Meri, T’haokin lounas
Suuri merihirviö, yksi ensimmäisistä Raheista ja äärimmäisen nälkäinen olento, T’haok lillui meressä imien planktonpitoista vettä jättimäiseen kitaansa. Olennolle kelpasi ravinnoksi niin korallit, kalat kuin kasvitkin ja se lappoi pyyntilonkeroillaan ruokaa moniosaiseen ja alati liikkuvaan kitaansa.
T’haok piti elämästään Zyglakien aluksena. Nämä oudot liskot huolehtivat hänen puhtaudestaan, ja pitivät poissa tunkeilijat jotka pystyisivät vahingoittamaan häntä. Zyglakit myös toivat aina välillä Matoran-kyläläisiä T’haokin kannelle, uhrasivat niitä jumalalleen Rhak’elakkille ja antoivat sitten T’haokille ruuaksi. T’haok piti Matoraneista, ja paljon pitikin.
Tämä aamu oli erikoislaatuinen, sillä T’haok oli aistinut pienen kalastaja-aluksen lähellä yhtä pyyntilonkeroaan. Alus keinui hitaasti aallolta toiselle, jolloin kapteeni, wanha Po-Matoran kalastaja, nosti verkkojaan ja varmisti että onkensa oli oikeassa paikassa. Kalastaja ei osannut aavistaa että saisi elämänsä saaliin.
Kalastaja, jota kutsumme Arskaksi, oli jo wanha ja kokenut merenkävijä. Hän oli lähtenyt tänään aikaisin töihin kalastuspaatilleen, Takealle ja oli mennyt alueille joilla kalastajia ei yleensä ollut.
Valitettavasti Arska oli havainnut että kaloja ei alueella ollut yhtään, ja meressä oli pitkä vana kalanruotoja ja jätteitä. Kuka roskaisi avomerta, oli Arska ajatellut, mutta jättänyt sitten tämän huomion omaan arvoonsa.
Nyt jokin kuitenkin nyki, tai pitemminkin veti kohoa. Jokin iso ja valtaisa.
Arska kiiruhti ongelleen. Onki oli alkanut taipua kohti vedenpintaa ja Arska joutui taistelemaan kaksinkäsin pitääkseen saaliin aisoissa.
“Et nyt karkaa!” hän huusi, hikikarpaloiden tippuessa pitkin Arskan Rurua.
Saalis alkoi kiskoa venettä pitkin merta, jolloin alus meni nopeampaa kuin koskaan ennen. Tämä tuli yllätykseksi Arskallekin, joka ei koskaan uskonut että hänen veneensä yltäisi näihin nopeuksiin.
Lopulta T’haok kyllästyi, ja riuhtaisi lonkerollaan jolloin Arska lensi veteen. Pyyntilonkeron imukupit iskeytyivät Matoraniin ja alkoivat vetää onnetonta merikapteenia läpi meren kohti T’haokin kitaa.
“Mata Nuin nimeen, minä pyydän, pelasta minut”, Arska rukoili pärskien samalla merivettä suustaan. T’haokin lonkeron myrkky oli alkanut vaikuttaa Matoranin hermostoissa ja kalastaja vaipui ikiuneen. Tämä tuli hyvään paikkaan, koska T’haokin suu ja partaveitsenterävät hampaat lähestyivät kokoajan.
Lopulta kuului vain OMNOMNOM ääni kun T’haok raastoi moniosaisella kidallaan uuden saaliinsa kappaleiksi.
Tämän jälkeen Thaok jäi lepäämään meren aaltoihin. Sen verenjano oli tyydytetty, vähäksi aikaa.
Takea-alus jäi yksin seilaamaan merelle, ilman miehistöään tai mitään. Se liittyi kapinallisten veneiden järjestöön ja koki uskomattomia seikkailuja ulapalla.
Järven pohja
Umbra ja Glatorianking vilkuilivat kivimuodostelman takaa kahta Zyglakia jotka partioivat järvitukikohdan porttia. Kaksikko katsoi Zyglak-vartijoita, jotka uhmakkaanoloisina seisoivat sisäänkäynnin edessä, keihäin ja kilvin varustautuneina.
Umbra näki kuinka kaksi karhuhaita, verenhimoista ruskeaa petokalaa, uivat saastuneessa vedessä. Ne olivat jääneet vangiksi tähän Zyglakien tekemään tekojärveen, ja olivat stressaantuneet ja halusivat vain kotiinsa, mereen.
Karhuhait uivat levottomasti edes taas, kun Umbra muisti vanhat tietonsa verenhimoisista tappajakaloista.
Nyt keksin idean, Gekko, Umbra sanoi, keskittäen voimansa miekkansa läpi. Umbra sai vangittua rahit paikalleen, ja siirsi ne tahdonvoimallaan kohti linnoituksen suuaukkoa, suoraan Zyglak-vartijoiden sekaan.
Syntyi raivokas taistelu Zyglakien ja petokalojen välillä, kun verenhimoiset, ärsyyntyneet Rahit repivät jättiläismäisillä torahampaillaan Zyglakit kappaleiksi, murskaten niiden luut leuoillaan, ja retuuttaen ruumiita pitkin järven pohjaa. Taistelusta jäi todistamaan suuri verivana, joka levisi ympäröivään mutaveteen, josta näki jo muutenkin todella hyvin ja muutamia aseiden ja panssarinkappaleita, joita Rahit eivät halunneet syödä itse.
Karhuhait lähtivät pois metsästyspaikaltaan, asettuen läheiseen luolaan nukkumaan.
Tule nyt Gekko, Umbra huikkasi, lähtien johdattamaan ystäväänsä kohti nyt vapaaksi tullutta oviaukkoa, joka johtaisi suureen linnoitukseen.
Kävellen kivisellä, ja mutaisella järven pohjalla, kaksikko onnistui pysyttelemään veripilven suojissa, jos vaikka jokin Zyglak onnistuisi näkemään heidät.
En pidä tästä, menemme veressä. Veressä! Gekko huusi, Umbran tukkiessa hänen suunsa merilevällä.
Hiljaa, ystäväiseni, Umbra sanoi, johdattaen Gekkoa puusta ja savesta tehdylle sisäänkäynnille, jota koristi ruostuneesta metallista tehty Zyglakin pää. Sahalaitaisissa hampaissa roikkui levää ja merirokkoa, Zyglakit olivat varmaan tuoneet sen jostain muualta, ehkä Orto Nuilta, Umbra ajatteli.
Hiipien linnoituksen sisään, Umbra ja Glatorianking, sekä Qewa, huomasivat että linnoitusta valaisi aavemainen valo, joka tuli vihreistä meduusoista, joita oli häkeissä pitkin seiniä. Meduusat liikkuivat sulavasti häkeissään, tuoden tätä aavemaista valoaan ympäri linnoitusta.
Umbraa ja Glatoriankingiä pelotti hiukan tämä tehtävä, mutta se oli elintärkeä kummallekin. Kaksikko lähti kävelemään puisia kierreportaita ylöspäin.
Jossain täällä on pakko olla ilmatasku, Umbra sanoi, huomaten että hänen ja Gekon happikuplat olivat alkaneet huveta.