Sinivalkohaarniskainen toa käveli hiljaa kapeita kivisiä kierreportaita ylös. Ne olivat hakatut rannan valkoiseen kallioon. Portaat johtivat ylös kallionkielekkeelle, josta avautui näkymä merenlahteen ja sen toisella puolella oleviin vuoriin.

Matoron vaaleansinisen Akakun otsalla helmeili hiki kuumassa aamuauringossa. Hän katsoi marmorista tehtyä pienen pyramidin muotoista hautamuistomerkkiä. Sen edessä oli useita kukkakimppuja. Keskisten sademetsien Aycaloneja, rannikon auringontähtiä ja vuorien valkolehtiä. Hopeisessa laatassa luki selkeillä matoran-aakkosilla:

”Tässä lepää syvästi kunnioitettu Turaga Nevzdat.”

Matoro kumartui toisen polvensa varaan haudan ääreen. Hän muisteli kuuden vuoden takaisia tapahtumia. Se oli ollut eräs nimeämispäivä. Oltiin valmistelemassa hienoja juhlia, oli leipätaloja ja kaikkea. Matoro oli ollut puhumassa Nevzdatin kanssa korkealla vuorilla sijainneessa majassa. Hän, innokas ko-matoran, oli löytänyt rannalta oudon pahvipaketin. Se lieni saarella käyneeltä skakdi-joukolta jäänyt, sillä heidän leirinsä oli sijainnut sillä rannalla. Matoro oli näyttänyt ikivanhalta näyttänyttä laatikkoa turagalle, sillä tämä tunsi vanhat esineet. Turaga ajoitti pahvipaketin kymmeniä tuhansia vuosia vanhaksi sekä kielsi avaamasta sitä.

Tunsi hän historian, muistinsa hänen kantoi alkuun aikojen. Viisaudellaan johti kansaa Zanga Nuin.

He lähtivät alas kylään, sillä Turagan piti tunnetusti johtaa nimeämispäivän juhlaa. Kaikki alkoi upeasti. Ta-matoran Norot palkittiin uudella nimellä Suuren Hengen temppeliin tekemistä hopeakaiverroksistaan. Surom palkittiin kymmenennestä gukkorallivoitostaan. Tietysti monia muitakin palkittiin. Ko-matoranit olivat kilpailleet siitä, kuka löytäisi parhaan kuusen. Matoron kuusi oli tullut toiseksi, ja se oli nyt koristeltuna kylän reunalla monen muun kuusen kanssa. Suurin ja paras oli juhla-aukion keskellä.

Nopeasti hänet pois täältä vedettiin, pitkä menneisyys hetkessä pois pyyhittiin. Mata Nuin luokse hän katosi.

Se ilta päättyi kovin traagisesti. Matoro ei ollut vielä silloin uskonut sen ajavan häntä seikkailuun, joka muuttaisi hänen elämänsä. Iloinen juhlahumu keskeytyi yhtäkkiä, kun Siivekäs Peto syöksyi turagan puhujankorokkeelle. Olennon selästä tuli alas muinaisen näköinen hahmo, jonka Nevzdat näytti tunnistavan. Matoro ei muistanut kovin hyvin niitä tapahtumia, sillä kaikki oli tapahtunut liian nopeasti ja sekavasti. Hyökkääjä puhui jostakin esineestä, joka liittyi Nevzdatin toa-aikoihin silloin kun maailma oli nuori. Kun Turaga ei suostunut yhteistyöhön, olento iski keihäänsä tähän. Hyökkääjä kaikkosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin jättäen taakseen kaaoksessa olleen juhlakentän.

Seinät voivat murtua mutteivät sydämemme.

Siinä kuolevan turagan vieressä ujo ko-matoran ei tiennyt lainkaan, mitä hänen pitäisi tehdä. Hiljainen lumisade oli satanut surullisesti maahan. Aivan kuin taivas itkisi murheita maan.

”Matoro, ota tämä”, turaga oli värisevällä äänellään sanonut ja ojentanut valkoisen toa-kiven Matorolle.

”M-mut-”, matoran oli aloittanut, mutta päättänyt olla hiljaa.

”Minä tiedän, että käytät sitä hyvin. Tiedän että olet sen arvoinen”, Nevzdat oli sanonut.

Se minuutti oli muuttanut Matoron elämän ja tulisi säilymään hänen muistoissaan aina. Hän muisti turagan kertoneen vapisevalla äänellään siitä, miten ei saisi koskaan luovuttaa. Siitä miten periaatteista ja ihanteista pitäisi pitää kiinni. Siitä, miten aina olisi kuunneltava omaatuntoaan, sillä sitä varten Mata Nui oli sen antanut.

Matoro oli vannonut varjelevansa Nevzdatin perintöä hamaan loppuun asti. Hän oli vannonut, ettei antaisi turagan muiston ja tälle tärkeiden asioiden vaipua unohduksiin. Hän taistelisi eikä koskaan luovuttaisi. Hän seikkailisi eikä koskaan kääntyisi takaisin. Hän halusi tehdä maailmasta paremman paikan, sellaisen jossa jokainen voisi elää rauhassa pelkäämättä. Maailman, jossa ei tarvitsisi pelätä joutuvansa menneisyyden haamun tappamaksi kesken nimeämispäivänjuhlan.

Matoro nousi ja räpytteli silmiään. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa, huokaisi syvään ja lähti portaita alas, kohti kylässä pidettävää nimeämispäivän juhlaa.