Oli nimeämispäivän yö. Pienen rannikkokylän öiset mukulakivikadut eivät olleet vuosikymmeniin nähneet niin paljon lunta. Harvat ulos uskaltautuneet kulkijat eivät nähneet sankassa tuiskussa lainkaan eteensä, ja useimmat kalastajakylän matoran-asukkaista olivatkin linnoittautuneet harmaista lankuista ja oljista koottuihin hauraisiin asumuksiinsa. Osa rakennuksista oli jo painunut kasaan myrskyn voiman alla. Tämä oli kylälle vaikea talvi.

Yhdellä kylän ahtaista sivukujista paloi pikkuinen nuotio. Tuli oli jo heikko ja miltei sammunut, eikä siitä riittänyt enää lainkaan lämpöä nuotion vierellä kyyhöttävälle kerjäläiselle. Matoran oli pieni ja harmaa, ja tämän haalistunut sydänvalo hiipui samaa tahtia nuotion tummien kekäleiden kanssa. Yksikään kyläpahasen majataloista ei ollut päästänyt rahatonta sisään lepäämään, ja matorania vaikutti odottavan väistämätön kuolema yhä vain kylmenevän myrsky-yön keskellä.

Matoranin sydän oli jo sammunut miltei kokonaan kun kujalle astui pitkään paksusta tummasta kankaasta kudottuun viittaan sonnustautunut olento. Muukalaisen kasvot olivat kokonaan valtavan ja raskaan hupun peittämät, ja kokonsa puolesta hahmo olisi käynyt pitkästä Toasta. Muukalainen käänsi kätketyt kasvonsa matoranin puoleen, kumartui ja etsi pienen kuolevan pulssia. Sitten olento istui kerjäläisen vierelle ja jakoi paksun viittansa tämän kanssa.

Kului pitkä tovi, ja sitten kerjäläinen heräsi. Tunto ei tahtonut palata kärsineen matoranin kehoon, ja tämä sai silmänsäkin ainoastaan suurella vaivalla auki, tehden sen hitaasti ja epäröiden. Kerjäläisen pieni pää kääntyi hitaasti vierellä istuvan muukalaisen puoleen, ja sitten matoran kokeili epävarmasti huuliaan.
”K-kuka..?” se aloitti, mutta tumma hahmo kohotti toisen kätensä viittansa alta viittoen matorania vaikenemaan.
”Urr, pysy vaiti. Heität henkesi jos et keskity nyt lämpimänä pysymiseen.”
Matoran ei kuitenkaan totellut. Elo tuntui jo hitaasti palaavan pikkuisen jäseniin, ja tämä onnistui jopa korjaamaan hieman asentoaan.
”Kuka olet?” kerjäläinen kysyi uudestaan. ”Miksi pelastit minut?”
”Sinulla oli tulta”, kuului muukalaisen viileä vastaus. ”Olisin tuntenut itseni varkaaksi jos olisin vienyt lämmikkeesi ja antanut sinun kuolla.”
Matoran kurtisti kulmiaan sille, että muukalainen ei ollut esittäytynyt. Matoran yritti varovasti kurkistaa viittahahmon kasvoja tämän hupun alta, mutta muukalainen käänsi päänsä äkisti poispäin ymmärrettyään matoranin aikeet.
”Sillä ei ole väliä”, matkaaja murahti ennen kuin matoran ehti edes kysellä tämän henkilöllisyyttä uudemman kerran. ”Kohensin tultasi ja paistoin ruokaa. Syö.”

Hetken päästä matoranin olo oli olosuhteisiin nähden jo paljon parempi. Lumimyrsky ei yltänyt kujalle piiskaamaan tämän kasvoja, ja mystisen matkaajan elvyttämä nuotio tarjosi nyt lämpöä molemmille. Matkalaisen valmistamat kalat olivat ehkä puoliraakoja ja kitukasvuisia, mutta ne olivat silti parhain ateria jonka kerjäläinen oli nauttinut aikoihin.
”Kiitos”, matoran sanoi tehtyään itsensä kylläiseksi. ”Minä taidan olla sinulle velkaa.”
”Et”, muukalainen vastasi. ”Yhden hengen pelastaminen on pieni teko sen kaiken pahan rinnalla jota minä olen saanut aikaan.”
”Vähät siitä”, matoran naurahti varovaisesti. ”En minäkään pyhimys ole. Vähän omaisuuteni olen hankkinut viekkaudella ja varkaudella, joten samassa veneessä olemme, kuoma.”
Muukalainen ärähti sanoja, joista matoran ei saanut selvää. Sitten tämä laski paksun huppunsa ja paljasti kasvonsa.
”Sinä et tiedä mistä puhut” Miekkapiru murisi katkerana. Matoran kavahti pois tumman viittakankaan alta ja katsoi säikähtäen vihreäkasvoisen paholaisen naamiolle levittäytynyttä surkeaa ilmettä.
Sitten matoranin järkytys kuitenkin haihtui pois. Matoran katseli Miekkapirua hetken harkiten, nousi ylös ja astui takaisin tämän vierelle. Miekkapirun istuessa ja matoranin seisoessa olivat kaksikon kasvot suoraan toistensa tasalla, ja kerjäläinen katsoi miekkamiestä nyt suoraan tämän verenpunaisiin silmiin.
”Tänä yönä kukaan ei laske syntejämme”, kerjäläinen puhui. ”Vähät menneistä, minä tahdon palkita sinut jotenkin.”

Kerjäläinen penkoi aikansa kujan nurkassa lepäävää pientä harmaata juuttisäkkiä, jossa matoran arvatenkin säilytti kaikkea vähää omaisuuttaan. Säkki vaikutti tyhjältä, ja sen pohjalta nousi esiin ainoastaan kovin kärsineen näköinen juomaleili, tylsä puukko ja palanen jäätynyttä leipää.
”Ei, nämä eivät käy. Jotain parempaa… No mutta, nyt tiedän!”
Säkin pohjalta nousi vielä jotain. Se oli pieni ja nuhjuinen paketti ruskeassa paperikääreessä. Kerjäläinen ojensi sen miekkapirulle ja hymyili heikosti.
”Hyvää nimeämispäivää”, se sanoi ja toi paketin vielä hieman lähemmäs.
”Pah”, miekkamies vastasi yrmeänä, muttei voinut peitellä hetken ajan kasvoillaan käynyttä virnettä. ”Selvä kai sitten. Kerro nyt edes mistä olet vohkinut tämän.”
Kerjäläinen naurahti ääneen ja katsoi käänsi hieman päätään.
”Haha, mistä näitä muistaa”, se puheli ja sulki sitten vähät matkatavaransa. Samalla Miekkapiru nousi seisomaan ja laski paksun viitan harteiltaan. Pian tumma kangasvaate lensi yllättyneen matoranin päälle.
”Mitä sinä-” matoran aikoi kysyä, mutta näki sitten Pirun tekevän jo lähtöä. Matoran huomasi ensimmäistä kertaa miekkamiehen vyötäisillä roikkuvan miekan, jonka kahvaan upotettu syvänpunainen jalokivi loisti kirkkaana pimeässä yössä.
”Hyvää nimeämispäivää”, kuuluivat jäähyväiset lumisateeseen kaikkoavan Miekkapaholaisen huulilta.