Metsä, Zyglakien leiri

Glatorianking ja Umbra olivat juuri ohittaneet haisevan Zyglakien leirinuotion, jolla liskomaiset olennot olivat syöneet Matoraneja ja Ortoneja joita olivat tappaneet ja paistaneet nuotiolla. Kaksikko oli ohittanut leirin nopeasti koska eivät halunneet olla tekemisissä ruumiiden kanssa.

“Tiedäthän sinä että järvitukikohdalle on matkaa?” Umbra kysyi Glatoriankingiltä, joka vältteli vesilätäköihin astumista.

“Kuinka pitkä matka sinne oikein on?” Valkoinen Toa vastasi, katsahtaen Umbraa. Fikou oli hypännyt kumpareelta Umbran olkapäälle.

“En tiedä tarkkaan, mutta tiedämme olevamme perillä, kun olemme perillä”, Umbra vastasi.

Kaksikon kävellessä metsän puut tuntuivat käyvän yhä pahaenteisimmiksi ja pelottavammiksi. Havupuut muodostivat tiheitä ja synkkiä kohtia ja neulaset varisevat märät neulaset tarttuivat kaksikon haarniskoihin.

Kun tuli niin pimeää että kumpikaan ei nähnyt eteensä ja he kompastelivat puiden juuristoissa, Umbra muutti värinsä keltaisiksi ja sytytti etusormeensa valon.

“Tulkoon valo!” Umbra kuulutti ja valo tuli.

Kaksikon suut loksahtivat auki. He olivat päätyneet suuren puun juurelle jonka runko oli täynnä oranssia, läpinäkyvää, ja osin kovettunutta pihkaa.

Se mikä heitä eniten hätkähdytti oli se että pihkassa oli vangittuna joukko Nazorakeja, aseet käsissään ja valmiina sotaan. Jokin oli onnistunut vangitsemaan torakat pihkaan salaman nopeasti ja siihen torakat olivat jääneet. Vangittuina aikakapseliin tulevien sukupolvien ihailtaviksi.

“Jos jokin on saanut noin monta Nazorakia vangittua tuohon pihkaan”, Glatorianking sanoi. “En tohdi ajatella mitä se voisi tehdä meille”

Umbran Fikou oli hämmentynyt pihkan hajusta ja alkoi kiipeillä puun runkoa pitkin kohti vastustamatonta oranssia mönjää…