Trooppinen saari, sademetsä

MOLSKIS.

Ämkoo laskeutui saaren halki virtaavan joen äärimmäisen sameaan veteen. Hän menetti täysin käsityksensä pinnan suunnasta, ja pyöri häkeltyneenä ympäriinsä. Lisäksi käden puuttuminen teki uimisesta oikeastaan mahdotonta, joten paniikkiin olisi ollut hyväkin syy.

Vihreä sankari kuitenkin pysyi tyynenä. Joessa vastaan uikin pian kalanomainen olento, joka työnsi kuononsa Ämkoon ruumiin alle, ja auttoi tämän pintaan. Ilman toa katsahti, minkämoinen olento oli pelastanut hänet hukkumiselta. Ja silloin paniikki alkoi.

Snowman kuuli kammottavaa huutoa jostain etuvasemmalta. Hän oli erottavinaan kiljunnan joukosta sanoja ‘HYYYYYIIIIIII’, ‘VIEKÄÄ SE POIIIIS’ ja ‘SE ON RUMA TAPATAPATAPA’. Lisäksi hän tunnisti äänen Ämkoon omaksi.

Lumiukon ei oikeastaan olisi lainkaan tehnyt mieli nähdä olioa, joka sai itse urhean Ämkoon päästämään moisia huutoja, mutta tapiiri viiletti äänen suunnalle.

WROOOOOOOOOOOOOOOOMMMM, huusivat Nazorakien kulkupelien moottorit. Tai tankin tapauksessa WRRRROOOOtsuhhhh, mutta se olikin poikkeus, muut ajoneuvot kun eivät olleet vajonneet mutaan. Moottoreiden ärjynnän yli torakat huusivat toisilleen epämääräisiä komentoja. Kukaan ei oikeastaan kuullut mitään, mutta se estänyt virkainoisia upseereita.

Eräs torakka kaivoi esiin singon hullunkiilto lentäjänlasiensa takana. Se viritteli asettaan mönkijän takaosassa, toisen Nazorakin ajaessa, mutta laski nopeasti aseensa kuullessaan edestä Ämkoon huudon. Mikä ihme maailmassa aiheuttaisi moisen äänen?

Snowman keikkui tapiirin kyydissä, ja pian huomasikin olevansa joen rannassa. Hän huomasi Ämkoon olevan jonkinmoisen vesirahin kyydissä.
“Mutta mistä tuo huuto johtui?” Snowie ihmetteli.
“En pidä jokidelfiineistä, okei?”

[spoil]…anteeksi. Tämän koko osan puolesta.[/spoil]