Don Ämkoo

Veljeskunnan maanalainen tukikohta

Useasta kymmenestä vihreästä matoranista koostuva joukkio teki saapuneelle johtajalleen kunniaa. Ämkoo tuijotti alaisiaan ääneti, laski sitten katseensa eteensä polvistuneen Enkin tykö ja kysyi:

“Miten olette pärjänneet?”
“Hyvin, herra. Saarella on vieraillut vain satunnaisia palkkionmetsästäjiä ja epäonnisia seikkailijoita. Kukaan näistä ei ole kaiketi ollut edes tietoinen olemassaolostamme.”
“Hyvä”, kuului Ämkoon lyhyt vastaus. Ilman Toa istui luokseen tuodulle istuimelle ja viittoi alaisensa jatkamaan puuhiaan.

“Mitä aiot seuraavaksi?”, Enki kysyi.
“Jaa”, Ämkoo vastasi ja kurtisti hetkeksi kulmiaan.
“Jos haluat, voimme avustaa Klaania. Uskon, että he tarvitse-“
“Ei, ei vielä.”
“Miksei?”
“Vielä ei ole sen aika.”

Enki tuijotti johtajaansa. Ämkoo oli hetki sitten riisunut matkaviittansa ja entisen miekkakäden tilalla paistavan rujon arven saattoi erottaa selvästi. Enki ei voinut myöskään olla huomaamatta, että Ämkoon panssarit muuttuivat hetki hetkeltä tummemmiksi.

“Taisit törmätä aika vahvaan viholliseen”, Enki uskaltautui sanomaan. Ämkoo nousi ylös.

“Ei”, Toa vastasi. “Minä vain olin heikko.”
Enki tuijotti johtajaansa kysyvästi.
“Seuraavalla kerralla asia saa luvan olla toisin”, Ämkoo vastasi. “Varustakaa minulle ratsu.”

– – –

Tunnin kuluttua Ämkoo lähti matkaan. Veljeskunnan tukikohdan piilosisäänkäynnin luona odottanut valtava rahiolento tapitti omistajaansa valtavilla silmillään ja töksäytti tätä sitten kärsällään tuttavallisesti. Ämkoo paijasi suurta norsupäästäistä hetken, nousi sitten sen selkään ja aloitti matkansa.

“Mitäköhän vanha turaga mahtaa sanoa nähdessään minut tässä kunnossa”, kysäisi Ämkoo puoliääneen itseltään. Norsupäästäinen lisäsi vauhtia.

Vastaa