Klaanin yläkerrokset, alkuilta, pommituksenjälkeinen päivä

Maan Toa Nurukan katseli tähtitaivaalle, jossa tuhannet tähdet alkoivat välkkyä merkiksi yön ja pimeyden tulosta. Viime vuorokausi oli ollut myös hänelle erityisen raskas kun hän oli joutunut näkemään taas siviiliuhreja ja sodan tuomia vaurioita. Monet menettivät jotain itselleen arvokasta, muttei hän. Lukuisten taisteluiden veteraanina Nurukan oli päättänyt ettei kiintyisi liikaa mihinkään maalliseen ja piti ystävinään vain joitain harvoja henkilöitä. Deleva ja Umbra olivat niitä harvoja, jotka hän pystyi jopa laskemaan ystävikseen. Maan toa katseli kuinka muutama tähdenlento valaisi yötaivasta. Tähdenlento oli merkki toivosta, sen hän tiesi, sillä jokaisen taistelun jälkeen on vuorossa korjauksien aika. Lopullista taistelua ei koskaan tapahdu, sillä kaikki kiertää kehää.

Nurukan muisteli aikaa, jolloin hän komensi toia Metru Nuilla. Turaga Dume ja the Shadowed One olivat riidoissa keskenään, koska roistomaiset Pimeyden metsästäjät halusivat perustaa tukikohdan Metru Nuille. Siihen yksinvaltiaana toimiva Dume ei tietenkään suostunut ja hän karkoitti metsästäjien Kummisedän diplomaatit kaupungistaan. TSO ei pitänyt tavasta jolla Dume hoiti asioita, aloittaen sodan Legendojen kaupungissa. Lukuisat Toat kutsuttiin taistelemaan kaupungin puolesta, suuren Toa Lhikanin rinnalla. Se oli hienoa aikaa… Nurukan muisteli, mutta silläkin oli varjopuolensa. Sodassa hänet tunnettiin hyvin, nyt kaikki ovat unohtaneet hänen nimensä.

Muisto siirtyi toiseen kun Nurukan sulki silmänsä. Maan toan mielessä hän oli nyt Avra Nuin saarella, taistelemassa Makuta Bitilin hyönteisistä koostuvaa rahiarmeijaa vastaan. Hirviömäiset Weartax-hämähäkit olivat tappavia, mutta mutaatiotykin ja maan elementaalivoimien avulla Nurukan nousi suureksi sankariksi ja häntä palvottiin saarella suurena Toa-päällikkönä. Oli hienoa tuntea itsensä tärkeäksi, vanha maan toa mutisi ja huomasi ettei hän ollut enää oikein samanlaisessa asemassa. Kukaan täällä ei tuntunut tietävän tai muistavan hänen urotekojaan.

Muisto siirtyi toiseen ja Nurukan muisti jotain. Hän oli kirjoittanut kirjan, Metru Nuin sodan aikana, ja lisännyt siihen salaisiksi luokiteltuja asiakirjoja joita ei enää sodan jälkeen tarvittu. Kirja oli jätetty Onu-Metrun arkistonhoitajille, jotka lupasivat huolehtia kirjasta.

“Kirja voisi olla hyvä lisä Klaanin kirjakokoelmiin”, Nurukan mutisi ja ajatteli että tämä voisi olla erään jään toan ja erään valon toan tehtävä, hakea Kirja Legendojen kaupungista…

Nurukanin unelmoinnin keskeytti plasman Toa Deleva, punavalkoinen Toa, jonka toinen puoli ruumista oli täysin hopeinen ja mekanisoitu. Toa oli kokenut sotien varjopuolet. Hän oli menettänyt koko saarensa asukkaat Metorakkin skakdeille, jotka myivät Matoranit orjiksi. Tästä syystä Deleva kantoi kaunaa kaikkia Skakdeja kohtaan. Toa ei ollut kovin hyvin tottunut Klaanin liberaaliin ilmapiiriin, jossa oli mitä moninaisempia olentoja. Hän ei voinut sille mitään että oli niin ennakkoluuloinen skakdeja kohtaan.

“Mitä ajattelet, vanha ystävä?” Deleva viimein sanoi jotain, katsahtaen samalla taivaalle. Punainen tähti loisti kirkkaana taivaalla. Tähti oli kaunis, vaikka Deleva olikin nähnyt sen jo tuhansia kertoja taivaalla. Iltataivaan kauneutta ei voinut edes taistelujen ja elämän koulima toa kiistää.

Nurukan säpsähti ajatuksistaan. Maan Toa katsahti ystäväänsä ja vastasi: “Ajattelin juuri vanhaa, mennyttä aikaa. Eikö se ollutkin hienoa, Delevä?”

Plasman toa ei sanonut mitään. Menneisyys oli hänen osaltaan täynnä arpia ja kipeitä haavoja. Arpia, jotka eivät olleet vielä täysin parantuneet ja tulevaisuus oli vielä täysin avoin.

Kaksikko jäi muurinharjalle ajattelemaan elämän kysymyksiä ja muistelemaan menneitä…