Yleisen hälinän täyttämä Chat-kahvio vaikeni hiljalleen illan muuttuessa yöksi. Vain muutamassa pöydässä oli asiakkaita, ja suurimmassa osassa istui vain joukko kortinpelaajia tai lakisääteisellä kahvitauollaan nukahtanut satunnainen Matoran. Mokel tiesi, että tämä aika päivästä oli hiljaisin kahviossa. Miksei hänkin lepäisi hieman? Asiakasvirta laajeni huomattavasti yöllä, kun töistään vapautuneet Matoranit ja Toat tuhlasivat viimeiset killinkinsä halpoihin juomiin ja voileipiin korttipelien ääressä.
Klaanin sotatilan käydessä yhä selvemmäksi mellakat ja muut välikohtaukset Kahviossa vähenivät huomattavasti. Pari viikkoa sitten Kahviota oli ravistellut Ponisotana tunnettu tapahtuma, jossa poliittisista erimielisyyksistä kärsineet Matoranit olivat hajottaneet puolet kahviosta ja pelottaneet puolueettomat pois. Riita päivässä pitää kassan täytenä, täti Mokel oli joskus sanonut. Hänen aikoihinsa Kahvio oli sijainnut eri huoneessa. Tuntemattoman välikohtauksen jälkeen täti oli jäänyt eläkkeelle ja siirtänyt Kahvion toisiin tiloihin.
Mokel hyräili itsekseen ja päätti kysellä paikallaolijoilta tilauksia. Sen jälkeen hän voisi ehkä nukkua hieman. Kahvilan kassa kilisi käytännössä koko ajan, mutta jossain välissä Mokel yleensä pystyi nukkumaan kun asiakkaat eivät enää tarvinneet nopanheittopalveluita tai muuta vastaavaa. Toisinaan hän tilasi jostain sijaisen pariksi päiväksi ja otti lomaa. Mutta vain harvoin. Toisinaan hän joutui jopa sulkemaan Kahvion. Vaikka Mokelin keho oli vuosien saatossa sopeutunut olemattomaan unirytmiin, ei hänkään voinut valvoa ikuisesti.
Jos Klaanissa olisi jonkinlainen mitali valvojille, saisin sen varmasti, Mokel ajatteli itsekseen.
Pöydän 6 herrasmies tilasi juomaa. Pöydän 3 asiakas oli nukahtanut epämukavaan asentoon, jossa pää on lattialla. Pöydän 8 herrat (ja eräs varsin kiivas rouva) olivat niin syventyneitä eeppiseen korttipeliin, että he eivät edes kuulleet Mokelia. Onkohan täällä jossain Ignore-nappi, hän mietiskeli.
Kahvion nykyinen vakioasiakas Kapura istui tiskin ääressä syventyneenä johonkin, jota ei varmaan voinut nähdä. Toan tarkka katse haravoi putipuhdastapöytää, mutta ilme ei ollut iloinen. Tulen Toa ei yleensä tuossa tilassa vastannut Mokelin kysymyksiin. Itse asiassa Mokel kuuli Kapuran puhuvan yhä harvemmin. Ehkä hiljainen Toa kaipasi jotain? Mokel ajatteli loman kenties piristävän hänen vakioasiakastaan. Toat kaipaavat seikkailuja (ainakin usein käyvän Pakaria kantavan Turagan, joka puhuu elämästään Toana usein mukaan), mutta Kapura vain istui Kahviossa päivästä toiseen hiljaa.
Mokel huokaisi. Ennen ainakin sämpyläsalaviestin ratkaiseminen oli ilahduttanut Kapuraa. Silloin hän oli ajatellut Toan olevan yksinkertaisesti hieman höpsö, mutta sen takana näytti olevan jotain vakavampaa. Mokel huomasi olevansa hieman huolestunut, mutta ei pelkästään Kapuran asiakkaana olemisen takia.
Kai johonkuhun kiintyy hieman jos istuu päivät pitkät keskustelemassa sämpyläsalaviesteistä. Sämpyläsalaviesti. Onpa outo sana.
—
Kapura
Kapura istui Kahviossa ja vilkuili koko ajan taakseen. Jokin pöydän 8 asiakkaissa oli herättänyt hänen mielenkiintonsa. Jossain taustalla kello tikitti. Mielessä, Kapura ajatteli. Kello tikitti mielessä. Pian tullaan kliimaksiin. Hän haistoi kliimaksin hajun tyhjässä Kahviossa.
Pöydän 8 asiakkaat katsoivat kaikki Kapuraa kohti. Jotkut olivat kääntäneet päätänsä epäluonnollisen määrän. Ne kaikki katsoivat Kapuraa kiiluvilla silmillä ja sadistisella hymyllä. Kapura nousi seisomaan. Kaikki asiakkaiden lähellä vääristyi unenomaisesti. Kortit leijuivat hiljalleen kohti kattoa rikkoen kaikkia mahdollisia fysiikan lakeja.
Asiakkaat avasivat suunsa ja huusivat enkelimäisellä hartaudella ”MIELI!”.
—
Kahvio
Avatessaan oven Takahuoneeseen, lepäämiselle omistettuun valtakuntaansa Mokel huomasi Kapuran pitävän jonkinlaista ääntä. Mokel kääntyi katsomaan kunnolla ja näki Kapuran tärisevän hieman. Hän saattoi kuiskata ”meillä” tai jotain vastaavaa, mutta Mokel ei voinut erottaa sanoja kunnolla. Kapura lopetti ja palasi normaaliin apatiaansa. Tiskin äärellä oleva tyhjä muki oli kaatunut. Ehkä Kapura oli kaatanut sen. Mokel ei voinut ymmärtää, miksi.
Pöydän 8 asiakkaat olivat korottaneet ääntään hieman. Ehkä Kapura oli kuullut sen ja reagoinut jotenkin? Mutta ei Mokel ennen ollut mieltänyt Kapuraa mitenkään erityisen hulluksi. Ehkä oli kuitenkin parempi, että Toa viettäisi pari päivää sairaalassa. Mokel huokaisi ja päätti kutsua keskusradiojärjestelmällä lääkintämatoranit paikalle.
Mokel valitsi hätänumeron 666 ja mietti selittäessään tilannetta päivystysmatoranille, mitä Kapura mahtoi nähdä sillä hetkellä.
[spoiler=Näille spoilerilaatikoille pitäisi keksiä virallinen termi]Niin. Tästä tuli vähän lyhyt, mutta halusin pitää sen dialogittomana.
Ja joo, minulla on ihan liian hauskaa skitsofreenikkohahmon kanssa.
Ja Matoro ehdotti hätänumeroa 666. Syyttäkää (tai palvokaa) häntä.[/spoiler]
[spoiler=TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE]Tässäpä teille yksi RKP RULZ. Nauttikaa. Toivottavasti en tuottanut pettymystä.[/spoiler]
Ath-Nui, katedraali
Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi? ”Kuinka usein käyt täällä?” Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin. ”Harvoin”, Sadje vastasi heti. ”Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.”
Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella. ”Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa”, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. ”Ja ellei odota, hän saapunee pian”, munkki jatkoi. ”Kiitos avustanne, isä Bartax”, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.
Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty – kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.
Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.
”Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme”, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.
Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua – eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.
”Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan”, Mestari virkkoi. Matoro vastasi: ”Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole.” ”Niin, ei kai sitten”, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja – hyvänen aika – nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun.” Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi: ”Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi?” Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään. ”Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä?” Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka”, Mestari sanoi, ”sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena.” Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi: ”En usko, että kukaan ottaisi.”
”Olet siis telepaatti?” Joy murahti. ”Niinkin voisi sanoa”, Mestari vastasi kryptisesti. ”Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat.” ”Ei välttämättä ole koko totuus?” Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili. ”Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa”, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. ”Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista.” ”Mutta te uskotte, että mieli ei katoa”, Matoro totesi. ”Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta?” Kaikki olivat hetken hiljaa. ”Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi… ei-olevaa?” Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä. ”Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.”
Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.
”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta”, Mestari tokaisi yllättäen. ”Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte.” Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä. ”Minulla olisi jotakin”, hän sanoi empivästi. ”Mikä… me emme oikeastaan edes tiedä… Mitä Nimda varsinaisesti on?” ”Tuo kysymys”, Mestari sanoi ja huokaisi, ”on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne?” ”Ei varsinaisesti…” Matoro sanoi. ”Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti”, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. ”Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.”
Joy ei jaksanut jahkailua. ”Aiommeko mennä asiaan?” Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle. ”Niin, tosiaan”, Mestari sanoi hitaasti. ”Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?”
Nazora-pesät, Abzumon labra
”Sydämenpysähdys”, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita. ”Elvyttäkää”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”Jos hän kuolee, meillä on ongelmia.” Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.
Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.
”Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa”, 666 pohti ääneen. ”Matoran selviytyi hengissä”, saapui musta olento ilmoittamaan. ”Hyvä”, 666 vastasi. ”Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole.” Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.
Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä – paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi. ”Mitä te tarkoitatte?” Matoro kysyi hämmentyneenä. ”Tehän meidät tänne kutsuitte.” Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä. ”Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia.” Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa. ”Minä en nyt käsitä”, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. ”Minä sain tehtävänannon.” ”Keneltä, Sadje?” Mestari huokaisi. ”Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta.” Mestari kohotti kulmiaan. ”Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä.” Hän huokaisi jälleen. ”Mutta…” Matoro sanoi järkyttyneenä. ”Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä.” ”Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä.” Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan. ”Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska…” ”Mestari”, Sadje sanoi epätoivoisesti, ”kirjeessä oli teidän sinettinne.” Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen. ”Se… se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.”
”Voi, kyllä se on”, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. ”Voi kyllä se on mahdollista”, Bartax jatkoi. ”Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset – hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin.” ”Senkin valehteleva sika!” Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. ”Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen.” Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään. ”Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja – Ath varjelkoon – varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia”, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. ”Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax.” Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.”
Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan. ”Aika rientää, kun on hauskaa”, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui: ”Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia.” ”Ja paskanko vertaa minä välitän!” tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. ”Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti.” ”Minä varoitan sinua, Bartax”, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys. ”Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa.” Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden – eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.
Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian… Matoro the Blacksnow. Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle. ”Mikä juoni?” hän sanoi. ”Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi.” Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn. ”Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa.” ”Sinä siis aiot tappaa minut”, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön. ”En suinkaan”, Bartax sanoi virnistäen. ”Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan – ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.”
Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi: ”Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta?” Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan. ”Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää!” Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten. ”Minulla on paha aavistus”, Suga sanoi. ”Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen.” ”Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika”, Joy kivahti. ”Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.”
Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia. ”Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä”, Mestari sanoi voipuneena. ”Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää.” Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta. Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.
Suga tiivisti tilanteen: ”Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä.” ”Kuulostaa hyvältä…” Matoro sanoi. Joy murahti ärtyneesti.
Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui. ”Tervehdyssss, klaanilaisssset!” Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen. ”Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä – haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.”
Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä. ”Minähän jopa tunnen teistä muutaman”, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään – ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty? ”Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä?” Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa. ”Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä.” Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen. ”Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta?” Suga irvisti ja vihasi makutaa. ”Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti?” Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus…
”Mutta Mestari, sinä olet avain.” ”Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni”, Mestari sanoi heikolla äänellä. ”Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta.” Ääni nauroi jälleen. ”Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin.” Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä: ”Hyvää peliä.” Sitten ääni vaikeni.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan. ”Lämpötila on noin 4000 kelviniä”, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. ”Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden.” ”Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää!” Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean. ”Olkaa valmiina”, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava. ”Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa”, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.
”Tarttukaa minuun”, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui. Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä: ”Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.”
Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus. ”Ei!” Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin – lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.
Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.
Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut. Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase. ”Hyviä unia, peto”, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan: ”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!”
[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]
Umbrat istuivat BioArkistoissa, etsien tietoja Kuolleiden Makutan legendasta. Matoranien kauhutarinat kertoivat makutasta, joka matkaa halki kaikkeuden, etsien Kohtalonsa lopussa olevia henkilöitä saavuttamasta Kohtaloitaan ja vie näiden sielut, ottaen ruumiit erinäisistä valekuolleista koostuvaan pienoiseen armeijaansa.
Kaksikko istui nyt pölyisellä arkistojen kivilattialla, ympärillään monen monta kirjaa jotka käsittelivät universumin mytologiaa. Kirjat, Karzahnista Tren Kromiin ja Rhakelakkiin totuus myyttisistä hirviöistä, Irnakk ja muut legendojen hirviöt, Tarujen Äijärakk ja jumalten sanansaattajat, Miksi aina kuusi?, Mysteerien kaapuolennot ja Legendat, totuus niiden takana olivat levitettyinä kaksikon edessä, kun he tutkivat niitä valokivien loisteessa, koska soihdut oli kielletty arkistoissa tulipalovaaran takia.
Löytyykö mitään?, Matoran Umbra sanoi, etsien kirjasta Mysteerien kaapuolennot mainintoja henkilöstä nimeltään Kuolleiden Makuta. Oli perin haastavaa etsiä tietoa jostain olennosta joka oli yksi universumin oudoimmista taruista ja legendoista. Kaiken lisäksi tietoa oli perin vähän ja matoranien keskuudessa suullinen perimätieto ja faktat makutan olemassaolosta olivat sekoittuneet perin ristiriitaiseksi mössöksi josta ei ottanut päätä eikä häntää.
Lopulta Matoran Umbran onnistui löytää tietoa Kuolleiden Makutasta, olennosta jonka huhuttiin pystyvän pitkittävään lopullisen Kohtalon, kuoleman tapahtumista. Valkoisen makutan oli sanottu pystyvän kirjoittamaan kohtaloita uusiksi ja herättämään kuolleista eikä kukaan tiennyt kuinka paljon näistä huhuista oli totta ja kuinka paljon matoranien keksimiä iltasatuja.
Kirjan sivulla 666 luki isolla otsikolla Kuolleiden Makuta
Kuolleiden Makuta on mystinen makutaksi itseään kutsuva olento, jonka alkuperästä ja elämästä ei tiedetä paljoa mitään. Tiedetään että hän saattoi kuulua makutoiksi kutsuttuun rotuun, kutsuihan hän itseään makutaksi, vaikka tämä ei olekaan varmaa, koska täysin puolueettomat lähteet puuttuvat. Tämän olennon on sanottu pystyvän kontrolloimaan ja kirjoittamaan Kohtaloita uusiksi, vaikka tästäkään kyvystä ei löydy kauhean suuria todisteita.
Kuolleiden Makuta on yksi universumin vanhoista, unohdetuista taruista. Hänen on kerrottu valinneen erään matoranin Kohtalon ja muodostaneen siitä omanlaisensa. Makutan on sanottu myös koonneen kohtalonsa lopuissa olevista olennoista epäkuolleiden armeijan, jonka on sanottu kylväneen kauhua Eteläisellä mantereella ja muualla eteläisellä universumilla. Faktat jotka makutasta tiedetään ovat tällaisia:
Hän oli voimakas hahmo, joka keräsi epäkuolleiden armeijan itselleen, joita hän käytti kylvääkseen kauhua ja levittääkseen hänen sanaansa. Hänen on tiedetty käyttäneen voimiaan kohtalon muokkaamiseen. Syitä ja keinoja tähän ei tunneta.
Hän on elänyt, mutta hänen viimeaikaisia tapahtumiaan ei tunneta. Ei tiedetä elääkö hän tai missä päin universumia hän on tällä hetkellä. Jotkut teorisoivat hänen kuolleen, toisten mielestä hän on jättänyt tämän maailman.
Suurin osa lähteistä on sitä mieltä että Kuolleiden makuta kuului Makutojen lajiin ja omaa näin 42 rahkshi voimaa ja varjon elementaalivoimat. Joidenkin mukaan hän on kantanut ainakin henkiinherätyksen naamiota, Trynaa ja muita kuolemaa ja lopullista Kohtaloa huijaavia esineitä ja naamioita.
Tiedetään ettei hän ole ollut vuosituhansiin Makutain veljeskunnan palveluksessa ja hän ei ole nähnyt lajitovereitaan vuosikausiin.
Näiden tietojen perusteella voidaan sanoa että Kuolleiden Makutaksi kutsuttu olento on todellinen, myyttien ympäröimä hahmo, jonka todellista historiaa ei tunne moni tämän maailman olento. Todisteiden valossa voidaan sanoa kuitenkin se että hän ei ole vain myytti ja hahmolla on historiallista taustaa takanaan.
Umbrat katselivat toisiaan kun olivat lukeneet tämän lyhykäisen tiedon tästä Kuolleiden Makutasta, josta KraUmbra oli kertonut Umbran muistossa. Muistatko kuinka veljesi kertoi tuhonneensa tämän Kuolleiden makutan, joka loi sinun Kohtalosi tällaiseksi? Pakaria kantava matoran kysyi, silmät naulittuna toa-veljeensä. Muistan kyllä, mutta samalla muistan myös jotain joka ei kuulu minun muistoihin. Jotain joka on KraUmbran kokemaa ja perin inhottavaa. Hän puhui totta kertoessaan kohtaamisestaan tämän Luojamme kanssa. KraUmbra kertoi makutan siirtäneen sielunsa kuuteen erilaiseen haarniskanpalaseen ympäriä universumia, jotka veljeni etsi. Vain kaksi jäi jäljelle ja ne minun pitää löytää että saan tietää totuuden tästä koko jutusta, sillä tämä koko juttu hämmentää ja pelottaa minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan, veljeni.
Tämä meidän arkistokäyntimme ei oikein tuottanut kauheasti tulosta tämän Kuolleiden Makutan etsimisessä, mutta ainakin saimme tietää että KraUmbra ei valehdellut puhuessaan tästä Kohtaloa muokkaavasta makutasta. Meidän pitää vain yrittää etsiä ne kaksi viimeistä haarniskanpalasta, joiden avulla voimme tuoda makutan hengen elävien kirjoihin, kuten hän suunnittelikin, huijata kuolemaa ja lopullista Kohtaloaan. Itse asiassa tämä on aika paradoksaalista sillä jos hän tiesi tulevan kohtaloni, hän tiesi myös että jakaudun ja tulen tuhoamaan hänet Aaaa. Pääni räjähtää tästä ajattelemisesta. Miten joku edes pystyisi kirjoittamaan toisen Kohtalon
Umbrien löytö sai sekavat ajatukset risteilemään molempien päiden sisällä. Oliko kyseessä oikeasti jokin näinkin voimakas hahmo, joka voi vain kirjoittaa kohtaloa uusiksi vai vain jokin KraUmbran vale Kaksikko päätti koettaa selvittää tämän mysteerin todenperäisyyden ja sen miten kaikki olikaan voinut tapahtua.
Kaksikko lähti pölyisestä BioArkistosta ja suuntasi kohti pääaulan portaita, joissa oli yhä kyltti VARO PORTAITA! He menivät viileään ja kosteaan ulkoilmaan ja suuntasivat kulkunsa kohti jylhää ja voimakkaana siintävää Bioklaanin linnoitusta, heidän kotiaan ja turvapaikkaansa, kuten linnoitus oli alun perin tarkoitettukin.
006 heräsi mitä epämiellyttävimmällä tavalla: kapteeni 666 oli kumartuneena hänen ylleen ja hönkäili kuumaa ilmaa hänen kasvoilleen. Ruumiin lemu sai tohtorin melkein oksentamaan. ”Mmmitä sinä teet?” 006 parkaisi. ”Minut lähetettiin hakemaan sinut”, toinen vastasi pahansuovasti. ”Tule mukaan. Sinulle on töitä.” 006 pakottautui nousemaan sängystään. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia tehtyään vuorokauden ajan töitä. ”Mitä te haluatte?” hän sopersi 666:lle, joka käveli jo pois huoneesta. ”Pue jotain yllesi, tieteilijä”, kapteeni sanoi välinpitämättömästi ja jäi ovelle. 006 otti tuolin päältä työtakkinsa ja veti sen huolimattomasti unenpöpperössä päälleen. Sitten hän raahautui mustan Nazorakin perään.
He kävelivät käytäviä pitkin, kunnes tulivat huoneeseen, jonka 006 tunnisti Abzumon uusiksi tiloiksi. Tämä oli saanut yhden valtaisimmista huonetiloista, mitä pesästä saattoi löytää. Se sisälsi valtaisan suuren salin ja muutaman pienen huoneen. Tämä oli yksi pienistä. ”Odota hetkinen”, 666 sanoi. Sitten hän katosi seuraavasta ovesta. 006 katseli ympärilleen. Yksi öljylamppu valaisi huoneen, jossa hädin tuskin mahtuisi olemaan kolme henkilöä. Se oli vain välitila käytävän ja huoneen välillä. Orgaaninen katto ja seinät näyttivät elävältä. Metallitukirakenteet huojuivat hieman samassa tahdissa kuin seinät.
Sitten 666 saapui takaisin. ”Tule”, hän tiuskaisi viittoen kädellään tohtoria siirtymään eteenpäin. Tämä kompuroi seuraavan oven kynnyksen yli. Kun hän kohotti katseensa, hän toivoi koko sydämellään ja sielullaan, mikäli hänellä sellainen oli, ettei olisi katsonut.
Huone oli avara, mutta silti aika pieni – ehkä kymmenen metriä joka suuntaan. Neljä pilaria piteli huonetta osaltaan pystyssä, ja lattialla oli vettä. Joka oli punaista. Seinällä roikkui viiden Matoranin päätön ruumis. Lisää ruumiita oli lattialla, ja ne olivat vuodattaneet verensä lainehtimaan 006:n jalkojen senhetkiseen sijaintiin. Katosta roikkui kettinkien varassa muutama ruumis lisää. 666 hymyili ilkeästi. ”Eikö ole kaunista”, hän sanoi lumoutuneena näystä. 006 oli oksentaa siihen paikkaan. Hän ymmärsi hyvin kapteenista lähteneen ruumiin hajun. ”Mmmmitä sinä teit?” hän kysyi epäuskoisena. ”Älä oksenna, tohtori”, 666 sanoi nähtyään toisen ilmeen. ”Sinun pitää pitää oma aineksesi erillään tästä kaikesta.” ”Kuinka niin?” 006 kysyi ottaen tukea pylväästä. Veri oli värjännyt hänen jalkansa tumman punaisiksi. 666 hymyili nyt hänelle erittäin innostuneena. ”Sinä tutkit jokaisen ruumiin. Otat DNA-näytteet ja toimitat ne labraan.” ”Mmmmiksi?” ”Siitä minulla ei ole aavistustakaan, ystäväiseni. Teen vain työtäni.” ”Ja hyvää työtä ssssssinä teetkin”, kuului kolmas ääni 006:n takaa. Tämä kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.
Makuta Abzumo seisoi suoraan hänen takanaan niin, että hän olisi pystynyt koskettamaan tätä kädellään. Makuta katsoi suoraan alaspäin 006:ta, joka vapisi. ”Hei, Sssstephen”, Abzumo sanoi pirteästi. ”Kuulitko jo tehtävänantossssi?” 006 nielaisi ja nyökkäsi sitten kerran. Abzumon naamalle levisi virne. ”Hienoa, hienoa. Tulehan, Christopher”, hän jatkoi. 666 poistui ovesta. ”Pidä hausssskaa, Sssstephen.”
006 jäi yksin. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mistä hän saisi välineet työhönsä? Miten kauan hänen pitäisi olla ruumishuoneella, joka oli täynnä Matoraneja? Mistä nämä olivat peräisin? Miettien näitä asioita 006 kiiruhti yhdelle huoneessa olevista ovista – näitä oli kaikkiaan kaksi sen yhden lisäksi, josta hän oli tullut sisään. Yhdestä sivuhuoneesta näytti löytyvän välineistöä ja toisesta tietokoneisto. 006 huokaisi. Hänen olisi parasta alkaa hommiin. Hän käveli tietokonehuoneeseen, istahti tulille, käynnisti koneen ja oksensi sen taakse.
Abzumo astui rantaan pienellä saarentapaisella lähellä Bio-Klaanin saarta Harmaa Aine käsissään. Hän suuntasi suoraan kohti pesän paikallista sisäänkäyntiä, mutta torakkavartija yritti estää hänen kulkunsa. ”Pahoittelen, sir, mutta teidän täytyy odottaa. Vain tiettynä hetkenä tunnista saa mennä sisään, jotteivät klaanilaiset löytäisi yhtäkään sisäänkäyntiä. Kenraalin määräys.” ”Pois tieltäni.” Päätön Nazorak lensi sivuun, ja Makuta astui tunneliin.
Saavuttuaan asuintiloihinsa hän asetti Harmaan Aineen pöydälle. ”Lähetän jonkun hakemaan sinut pian”, Abzumo tokaisi ja lähti huoneesta jättäen Aineen toimettomaksi pöydälle. Tämä pystyi vain tuhahtamaan. Seuraavaksi Abzumo suuntasi kohti komentokammiota. Hän paiskasi ovet auki ja astui huoneeseen. Nazorakit, jotka työskentelivät yhä tietokoneidensa ääressä, hätkähtivät rajusti ovien paukahtaessa auki. ”Huomenta, olennot”, Zumo sylkäisi. ”Mitäs tänne kuuluu?” Joku huoneessa paikalla olevista upseereista astui askeleen lähemmäs Makutaa, joka marssi portaat ylös korokkeelle. ”Huomenta, sir!” Nazorak sanoi ja teki kunniaa. ”Mitä täällä tapahtuu?” Abzumo tiukkasi. Hän asetti kätensä lantioilleen odottavan näköisenä. ”Hyökkäys epäonnistui, ja Koi pudotettiin, sir.” ”Ahaa. Kaikkea te ehditte tuhota silloin, kun olen hetkenkin poissa. Mitä tekisssssittekään ilman minua.” Abzumo nyökkäili omille puheilleen hitaasti ja sivuutti upseerin, joka jäi seisomaan paikalleen. Hetken ajan Makuta tarkkaili näyttöjä ja edelleen suurimpana näkyvää pysähtynyttä laskuria. Sitten hän huokaisi ja virkkoi: ”Missähän Stevie mahtanee olla?” ”Anteeksi, sir?” upseeri kysyi kääntyen Makutaan päin. ”Missä on perhanan kenraalinne, ruoja!” Abzumo karjaisi. Upseeri oli lentää lattialle, mutta säilytti sijaintinsa vaivoin. ”Hä-hän… hän meni… tuonne…” torakka sanoi osoittaen ovea. Abzumo pyöräytti silmiään ja tyrkkäsi toisen pois tieltään marssien takaisin käytävään. Makutan mentyä upseeri päästi ryhtinsä lysähtämään ja hytisi. Eräs insinööreistä päätti sitten avata suunsa: ”Johtuuko se minusta, vai oliko tuolla Makutalla hermot kireällä?”
Abzumo marssi suoraan 001:n toimistolle. Tämä istui tuolillaan lukemassa eräitä raportteja. Hän kohotti katseensa sisään astuvaan Makutaan paperiensa yli ja tuhahti. ”Steve”, Abzumo sanoi. ”Minun nimeni on 001.” ”Minä en pidä siitä nimestä. Joka tapauksessa, minun pitäisi lainata 666:ta hieman. Kai se sopii?” 001 kohotti vasenta kulmaansa. ”Mihin sinä oikein häntä tarvitsisit?” ”Minulla on suunnitelmani. Korvaan toki vahingot, josss hän kuolee. Mikä on epätodennäköistä.” Torakkakenraali hiveli leukaansa oikealla kämmenellään ja pyörähti tuolissaan. ”Siitä vain”, hän sanoi lopulta. Abzumo nyökkäsi pikaisesti ja nousi poistuakseen. Sitten hän pysähtyi ovella ja – selin kenraaliin päin – kysyi hunajaa äänessään: ”Milloin on Allianssin johtoportaan seuraava kokous?” ”Piakkoin.” ”Kuulin, että pudotitte Koin.” ”Näin valitettavasti kävi”, 001 sanoi ivaa tihkuvalla äänellä. Abzumo nyökkäsi ollen yhä selin kenraalia päin. ”Toivottavasti tiedät, mitä teet, Stevie, toivottavasti tiedät.” Sitten hän astui kynnyksen yli, ja ovi sulkeutui hitaasti. 001 irvisti ja jatkoi töitään. Abzumo marssi takaisin kohti huonettaan.
Hän oli saanut 001:ltä, mitä oli halunnut. Seuraavaksi olisi vuorossa Avde.
1836 istuutui viiden hengen pyöreän pöydän ainoaan vapaaseen paikkaan. Hänellä oli ollut rankka päivä; hän oli vain nipin napin selvinnyt elossa klaanilaisia vastaan käydystä taistelusta, hukannut eväspakettinsa ja saanut luodista jalkaansa. Nyt hän haki turvaa ruokapaikan seurapiireistä.
Ympärilleen katsoessaan 1836 huomasi, että kahvilassa oli tavallista vähemmän väkeä. Hänen pöytänsä lisäksi vain viisi muuta pöytää oli varattu. Tyhjiä pöytiä oli kymmenisen kappaletta. Useimmiten kahvio oli täpötäysi. Seuraavaksi Nazorak vilkaisi seuralaisiaan: yleisessä suosiossa oleva 1234, ikääntyneen puoleinen 1119, yli-innokas 1989 ja vielä joku, jota 1836 ei tuntenut. ”No mitä jätkät”, 1836 huokasi väsyneenä. ”Se hullu laittoi taas viisi kaveriani kuolemaan”, 1234 sanoi pyöritellen silmiään. ”Ei minkään näköistä kunnioitusta tai elämän arvostamista…” ”Joo, totta puhut”, 1836:lle tuntematon torakka sanoi. ”Minäkin olin vähällä kuolla, mutta pääsin ’pakoon’.” ”Kuinka?” 1836 kysyi. ”Noh”, torakka jatkoi, ”ikään kuin en koskaan mennytkään paikalle, kun se pyysi.” ”Eikö tämä tarkoita”, 1119 kysyi, ”että sinä kuolet pian, kun et mennyt?” ”Minä en aio kuolla”, toinen yski. ”Minä olen vielä nuori torakka enkä aio haaskata koko uraani vain yhden sekopäisen Makutan takia.” ”Minä en oikeastaan tajua, mitä te tarkoitatte”, 1989 sanoi. ”Minä en ole edes tavannut koko tyyppiä.” ”Hyvä, jos et ikinä tapaakaan”, 1936 huokaisi. ”Hän on sekopää. Arvaamaton. Ei kukaan tiedä, mitä hän aikoo. Ja hän antaa meille nimiä. Kummallisia nimiä.” ”Kuulitteko jo, kuinka herra kapteenimme on päässyt suosioon?” kysyi 1234. ”Hän nuolee sen Makutan takamusta oikein urakkapalkalla.” ”Karkeaa kielenkäyttöä”, 1989 kauhisteli. ”Sellaista tämä elämä on, pikku mies. Jos et kestä kuunnella, painu takaisin sinne toukkaosastolle”, 1119 hörähti. 1989 ei näyttänyt tyytyväiseltä, 1836 huomasi sen helposti. Sitten hän sanoi: ”Eikö 666:lle ole siis tapahtunut mitään ikävää sen Makutan seurassa?” ”Ei, ei mitään. Häntä pidetään arvossa, koska hän on niin julma paskiainen”, 1234 murahti. ”Kukaan meistä ei ole tainnut olla hänen komennossaan?” ”Ei tosiaan ole tainnut”, 1836 vastasi. ”Minä olen”, torakka, jota 1836 ei tuntenut, sanoi. ”No, kerro meille. Millaista se oli?” 1119 uteli. ”Eipä se paljon poikennut kenen tahansa upseerin johtamana olemisesta. Paitsi, että suuttuessaan 666 tappoi aina jonkun. Ja vihollisille ei annettu armoa. Jokainen surmattiin hitaasti ja tuskallisesti. He huusivat apua, kituivat kuin… torakat…” ”Älä käytä tuollaista kielikuvaa”, 1119 irvisti. ”Vihaan sitä.” Toinen kohautti hartioitaan. ”En minä nyt tiedä, mitä tässä sanoisi.” ”Älä sitten sano mitään, tyyppi”, 1836 mutisi. ”Anteeksi, pelle, mutta minulla on numero. Olen 1473.” ”Sitähän minä en tiennyt”, 1836 ärähti.
Hetken aikaa oli täysin hiljaista. Tiskin takana myyjä kiillotteli oluttuoppia. ”666 saisi painua hornan kattilaan”, 1473 sanoi. ”Niin, kukapa häntä ei vihaisi”, 1234 huokaisi.
”Voi, minäpä tiedän, kuka”, kuului ääni heidän takaansa. Kapteeni 666 seisoi aivan 1234:n takana. ”Ajattelitteko te pojat haukkua koko päällystön lyttyyn tässä pikku rupattelutuokiossanne vai pelkästään minuako täällä haukutaan?” hän sanoi julmalla äänellään. ”Emme me…” 1836 kimitti. 666 siirsi katseensa häneen rusauttaen samalla rystysiään. Alempiarvoinen torakka hiljeni heti. ”Te saastat siis puhutte pahaa ylempienne selän takana? Tiedättekö, mitä minä ajattelen sellaisista sotilaista?” Kahvilan henkilökunta näytti kaikonneen. Muiden pöytien väki oli hiljentynyt ja istui liikkumattomana paikallaan. ”Nazorakien yhteiskunta toimii tietyllä tavalla”, kapteeni jatkoi. ”Tietyt asiat kuuluvat tietylle ryhmälle. Nazorak syntyy tiettyyn rooliin ja siinä myös pysyy. Ikuisesti. Tai sitten hänelle ei ole paikkaa yhteiskunnassa. Kapinahenki poljetaan hengiltä, ennen kuin se ehtii edes näyttäytyä ilman verhoa, joka peittää sen yleisöltä. Johtoporras tekee päätökset, te tottelette.” ”Johtoporsas…” 1119 kuiskasi hiljaa. Hänen päänsä lensi kaaressa. Kukaan ei ollut nähnyt kapteenin vetävän miekkaansa, mutta nyt se oli hänen kädessään, ja 1119 oli kuollut. Päättömän ruumiin kaulan tyngästä räiskyi verta muun seurueen päälle.
”Masokisti”, 666 sanoi hyvin hiljaisella äänellä, niin hiljaisella, että sen ei olisi uskonut kuuluvan pitkälle. Vaan silti kaikki huoneessa kuulivat sen. ”Sadisti”, hän jatkoi. ”Se koskee teitä kaikkia. Minulta siedetään minkälaista johtamistapaa hyvänsä, kunhan tulokset ovat halutut. Ja nehän, piru vieköön, ovat!” Muut Nazorakit katsoivat kauhuissaan kapteenia. Tämän musta haarniska kiilteli baarin himmeiden lamppujen kajastuksessa. Punainen raita erottui selvästi hänen kypärästään. Musta viitta lehahti, kun 666 ojensi kätensä ja sormensa osoittaakseen 1119:n ruumista. ”Tämä on se, mitä tapahtuu niille, jotka eivät osaa käyttäytyä minun seurassani. Kuka hän oli?” ”Hän oli… 1119, sir”, 1473 sanoi varovasti. ”Te olette anarkisteja. Haluatte tuhota järkevän järjestelmämme. Fasismi… ei. Me olemme järjestäytynyt armeija, joka valtaa tämän saaren ja tekee, mitä haluaa.” 666 hyppäsi pöydälle. ”Demokratia”, hän huudahti, ”teillä ei ole valtaa. Kansa ei päätä mistään, sillä se ei tiedä omaa parastaan. Byrokraatit ovat syntyneet byrokraateiksi, joten totta kai he tietävät, mitä tekevät. Onko teidän asianne käydä heitä arvostelemaan?” 1836 oli laskenut katseensa alas. Häntä hävetti oma käytöksensä. ”Realistejako te olette?” 666 huudahti. ”Se ei koske teitä! Teidän todellisuutenne on se, mitä me käskemme. Te uskotte siihen, mihin me teidät käskemme uskomaan. Ateisteja? Ei, teidän jumalanne on johtoporras, joka antaa teille kaiken, mitä te omistatte, mitä olette, mitä teistä tulee. Teidän tulevaisuutenne, menneisyytenne ja nykyisyytenne riippuu meistä.” 1234 nosti päänsä uhmakkaasti. ”Vapaus”, hän sanoi. ”Veljeys. Tasa-arvo.” ”SE EI KOSKE SINUA!” 666 kirkui. Toinen pää lensi kaaressa, tällä kertaa baaritiskin taakse. ”Kärsi”, 666 kuiskasi. 1989 hytisi. 666 käänsi katseensa häneen. ”Mitä sinä siinä täristelet?” ”En minä mi-mitään, herra…” ”Se sattuu”, 666 sanoi sulkien silmänsä, ”ja se koskee sinua.” Sitten hän hyppäsi alas pöydältä, laittoi miekan huotraan ja lähti astelemaan ulos ovesta.
Abzumo käveli ruumiiden keskellä. Torakoiden ylivoima oli vienyt voiton pienestä Matoran-ryhmästä. Makutaa kiinnosti, mikä oli saattanut nämä Matoranit sellaiseen taisteluvireeseen. Hän otti muutaman ruumiin tutkimuksia varten. Muutaman kymmentä torakkaa oli kuollut. Niiden toverit raahasivat niitä joukkohaudattavaksi muutaman kilometrin päähän tukikohdasta. Matoranit eivät pystyisi sellaiseen tuhoon. Abzumo oli varma, että tämä liittyi jotenkin Nimdaan.
Väliaikaisena laboratoriona toimivan huoneen ovi avautui Abzumon astellessa sisään. Yksi Matoran paiskattiin tutkimuspöydälle. Makuta otti suuren veitsen ja avasi ruumiin. Sen jälkeen hän mietti, miksi oli niin tehnyt, kohautti olkiaan ja jatkoi puuhiaan.
Matoranista ei selvinnyt mitään mielenkiintoista. Se oli vain ruumis. Aivan tavallinen. Makuta kirosi ja heitti ruumiin ulos ikkunasta. Kaikki meni pieleen. Klaanilaiset pääsivät karkuun, zombi-Matoranit tappoivat joukkoja, eivätkä paljastaneet salaisuuksiaan kuoltuaan, siru oli yhä kateissa.
Stelt
Tumma hahmo hiippaili kohti majataloa. Se luikahti sisään ikkunasta, jonka huoneen asukas oli avannut kuumuuden takia. Pian äänetön murhaaja oli tappanut huoneen asukkaan, että todistusaineistoa ei varmasti jäisi.
Murhaaja hiippaili huoneeseen, jossa tiesi parin klaanilaisen nukkuvan. Hän ei antaisi heidän päästä pakoon tällä kertaa.
Hiippailija avasi huoneen oven vältyttyään nähdyksi tulemisen aulassa. Sängyissä oli jotain. Pimeydessä olento hymyili. Hän meni toisen sängyn luokse ja otti esiin miekkansa. Juuri, kun hän aikoi lävistää sängyllä makaavan hahmon, hänen takaansa jokin iski häntä päähän. Hän pudotti miekkansa.
”Hyvä yritys, 666”, Manu sanoi, ”mutta se ei onnistunut. Olit lävistää tyynyt. Vanha temppu.” ”Makuta, sinä kuolet!” kapteeni huusi ja ryntäsi kohti Makutaa aseetta. Tämä väisti niin, että 666 ryntäsi suoraan ikkunan läpi. Guardian tuli pois pimeästä nurkasta. ”Hyvä, että järjestimme vartiovuorot. Ilman olisimme kuolleet.” ”Tosiaan”, Manu vastasi. ”Jospa vaihtaisimme majataloa? Omistaja saattaa sitä paitsi tulla valittamaan ikkunan takia.” ”Hyvä idea tosiaan”, Guartsu tokaisi. He hiippailivat ulos aivan yhtä hiljaa, kuin 666 oli hiippaillut sisään. Paitsi, että he eivät murhanneet steltiläisiä.
”Öh, Amiraali?” muuannen kuulokepäinen Nazorak kysyi varovasti. 002 kääntyi hitaasti ikkunansa äärestä. ”Mitä nyt?” ”Olemme menettäneet yhteyden Kapteeni 666:teen, sir.” ”Eikö hän ollut kauppaa hieromassa Steltillä?” ”Öh, kyllä oli, sir, mutta ilmeisesti hänen komennossaan olleen laivan kimppuun hyökättiin.”
Amiraali oli juuri vastaamassa, kun komentosillan ovi aukesi. Sisään astelivat Eversti 437 sekä sinibarettinen 1034. ”Kokouksen aika, Amiraali?” 437 kysyi kovaan ääneen 1034:n seisoessa hiljaisena vieressä. Amiraali mietti hetken hiljaa, ja lähti sitten Everstin matkaan, huikaten olkansa yli: ”Selvittäkää, mitä 666:lle on käynyt.”
Sitten kolmikko poistui huoneesta Amiraalin jalan lyödessä kovaäänisesti lattiaa vasten. ”Raportti on siis valmis?” Amiraali tiedusteli hermostuneelta 1034:ltä. ”Ky-kyllä on.” lyhyehkö torakka änkytti, ja kaivoi esiin paperinipun. Amiraali riuhtaisi sen sinilakkisen torakan kädestä, ja selasi sitä pikaisesti.
Kolmikko asteli rautasiiven pienempään ruokasaliin, joka toimitti kokoushuoneen virkaa. Ylellisessä, harvojen ja valittujen käyttöön annettavassa tilassa oli juhlava koristus. Taulut peittivät suuren osan seinää, ja hopeinen kattokruunu keinahteli hieman aaltojen iskiessä laivaan. Erään pöydän ympärillä istui jo muutamia torakoita, ja samaiseen pöytään huoneeseen tulijatkin asettuivat. Amiraali istuutui pöydän päässä sijaitsevaan suurimpaan tuoliin 1034:n jäädessä hänen viereensä seisomaan. 437 asettautui vapaalle paikalle muiden nazorakien välissä.
”Olen kutsunut teidät kaikki tänne arvioimaan laivastomme vahvuutta Klaanin höyrypaatteja vastaan” 002 aloitti, ja läimäytti paperipinon pöydän pintaan. Se liukui hetken puisella pinnalla, kunnes pysähtyi erään kipparinlakkia päässään pitävän torakan eteen.
Vanha Nazorak kumartui hieman eteenpäin, ja nappasi raportin kynsiinsä. ”Tästä ei käy tarkasti ilmi, millainen aseistus Klaanin aluksissa on.” 1034 tunsi, kuinka kylmä hiki valui hänen kasvojaan pitkin. Hänen suureksi helpotuksekseen Amiraali kuitenkin avasi suunsa. ”Se on täysin ymmärrettävää. Klaanin alukset eivät ole sotaan tarkoitettuja, aseet on lisätty jälkikäteen, ja suuri osa niistä on kaikesta päätellen aivan viime viikkoina lisättyjä. Kyllähän moisen vanhan merikarhun pitäisi noilla tiedoilla pärjätä.”
Kipparihattuisen nazorakin vieressä istuva, karski ja harvinaisen vaalea torakka sieppasi nipun. ”Kymmenen kevyttä, kaksikymmentäkaksi keskirastasta ja kolme raskasta alusta, joista yksi on todella suuri ’Tahtorakiksi’ nimetty paatti. Yhteensä 35 alusta.” ”Hienosti laskettu, Majuri” Amiraalin vasemmalla puolella istuva, eriskummallisiin huiveihin pukeutunut Nazorak huomautti hivenen ivaa äänessään, ja jatkoi: ”Meillä on 76 laivaa taisteluvalmiina, ja niistä jokainen on sotaa varten rakennettu. Raskaampi aseistus ja enemmän panssarointia.” ”Aivan” äsken puhunut Majuri keskeytti. ”Joten eiköhän ainoaksi kysymykseksi jää, kuinka pian saamme Klaanin laivaston tuhottua.” ”Ennen kuin kukaan ehti vastata mitään, Amiraali pamautti jalallaan lattiaa, aiheuttaen kovan kolahduksen. Sitten hän avasi suunsa. ”Juuri tämän takia minä johdan laivastoa, ja te ette. Meillä on enemmän ja tulivoimaisempia aluksia, mutta Klaanin kulkupelit lentävät. Omat laivamme on tarkoitettu meritaisteluun. Sukellusveneet voimme käytännössä laskea pois taisteluvahvuudesta, eikä muidenkaan alusten torpeedoilla tee mitään. Sen sijaan ilmatorjuntatykit nousevat keskeiseen rooliin, ja meidän on ehkä tehtävä tiivistä yhteistyötä Ilmavoimiemme kanssa. Tiedän, minäkään en pidä ajatuksesta.”
Hetken ajan kuului vain epämääräistä mutinaa. Sitten Eversti 437 puuttui keskusteluun. ”Entä lippulaivat? Tahtorak on iso kuin mikä, se voi olla ongelma.” Amiraali napsautti sormiaan, ja 1034 kipitti huoneen seinustalle, ja veti sieltä alas valkokankaan. Sitten sinilakkinen torakka painoi kaukosäädintä, ja näytölle heijastui jostain kuva. Siinä olivat Tahtorak ja Rautasiipi, toisiinsa suhteutettuna oikeassa koossa.
Klaanin Tahtorak oli kaikessa komeudessaankin selkeästi Rautasiipeä pienempi. Torakkain lippulaiva oli noin puolitoistakertainen messingin väriseen höyrypaattiin verrattuna. Lisäksi Rautasiiven kansi oli täynnä aseita, erilaisia piippuja sojotti komentotornistakin. Laivan takaosa oli täysin panssaroitu, ja muistutti torakan selkää. Tai oopperataloa, siitä kiisteltiin usein.
”SS Rautasiipi on suunniteltu kestämään taisteluja vaikka itseään isompia sotalaivojakin vastaan. Niin paljon kuin Tahtorak edustaakin höyryvoimaisen rakentamisen täydellistä taitamista, ei sen pitäisi missään olosuhteissa pärjätä Rautasiivellemme. Lisäksi lentämisestä ei ole juurikaan iloa sen kokoiselle alukselle, Tahtorak tuskin kykenee väistelemään oman lippulaivamme ilmatorjuntaa.” Amiraali selitti lievä hymy kasvoillaan. ”Ja sitä paitsi. Heidän laivastonsa koostu matoralaisista.”
Kaikki pöydän ympärillä istuvat torakat alkoivat nauraa. Oli monenmoista hohotusta ja hihittelyäkin, mutta yksikään nauru ei kuulostanut niin kalsealta kuin Amiraalin nauru. Tasaisen kylmää naurua kuunnellessaan huoneen seinustalla hiljaisena seisova 1034 tunsi kylmien väreiden hiipivän selässään. Näinä hetkinä hän meilkeinpä pelkäsi johtajaansa.