Ämkoon veljeskunnan saari

Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

“Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

“Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

“Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

“Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta.
“Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. “Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.”
“Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
“Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.

Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

“Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

“Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.