Ylikersantti 1034 seurasi hiljaisena vierestä, kun Amiraali kävi intensiivistä puhelinkeskustelua johtajansa kanssa tuijottaen samalla ulos ikkunasta, kohti sinistä horisonttia.
”Ai että mistäkö tiedän, että se on hulluutta? Tiedät itsekin, kuinka paljon Klaanin puolustus nojaa ilmavoimiin, ja pommituksen aloit-”
Amiraalin ilme kiristyi entisestään.
”No toki murentaa heidän moraalinsa ja rikkoo turvallisuudentunteen, mutta-”
002:n torakankasvoissa oli jo havaittavissa vihaa.
”Ai että mikä ongelma! Se on itsemurhaa! Kuvitteletko, että niillä aluksilla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä takaisin tukikohtaan?”
Seurasi niin syvä hiljaisuus, että sinibarettinen 1034:kin kuuli Kenraalin sanat luurin kaiuttimesta: ”Miksi luulet, että tahdomme heidän palaavan?”
Amiraali ja Kenraali päättivät puhelunsa rauhallisemmissa ja muodollisemmissa merkeissä. Kun laivaston johtaja 002 kääntyi pois ikkunasta, hän näytti täysin tyyneltä, miltei tyytyväiseltä. ”En ehkä arvosta samoja asioita kuin Kenraalimme”, hän sanoi. ”Mutta hän on hyvä laskemaan.”
Niine sanoineen ja laivastonsininen viitta hulmuten Amiraali asteli pois huoneesta.
[spoiler=Ehe.]Olen tosissani pahoillani, minä en muista, mistä minä olen tämän pätkän pohdintaosion vahingossa plagioinut. Se on vain yksinkertaisesti liian tuttu. Mutta kertokaa joku ihmeessä, mistä mieleni sen on lainannut. [/spoiler]
Bio-Klaanin saari, luoteisrannikko
Kivimurskan ja hiiltyneiden puiden keskeltä nousi savua. Talonrauniot ja kaadetut aidat peittivät parinkymmenen neliömetrin alueen, sen jälkeen alkoi joko autio tundra tai vaahtoipäiden täyttämä meri. Kuolleen kylän keskellä liikkui parikymmentä hahmoa, jotka osoittelivat eri suuntiin kantamillaan metalliaseilla.
Nazorakit liikkuivat järjestelmällisesti vahinkoja tutkien. Teräväkyntiset hyönteisjalat jättivät jälkensä hiiltyneisiin kodinrippeisiin ja potkivat syrjään entiset arjen pikku esineet, jotka olivat nyt osa murhenäytelmää.
Suuri sininen viitta maata laahaten ja pölyä ilmaan nostaen Amiraali 002 linkutti muuannen paikallaan seisovan seinän viereen ja katsoi sen lasittoman ikkunan läpi. Toisella puolen jatkui samaa lohdutonta näkyä, aina rantakallioille asti. Hän pudisti päätään alkeelliselle infrastruktuurille, ja kääntyi muita pitemmän Nazorakin puoleen. ”Paljon ilmoititkaan ruumita löytyneen?” Amiraali kysyi Eversti 437:lta katsellen ympärillään savuavaa entistä kylää. ”Neljä, sir.” kyborgitorakka vastasi asialliseen sävyyn. ”Hmh”, Amiraali päästi arvoituksellisen äänen ja lisäsi itseään seuraavalle sinibarettiselle torakalle: ”Kirjoita se raporttiin.”
Nuori Nazorak kirjoitti luvun paperiin. Neljä.
Hän painoi kynän päätä ja kirjoituskärki vetäytyi sisään. Hänen olisi pitänyt sulkea kansio viimeisteltyään raportin, mutta jäi tuijottamaan äsken piirtämäänsä numeroa. Neljä.
Ylikersantti 1034 koetti saada ajatukset pois mielestään, epäonnistuen siinä kuitenkin surkeasti.
Ennen heillä oli elämät. He tekivät työtä, puhuivat ystävilleen. Nyt he olivat neljä. Neljä sodan uhria, neljä ruumista. He olivat numero.
1034 suoristi hattuaan ja koetti olla katsomatta takavasemmalleen, jossa tiesi yhden kuolleen Matoralaisen makaavan.
Nyt he ovat numero. Ennen heillä oli nimet.
Seuraavaa ajatustaan 1034 erityisesti pelkäsi. Hän tiesi sen olevan kielletty.
Millaista on elää nimen kanssa?
Sinihattuisen torakan ajatus kuitenkin keskeytyi, kun Amiraalin puheille kipitti muuannen kiireisen näköinen, lyhyenläntä Nazorak ”Sir! Sir!” Laivastoa komentava 002 kääntyi tulokasta kohti ja kohotti kulmiaan laiskan kysyvästi. ”Sain kaapattua hätäviestin, sir. Se lähetettiin kukkuloilta, vajaan kilometrin päästä länteen.” Amiraalin ilme muuttui kiinnostuneemmaksi. ”Tahdotteko minun virittävän oikealle taajuudelle. sir?” ”Olisin kiitollinen.” Lyhyt torakka painoi mukanaan olevan metallilaatikon kyljessä olevaa nappulaa, käänsi erästä mittaria, ja pian pienet kaittumiet päästivät ilmoille kohisevaa keskustelua. ”…a olette varmoja, että ne ovat Nazorakit? Eihän laivasto ole ampunut laukaustakaan Harmaansaaren länsipuolella, ja nyt sanot, että mokomat olisivat aloittaneet täysimittaisen tykistökeskityksen asutuskeskukseen?” ”Aivan varmoja, herra Paaco. Pääsimme hädin tuskin evakkoon. Muodostimme radioyhteyden heti, kun pääsimme turvallisen välimatkan päähän.”
Muutama paikalle tullut Nazorak virnisti sanalle ”turvallinen”.
”Hyvä on, lähetämme jonkun vastaan. Koettakaa päästä Mt. Ämkoon luo, sinne torakoiden on vaikeampi seurata.” ”Hyvä on. Pidämme jatkuvan yhteyden yllä.”
Radioa käyttelevä torakka aloitti puhumisen. ”Lähetämmekö miehiä joukkion perään, sir?” ”Emme.” Amiraali vastasi rauhallisesti. ”Muodostakaa yhteys Rautasiipeen.” ”Sir?” Amiraali ei vastannut.
Tilannetta hämillään seuraava 1034 ei tiennyt, mitä Amiraali aikoi, ja katseli kun hänen esimiehensä nilkutti hieman syrjemmälle radiopuhelimen kanssa. Hetken kuluttua meren suunnalta kuului yksi, valtaisa jysäys. Sitä seurasi ulina ja sen jälkeen idässä mosahti oikein kunnolla.
Amiraali käski kääntää taas Klaanin ja evakkojen käyttämälle kanavalle. Keskustelu oli kuitenkin muuttunut sangen yksipuoliseksi. ”Haloo? Kuuluuko mitään? Hei? Haloo? Haloo?” Hetken hiljaisuus. ”Pomo, taisimme menettää Va-Ba-Koron.”
Amiraali käveli omalla epätahtisella askelluksellaan Rautasiiven metallista kantta pitkin, ja vilkaisi taakseen. Valtavan, uskomattoman monikerroksisen laivan monet ikkunat kiiltelivät auringonvalossa, ja hän katsahti niistä suurimmasta sisään. Hän näki kliinisen puhtaan näköisen suuren hallin kattoa, ja koetti laskea päässään, monesko uusi sukupolvi tämä oli, jota varten koulutustilat taas putsattiin. Mutta tämä erä, ne olivat kieltämättä jotain aivan uutta. Kaikki kaksikymmentäkaksi on siis jo siirretty tänne? Nazorak-laivaston johtaja kysyi vierellään kulkevalta Ylikersantti 1034:ltä. Nuori torakka suoristi sinisen baretin asentoa päässään, ei niinkään Amiraalia kuin kaikkia muita tarkkailevia laivaston Nazorakeja varten. Kyllä on. Laajensivat jopa hieman asutustiloja, kun tätä erää on sen verran vähemmän. Molemmat Nazorakit pysähtyivät. Kai 23:lle soturille on kuitenkin jätetty oma sijansa? Luullakseni. Älä luule vaan tiedä. Painu selvittämään.
1034 näytti säikähtäneeltä ja lähti hätäisesti kohti Rautasiiven sisätiloja. Amiraali painoi päänsä ensin mietteliään näköisenä, mutta nosti sitten katseensa kohti kimaltelevaa, sinistä horisonttia ja käveli laivan kaiteelle.
Valtavan, monikymmenmetrisen tykin varjossa kaiteeseen nojaava Amiraali mietti, oliko tehnyt oikein ottaessaan 1034:n silmätikukseen. Mutta poika on liian arka ja pehmeä. Hänen täytyy karaistua, ettei koe kaikkea kerralla. Liian hyväuskoisena ja kokemattomana.
Amiraali katsoi merellä lentävää lokkiparvea.
Hänen täytyy karaistua, ettei hänelle käy samoin kuin minulle.
Sitten Nazorak 002 kurtisti taas kulmansa, loksautti leukojaan ja jatkoi kulkuaan pitkin Rautasiiven pitkää kantta. Ohimennessään hän komensi paria Nazorakia kuuraamaan kantta kovemmin.
Bio-Klaanin saari, suuri niitty
Makella, Kepellä ja Snowiella oli takanaan pitkä päivä. Nyt päivä oli kuitenkin vaihtumassa illaksi, ja kaikki arvelivat hyvin levätyn yön olevan hyväksi. Leiriytymispaikaksi valittu, pitkää heinää ja monia muita erilaisia kasveja kasvava niitty ei ehkä ollut kaikista suojaisin valinta, mutta muuten se oli ihanteellinen paikka. Maa oli miellyttävän pehmeää ja niityn keskellä oli suurehko, hieman kyljellään makaavaa pyramidia muistuttava kallio, josta pulppusi raikas lähde.
Snowie laski reppunsa ja laukkunsa maahan. Hän kaivoi makuupussinsa esiin ja levitti sen mielestään mukavaan asentoon. Lumiukko ei kuitenkaan vielä aikonut käydä nukkumaan, ensin hän aikoi hankkiutua nälästä eroon. Kaverit, mitä luulette: Kannattaako meidän sytyttää nuotiota? hän kysyi. Kepe ja Make katsahtivat toisiinsa. Jaa. Ei kai se haittaa, että meidät nähdään? Kepe tuumi ääneen. Ja onhan se kiva pysyä lämpimänä. Make nyökkäsi hyväksyvästi, ja pian klaanilaisilla olikin kasassa mukava pieni kasa polttopuita. Puolirahi moderaattori sylkäisi pienen tulipallon siihen, ja nuotio syttyi iloisesti roihahtaen.
Snowien repusta löytyi kaikille evästä ja kolmikko aloitti ruokiensa lämmittämisen. Nuotion hehkussa kaikkien oli mukava istua ja klaanilaiset tunsivat olonsa turvalliseksi. Huomenna meidän olisi tarkoitus päästä Nui-Koroon asti. Toivottavasti saamme siellä vähän selvyyttää tähän tutkimukseen Kepe puheli, ja sai vastaukseksi hyväksyvää mutinaa mussutuksen lomasta. Vaikka iltapala sujuikin rauhallisissa merkeissä, päättivät he jättää jonkun vartioon. Maken ja Kepen suureksi yllätykseksi yleensä kernaasti sahgen paljon nukkuva Snowie ilmoittautui vapaaehtoiseksi, ja Kepen pienistä pysyykötuohereillä-henkisistä epäilyistä huolimatta Lumiukko oli pian ainut valveilla oleva klaanilainen.
Lumiukko tallusti vähän matkan päähän nuotiosta, niittyä hallitsevalle kalliolle. Sen tummanharmaa pinta oli illan pimetessä muuttunut lähes mustaksi. Hän kapusi hieman kömpelösti sileähkön kallion päälle ja katseli ympäristöään. Pienen nuotion ympärillä nukkuvat klaanilaiset ystävät, kauniiden kasvien peittämä niitty ja alati tummuva tähtitaivas saivat väistämättä Snowien kasvot vääntymään haikeaan hymyyn.
Oikeastaan häntä melkein laulatti. Kaunis tilanne ja vaikeat ajat nostivat hänessä esiin monenlaisia tunteita, ja laulaminen oli Snowiesta hyvä tapa purkaa tunteitaan. Hän kuitenkin arveli tovereidensa kaipaavan unta niin paljon, ettei rohjennut ottaa riskiä, että hänen laulantansa valvottaisi Kepeä ja Makea. Luonnon omat äänet olivat nekin kauniita. Lähteen vaimea pulputus ja tuulessa humisevat puut kuulostivat nekin musiikilta Snowien korviin.
Hän tarkkaili taivasta tarkasti. Lumiukko ei ollut koskaan perehtynyt tähtien liikkeisiin, eikä osannut peilata niistä universumin tapahtumia. Kukaan ei ollut opettanut häntä, mutta se ei haitannut. Hän näki tähdissä jotain muuta, hän osasi arvostaa niiden kauneutta ja rauhoittavaa voimaa. Tänä sodan aikana hän tunsi tämän erityisen tarpeelliseksi, ilon aiheet ovat katoavainen asia.
Snowie siirsi katseensa miltei mustasta tähtien kirjailemasta taivaasta hieman alemmas, kohti etelää. Taivaanrannasta näkyi himmeänä Klaanin linnakkeen ja sitä ympäröivän asutuksen, matorankylän ja sataman, valot. Tämäkin loi häneen vain turvallisuudentuntta. Mutta luoteessakin näkyi loistetta, ja Lumiukko tiesi sen olevan Nazorakien infrastruktuurista peräisin.
He ovat olleet tässä maailmassa pidempään kuin me järjestönä, hän tuumi. Ja silti tuntuvat niin… luonnottomilta. Ellei Klaania olisi, torakat varmaan leikkaisivat koko saaren metsät mataliksi, patoaisivat joet ja saastuttaisivat rannikon.
Lumiukko siirsi katseensa taas Nazorakien valoista Bio-Klaaniin päin.
Olemmeko me… olemmeko me ajaneet ne siihen tilaan, missä ne nyt ovat?
Nyt Snowien katse siirtyi tulen leimussa uinuviin Kepeen ja Makeen. Kaksi klaanilaista näyttivät rauhallisilta nukkuessaan.
Ei, klaanilaisiin minä luotan. Tawa perusti tämän järjestömme oikeista syistä, oikeista lähtökohdista. Hän on yksi niistä hyvistä, joihin on luotettava. Joiden on uskottava tekevän oikein. Koska jos ei hän, jos ei Klaani, niin kuka muukaan?
Yllättäen Snowien mieleen palautui lähtöä edeltänyt keskustelu Neqetta-nimisen Ga-Matoranin kanssa.
Aikovatko Tawa ja muut todella tuhota Nimdan? Vai käyttää sitä?
Lumiukko pudisti päätään. Hän oudoksui omia ajatuksiaan. Häntä pelotti, sillä tällä kertaa infernaalinen närhi ei riivannut häntä ja istuttanut ajatuksia hänen päähänsä, vaan ne olivat aivan hänen omiaan.
Hän päätti sysätä synkät aatteet mielestään ja keskittyä kauniiseen yöhön. Klaani oli pystyssä, sota ei riehunut ja hänen äskettäin nauttimansa grillivoileipäkin oli ollut oikein maukas. Hymy yritti parhaansa mukaan palata Snowien kasvoille, se vain oli päivä päivältä vaikeampaa.
006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin. Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?
Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena. ”Keksin sen… keksin viimein…” ”Keksit niin mitä?” ”Hiljaa, orja. Minä ajattelen.” 006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella… Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.
Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä. ”Hah, onnisssstuin viimein.” ”Missä niin?” ”Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.” ”…”
006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha. ”Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain?” Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa. ”Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh.” 006 kavahti taaksepäin. ”Minä… tuota… menen – tauolle”, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.
Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.
Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.
006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään. ”Makuta Abzumo haluaa sinut labraan”, viestintuoja sanoi värisevin äänin.
Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.
Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan. Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla. Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.
Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän. 006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.
”Mitäköhän..”, 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä. Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.
Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen. Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty. Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.
006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko. Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään. ”Tervetuloa takaissssin, toveri”, Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. ”Kaunissssta, eikö?”
Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. ”Ky…kyllä kai. En ole koskaan nähnyt…mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä…”
”Visorak-hautomo”, Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. ”Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä.” ”Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat”, Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.
Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain. ”Eivät enää, Ssssstephen”, Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. ”Edessssänne on uusssi aika.” Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.
006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita. ”…se…se siis toimi?” Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. ”Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä.” 006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas. ”Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?” 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.
”Ssaamattomat vätykssset”, Abzumo naurahti. ”He saivat siirron toisiin tehtäviin.” 006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.
006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili. ”Oikein hienoa”, 006 sanoi hiljaisen innostuneena. ”Mutta…” ”Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua.” Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä. ”Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?” 006 nielaisi ja nyökkäsi.
Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa – munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen – se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui: ”Mmmitä… mmitä… minä en… uurrrggghh.” ”Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin”, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.
Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen. ”Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen… kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat.” ”M-mitä hän”, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, ”oikein tekee nyt?” Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti: ”No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja – ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan – koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska… ne ovat henkisesti – miten sen nyt ilmaisssisi – valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.”
006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan. ”Ei”, 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä. ”Ei?” Abzumo kysyi yllättyneenä. ”Ei”, 006 sanoi. ”Kaikella kunnioituksella, mutta… sinä tiedät, että se on mahdotonta.”
”Ruumiinrakenne, helppoa”, 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. ”Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta…” Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä. ”…tarkoitan…tarkoitan…” 006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua. ”Tarkoitan, että… mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys.”
”Kyllä voin”, Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. ”Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta…potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha.”
006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. ”Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!” hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. ”Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja…ja…se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!”
”Niin, niin”, Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?” 006 viuhtoi käsiään puhuessaan. ”Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon.” 006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria. ”Eikö, rakasss Ssstephen?” Abzumo kysyi. ”Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja.”
006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä. ”Ehkä niin…” torakkatohtori sanoi. ”Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen… muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin… kivuton vaihtoehto.” 006 hieroi kipeää jalkaansa. ”Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.”
006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen. Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen. Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.
Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.
Muistikuva siitä kivusta…
Muistikuva…
006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä. Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota. Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.
Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?
Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen. Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
Leikkausarpi.
Ssaamattomat vätykssset. He saivat siirron toisiin tehtäviin.
006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.
…toisiin tehtäviin…
…toisiin tehtäviin…
Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään. Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.
Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi… …tai jotain?
Toisiin tehtäviin.
006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.
006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi. Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan. ”Mi-mi”, 006 yritti köhiä. ”Mi-miksi…”
Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. ”Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla.”
006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta. ”Mi-mi-mi…”
Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. ”Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut…vaivalloissssta hakea aivoja jossstain… kauempaa.” Abzumo lausui sanan ”kauempaa” inhoten.
Tämäkään ei kelvannut 006:lle. ”Mi-mi-miksi…”
”Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?” Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. ”Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!”
006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan ”kiitos” mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista. Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin. Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen ”Tieteen vuoksi”, mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.
Kysymys oli yksinkertaisesti ”miksi”.
001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.
Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.
Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.
”Minulla on teille sssssuuria uutissssia.” Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle. ”No älä anna meidän odottaa”, kenraali 001 sylkäisi. ”En ajatellutkaan.” Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita – Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.
Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.
Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.
”Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy?” Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia – valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.
Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.
Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui: ”Missä…?” Makuta vastasi sille: ”Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva.” Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään. ”Mitä tämä on…?” 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen. ”Urgh”, vastakuoriutunut sanoi. ”Minä… muistelen…” ”Sinä et muista”, Abzumo sanoi. ”Sinä et muista mitään. Eikö vain?” Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena. ”Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis – sekä fyysisesti että psyykkisesti.”
006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet. Se paskiainen… se… se… Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.
Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.
Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
”Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua.” ”Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten?” 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä. ”Kyllä vain.” ”Ja siis täysin toimintakykyisiä?” 001 tivasi. ”Aivan niin.” ”Entä miten tähän tulokseen päästiin?” Abzumon hymy vain leveni. ”He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan.” ”Eli?” kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa. ”Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin.” Komentajien silmät laajenivat. ”Missä on… 006?” sanoi 001 käheällä äänellä. ”Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui.” Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.
Amiraali katseli komentosillan ikkunasta, kuinka muutama Nazorakien pienempi sotalaiva piiritti suurehkoa puista purjelaivaa. Tämä ”Kolmannenkuun festivaaliksi” itseään kutsuva joukkio oli epäilyttänyt Amiraalia jo Klaanin saarelle saapumisestaan lähtien, ja torakkain johto oli päättänyt ottaa asiakseen selvittää, ettei kyseessä ollut juoni kuljettaa Bio-Klaanille aseita ja sotureita.
”Kaukoputki.”
Sana tuli kylmän rauhallisesti ulos Amiraalin torakansuusta, mutta huoneessa oleva nuori torakkakadetti ojensi hätäisesti optisen apuvälineen Amiraalin odottavaan käteen.
002 nosti melko painavan metalliesineen päänsä korkeudelle, ja avasi teleskooppivarren yhdellä terävällä mutta silti arvokkaalla liikkeellä.
Kaukoputken läpi Amiraali näki selkeästi Kolmannenkuun festivaalilaisten laivan puisen kannen. Siellä punainen ja hoikka hahmo antoi muutamalle muulle seurueen jäsenelle ohjeita. Monet festivaalin karkeasti arvioiden kahdestakymmenestä jäsenestä kurkkivat aluksen reunan yli, kun Nazorakien laivat lähestyivät.
Piirittävistä torakoiden sotalaivoista suurimmasta aukesi laskusilta, joka rämähti kovaäänisesti festivaalilaisten kannelle. Kaiteen puusäleet sinkosivat ilmaan sen jäädessä metallisen sillan alle.
Amiraali käänsi kaukoputkeaan, ja katsoi Nazorak-aluksesta astelevaa joukkoa. Sen kärjessä marssivat Eversti 437 kyborgihaarniskassaan ja sinistä barettia päässään pitävä 1034. Ensimmäiseen Amiraali luotti täysin, mutta 1034:n hän oli lähettänyt aivan tietystä syystä johtamaan tarkastusta. Amiraali näki nuorukaisessa potentiaalia, mutta tämä oli aivan liian pehmeä ja naiivi.
Eiköhän hän kasva siitä vaiheesta, kun näkee vähän elämää.
Amiraali 002 siirsi katseensa pois ikkunasta, takaisin häntä puhutelleeseen nuoreen Nazorakiin. ”Ja väität siis, että saatte hallin jälleen kiiltävän puhtaaksi uusia kokelaita varten?” hän kysyi kylmällä äänensävyllä. ”Kyllä, ilman muuta herra Amiraali. Meistä alkaa tulla jo aika hyviä tässä siivouksessa.” ”Hmph. Varmasti.”
Amiraali kääntyi kannoillaan, ja jätti nuorukaisen seisomaan käytävään. Laivaston komentajan teräksinen jalka kolisi vain vaimeasti purppuraa kokolattiamattoa vasten, mutta hän tiesi silti hyvin, että kaikki sen kuulevat jännittyivät ja koettivat näyttää mahdollisimman kiireellisiltä.
Amiraali ei ollut varma, muistiko enää aikoja, jolloin hän oli kyennyt puhumaan alaisilleen ilman näiden tarpeetonta pokkurointia.
Pian hän kuitenkin havahtui mietteistään, ja astui metalliovesta eräälle Rautasiiven suuren hallin parvekkeista. 002 nojautui metalliseen kaiteeseen, ja kumartui hieman eteenpäin.
Ja ennen tämä halli oli täynnä urheita torakoita, valmiina matkustamaan halki tyrskyisimpienkin merten, hän ajatteli antaessaan katseensa kiertää valtavaa hallia.
Suuri joukko Nazorakeja työkaluineen ehosti muutenkin uusia koulutustiloja. Maalitaulut vaihdettiin uusiin ja luokkahuoneiden paperit ajettiin silppurin läpi. Kaikesta saatavilla olevasta hankittiin päivitetty versio, ja vanhat päätyivät romutettavaksi. Nazorakit eivät olleet poikkeus.
Kaikki Rautasiiven torakat eivät enää jaksaneet odottaa innolla uusien koulutettavien saapumista. Hohto oli mennyt useimpien mielestä jo neljännen ”kelpaamattoman” erän jälkeen. Toisaalta, 000 sai syödäkseen.
Huhu kiersi Rautasiiven käytävillä, että uusin ”Uusi sukupolvi” olisi läpimurto, vaativimmatkin testit läpäisevä. Ilmeisesti tämä Makuta Abzumo oli osallistunut perimän muokkaamiseen.
Kunhan nyt vain saisivat kelpaavan erän kasaan, Amiraali mietti. Tahdon laivani jälleen omaan komentooni.
”Öh, Amiraali?” muuannen kuulokepäinen Nazorak kysyi varovasti. 002 kääntyi hitaasti ikkunansa äärestä. ”Mitä nyt?” ”Olemme menettäneet yhteyden Kapteeni 666:teen, sir.” ”Eikö hän ollut kauppaa hieromassa Steltillä?” ”Öh, kyllä oli, sir, mutta ilmeisesti hänen komennossaan olleen laivan kimppuun hyökättiin.”
Amiraali oli juuri vastaamassa, kun komentosillan ovi aukesi. Sisään astelivat Eversti 437 sekä sinibarettinen 1034. ”Kokouksen aika, Amiraali?” 437 kysyi kovaan ääneen 1034:n seisoessa hiljaisena vieressä. Amiraali mietti hetken hiljaa, ja lähti sitten Everstin matkaan, huikaten olkansa yli: ”Selvittäkää, mitä 666:lle on käynyt.”
Sitten kolmikko poistui huoneesta Amiraalin jalan lyödessä kovaäänisesti lattiaa vasten. ”Raportti on siis valmis?” Amiraali tiedusteli hermostuneelta 1034:ltä. ”Ky-kyllä on.” lyhyehkö torakka änkytti, ja kaivoi esiin paperinipun. Amiraali riuhtaisi sen sinilakkisen torakan kädestä, ja selasi sitä pikaisesti.
Kolmikko asteli rautasiiven pienempään ruokasaliin, joka toimitti kokoushuoneen virkaa. Ylellisessä, harvojen ja valittujen käyttöön annettavassa tilassa oli juhlava koristus. Taulut peittivät suuren osan seinää, ja hopeinen kattokruunu keinahteli hieman aaltojen iskiessä laivaan. Erään pöydän ympärillä istui jo muutamia torakoita, ja samaiseen pöytään huoneeseen tulijatkin asettuivat. Amiraali istuutui pöydän päässä sijaitsevaan suurimpaan tuoliin 1034:n jäädessä hänen viereensä seisomaan. 437 asettautui vapaalle paikalle muiden nazorakien välissä.
”Olen kutsunut teidät kaikki tänne arvioimaan laivastomme vahvuutta Klaanin höyrypaatteja vastaan” 002 aloitti, ja läimäytti paperipinon pöydän pintaan. Se liukui hetken puisella pinnalla, kunnes pysähtyi erään kipparinlakkia päässään pitävän torakan eteen.
Vanha Nazorak kumartui hieman eteenpäin, ja nappasi raportin kynsiinsä. ”Tästä ei käy tarkasti ilmi, millainen aseistus Klaanin aluksissa on.” 1034 tunsi, kuinka kylmä hiki valui hänen kasvojaan pitkin. Hänen suureksi helpotuksekseen Amiraali kuitenkin avasi suunsa. ”Se on täysin ymmärrettävää. Klaanin alukset eivät ole sotaan tarkoitettuja, aseet on lisätty jälkikäteen, ja suuri osa niistä on kaikesta päätellen aivan viime viikkoina lisättyjä. Kyllähän moisen vanhan merikarhun pitäisi noilla tiedoilla pärjätä.”
Kipparihattuisen nazorakin vieressä istuva, karski ja harvinaisen vaalea torakka sieppasi nipun. ”Kymmenen kevyttä, kaksikymmentäkaksi keskirastasta ja kolme raskasta alusta, joista yksi on todella suuri ’Tahtorakiksi’ nimetty paatti. Yhteensä 35 alusta.” ”Hienosti laskettu, Majuri” Amiraalin vasemmalla puolella istuva, eriskummallisiin huiveihin pukeutunut Nazorak huomautti hivenen ivaa äänessään, ja jatkoi: ”Meillä on 76 laivaa taisteluvalmiina, ja niistä jokainen on sotaa varten rakennettu. Raskaampi aseistus ja enemmän panssarointia.” ”Aivan” äsken puhunut Majuri keskeytti. ”Joten eiköhän ainoaksi kysymykseksi jää, kuinka pian saamme Klaanin laivaston tuhottua.” ”Ennen kuin kukaan ehti vastata mitään, Amiraali pamautti jalallaan lattiaa, aiheuttaen kovan kolahduksen. Sitten hän avasi suunsa. ”Juuri tämän takia minä johdan laivastoa, ja te ette. Meillä on enemmän ja tulivoimaisempia aluksia, mutta Klaanin kulkupelit lentävät. Omat laivamme on tarkoitettu meritaisteluun. Sukellusveneet voimme käytännössä laskea pois taisteluvahvuudesta, eikä muidenkaan alusten torpeedoilla tee mitään. Sen sijaan ilmatorjuntatykit nousevat keskeiseen rooliin, ja meidän on ehkä tehtävä tiivistä yhteistyötä Ilmavoimiemme kanssa. Tiedän, minäkään en pidä ajatuksesta.”
Hetken ajan kuului vain epämääräistä mutinaa. Sitten Eversti 437 puuttui keskusteluun. ”Entä lippulaivat? Tahtorak on iso kuin mikä, se voi olla ongelma.” Amiraali napsautti sormiaan, ja 1034 kipitti huoneen seinustalle, ja veti sieltä alas valkokankaan. Sitten sinilakkinen torakka painoi kaukosäädintä, ja näytölle heijastui jostain kuva. Siinä olivat Tahtorak ja Rautasiipi, toisiinsa suhteutettuna oikeassa koossa.
Klaanin Tahtorak oli kaikessa komeudessaankin selkeästi Rautasiipeä pienempi. Torakkain lippulaiva oli noin puolitoistakertainen messingin väriseen höyrypaattiin verrattuna. Lisäksi Rautasiiven kansi oli täynnä aseita, erilaisia piippuja sojotti komentotornistakin. Laivan takaosa oli täysin panssaroitu, ja muistutti torakan selkää. Tai oopperataloa, siitä kiisteltiin usein.
”SS Rautasiipi on suunniteltu kestämään taisteluja vaikka itseään isompia sotalaivojakin vastaan. Niin paljon kuin Tahtorak edustaakin höyryvoimaisen rakentamisen täydellistä taitamista, ei sen pitäisi missään olosuhteissa pärjätä Rautasiivellemme. Lisäksi lentämisestä ei ole juurikaan iloa sen kokoiselle alukselle, Tahtorak tuskin kykenee väistelemään oman lippulaivamme ilmatorjuntaa.” Amiraali selitti lievä hymy kasvoillaan. ”Ja sitä paitsi. Heidän laivastonsa koostu matoralaisista.”
Kaikki pöydän ympärillä istuvat torakat alkoivat nauraa. Oli monenmoista hohotusta ja hihittelyäkin, mutta yksikään nauru ei kuulostanut niin kalsealta kuin Amiraalin nauru. Tasaisen kylmää naurua kuunnellessaan huoneen seinustalla hiljaisena seisova 1034 tunsi kylmien väreiden hiipivän selässään. Näinä hetkinä hän meilkeinpä pelkäsi johtajaansa.
Amiraali oli juuri tuijottamassa huoneensa ikkunasta ulos, kun hänen työpöydällään oleva sisäpuhelin soi. Hän otti muutavan askelluksen kohti pöytäänsä, ja painoi puhelimen välkkyvää nappulaa. ”Haloo?” ”Herra Amiraali, tukikohdasta on juuri tullut tieto, että Kuningatar on saatu taltutettua. Se on toistaiseksi tajuton, mutta kahleet on kiinni ja niitä on vahvistettu.” ”Vai niin” 002 vastasi, ja sulki yhteyden. Hänen ei tiennyt, oliko millään tasolla hämmästynyt Klaanilaisten naiiviudesta. Hyökätä niin pienellä joukolla Kuningatarta vastaan. Nazorakeilla kului joka kerta sen taltuttamiseen kymmeniä miehiä, ja Klaanin väki oli lähettänyt viisi soturia.
Amiraalista se oli säälittävää, muttei uhrannut asialle enempää ajatuksiaan. Hän askelsi pois huoneestaan, ja lähti kulkemaan käytävää pitkin. Tämä oli yksi niistä harvoista Rautasiiven käytävistä, joilla oli matto. Joidenkin mielestä se johtui 002:n turhamaisuudesta, toiset väittivät niiden olleen paikallaan jo ennen nykyisen Amiraalin virkaansa tuloa.
Amiraali saapui kierreportaikkoon. Hän laskeutui ne hieman hitaasti, joka toisen askelen kolahtaessa äänekkäästi. Seuraavaa käytävää reunustivat melko vanhanaikaiset lamput, ja kaikki seinällä roikkuvat taulut esittivät erilaisia torakoiden laivoja.
Käytävän puolesta välistä alkoi suuri portaikko, ja sen laskeuduttuaan Amiraali pääsi nopeasti suuren hallin pääoville. Niiden auettua hitaasti vastaan tuli papereita kädessään kantava sinistä barettia päässään kantava nazorak 1034, joka aloitti heti kunniaa vaivalloisesti paperinipun kanssa tehtyään puheensa. ”Herra Amiraali, koulutus sujuu aikataulussa. Peruskurssi on jo oikeastaan saatu suoritettua.”
002 ei vastannut mitään, keskittyi vain katselemaan täsmälleen samassa tahdissa lähitaistelua harjoittelevien torakoiden toimintaa.
Kummitusten Suo
Kolmen Zyglakin muodostama partio asteli mättäillä tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Sinisen ja punaisen värinen matelija aloitti keskustelun ärtyneenä. ”Kerro vielä kerran Asza, miksi meidän täytyy olla tällä kammottavalla rämeellä ’partioimassa’. Sen koommin Klaanilaiset kuin muutkaan saaren asukit eivät käytä tätä suota kuin poikkeustapauksissa. Miksi hitossa meidän muka täytyy vahtia tätä, he ymmärtävät aivan yhtä hyvin kuin mekin, että tämä paikka on saaren vaarallisimpien rahien koti.” Joukkiota johtava, raskasrakenteinen Zyglak mietti hetken vastaisiko enää tähän kysymykseen. Hän kuitenkin lopulta päätyi selittämään. ”Koska eräs Nazorakien pesän vaikeiten vartioitavista sisäänkäynneistä sijaitsee tämän suon laidalla.” ”Ja miksi ötökät pistävät meidät omille asioilleen?” ”Naama umpeen, molemmat!” kolmas, hopean ja tummanvihreän värinen kumara Zyglak sähähti. ”Minusta tuntuu, että meitä tarkkaillaan.”
Hän osoitti koukkusormellaan pienen tiheikön suuntaan, ja kaikki kolme näkivät varjoissa kiiluvat viirusilmät.