Isä Athin katedraali
Etelä

Auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamat valkoiset seinät ja lattiat olivat nähneet parempia päiviä. Nämä paremmat päivät olivat olleet todennäköisesti hyvin monia vuosia sitten.
Vuosikymmeniä, vuosisatoja. Isä Ath ei laskenut.

Valtavan temppelirakennuksen muinaiset seinät nousivat korkeuksiin asti. Monia metrejä paksun, karaistumattomalle silmälle tuntemattoman bunkkerimaisen steriilin seinämateriaalin läpi kulki vuosisatojen siihen repimiä halkeamia. Majesteettista katedraalia ympäröivä viidakko työntyi hitaasti mutta varmasti läpi halkeamien, sisälle temppelin pyhyyteen. Munkit eivät edes yrittäneet enää harventaa halkeamista sisään kasvavia köynnöksiä ja satavuotisen paksuja oksia, jotka kylpivät katedraalin kuperasta, muodoltaan silmää muistuttavasta kattoikkunasta sisään huokuvassa auringonvalossa.

Muinaisen kauniista seinistä sisään tunkeutuvat erilaiset ja eriväriset köynnökset ja viidakkokasvit kietoutuivat harmonisesti toisiinsa. Miellyttävästi kukkiva kasvusto vaikutti kurottautuvan hitaasti mutta varmasti joka puolelta temppeliä kohti auringonvalon päälähdettä, Athin kaikkinäkevää silmää.

Taivaansinistä, antiikkista rukoustekstein koristeltua Pakaria kantava munkki marssi läpi valtavan salin pitkin pitkää, sinistä mattoa. Tämä matoran tunnettiin vain Oraakkelina.
Hänellä oli lahja. Toiset kutsuivat sitä Isä Athin siunaukseksi uskolliselle palvelijalleen.
Toisten mielestä se oli Atheonin, Maailmojen Repijän kirous ylimieliselle miehelle.

Oraakkeli itse ei osannut ajatella sitä kumpanakaan. Hän oli ollut kontaktissa ympäröiviin mieliin jo vuosia.
Vuosikymmeniä. Vuosituhansia. Isä Ath ei laskenut.

Oraakkelin lahjan siunaus oli se, että sen kautta oppi ymmärtämään jokaista pientä mieltä. Matoran-munkki oppi hahmottamaan kaikki näkökannat. Hän näki haaveet, unelmat ja tavoitteet ja sen, mitä kukin olisi valmiina tekemään niiden eteen.
Toiset olivat valmiina tekemään enemmän. Paljon enemmän.

Yksittäinen ajatus, toive tai haave olisi tarpeeksi kaatamaan valtakuntia. Yksittäinen ajatus voisi määrittää aikakausia. Ajatuksien pohjalta perustettiin uskontoja.
Ajatuksista aloitettiin sotia.
Vain Mestari näki tämän Oraakkelia paremmin. Vanha nainen ei nähnyt silmillään, mutta hän näki uskollaan. Mieli toimi Pyhän Äidin silminä.
Hän näki sinne, minne Oraakkelinkaan katse ei ylettynyt. Athismin Pyhä Äiti näki katseellaan jopa sellaisiiin pimeyden ja tyhjyyden syvyyksiin, joissa tavallinen mieli palaisi tuhkaksi ja jäisi Atheonin ravinnoksi.

Oraakkelilla oli kiire. Hän tarvitsi Mestarin katsetta.

* * *

Katedraali
Mestarin kammio

Katoltaan puolipallon muotoisen kammion puhdas valkoisuus ei hahmottunut täysin, koska ikkunat oli suljettu eikä trooppista lämpöä hehkuvien kaksoisaurinkojen valo päässyt sisään. Huoneen ovettomasta sisäänmenoaukosta huokui kuitenkin lämmintä valoa.
Oraakkeli astui varovaisesti oviaukkoon ja nuuhkaisi sisältä leijailevaa rukouskynttilöiden ja suitsukkeiden tuoksua. Monenväriset mutta hengitettyinä täysin harmittomat savut täyttivät huoneen ilman niin, että näkeminen vaikeutui.

Huone ei ollut esteettisesti erityisen kaunis, eikä sille ollutkaan tarvetta. Mestariksi ja Pyhäksi Äidiksi kutsuttu matoran-nainen ei ollut nähnyt silmillään moniin vuosiin.
Vuosikymmeniin. Vuosisatoihin. Isä Ath ei laskenut.

Valkoisilla lattioilla makasi muutama punainen tyyny, joita jokaista koristi kultaisella ompeleella ikuistettu Athin silmä. Huoneen ainoa pöytä oli askeettinen ja näytti kuuluvan kirkon sijaan jonkinlaiseen tehtaaseen. Kuusisakarainen kynttilä seisoi pöydällä palaen hitaasti.
Aivan huoneen perällä liekehti takka, jonka edessä lattialla oli suuri punainen rukousmatto. Kultaista muinaisnaamiota kantava Pyhä Äiti istui matolla ristiasennossa ja katse liekeissä.

“Pyhä Äiti”, Oraakkeli sanoi arvokkaasti. “Pyydän lupaa astua sisään.”

“Lupa myönnetty, Oraakkeli”, Mestari sanoi. Täysin hiljaa meditatiivisessa tilassa istunut Ath-uskonnon ylin johtaja vaikutti liikahtavan ensimmäistä kertaa tunteihin.
Oraakkeli kumarsi kevyesti, vaikka Mestari ei tätä elettä näkisikään. Sitten hän astui huoneen oviaukosta sisään. Mestari ei tehnyt elettäkään kääntyäkseen Oraakkelia kohti, vaan piti katseensa edelleen takan lämpimissä liekeissä.

“Jokin estää näkyni, Mestari”, Oraakkeli sanoi huomattavasti hiljaisemmin. “On kuin edessäni olisi jonkinlainen… synkkä pilvi.”
Mestari henkäisi rauhallisesti sisään ja ulos.
“Taidan tietää, mitä tarkoitat, Oraakkeli hyvä. Mitä luulisit sen olevan?”

Oraakkeli hymyili hyvin huomaamattomasti.
“En voi kuin arvailla, Mestari. Näkyni ovat olleet hyvin epäselviä jo monen päivän ajan.”

“Minulle se on kuin olisin menettämässä näköni, ystäväiseni. Sinulla ei liene siitä kokemuksia. Tarvitset kykyjäsi eri tavalla…”

Oraakkeli otti muutaman varovaisen askelen kohti Pyhää Äitiä.
“Minulla on kyllä arveluksia, Mestarini.”

“Ehkä niin, ehkä niin”, Mestari vastasi. “Mikä onkaan perimmäinen syysi tulla tapaamaan minua?” hän kysyi keskittyen sielunsa silmällä silti edelleen jonnekin kauemmas. Jonnekin, jossa oli rauhallisempaa.

“Ensiksi ajattelin, että joku vahvempi estää minua näkemästä tarkoitusperiään”, Oraakkeli spekuloi varovaisesti. “Te tietäisitte taatusti tällaisesta telepatiasta enemmän, arvon Pyhä Äiti. Pian kuitenkin mieleeni tuli, että ehkä näin jonkun mielessä jotain niin synkkää, että se on pimentänyt näköni useiksi päiviksi.”
Oraakkeli antoi Pyhän Äidin maistella tätä mielikuvaa hetken aikaa ennen kuin jatkoi kysymyksellä.
“Voisiko se olla mahdollista, Mestarini?”

“Mikä vain on mahdollista…” Pyhä Äiti luennoi ymmärtäväisellä äänellä, “mieli on mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien pesäke, joka kuhisee ajatuksia siitä, mikä on ja mikä voisi olla. Ehkäpä sinä puhut nyt Punaisesta miehestä?”
Oraakkeli oli hetken hiljaa ymmärrettyään, kenestä Mestari oli puhunut. Hän huokaisi, sulki silmänsä ja keskittyi hetkeksi sisimpäänsä hengittäen syvään.
Kun Oraakkeli avasi silmänsä, ensi töikseen hän pudisti päätään hitaasti.
“En tiedä, Mestari”, Oraakkeli myönsi. “Näköni on ollut synkkä sen jälkeen kun yritin katsoa kokouksessa…”
Oraakkeli haki sanoja hetken.
“… Isä Bartaxiin.”

Mestari istui edelleen samassa meditoivassa asennossa, mutta ei vastannut sanallakaan.
“Pyhä Äiti, Mestarini”, Oraakkeli lausui syvää arvostusta ja yllättävää vakavuutta äänensävyssään. “Aion kysyä jotain, mutta teidän ei ole pakko vastata.”

Tämän kuultuaan Ath-uskonnon Pyhä Äiti kääntyi ensimmäistä kertaa Oraakkeliin päin tämän keskustelun aikana. Pian Oraakkeli tuijotti suoraan ajan hampaan syömän muinaisen kultanaamion silmiin, jotka tuijottivat sokeina eteenpäin.
“Tiedättekö te, mistä on kyse?” Oraakkeli kysyi vakavasti. Mestari oli jälleen hetken hiljaa.

“Rehellisesti sanottuna minä en tiedä”, Mestari joutui myöntämään ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Oraakkeli kuuli naisen äänestä, kuinka vanha tämä oli. “Enkä ole varma, haluanko tietää. Hänelle on tapahtunut jotain sen jälkeen, kun hänet oletettavasti… tapettiin hänen omalla saarellaan. Minulla on epäilyksiä, mutta en voi todellakaan sanoa mitään varmaa.”

Oraakkeli nyökkäsi syvään ymmärtäväisenä.
“Ymmärrän, Mestarini. En voi vaatia enempää. Minulla on kuitenkin vielä yksi pyyntö.”
Mestari näytti yllättyneeltä, mutta viittoi Oraakkelia jatkamaan.
“Pyydän lupaa lähteä Bartaxin perään.”

Ath-uskonnon Pyhä Äiti huokaisi syvään. Vanhan naisen väsynyt katse siirtyi hitaasti takaisin takan liekkeihin.
“Jos sinun on pakko.”

Oraakkeli otti muutaman varovaisen askeleen lähemmäs Mestariaan.
“Bartax ei tiedä, mitä tekee. Moni hyvä soturimunkki… moni hyvä mies tai nainen tulee vielä kuolemaan tuolla ristiretkellä.”

“Minusta tuntuu, että hän tietää hyvinkin pitkälle, mitä tekee”, Mestari sanoi synkästi, “mutta ehkä olet oikeassa. Ehkä jonkun on hyvä yrittää pysäyttää hänet.”

Oraakkeli hymyili jälleen hienovaraisesti kerran. Vanha soturimunkki kumarsi syvään Pyhän Äitinsä edessä ennen kuin otti muutaman askeleen kohti kammion oviaukkoa.
“Teen parhaani. Kiitos, Mestari.”

Mestari hymähti kevyesti ja keskittyi jälleen mielensä silmään. Kuten Oraakkelikin, myös hän oli nähnyt paljon pimeyttä viimeaikoina. Oli asioita, jotka jopa hänen tasoisensa telepaatin oli pyrittävä unohtamaan. Jos niitä ajattelisi liikaa, voisi menettää järkensä.

“Oraakkeli”, Mestari sanoi niin hiljaa, että vain Oraakkeli pystyisi kuulemaan. “Ole varovainen.”