Hopeinen meri

Pieni, merirokkojen peitossa oleva vene, joka oli tehty uppotukeista, lillui hopeisessa meressä kohti pienen hiekkaisen saaren rantaa. Veneessä istui kolmikko, joka oli kokenut paljon viimeisten viikkojen aikana. Veneessä istui sekalainen, kolmen Toan poppoo, joka oli taistellut Avra Nuin kohtalosta viimeisten viikkojen aikana. Nyt sekalainen joukkio oli matkalla kohti tuntematonta.

“Toivon tosiaan että pääsemme klaaniin edes joskus”, Umbra murahti kun venematkaa oli kulunut jo muutaman päivän. Etäisyydet universumissa olivat valtaisia, ja suunnistaminen oli vaikeaa kun ei ollut kunnollisia karttoja.

“Koeta rauhoittua, Umbra”, Maan Toa ja metsästäjiäkin vastaan sotinut Nurukan sanoi keltamustalle soturille. “Tiedäthän että kaikki tapahtuu ajallaan”, Toa lisäsi, katsahtaen horisonttiin. Vaikka hän olikin maan toa, hän oli harjaannuttanut silmänsä näkemään kauas ja huomasi horisontissa pienen saarentapaisen.

“Katsokaapa tuonne, nuoret”, Nurukan sanoi, osoittaen kynnellään kaukana olevaa vaaleaa läikkää. “Tuolta voimme saada lisää muonaa ja tarvikkeita klaaniin pääsemiseksi”, Maan Toa lisäsi.

Deleva ja Umbra koettivat nähdä saarta, mutta eivät nähneet niin hyvin kuin sotaveteraani. Kaksikkoa vähän ärsytti tämä toan kokemus ja itsevarmuus, mutta olihan se ymmärrettävää kun oli puolustanut matoranien legendaa tuhansia vuosia ja ajanut jopa Makuta Bitilin joukot pois Avra Nuilta.

“En usko sinua, Nurukan”, Umbra sanoi. “Käyn katsomassa edeltä onko sitä saarta oikeasti olemassa”, toa lisäsi, hypäten valtamereen, jolloin hänen haarniskansa mukautui meriolosuhteisiin, synnyttäen moottorit jalkoihin ja hengityssuojan Mordusiin.

“Voi tuota poikaparkaa”, maan toa tuhahti. “Ei voi uskoa edes tällaista vanhaa rahin raatoa, joka sai juuri toa-voimansa takaisin ja on taas elämänsä kunnossa”, toa kertoi Delevalle, joka katseli merta. Umbra jätti jälkeensä keltaisen vanan, kun hän meni vedessä kuin kala. Suuren Artakhan luoma tekniikka oli maineensa veroista, Deleva ajatteli, ihmetellen mikä hänen valonsäteenä liikkuvalle veljellään kesti.

“Toivon ettei Umbralle ole sattunut mitään, sillä ei veljelläni yleensä näin kauan kestä”, Plasman Toa sanoi, hänen täysin mekaanisen, vasemman puolensa kimaltaessa aurinkojen valossa.

“Meidän on lisättävä tämän merirokkoveneen vauhtia”, Nurukan sanoi yhtäkkiä. Hän näki horisontissa, kuinka pieni kellertävä piste otti yhteen ruskean pisteen kanssa. “Umbra on pulassa ja tiedät miten saamme lisää vauhtia”, hän jatkoi, jolloin Deleva hyppäsi veteen veneen taakse. Hänen mukautuva haarniskansa rakensi hänen jalkoihinsa propellit, joiden avulla veneen vauhtia olisi helpompi nopeuttaa.

“Toivottavasti ehdimme ajoissa”, Deleva huikkasi Nurukanille, joka seisoi kokassa, tähystellen saaren tapahtumia, pisteiden suuretessa koko ajan…

“Toivon parasta, mutta pelkään pahinta. Mata Nui meitä suojelkoon”, Toa sanoi itsekseen, puheen hukkuessa Delevan roottoreiden hurinaan ja laineiden ääniin.