten aina ennenkin, mutta tunnelin päässä heitä odotti yllätys: se oli melkein tukossa. Matoro oli järkyttynyt. Mitä täällä oli tapahtunut?
    ”Matoro, mitä tämä on?” kysyi Summerganon.
    ”En… en tiedä”, vastasi Matoro hämmästyneesti. ”Ei tämä ollut tuhoutunut, kun viimeksi olin täällä.” Sitten he huomasivat käytävän lattialla kuolleiden Skakdien ja torakoiden ruumiita. Muutamat näyttivät jopa koskemattomilta, aivan kuin ne olisivat vain kuolleet, mutta suurin osa Skakdeista näytti tapettaneen erittäin tuskallisesti.

    ”Ehkä meidän pitäisi mennä tutkimaan?” ehdotti Keetongu. He menivät. Aluksi he kaivoivat hieman kiviä tunnelin suulta, jotta mahtuivat sisään. Sisällä he katselivat paikkoja. Kaikki oli raunioina. Seinän hienot kaiverrukset olivat suurimmaksi osaksi tuhoutuneet, laavavirta oli tukkeutunut niin, että noin neljäsosa huoneesta oli laavan peitossa. Ne kohdat, jotka eivät olleet, olivat korkeammalla, mutta saattaisivat peittyä, jos laavan tuloa ei pysäytettäisi.

    He raivasivat huoneiden ovien edestä tavaraa mahtuakseen sisään. Paikoittain koko seinä saattoi olla sortunut niin, että oven avaamista ei tarvittu. Kaikki jähmetysputket olivat pirstaleina; muutamia mutanttiraheja juoksenteli välillä näkyviin jostain koloista vain, jotta voisivat piiloutua taas. Suurimmat rahit olivat jo poistuneet kuolonloukusta, mutta pienet eivät välttämättä päässeet tai uskaltaneet.

    Matoro tutkaili virusten ja erilaisten kemikaalien jäänteitä lattialla; särkyneitä pulloja makasi ympäriinsä, ja lasinsiruja oli levinnyt pitkin poikin. Keetongu katseli rikkoutuneita artefakteja kiinnostuneena, rakentajainsinööri kun oli. Glatorianking löysi pian jotain kiinnostavaa.
    ”Hei, kaverit, tulkaa katsomaan!”

    Muut menivät hänen luokseen. Kyllä vain, Makuta Nuin haarniskan palasia. Häntä ei näkynyt missään. Heitä alkoi jo hieman pelottaa. Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, että Makuta olisi kuollut luolaansa? Matoron päässä raksutti:
    ”Se torakka…” Hän katsoi Summerganoniin. Tämän silmät suurentuivat. Kumpikin näytti järkyttyneeltä.
    ”Mitä nyt? Mitä se on?” kysyi Glatorianking. Makekin näytti hämmentyneeltä. Matoro ja Summeganon selittivät, kuinka olivat joutuneet kohtaamaan supervoimakkaan ja superilkeän Nazorakin, jolla oli ollut überhaarniska. Muut kuuntelivat tarkkaavaisesti.
    ”Ilmeisesti Manu ainakin taisteli”, Keetongu tuumaili.

    He alkoivat raivata kiviä siinä toivossa, että niiden alta löytyisi jotain. Ja jotain he löysivätkin: Kanohi Kraahkanin, Suuren Varjojen naamion. Makuta Nuita ei edelleenkään näkynyt. He lopettivat hetken kuluttua etsintänsä. Muuta ei löytynyt. Matoro istahti kivelle ja huokaisi. Muutkin levähtivät hetkeksi. Sitten heidän edestään kuului ääni:
    ”Kas, kas, kas. Mitäs meillä täällä onkaan.” Lihaksikas, keltaruskea kiven Skakdi oli saapunut ovensuuhun seuranaan kaksi eliittisoturiaan.
    ”Nimeni on Gaggulabio, ja minulla on hyvä päivä”, Skakdi myhäili. ”Nimittäin saan nyt hoideltua viisi klaanilaista yhdellä iskulla.”