Pimeys

Visokki mietti vastausta Avden kysymykseen keskellä pimeyttä, missä Punainen Mies oli yhtä aikaa kaikkialla ja ei missään. Oliko Avde luovuttamassa? Ei se voisi olla mahdollista ottaen huomioon, millaisen vaivan hän on käynyt läpi saadessaan telepaatin luokseen. Sitten admin tajusi: parasiitti. Visorakin ei tarvinnut tällä kertaa pyöritellä vastaustaan kovin pitkään. Hän yritti edelleen löytää Avden mieltä, mutta turhaan. Visokki siirsi katseensa, joka hehkui vihreänä, ylöspäin pimeyteen, vaikka ei siellä ketään olettanutkaan olevan.

”Tehdään se. Tehdään vaihtokauppa”, Visorak vastasi pimeydelle päättäväisesti. Admin sai vastaukseksi naurua, joka loppui äkisti.

”Mutta älä luule, että pääsisit pakoon lopullisesti. Tarvitsen sinua vielä, ystäväni. Sinä, luotettava ystäväni”, Avden ääni kaikui kaikkialla, vaikka mitään ei näkynyt. Visokki yritti irvistää.

Admin sulki silmänsä ja keskittyi, keskittyi kovempaa kuin koskaan ennen. Hän muisteli ja selkeytti ajatuksiaan. Se ei näemmä silti auttanut, vaan kohde pysyi yhtä hämäränä. Sitten rahi tunsi Avden mielensä lähellä ja yritti pysyä vahvana. Kaikki kieppui Visokin mielessä. Avde yritti sekoittaa häntä. Nyt kaikki olisi pilalla, jos keskittyminen herpaantuisi.

”Pysy vahvana. Pysy vahvana. Pysy vahvana”, Visokki ei ollut ikinä pitänyt tästä tunteesta, mutta se olisi nyt vapauden hinta. Lopulta mielen paino hellitti ja rahi avasi silmänsä. Pimeys alkoi kieppua. Visokki tunsi kuinka painovoima veti häntä aivan satunnaisiin suuntiin ja kieppuminen yltyi. Sitten kaikki tyyntyi samaksi tyyneksi ja tyhjäksi pimeydeksi, mutta adminin eteen oli ilmestynyt ovi.

Klaani

Visorak astui ovesta varuillaan ja huomasi olevansa Klaanin reaktorihuoneessa. Hän kääntyi katsomaan vielä taakseen, missä ei ollut ovea, ja huojentui siitä, että oli taas tutussa paikassa.

Reaktorihuone oli entisellään. Tuttu ja turvallinen sininen valo valaisi huoneen keskellä. Visokki käveli varovasti reaktorihuoneen läpi ovelle vilkuillen ympärilleen. Visorak lähti huoneesta käytävälle kipittäen mahdollisimman äänettömästi kohti admin -siipeä. Visokin paluusta tulisi joka tapauksessa kunnon haloo, ja Tawan kanssa juttelu sujuisi paremmin, jos puoli Klaania ei hälisisi adminien oven takana. Muutama vastaantuleva klaanilainen ei kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta visorakia, joka oli Klaanissa ainoa laatuaan. Visokki ei kuitenkaan aikonut jäädä selittelemään kenellekään mitään. Ensin oli juteltava Tawalle. Otettava hänen haukkunsa vastaan kunniallisesti. Visokki ei halunnut ajatella Toan reaktiota.

Visorak kipitti monen kerroksen portaat ylös pikavauhtia ja vielä monta pitkää käytävää ennen kuin oli Tawan työhuoneen ovella. Sieltä Toan todennäköisimmin aina löytää, ikuinen työnarkomaani kun on. Visokin ollessa parhaan ystävänsä työhuoneen oven edessä, hän empi ja huokaisi syvään. Toisaalta visorak odotti ystävänsä näkemistä enemmän kuin koskaan, vaikka he olivat olleet paljon pidempiäkin aikoja erossa toisistaan. Toisaalta taas Visokkia pelotti Tawan reaktio, sillä vastaavaa tilannetta ei ikinä ennen ollut kohdalle sattunut. Rahi ravisti kaikki empivät ajatukset mielestään ja avasi oven rohkeana.

Tawan Työhuone

Nopealla vilkaisulla Tawan työhuone olisi saattanut näyttää täysin tyhjältä Toan seisoessa lähes liikkumattomana nurkkauksessa. Keltainen Toa tutkiskeli kasvojaan seinällä roikkuvasta soikean muotoisesta peilistä. Takaisin tuijottavat väsyneet silmät tuntuivat katsovan syyttävästi, eikä Tawa tuntenut oloaan muutenkaan mukavaksi. Hän nosti vasemman kätensä pikaisesti paikatun halkeaman päälle. Vielä hetki sitten irvokkaasti irvistäneen särön heikko jomottaminen oli kadonnut hänen poistuttuaan valvomosta, mutta pisteli yhä kääreen alla.

”Sinä teit tämän itsellesi”, Tawa sanoi itselleen hiljaa painaessaan otsansa peiliä vasten, jonka viileä pinta tuntui helpottavan hieman hänen oloaan. Juuriadmin olisi toivonut pystyvänsä kysymään apua muilta admineilta, mutta vain yksi heistä oli paikalla, eikä Tawa ollut vielä valmis antamaan anteeksi tälle. Tulistuneena hänen ylpeytensä ei olisi antanut periksi ja nyt Tawa halusi vain tarrautua tuohon tunteeseen, joka tuntui antavan hänelle lisää voimaa.

Adminin katse valui lattiaan. Hän kävi mielessään läpi viimeaikaisia tapahtumia tuntien epävarmuuden kurovan pinnalle jälleen sisimmistään.
Ehkä Guardian oli oikeassa? Ehkä hän näki jotakin mitä ei oikeasti ole? Ajatus ei huojentanut painoa, jonka Tawa oli kasannut harteilleen. Se puoli hänestä joka oli aikaisemmin nähnyt toivoa pimeydessäkin, tuntui nyt hyvin kaukaiselta.
Tawa oli antanut kätensä livetä leualtaan panssarinsa kohtaan, johon Sheelikan nyrkki oli polttanut jäljen viikkoja sitten. Tawa pohti Avden sanoja, oliko hän todella syypää Sheelikan lankeamiseen? Hän oli tottunut kyseenalaistamaan päätöksiään tuon tuostakin, mutta Tawa oli myös oppinut tuntemaan, milloin hän oli normaalisti tehnyt oikeat päätökset ja Sheelikan karkottaminen teloituksen sijaan tuntui tuollaiselta päätökseltä, mutta mitä useammin hän oli vieraillut Sheelikan sellin luona, sitä enemmän hän oli epäillyt omaa päätöstään.

Tawa nosti katseensa takaisin peiliin. Lyhyen ajan hän kuvitteli nähneensä painajaisistaan tutut ruosteiset seinät ympärillään, mutta näky katosi nopeasti.
”Miten niin muka armoton?” Toa kysyi peilikuvaltaan, jonka heijastama murheellinen ilme riitti vastaukseksi tyhjälle kysymykselle.

Työhuoneen ovelta kantautuva vaisu kolahdus terästytti Toan aistit, herättäen tämän samalla ajatuksistaan. Pieneltä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan Tawa odotti kuulevansa koputuksen, jota ei kuitenkaan kuulunut. Oven vanhuksen narahtaessa hitaasti auki, Toa etsi vainoharhaisesti katseellaan keihästään, joka nojasi kulmapöytään muutamaan metrin päässä hänestä. Adrenaliinin pakkautuessa hänen suoniinsa Tawa jännitti lihaksiaan ja valmistui vilkaisemaan peiliin nähdäkseen tunkeutujan paremmin ennen kääntymistä. Oven narahtaessa kokonaan auki hän tunsi tutun energiavirran hapuilevan yhteyttä hänen mieleensä ja kääntyi hämmentyneenä ympäri.
Pelokkaan oloinen vohtarak, jonka ilme muistutti kovasti pientä ussal -rapua, joka on juuri jäänyt kiinni herkkuvarkaista, seisoi ovensuulla. Visokki vältteli suoraa katsekontaktia ja vaikka hän oli luonut yhteyden Tawan mieleen, kumpikaan ei sanonut mitään. Hiljaisuus täytti huoneen.

Silmät pyöreinä keltainen Toa ravisti tyrmistyneenä päätään, koettaen selkeyttää mieltään uudelleen. Sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, mutta Toa onnistui lopulta pakottamaan yhden sanan huulilleen.

”… Visokki”, Tawa sanoi hiljaa ja otti samalla pari askelta visorakia kohti, pitäen kuitenkin varovaisesti etäisyytensä. Visokki nosti päätään kuultuaan nimensä, mutta käänsi ahdistuneen katseensa pian takaisin maahan.

Tawa tunsi seisovansa tyhjän päällä. Hän ei kyennyt uskomaan silmiään. Edessään hän näki vanhan ystävänsä, johon oli tukeutunut vaikeimpina hetkinään, mutta sisällään Tawa tunsi nakertavan pelon, jonka oli antanut juurtua liian syvälle: Oliko vieras tosiaan Visokki vai oliko hän kenties vihdoinkin menettänyt järkensä ja näki hallusinaation ystävästään?

”Minä luulin sinun kuolleen…” Tawa pakottautui sanomaan koettaen piilotella hämmennystään, mutta se tuntui paistavan hänen silmistään. Kiivastuminen oli hiipimässä hänen ääneensä.

Visokki käänsi katseensa maasta suoraan kohti Tawaa.
“Siltä se kyllä tuntui”, rahi tapitti Toaa herkeämättä. Hieman loukkaantuneena, mutta samalla säälien, Tawa katsoi parasta ystäväänsä.

”Sinä jätit minut yksin!” Tawa huudahti ajattelematta juurikaan enää sanojaan. Järki pyysi Toaa rauhoittumaan ja varautumaan pahimpaan, mutta Tawa ei enää kyennyt pidättelemään tunteitaan sisällään.

Visorak lopetti Tawan tapittamisen ja näytti hätääntyneeltä. Rahi kipitti paikallaan levottomasti.

“Ei… En minä halunnut- Ei, ei ollut tarkoitus, Tawa”, Visokki selitteli ja odotti Tawan räjähtävän raivosta, jonka oli valmistautunut ottamaan vastaan. Visorakin katse siirtyi taas syyllisenä maahan.

“…M-Minä olin aivan yksin kaiken tämän kanssa… ” Toa kirkaisi.
”Minä pelkäsin, etkä SINÄ ollut täällä!” Tawa puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, joiden välistä saattoi nähdä heikkoja sähköpurkauksia.
”Sinä jätit minut yksin!” Taitoksen alla oleva halkeama kirskahti leviten uudelleen näkyviin.

“Anteeksi, Tawa, anteeksi. Et usko, miten kovasti olen halunnut takaisin Klaaniin, takaisin kotiin…” Visokki katsoi Tawaa varovasti, hieman hämillään.

”Missä sinä olit kun tarvitsin sinua?” Tawa äyskähti loukkaantuneesti. Hyvin hiljainen ääni Toan sisällä pyysi tätä yhä rauhoittumaan. Hän hieraisi silmiään aivan kuin olisi yrittänyt saada edessään seisovan vohtarakin katoamaan, huomatakseen vain tämän seisovan yhä paikoillaan.

“Minä- Minä en tiedä. Jospa tietäisinkin. Kaikki on niin monimutkaista”, Visokki takelteli ja piti tauon.
“Kaikki on Avden syytä!” visorakin ilme muuttui murhaavaksi.

Tawa näytti nyt huomattavasti leppyneemmältä.
”Mitä sinulle oikein tapahtui?” hän kysyi hermostuneesti, vilkuillen välillä keihään suuntaan, joka oli pian hänen kätensä ulottuvilla.

Visokki huokaisi hitaasti.
“Koko tämän ajan oli vain Avde ja minä. Minä en tiedä, mitä mielikuvitusmaailmoja hän loi koko ajan olinpaikaksemme, mutta hän yritti puhua minua jatkuvasti puolelleen. Ja tämä vitsin parasiitti kahlitsi minua vielä lisää”, Visorak naksutteli pihtimiään.

“Olisin halunnut auttaa teitä enemmän, mutta en pystynyt. Ensimmäistä kertaa, en pystynyt”, Visokin viha muuttui yhtäkkiä alakuloisuudeksi.

“…Mutta kuinka sinä pääsit pakoon?” Tawa kysyi epäilevästi ja käveli hitaasti lähemmäs keihästään.

Visokki käänsi katseensa Tawan ohi seinään ilmekään värähtämättä: “Annoin Avdelle jotain, jonka vaihdoin vapauteen.”

Tawa pysähtyi ja ryhdisti asentoaan.
“Ja mitäköhän sinä mahdoit antaa hänelle?” Tawan äänestään saattoi löytää piikittelyn makua.

Visokki hengitti pari kertaa oikein syvään. “Sen minä olisin niin halunnut tietää, mutta… mutta en tiedä”, Visokki sulki silmänsä ja yritti rauhoitella itseään ja saada sanoja ulos.

“Sinä et tiedä?” ihmetys levisi Toan kasvoille. Tawa halusi sanoa jotakin, mutta jokin sai hänet pysymään vaiti.

“Se… Se oli muisto. Nimdasta”, Visokki änkytti syyllisenä.

Tawan naamiosta kuuluu taas risahdus, tällä kertaa pieni murtuma ilmestyi silmäkulmaan, mutta Toa ei näyttänyt välittävän siitä tarttuessaan silmänräpäyksessä aseeseensa. Keihään kärki osoitti visorakia.

“Ja hetki sitten et vielä tiennyt mitä annoit, nyt tiedät sen olleen muisto! Kakista kaikki ulos! Minä haluan uskoa sinua, mutta sinä et tee tästä yhtään helpompaa!”

Visokki katsoi Tawaa: “Tawa, sinä et ymmärrä. Ongelma on siinä, että minä en muista Nimda -muiston sisältöä sen tarkemmin.”
Visorak käänsi katseensa maahan apeana: “Minun ei olisi pitänyt ottaa tällaista riskiä, tiedän, mutta mutta… Otin riskin.”

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen uudelleen. Tawa käänsi katseensa kohti lattiaa. Raivo, jota hän oli vielä hetki sitten tuntenut, väistyi haikeuden tieltä. Tawa ei pelännyt enää näkevänsä harhoja, muttei uskaltanut myöskään laskea keihästään.

“…Haluan luottaa sinuun, mutta voinko minä kaiken tämän jälkeen?” Toa jatkoi hetken päästä: ”Sinä olit ystäväni, mutta oletko sitä enää?”

“Tawa, minä- minä en tiedä, näkeekö Avde ne”, Visokki vältteli edelleen Tawan katsetta: “Olin itsekäs, myönnän. Se ei ole tapaistani. Halusin vain niin kovasti takaisin Klaaniin. En tiedä, olisinko muuten päässyt. Toivon, että Avde ei näe sitä, mutta siitä ei voi ikinä tietää.”

Tawa antoi aseensa pudota käsistään lattialle. Keihäs ei ehtinyt edes osua lattiaan, kun Toa oli jo harpponut ystävänsä luokse ja kietonut kätensä tämän ympärille. Hämmentynyt visorak tuijotti hölmistyneenä viereensä polvistunutta Toaa.

”S-Suo anteeksi, että vaivuin epätoivoon”, Tawa sanoi nyyhkyttäen äänekkäästi.
“Sinä olit poissa! Minä olen ehtinyt työntää sivuun tänä aikana niin kovin paljon ja haudannut samalla jopa itseni!”

Visokki hämmentyi yllättävästä Tawan reaktiosta, sillä odotti jotain aivan muuta.
“Tawa… Et usko, millainen ikävä minulla oli”, Visorak vastasi hieman hämillään Toan halauksessa.
”Tunnen vain… Tämän hiljaisuuden, tämän vihan. Luulin päässeeni eroon siitä, mutta tämä tunne jahtaa minua kaikkialle,” Tawa purki itseään. Toalla olivat kyyneleet lähellä: “Sinä tulit takaisin… Sano, että sinä olet sinä. Minä en enää jaksa, minä en halua enää kuulla ikäviä yllätyksiä.”

Visokki tapitti Tawaa ihmeissään: “Kyllä se olen minä. Enkä aio mennä enää lähellekään Avdea. Tiedän, että hän yrittää vielä jotain.”

Tawa irroittautui parhaasta ystävästään ja jäi maahan istumaan käsi Vizun pään päällä. Toa oli vain hiljaa ja yritti kasata itseään.

Visokki hävitti viimeisetkin rippeet vielä hetki sitten vaivanneesta apeudesta ja vaihtoi aihetta: “Mutta mitä täällä on tapahtunut? Olen ollut aivan liian kauan poissa!”

Tawa katsoi Vizua epäuskoisena: “Haluatko aivan varmasti kuulla?”

Visorak jähmettyi hetkeksi. Eiväthän ne tietenkään mitään ilouutisia voisi olla.
“Minun on pakko.”

Tawa huokaisi. “Minä näkisin sinut mieluummin lepäämässä, mutta luulisin sen päättyvän samalla tapaa, kuin Guardianin kanssa…” Tawa totesi.
“Lyhyesti sanottuna kaikki on mennyt päin keveshiä. Tappio tuntuu turhan läheiseltä, enkä minä ole ollut kovinkaan mukava itselleni taikka kenellekään muulle.”

Visokin silmiin nousi yhtäkkiä järjetön raivo. “Se Avde, se kirottu Avde! Minä listin sen omin voimin vielä joku päivä! MINÄ- MINÄ-! Minua tarvittiin Klaanissa niin kovin! Allianssi suunnitteli tämän koko sotkun selvästi keskenään!!!” Lopulta Visorak lösähti raajat levällään voimattomana lattialle.

Tawa sanoi: “Sinä tulit takaisin, sinä maksoit siitä… Niin ehkä mekin, mutta ei sota ei ole vielä ohi. Saitko mitään selville Avdesta tai ylipäätään mistään joka voisi auttaa mei-…” Tawa huokaisi syvään ja kosketti huomaamattaan naamionsa uutta säröä: “Ei, sinun pitäisi levätä nyt.”

“Tawa, luuletko, että minä pystyn nukkumaan kaiken tämän jälkeen?” Visokki huokaisi ja jatkoi: “Tiedän ainakin suunnilleen, mitä Avdella on mielessä. Hän haluaa käyttää minua hyväksi, koska itse ei ole telepaatti. Sitä minä en tosin tiedä, mikä hän on.”

Tawa huokaisi. “Taidat olla oikeassa, mutta sitten meillä on paljon töitä edessämme”, pieni hymy kiri Tawan kasvoille: “Ensiksi meidän varmaan pitäisi ilmoittaa muille paluustasi.”

Visokki pyöräytti silmiään. “Minä todellakin olen ollut pitkään poissa, voi hyvänen aika! Haluan tehdä heti jotain, muuten tämä syyllisyys ei mene pois! Sinä olet hautautunut tämän kaiken työn keskelle yksin!” Visokki silmäili isoja paperipinoja, joita oli kertynyt ympäri Tawan työhuonetta.

“Älä sinä siitä huolehdi. Sinä selvisit ja olet nyt täällä, voisinko minä pyytää enää enempää?” Tawa nousi ylös: “Tervetuloa takaisin, ystävä”. Tawa ei koskaan ennen ollut tajunnut, kuinka kepeältä tuo sana tuntui nyt. Toa hymähti itselleen.
”Mutta nyt me-…” Toan lause jäi kesken hänen nostaessaan yhtäkkiä kätensä kaulalleen. Viiltävä kipu levisi hänen kehoonsa hyökyaallon lailla jostakin silmien takaa, mikä toi metallisen maun hänen huulilleen. Tawa horjahti kaksi askelta taaksepäin, hänen katseensa oli muuttunut tyhjäksi.

”Auta”, Toa ehti ähkäistä, ennen kuin Visokki muuttui pelkäksi vääristyneeksi varjoksi hänen silmissään, ja kaatui tajuttomana lattialle.

Visokki kerkesi vain ajatella, että Tawa olikin paljon huonommassa kunnossa mitä hän luuli, ja sitten Toa makasikin jo tajuttomana lattialla. Visorak nosti Toan nopeasti selkäänsä ja kipitti maksimaalista nopeuttaan sairasosastoa kohti.