[spoil]Tämä on ikään kuin Manuhuipennus vol. 2 tai jotain. Saatoin epäonnistua taikka sitten en.[/spoil]

Daxia

Helryx asteli linnoituksen ulkopihalla ja potki mereen pieniä kiviä odotellessaan uutisia. Brutaka seisoi etäämpänä ja tuijotti horisonttiin. Pian paikalle juoksi ko-matoran, joka pystymättä juoksemaan kovin lujaa tavoitti veden toan hyvin hitaasti.

”No?” Helryx kivahti turhankin äkkipikaisesti.
”Makuta varasti yhden nopeimmista lentoaluksistamme sen jälkeen, kun oli yrittänyt hyökätä Brutakan kimppuun”, matoran selitti tietävästi.
”Kyllä minä sen tiedän!” toa vastasi ärtyisästi. ”Brutaka itse kertoi minulle.” Hän viittasi kädellään takanaan seisovaan kultaiseen soturiin.
”No, tuota, saimme selville”, matoran jatkoi, ”laskeutumispaikan. Ilmeisesti makuta ei osannut laskeutua kunnolla ja romutti koko aluksen käyttökelvottomaksi.”
”Teki sen varmasti tahallaan”, Helryx mutisi. ”Joko perään on lähetetty agenttejamme?”
”Kuulemani mukaan jopa kolmin kappalein”, matoran sanoi ylpeästi, vaikka olikin sisimmässään epävarma. Johtaja ei ollut ikinä näin huonolla tuulella. ”Makuta laskeutui ilmeisesti lähelle kaupunkia, jota asuttaa jokin athistinen lahko, uskoisin.”

”Ne tunkeutujat”, veden toa huokaisi. ”Järjestikö Makuta Nui heidät sisään?”
”En… en tiedä tuota, rouva.”
”Se oli retorinen kysymys.”
”Aivan, aivan niin. Anteeksi.”
”Voit poistua.”
”Kyllä, rouva.”

Helryx käveli ympyrää rannalla vielä hetken, ja lopulta hän myönsi itselleen luvan kysyä Brutakan neuvoa.
”Mitä mieltä olet tästä kaikesta?”
”On vaarallista, että joku tietää järjestöstämme”, suurikokoinen ritarikuntalainen vastasi.
Helryx huomautti Bio-Klaanin tuntevan heidän järjestönsä.
”Aivan niin, rouva”, Brutaka vastasi, ”mutta he ovat vain yksi järjestö. Lisäksi heistä varmaankin vain johtoporras tuntee meidät.”
”Vain yksi järjestö! Se on jo tarpeeksi vakavaa. Makuta Nui ei ole Bio-Klaanin admin.”
”Mutta hänhän on ollut aiemminkin tekemisissä kanssamme. Varmasti myös monet muut klaanilaiset ovat.”
”Lienet oikeassa. Mutta epäilen näiden tunkeilijoiden olleen jotain muuta. Ne eivät olleet klaanilaisia”, toa murehti.
”Tuohon en osaa sanoa mitään”, Brutaka myönsi. ”En ollut täällä silloin.”
”Se oli vankilakapina”, Helryx pohti. ”Joten joku vangeista on varmasti kytköksissä hyökkääjiin.”
”Pääsikö kukaan tuota makutaa lukuun ottamatta pakoon?”
”Ei minun tietääkseni. Tarkistan asian.”
”Tarkistakaa. Järjestömme on vaarallisessa tilanteessa.”
Brutaka lähti astelemaan kohti linnoitusta jättäen naisen yksin rannalle.
”En pidä tästä mielikuvasta, Brutaka!” Helryx huusi tämän jälkeen.

Hän seisoi hetken yksinään merelle tuijottaen.
”Makuta Nui, sinä ovela idiootti.”

Atheonistien saari

Seinät rikkoutuivat, kivensirpaleet lensivät ja savu pöllysi, kun Makuta Nui paiskautui läpi kallioperän. Hän makasi hetken paikallaan miettien päässään kuuluvaa jyskytystä ja nousi sitten ylös. Hänen raajansa rusahtelivat epämiellyttävästi, ja joka paikassa oli jauhautunutta kiveä. Kivinen usvapilvi oli levittäytynyt kaikkialle peittämään näkymän lähes täydellisesti. Makuta kuulusteli ympäristöään tarkkaavaisesti. Hän ei kuullut yhtikäs mitään, mikä ei tarkoittanut, etteikö pimeydessä olisi vaaninut jokin. Jokin sairas. Sairas olento, joka kuvitteli olevansa jumala.
”Jumalkompleksi ei ole koskaan hyvä asia”, Manu sanoi – vahingossa ääneen.

Virheen seurauksena makutan takaa iskeytyi jotakin häntä kohti. Hän väisti viime hetkellä itseään kymmenen kertaa isomman kivenjärkäleen, joka teki maassa olevan kolon entistä suuremmaksi.
”Makuta Nui! Tule tänne, tule tänne minun luokseni! Tule, jotta voin sulkea sinut sylini kuolettavaan halaukseen!”
Ei kuulosta järin mukavalta.

Hän lähti hiippailemaan satunnaiseen suuntaan, joka kuitenkaan ei ollut äänen sijaintia kohti. Täytyi löytää pakotie. Se hullu tuhoaisi vaikka koko saaren saadakseen hänet hengiltä. Yhtäkkiä aivan Manun edestä maan alta ponnahti esiin hirvittävä vääristynyt naama, musta kuin pimeys itse, ja terävähampainen. Se yritti ahmaista Manun suuhunsa kidallaan, mutta makuta syöksyi vasemmalle suoraan kiviseen seinään. Se sattui. Irvokas naama osui johonkin pimeyden keskellä ja ilmeisesti räjähti. Paineaalto heitti Manun jonnekin päin huonetta, suuntaa oli vaikea määrittää.

”Epätietoisuus on tuskallista, Makuta Nui, eikö olekin?” Abzumon ääni nauroi Manun noustessa pystyyn. Hän ei tiedostanut olinpaikkaansa, hänen olisi pian noustava ylös pimeydestä. Ja sitä Abzumo juuri toivoi.
”Senkin typerä apina! Tule tänne alas tappelemaan!” Manu karjui niin lujaa kuin pystyi. Korkeuksista singahti siinä samassa uusi kivenmurikka ja iskeytyi Makutan mahaan.
”En… minä… tuota… tarkoit-…tanut”, hän pihisi, kun sai taas sanan suustaan.
”Makuta Nui! Minulla on täällä sinun ystäväsi Summerganon. Minä aion tappaa hänet.”
”Matoranisi olivat huijausta, miksei Summeganonkin olisi?” Manu huusi ja virnisti hieman. Hän ei ollut vielä menettänyt peliä.
”He olivat huijareita, koska tahdoin niin. Mestari voi hyvin Arkkienkelissäni.”
”Miksi uskoisin sinua?”
”Ei sinun täydykään. Minä vain aion tappaa tämän toan ja sinut heti sen jälkeen.”
”Voi, kun sinä olet niin täydellinen, jumala oikein, kun kykenet tappamaan viattomia sen sijaan, että pääsisit eroon minusta!”
”Niin. Niin minä olen. Minulla on valta ja oikeus.”

Järkeä oli turha puhua. Manu avasi uunituoreet siipensä, joiden saamiseen hän oli absorboinut kaksi atheonistia ennen saapumistaan palatsiin, ja singahti lähes äänennopeudella suoraan ylöspäin ja ehti juuri ja juuri havainnoida Abzumon, joka seisoi kivipaasin päällä, ennen kuin törmäsi tähän. Molemmat makutat lennähtivät suoraan päin seinää ja sen sisään ja siitä läpi ja yhä eteenpäin seuraavaan huoneeseen.
Manun seuraava havainto oli, että hän makasi maassa Abzumo pidellessä jalkaansa hänen rintansa päällä ja tuijottaessa hänen silmiinsä demonisesti. Seinä, jonka läpi he olivat lentäneet, oli nyt kokonaan poissa, ja huoneet näyttivät olevan yhtä samaa suurta kammiota. Manu vilkaisi oikealle puolelleen ja näki Sugan istumassa maassa. Hänen kätensä olivat seinässä kiinni. Kiinni, täysin: Abzumo oli ilmeisesti muotoillut kivimassan uudestaan niin, että se yhdisti Sugan lihan ja seinän yhdeksi.

”Minä näen ajatuksesi!” Abzumo huokaisi. ”Tämä tunne, minä olen jumala. Minä näen kaiken, kuulen kaiken, tiedän kaiken. Minä olen se kaikki!”
”Sinä olet sairas! Minä voin ehkä auttaa sinua”, Manu sanoi. ”Anna minulle se siru!”
Abzumo nauroi julmasti.
”Sinä se tarvitset apua. Etkö näe? Sinä olet Atheon, itse pahuus. Varas. Sinä varastit Nimdan ja minä sain sen takaisin. Ja nyt minä rankaisen sinua.”
”Etkö sinä muista omaa menneisyyttäsi?” Manu kirkui. ”Sinähän tarjosit sitä minulle!”

Abzumo tuijotti häntä mielipuolisesti. Suga yritti päästä irti seinästä, mutta hänen veriset raajansa eivät irronneet kivisestä vankilasta. Veren haju täytti Manun sieraimet; yleensä reaktio ei ollut hänestä ikävä tunne, joka nyt kuitenkin seurasi hurmeen aromin leijuessa ilmassa.
”Hiljaa. Sitä ei ikinä tapahtunut”, Abzumo kuiskasi.
”Kiellät kaiken nyt, mutta minä muistan. Sinäkin muistat”, Manu jatkoi epätoivoisesti.
”Tiedän, mitä sanot tai aiot sanoa. Se kaikki näkyy sinusta. Olet kuin avoin kirja.”
”Surkea vertaus, ystäväni”, Manu sanoi haikeasti ja tuijotti vastustajaansa. ”Tiedät, ettei mieli ole kuin kirja, jota voisi vain lukea, kuten monet haikailijat kuvittelevat.”
Abzumo perääntyi hieman poistuen Manun rintakehän päältä.
”Sin䅔 hän yritti sanoa.
”Minä tiedän, mitä ajattelet”, Manu sanoi ja hymyili tavalla, jonka ilmeisesti käsitti isälliseksi. Suga olisi saattanut naurahtaa, ellei olisi ollut kuolemanvaarassa. Hän yritti vain päästä irti seinästä, mutta tuloksetta.
”MINÄ TIEDÄN SINUT. TUNNEN. TIEDÄN. KAIKEN”, Abzumo kiljui ja polki maata jalallaan kuin kiukkuinen lapsi. Tämä lapsi vain sai koko maailman tärisemään.
”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu sanoi ja peräytyi hieman itsekin, suoraan yhdistyneen kammion uutta takaseinää vasten. Manu ei pystynyt enää havaitsemaan yksityiskohtia. Oli kuin hänen silmänsä olisi karsittu turhista tarkkuusominaisuuksista. Hän huomasi enää vain Abzumon sairaan virnistyksen, joka vuorotteli pelokkaan vääristyneisyyden kanssa kuin sinifunktion amplitudi etumerkkiä, ja Summerganonin ponnistukset päästä irti seinästä.
”Abzumo, lopeta tämä hulluus”, Manu toisti melkein anovasti. Karsittu… silmät… Nimda… ei kai…
”NYT SE ANOO!” hullu makuta käkätti. ”LISÄÄ TÄTÄ.”

Manu alkoi olla epätoivoinen. ”Etkö sinä käsitä?”
Hänen aistinsa olivat turtuneet. Hän tunsi päässään särkyä.
”En”, Abzumo vastasi ykskantaan ja syöksähti odottamattomasti Manua kohti. Hän otti Manun jalasta tiukan otteen ja alkoi pyörittää ympäri… ympäri… ympäri, ja päästi irti. Toinen makuta lensi pitkässä kaaressa suoraan lattian sisään. Taas.

Manu nousi jälleen pystyyn tuskallisen lennon jälkeen. Hän tiesi jo ennen silmiensä avaamista, että jokin oli muuttunut ja avasi sitten silmänsä apposen ammolleen. Makuta Nui ei nähnyt enää raunioitunutta temppelin huonetta – hän ei ollut temppelissä enää, ei selvästikään. Hänen näkökenttänsä taustalla loimusi magentanvärinen hohde, joka yritti sokaista hänet; hirvittävää hehkua hieman himmensi siellä täällä leijaileva verenpunainen sumu ja pienet tähdenmuotoiset syaaninsiniset kappaleet, jotka kiersivät Manua kuin planeetat auringon kiertoradalla tullen välillä turhankin lähelle.
Minä olen polttopisteessä, Manu ajatteli. Ellipsillä on kaksi polttopistettä.
Toisessa polttopisteessä seisoi jykevä värioksennus, modernin taiteen patsas vuodelta miekka ja kirves, aution pellon suohon hukkunut haamu. Sen ruumis oli kuin karhu, mutta turkki oli sateenkaaren värinen. Se ei liikkunut, mutta liikkui silti. Manu ei todellisuudessa nähnyt sitä, mutta tiesi sen olevan siinä, tiesi, miltä se näytti.
”Mitä täm䅔 Manu aloitti, mutta olento puhui.
”Sinun järkesi sumenee”, se sanoi Abzumon äänellä. ”Sinun järkesi sumeni jo.”
”Tämä ei ole todellista”, Manu sanoi epäuskoisena. Abzumo hymyili.
”Tämä on liiankin todellista”, hän sanoi.

Siinä samassa tyhjyydestä ilmaantui äkkiarvaamatta valtaisa kirves. Manu katseli kirvestä, sen kauniita muotoja. Se oli kaksiteräinen ja mustasta metallista taottu, puuvartinen ja ennen kaikkea kaunis. Sen varsi oli veistetty käteen mukavasti sopivaksi ja tyylikkääksi, hieman kierteiseksi, mutta myös perin yksinkertaiseksi. Terät olivat täysin virheettömiä ja sileitä, ja kumpikin muistutti tietyllä tavalla kuunsirppiä. Ne olivat sama terä ja eri terä, samanlaisia mutta niin erilaisia. Ja silti kumpaakaan terää ei voinut erottaa toisistaan, niin samanlaisia ne olivat. Manu katseli kirvestä epäuskoisena. Hän näki, kuinka se alkoi lähestyä häntä, muttei voinut tehdä mitään, sillä hänen ruumiinsa oli halvaantunut. Hän näki oman ruumiinsa ikään kuin olisi seisonut sen ulkopuolella, mutta oli samalla sen sisäpuolella. Kirves jatkoi matkaansa tuskallisen hitaasti, mutta Manu tiesi sen liikkuvan äänen nopeudella. Silti se oli niiin hidas.

Lopulta, vuosien jälkeen, kirves osui Manun keskivartaloon. Manu tahtoi parkua tuskasta, muttei voinut hengittää. Hänen keuhkojensa ilma oli homehtunut ja hänen verensä muuttunut tervaksi. Hänen ruumiinsa leikkaantui kirveen viiltäessä sitä äänen nopeudella vuosisatojen kuluessa äärettömän hitaalla vauhdilla ja hyvin nopeasti. Kirves tuhosi solukkoa, raivasi tietään ruumiin läpi, purskautti valtavan määrän verta ulos kehosta. Mutta veri valui maassa kasvavien muurahaisten päälle. Kyllä, maassa kasvoi muurahaisia, jotka kukoistivat purppuranpunaisina. Abzumon sadistinen nauru kaikui nyt kaikkialla ikuisesti pienen hetken, kun kirves teki saatanallista työtään Manun ruumiille.
”Mitä helvettiä tämä on!” Makuta Nui karjui; hänen suustaan lensi verta. Hänen oma huutava äänensä ei kuitenkaan kuulunut hänestä itsestään, se kuului kirveestä. Ajatukset, nämä ajatukset turmelivat koko maailmankaikkeuden. Abzumo oli Manun edessä, aivan hänen edessään aivan varoittamatta aivan yhtäkkiä, aivan todellisessa muodossaan. Oli aina ollut. Manu oli aina tiennyt sen, mutta sai sen tietää vasta nyt. Hänen aivonsa vääntelehtivät paradoksin kynsissä – ei maailma näin toiminut. Ei mieli näin toiminut.
”Sinä et tajua tätä maailmankaikkeutta, Makuta Nui. Sinä et ymmärrä, mitä kaikkea minä tiedän ja mihin minä pystyn. Ja ennen kaikkea, sinä et ymmärrä mieltä.”
”Minä… tämä… ei.”
”Antaudu sen valtaan. Kuole.”
Kirves kaivautui syvemmälle, syvemmälle, syvemmälle ja katkoi suolistoa, silpoi sisäelimiä, valutti verta. Veri. Se kasteli koko maailman. Magenta tausta oli nyt punainen, vaan ei verenpunainen. Kirkkaanpunainen. Ja tähdet olivat nyt mustia. Silmiin sattui. Kontrasti tappoi hänen silmänsä. Hän ei enää nähnyt, hän kykeni ainoastaan kuulemaan ja tuntemaan kivun.

”Ssssinä et ole tehnyt mitään!” Manu karjui, vaikka hänen äänensä kuului kirveestä – ei, vaan sittenkin muurahaisista. Niistä, jotka kasvoivat purppuraisina sinisestä maasta.
”Sinä et ole tehnyt mitään, tämä kaikki on illuusiota!”
”Onko?” kuului Abzumon myhäilevä ääni. Maa tärisi. ”Onko tosiaan?”
Manu avasi silmänsä. Hän makasi kivimurskan keskellä, ja veri oli värjännyt koko sen kuopan, jossa hän makasi. Hänen melkein koko ruumiinsa oli haljennut keskeltä kahtia, ja hänen silmiinsä oli työntynyt sisään kuusi pitkää, lasista neulaa, kolme kumpaiseenkin silmään. Hänen kanohinsa silmäaukot vuotivat vuolaasti, melkein yhtä vuolaasti kuin vartalon halkaisseen kirveen aiheuttama haava.

”Sinä kuolet tänne. Yksin. Hylättynä. Heti, kun olet nähnyt Summerganonin kuolevan”, Manu kuuli Abzumon äänen sanovan – tai ajatukset päässään. Hänen kuulonsa oli kyseenalaisessa kunnossa juuri nyt, samoin näkö. Abzumo pystyisi tuottamaan Sugan kuoleman hänen päässään, mitä väliä sillä enää oli?

Suga katseli Abzumoa järkyttyneenä. Tämä vain seisoi virnuillen paikallaan, kun Manu makasi kuopassa. Edes käsi ei liikkunut. Sugan ongelma ei ollut kadonnut minnekään. Hänen kätensä oli yhä kivessä ja kivi kädessä. Seinä oli vanginnut hänet auttamattomasti. Kammion muoto oli muuttunut erittäin paljon siitä, kun Abzumo oli astunut siihen ensimmäisen kerran. Se oli nyt melko muodoton ja täynnä makutan muotoisia reikiä. Yksikään pilari ei ollut pystyssä, ja valaistus puuttui. Toinen puoli huonetta, joka oli ollut erillinen kammionsa, oli lähes samassa kunnossa nyt. Ja koko huoneen ainoa valo tuli koko palatsin lävistäneistä iskuista syntyneistä rei’istä, joita oli vain muutama. Suga tunsi itsensä turhaksi katsoessaan sitä kaikkea. Hän ei voinut auttaa Manua, ei käydä Abzumon kimppuun eikä edes paeta.

Manu tutkiskeli silmiään. Hän ei tainnutkaan olla sokea, hän näki aivan hyvin avattuaan silmänsä, joskin verenpunainen verho oli peittänyt kaiken. Huoneessa ei enää ollut pimeä, vaan hyvinkin valoisa. Häntä häikäisi.
Aistihavainnot valehtelevat, Manu muistutti. Niihin ei voi luottaa.
Hän sulki silmänsä, kuunteli, kuinka muurahaiset lopettivat kasvunsa ja lakastuivat. Ne muuttuivat mustiksi, Manu kuuli sen. Hän kuuli, kuinka veren haju sai ne kuolemaan. Hänen verensä. Ja hän maistoi niiden pelon, kun ne kuolivat.

Maistoi pelon.

Maistoi…

Huulet koskettivat huulia.

Manu avasi silmänsä valoa nopeammin ja näki elämänsä karmeimman kuvaelman. Abzumo seisoi hänen luonaan yhä. Seisoi hänen luonaan ja suuteli häntä. Hän maistoi oman pelkonsa. Abzumon huulet koskettivat hänen omiaan, kieli tunkeutui sisään hänen suuhunsa. Se lipoi ympäriinsä, jätti jälkeensä vanan nestemäistä ainetta. Se oli hänen omaa vertaan.
Tämä ei ole todellista.
Tämä ei ole. Mene pois.
Jätä minut kuolemaan.
Senkin sairas kaksimielinen turhamainen itsekeskeinen paskiainen.
Kuole, mikset sinä jo kuole.
Jos et kuole, anna minun kuolla.
En anna sinulle sitä nautintoa, aivan vielä…
Tapa minut!
Ei, sinä katsot, kuinka Summerganon kuolee.

Manu ei enää avannut silmiään. Hän ei avannut korviaan. Ei nenäänsä, ei suutaan. Hän rypistyi kasaan, yritti vetäytyä itseensä. Mutta hänen mielensä ei ollut enää turvallinen paikka. Kaikki hänen salaiset ajatuksensa, kaikki hänen suunnitelmansa, kaikki oli nähtävissä. Luettavissa, kuin avointa kirjaa.

Kirjaa.
Lehteä. Kirjettä.
Romaania, novellia. Runoa.
Näytelmää.
Aivan, Manun pää järkeili. Tämä on näytelmä. Minä olen tämän näytelmän tähtinäyttelijä.
Väärin meni taas, sanoi nautiskeleva sadisti. Ääni riipi Manun aivot veriseksi mössöksi ja muutti hänen kämmenensä paperiksi. Sinä avaat silmäsi nyt ja katsot.
Manu avasi silmänsä ja katsoi. Hän katsoi, kuinka Abzumo piteli hänen edessään Summerganonia. Toa ei katsonut häntä vaan päinvastoin yritti välttää katsetta. Oliko tämä nähnyt kaiken? Kaiken, mitä oli tapahtunut? Kaikki ajatukset? Kaikki salaisuudet? Kaiken?

Abzumo nuolaisi huultaan.
Pelko.
Jumala hymyili hänelle. Se hymyili.
”Ehkä minä jätän teidät kahden”, se sanoi ja paiskasi Summerganonin Manun viereen. ”Te kuolette sittenkin yhdessä. Sinä ja hän. Te.”
Maailmaan alkoi palautua järki. Melkein. Maailma alkoi olla yhtenäinen. Melkein. Värioksennus poistui.
Se poistui rakennuksesta. Ja jäljellä oli pelkkä pelko.

Pelko ei poistunut.
Se oli hänessä, osa häntä.

Abzumo käveli ulos palatsista kohti Arkkienkeliä. Hän kääntyi vielä kerran kohti palatsia ja kohotti kätensä.
”Tätä palatsia ei enää ole!” hän karjaisi. Maa vavahteli, kun palatsin ulkoiset kerrokset alkoivat kuoriutua pois samaan aikaan, kun sisäosat sortuivat itseensä. Abzumo katseli virne kasvoillaan sortuvaa komeutta, kivensirpaleet lensivät alas kaupunkiin, isoja järkäleitä lensi myös. Vihreää jadekiveä pirstoutui joka suuntaan, missä katot halkeilivat ja romahtivat alas. Abzumon silmäkulmaa nyki. Hän alkoi nauraa. Hän nauroi ja tarttui päähänsä, tarttui päähänsä naurun muuttuessa kirkunaksi. Hän polvistui, polvistui ja yritti hillitä itsensä, hän hillitsi äänensä, kyllä, äänensä.
”Täm䅔 hän yskäisi. ”Tämä ei ole mitään.”
Hän nousi puolittain ja jäi toisen polvensa varaan.
”Tämä ei ole mitään”, hän toisti. Pari mustaa insinööriä saapui auttamaan hänet pystyyn. ”Ei mitään.”

Jadekiven palasia alkoi sataa heidän niskaansa.
”Poistumme”, Abzumo henkäisi ja ravisti insinöörit kannoiltaan. ”Minä osaan kävellä aivan itse!”
Kolmikko nousi Arkkienkelin luokse. Abzumo loi viimeisen vilkaisun palatsiin olkansa takaa. Ja hänen kasvonsa vääntyivät kauhistuneeseen irvistykseen. Sitten hetki oli poissa.
Virne palasi.
Minä… olen jumala.
Hänen takanaan temppeli räjähti ja valtava sienipilvi nousi taivaalle.

Summerganon oli saanut raahattua Makuta Nuin lähemmäs ovea, mutta hänen voimansa olivat loppuneet jo ajat sitten. Hän henkäili ja pinnisteli, muttei päässyt yhtään pidemmälle. Manu avasi silmänsä ja katsoi tätä merkillisesti.
”Suga. Juokse. Mene.”
”En lähde ilman sinua”, toa varoitti ja jatkoi ponnisteluaan.
”Typerys”, Manu huokaisi. ”Mutta niinhän kaikki ovat.”
Suga katsoi häntä uhmakkaasti.
”Sinä et pysty tähän, Summerganon”, Manu sanoi vapisevalla äänellä ja työnsi kädellään Sugan kädet pois. Alhaalla olevasta kuopasta, jossa Manu oli maannut, makutan senhetkiseen sijaintiin, toisin sanoen ovelle, johtava verivana oli Manun koko ruumiin levyinen.
”Pyydän yhtä palvelusta”, Manu sai sanottua. Hän ponnisteli jaloilleen, mikä vei energiaa, jota hänellä ei ollut. Mistä se siis tuli?
Hän oli kaatua, mutta Suga auttoi hänet käytävään. Käytävään päästyään Manu tyrkkäsi Sugan hieman kauemmas itsestään.
”Summerganon”, hän julisti. ”Ota naamioni ja vie se Klaaniin.”
”Ei”, Suga sanoi hiljaa ja risti kätensä. ”Minä en lähde, ennen kuin saan sinut mukaani.”
Manu hymyili.
”Teemme tämän vaikeamman kautta.”
”Niin.”
”Ja sinä et tiedä, mikä vaikeampi reittimme on.”
Suga kohotti kulmaansa. Manu poisti naamionsa ja paiskasi sen kohti Sugaa, joka joutui lähes hyppäämään saadakseen sen kiinni. Manu vajosi polvilleen, ja Suga huudahti hätäisenä. Käytävä alkoi romahtaa heidän niskaansa entistä pahemmin. Seinät olivat jo täynnä halkeamia, ja katosta romahti suuria palasia irti.
”Summerganon”, Manu lausui jälleen Toan nimen. ”Minulla on sinulle toinenkin pyyntö.”
”Mitä? Mitä sinä yrität, Manu?” Suga tivasi. Manun kasvoille leviävä virne muuttui yliluonnollisen järjettömäksi, suorastaan pelottavaksi. Sugan katse kohdistui liikkuvaan raajaan, Manun käteen, joka piteni kohti häntä, tuli voimakkaasti ja nopeasti häntä kohti, lävisti hänen vatsansa, ennen kuin hän ehti edes huomata. Verta purskahti lattialle.
”M-m-manu”, Suga ähkäisi ja vajosi itsekin polvilleen. Manu hymyili edelleen ja sulki silmänsä.
”Oletko sinä, Suga, ikinä ajatellut kuolemaa?” Toa ei kyennyt vastaamaan makutan kysymykseen vaan pinnisteli pysyäkseen tajuissaan. Manun käden kohdalla alkoi liikkua mustia lonkeroita, jotka hivelivät toan ruumista.
”Minä en ole, Summerganon. Minä en todellisuudessa ikinä ajatellut.”

Käytävä sortui heidän päälleen.