Klaanin linnake
Peelo oli suunnistanut tiensä Klaanin pesuhuoneeseen. Siellä oli hiljaisempaa ja yksinäisempää kuin hän aluksi oletti, mutta sehän kelpasi hänelle aivan mainiosti. Hän ei ikinä pahemmin puhunut muille huolistaan ja ajatuksistaan. Ja juuri nyt kyseisiä huolia ja ajatuksia oli hänen mekaaninen päänsä täynnä.
Datamuisti. Se oli hänellä vieläkin saman nyrkin sisällä puristuksissa. Peelo ojensi kätensä lavuaarin pöytää kohti ja laski datamuistin siihen. Tämän jälkeen hän ojensi kummatkin kätensä eteenpäin, nojasi lavuaariin ja antoi päänsä lopahtaa alaspäin. Hän veti syvään henkeä, ja huokaisi aivan yhtä syvästi. Hän nosti päänsä. Edessä oli peili.
Hän katsoi itseään peilistä pitkään ja hartaasti. Tällaisina hetkinä Peelo tuppasi usein miettimään syvällisiä asioita. Mikä oli hänen oikea tarkoituksensa. Tekeekö hän oikein auttaessaan Klaania. Pitäisikö Datamuistista kertoa jollekulle muulle.
Mutta ei tällä kertaa. Tällä kertaa hänen päänsä oli tyhjä. Pienintäkään ajatuksen poikasta ei ollut. Hän oli täysin avuton. Hän ei tiennyt mitä pitäisi tehdä. Datamuisti on tärkeä, sen verran hän tiesi. Mutta kuinka tärkeä. Onko kyse elämästä ja kuolemasta. Onko datamuistilla pelkkiä aseiden pohjapiirroksia.
Toivottoman ajatustuokion keskeytti pieni kipinä, joka sinkosi hänen kyynerpäästään lattialle. Kyseinen kyynerpää oli vaurioitunut tappelussa Skakdeja vastaan. Peelo yritti taivutella kättään, ja huomasi kuinka paljon se hänen kätensä liikkuvuutta oikeasti haittasi.
Peelo suoristi selkänsä ja nosti vasemman kätensä rintansa tasolle. Hän avasi pienen, tiukasti suljetun luukun, ja painoi sen alla olevaa nappia. Siinä samassa pieni savupössähdys tuli ilmoille Peelon panssarien välistä, ja haihtui lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Torson ja käsien panssarit kolahtivat kylmälle lattialle, ja niiden alta paljastui tummansävyinen keho, jonka päällä näytti olevan lihaksien näköisiä mustia osia.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun hän otti panssarinsa pois labran ulkopuolella. Peelolla oli paljon vapaampi tunne, ja hän alkoikin heti puristella käsiään nyrkkeihin, jatkaen pienellä venyttelyllä. Sen jälkeen hän tarrasi kaasunaamarinsa sileistä sivuista kiinni, irrotti sen varoivaisesti, ja laski sen lavuaarin viereen pöydälle. Sen alta paljastui pääkallomainen naamavärkki, jonka eriväriset silmät hohtivat huoneen hämäryydessä. Vasen silmä punaisena ja oikea vihreänä. Peelo katsoi kasvojaan pitkään ja hartaasti peilistä.
Siinä ne olivat. Hänen oikeast kasvot. Häntä oltiin aina kielletty ottamasta kaasunaamaria pois. Vaikkei Peelo ymmärtänyt miksi, hän laittoi sen kuitenkin pian takaisin. Se oli hänestä niin hieno.
Peelo vilkaisi panssareitaan ja hymähti. Ei kai hän niitä nyt vielä tarvitsisi, ne ovat epäkunnossa muutenkin. Hän käänsi katseensa datamuistia kohti, otti siitä sormillaan varoivaisesti kiinni ja tutkaili sitä tarkemmin. Sen toisella puolella oli erittäin pieni logo, joka muistutti kättä.
Peelo puristi datamuistin nyrkkinsä sisään ja käveli pesuhuoneesta ulos.