Bio Klaanin Linnoitus
Lievät hengityksen äänet olivat ainoa asia mitä kuului haudanhiljaisen lukitun Verstaan sisällä. Same seisoi ääneti keltaisen adminin takana kun tämä oli kiinnittänyt kokonaan huomionsa huoneen keskellä seisovaan useiden raajojen ja panssareiden peittämää ruhoa. Nais-Toa ei ole sanonut sanaakaan siitä asti kun hänen jalkansa astui tuohon kylmään ja pimeään huoneeseen, jonka sisällä ei mikään elävä olento ole hengittänyt. Admin näytti tuijottavan hyvin ilmeettömästi, jopa apaattisesti tätä kuollutta ja arvoituksellista metallikehoa.
Mutta Same tiesi mitä hänen johtajansa todella ajatteli. Selakhilaani oli oppinut hänen Klaaniin liittymisestä asti, mitä hänen juuri-admininsa ajatteli kun hän näytti apaattiselta. Moderaattori tiesi, ettei hän saanut sanoa silloin mitään. Ei pelkästään kunnioituksen syystä. Ei pelkästään siksi, koska hänellä ei ollut sanottavaa.
Same tietää, että mitä ikinä hänen johtajansa ajattelikaan, mikään mitä moderaattori tekisi ei tulisi muuttamaan sitä.
“Mitä ajattelet tehdä tällä?” Tawa katkaisi pitkän hiljaisuuden puhumalla hyvin hiljaisella ja miltei monotonisella sävyllä selakhilaania kohti, mutta ei irrottanut katsettaan ruumiista.
“Te olette adminimme. Te päätätte mitä tulee tapahtua”, moderaattori vastasi kuivasti ja ammattimaisesti palauttaessaan katseensa takaisin adminiin päin. Seurasi toinen hiljaisuus ja ilmapiiri tuntui paljon kireämmältä kuin sen pitäisi olla.
“Polta se. Kukaan Klaanissa ei saa nähdä tätä, he eivät ole valmiita siihen”, nais-Toa viimein kuiskasi kalpea selakhilaanille, joka nyökkäsi ilmeettömästi saadessaan käskynsä. “Tiedätkö ketään, johon voimme luottaa?”
“Itse asiassa, tiedän yhden henkilön”, moderaattori vastasi aikaa kuluttamatta. “Luottaisin oman henkeni hänelle.”
Tawa katsoi hetken moderaattoriaan ja nyökkäsi hyväksyvästi. Nais-Toa poistui hiljaisesti ulos huoneesta jättäen Samen yksin ruhon kanssa. Selakhilaani otti kommunikointilaitteensa esiin, näppäili pitkän numerojärjestelmän ja alkoi puhua.
“Takama, kuuletko minua? Tämä on hyvin tärkeää…”