Sukellusvene
“Montako teitä on?”, radiolaitteesta kuuluva matoranille kuuluva ääni kysyi.
“Kaksi Toan kokoista ja… isohko rahi”, vastasi Ämkoo.
“Rahi? Sukellusveneessä?”
“Kerron koko tarinan myöhemmin. En suostu jättämään sitä tänne.”
Tapiiri kurkisti sisään ohjaamon oviaukosta. Kärsäeläimen onneksi Ämkoo ei ehtinyt huomaamaan sen suusta pilkottavia sormia.
– – –
Snowie huomasi torkahtaneensa. Ämkoo istui tiukasti radiolaitteen edessä, jaellen sinne harvaan tahtiin satunnaisia käskyjä ja komentoja. Vaikutti siltä, että Ämkoo piti yhteyttä saapuviin pelastajiin ihan vain tavan vuoksi.
“Saanko kysyä…”, Lumiukko aloitti.
“Niin?”
“Ketä sieltä on oikein tulossa?”
Ämkoo vastasi kevyellä naurahduksella, muttei suostunut selittämään. Radiolaite särähti jälleen ja tällä kertaa huomattavasti kirkkaamman ja selkeämmän kuuloinen ääni ilmoitti:
“Taidamme olla kohdalla. Tarkistamme.”
“Kaikin mokomin”, Ämkoo vastasi ja painautui ikkunaa vasten. Snowie toimi samoin.
Mitään ei näkynyt. Tummahko merivesi peitti näkyvyyden vallan tehokkaasti. Kaksikko tuijotti meren pimeyteen pettyneenä.
Silloin vihreä akaku-kasvoinen matoran uiskenteli ikkunan eteen. Matoran virnisti, kiskaisi vyötäisilleen sidotusta köydestä ja katosi sitten näkyvistä.
Snowie tuijotti yhä eteensä, eikä sanonut sanaakaan. Ämkoo syöksyi takaisin radion kimppuun.
“Taisitte löytää meidät.”
“Niin todellakin teimme. Tulkaa ulos sieltä. Otamme teidät mukaan seuraavalla sukelluksella. Kai kaverisi osaa pidättää hengitystään?”
Ämkoo vilkaisi Snowieta, joka tuijotteli yhä hämillään ulos ikkunasta.
“Parasta olisi”, Ämkoo murahti laitteeseen ja syöksyi aluksen pimeälle käytävälle.
– – –
Meren yllä liiteli kymmenkunta linturahia. Valtaosa näistä edusti jonkinlaista haukkaa muistuttavaa nopealiikkeistä lajia, ja nämä linnut kiljahtelivat toisillensa tasaiseen tahtiin samalla kun näiden selässä istuskelevat vihreät matoranit jakoivat komentoja toisilleen. Petolinnut jäivät kuitenkin kokonsa puolesta kevyesti itseään moninkertaisesti suuremman valtavan merimetson varjoon.
Lintu oli valtava. Sen pitkä kaula työntyi veltosti esiin olennon solakasta ruumiista. Suurella nokallaan se oli viime sukelluksen aikana napannut mukaansa epäonnisen vasarahain, jota lintu nyt nieleskelikin omahyväisesti.
Merimetson selässä istui Enki. Vihreä akakua kantava matoran Ilmoitti yllään leijaileville kumppaneilleen käsimerkillä aikeensa sukeltaa uudestaan. Enki kaivoi varustevyöltään alkeellisen näköisen hengityslaitteen samalla kun merimetso sulki siipensä ja ojensi kaulansa suoraksi. Linturahi pudottautui veteen ja lähti uimaan huimalla nopeudella kohti pohjaa.
Ämkoo ja tapiiri odottivat lumiukkoa aluksen sivuovella. Snowie syöksyi pian itsekin oven tykö hätäisesti pakkaamaansa tarvikelaukkua kantaen. Lumiukko näytti hieman jännittyneeltä, joskin tämä ei siitäkään huolimatta voinut olla hymyilemättä.
“Millainen alus heillä on?”, Snowie kysäisi kun Ämkoo avasi oven turvalukon.
“Sellainen iso ja kaakattava”, Mäksä vastasi ja kiskaisi oven auki.
Vesi hyökkäsi sisään sukellusveneeseen. Ämkoo tarttui ainoalla kädellään kiinni Snowmanin ranteesta ja kiskaisi tämän mukanaan ulos sukellusveneestä. Tapiiri lähti epävarmoin liikkein seuraamaan kaksikkoa kylmään meriveteen.
Snowie ei ollut varma siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Jokin yksinkertaisesti tarttui kolmikkoon ja lähti sitten kiskomaan näitä miltei väkivalloin kohti pintaa. Kesti hetki, toinen ja sitten Lumiukko haukkoikin henkeä merenpinnan tuntumassa.
Ämkoo nauroi ääneen samalla kun veteen loikanneet matoranit auttoivat mestarinsa yhden haukkarahin kyytiin. Samaan aikaan Enki sitoi köyttä hämmentyneesti röhkivän tapiirin ympärille. Takaisin merimetson kyytiin noustuaan Enki heitti Snowielle köyden jonka turvin Lumiukkokin pääsi valtavan linnun selkään.
“Vau”, Snowie totesi puoliääneen katsellen ympärilleen.
“Nimi on Enki. On ilo tavata”, totesi Snowien edessä istuva vihreä matoran samalla kun merimetso nousi lentoon muutamalla laiskalla siiveniskulla.
Tapiiri törähti sankarillisesti noustessaan ilmaan.