Eräs saari

Eräs vihreä marjanpoimijamatoran katsahti alas melko syvään kuoppaan ja jäi tuijottamaan tyhjyyteen hämmästyneenä.

Kuopan kohdalla makasi sekalainen massa, joka päästeli painajaismaisia ääniä ja imi vähän väliä maata kuopan reunoilta laajentaen sitä. Maa-aines katosi mustavalkoiseen massaan, mutta mikään ei näyttänyt laajenevan. Välillä massasta saattoi erottaa sinipunaisen ja oranssin eri sävyjä, mutta ne hävisivät pian.

“Terve?” marjanpoimijamatoran sanoi hiljaa järkyttyneen oloisena. Massa ei vastannut.

Matoran järkeili, että massa voisi uhata hänen kotikyläänsä. Siksi järkevin tapa hoitaa tilanne oli ilmiselvästi hedelmätauon pitäminen. Marjanpoimija näytti jo hieman iloisemmalta. Poimittuaan saaren marjoja noin viisisataa vuotta hän kyllä tiesi, mitä kannattaa syödä ja mitä ei. Itse asiassa Matoran oli juuri viemässä pomolleen näytteitä uudesta, hiljattain jalostetusta marjatyypistä.

Matoran kurotti ruskeasta olkalaukustaan marjoja. Niitä oli jäljellä kuusi. Iloisena marjanpoimija otti yhden käteensä.

Kuului kirkumista muistuttava outo ääni, ja yhtäkkiä marjoja oli ainakin 128.

“Kiitos!” Matoran sanoi vaikka puhuminen oudolle massalle ei tuntunutkaan kovin järkevältä. “Minulle ei makseta tarpeeksi, jotta kärräisin nämä kaikki pomolle.”

Mustavalkoinen massa äänteli psykedeelisesti ja näytti pursuavan ulos kuopasta. Matoran ei tätä huomannut.

“Itse asiassa minulle ei makseta mitään”, marjanpoimija sanoi. “Eikä lomia ole. Tosin ilmaista ruokaa on.”

Massan ääntely oli jo niin kovaa, että Matoran ei mitenkään voinut jatkaa monologiaan.

Pimeys.

Myöhemmin, kun muut työntekijät juoksivat paikalle räjähdyksen kuultuaan jäljellä oli enää entistä syvempi kuoppa ja palanutta ruohoa. Mustavalkoista massaa ei näkynyt missään, vaikka yksi työntekijöistä inttikin nähneensä kuuden olennon lentävän poispäin.