Bio-Klaanin linnakkeen pihamaa
Maa rapisi Snowien jalkojen alla. Ilma oli harmaa ja navakka tuuli puhalsi meren suunnasta. Jo muutama päivä oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt sairasosastolta. Nyt hän oli tullut kävelylle rakkaalle Klaanin pihamaalle, ja seurasi hiekkatietä kohti muurissa olevaa porttia.
Lumiukon vierellä kulki pieni tumma sammakkorahi, Napo. Se viipelsi valkoisen isäntänsä rennon letkeään askellukseen verrattuna suorastaan hyperaktiivisesti, loikkien suuntaan ja toiseen ja nuuhkien jatkuvasti ympäriinsä.
Snowman oli tuntenut mielensä harvinaisen kevyeksi muutaman päivän parasiitin poistumisen jälkeen. Ja vaikka hän olikin taas oma positiivinen itsensä, sai sotatila hänetkin hieman tavallista synkemmäksi. Oli vaikea ymmärtää, kuinka muutama kahvion vakioasiakas ei enää viettänytkään aikaansa lämpimän kupposen ja hyvien juttujen parissa, vaan mullan alla. Snowie ei ollut Klaanissa hautajaisten aikaan, ja häneltä oli kestänyt aikansa oppia, kuinka moni Klaanin asukas olikaan menettänyt henkensä “Kuoleman Rautaisen Pataljoonan” nimityksen saaneiden metalliolentojen hyökkäyksessä.
Portille saapuessaan Snowie otti ottanut Napon syliinsä. Tiukennetut turvatoimet saivat muurin vartioasemalla toimivat Matoralaiset hermostuneiksi, eikä lumiukko tahtonut tehdä heidän työtään enää yhtään vaikeammaksi villisti ryntäilevällä lemmikillään.
“Moi tyypit”, Snowman tervehti tuntemiaan Matoralaisia, jotka isuivat muuriin kiinnitetyssä kopissa.
“Sinun täytyy näyttää jäsenkorttisi”, vastasi oudon jännittyneen kuuloinen vartijamatoran.
“Hm? Kyllähän sinä minut tunnet. Sitä paitsi olen vain menossa kävelylle, et kai sinä sitä varten-“
“Uusi protokolla. Meidän täytyy pitää kirjaa menijöistä ja tulijoista.”
“Jaa, no, öh. Kait tuo kuulostaa ihan fiksulta”, Snowie totesi, ja näytti pientä korttia virkailijalle.
“Kiitos.”
Lumiukko jatkoi kulkuaan lievästi menosuuntaan viettävää hiekkatietä pitkin, ja kumartui laskemaan lemmikkinsä maahan. Snowie ja Napo lähtivät talsimaan kohti metsää.
Kyseinen Snowmanin mieluisin kävelyreitti alkoi Klaanin pihamaalta, jatkui portti neljän kautta koukaten metsään ja lopulta päättyi linnakkeen yhteydessä olevan Matoran-asutuskeskuksen satamaan.
Snowie oli kulkenut polun lukemattomia kertoja läpi, ja tunsi sen kuin omat taskunsa. Tällä kertaa häntä kuitenkin odotti suuremman luokan yllätys, kun hän askelsi puiden katveesta kivikadulle metsäetapin loputtua.
Rauhaisan lahden laituripaikat olivat kaikki täynnä, ja meressä kellui laivoja pilvin pimein. Kadut olivat tungokseksi asti täynnä kiiresiä Matoralaisia, Toia ja jopa Vortixxeja ja Steltiläisiäkin. Lisäksi melkein kaikki kadunkulkijat olivat aseistautuneita, mikä oli noin sadan prosentin lisäys aseistautuneespitoisuudessa normaaliolosuhteisiin verrattuna.
Hämmentynyt Snowman pysäytti ensimmäisen ohikulkevan Matoralaisen.
“Eh, miksi täällä on näin paljon ja hampaisiin asti aseistautunutta porukkaa?”
Punainen, silkkiseen kaapuun pukeutunut hahmo katsahti yllättyneenä Snowieta kohti kantamansa tavaralastin takaa.
“Hm? Tällaistahan tämä on ollut jo varmaan viikon. Bio-Klaanin sakki on ruvennyt satsaamaan aseisiin varmaan kuusinkertaisesti edelliseen verrattuna. Lisäksi lääkintätarpeiden, panssareiden ja jopa palkkasotureiden kysyntä on kasvanut melkoisesti, joten luonnollisesti me asiamme osaavat kauppamiehet tuomme tuotteemme tänne tarjolle. Olen itse toiminut täällä Kanoka-kauppiaana jo kaksi viikkoa putkeen, ja voin kertoa, voittoa pukkaa. Eipä huvittaisi kuulua tuohon Klaanin lössiin, taitaa tulla raukoille köyhät ajat, kun kaikki tämä valuutta virtaa taskuihimme.”
Snowman oli jo nostanut sormensa valmiiseen keskeyttämisasentoon, mutta Matoralainen jatkoi madaltaen ääntään.
“Ja mitä tähän aseistukseen tulee, niin sana kiertää. Skakdien, Zyglakien ja Nazorakien aluksia kaikkialla. Joku väittä nähneensä Makutan kaleerin! Ei tarvitse olla kartanon terävin pihvi ymmärtääkseen, että taisteluita syttyy. Pian. Meidän kauppiaiden täytyy olla varmoja, että pääsemmä turvallisesti pois, kun mähinä alkaa.”
Snowie ei ollut oikein samoilla linjoilla lipevän Matoralaisen kanssa, mutta kiitti kuitenkin tiedoista, ja jatkoi kävelylenkkiään.