Trooppinen saari, matoralaisvastarinnan päämaja

Huone oli vaatimaton ja pieni, mutta se oli tupaten täynnä väkeä. Muita paljon pidempi Snowman kuunteli pienten hahmojen keskustelua hiljaa, ja piti kiinni rinnassaan olevasta viillosta. Edes matoralaisten taitavimmat lääkitsijät eivät olleet osanneet auttaa lumiukkoa tämän oudon anatomian vuoksi.

No, kipu kasvattaa luonnetta enemmän kuin mikään, Snowman koetti uskotella itselleen huonolla menestyksellä.

Matoralaiset olivat jo pidemmän aikaa käyneet kiivasta neuvottelua tovereidensa vapauttamisesta. Paon turvaaminen oli melko selkeää, mutta vihollispartioiden hoitaminen pois tieltä aiheutti ongelman. Matoralaiset olisivat kovasti halunneet käyttää strategiaa “toa menee ja kukistaa pahikset”, vaikka Snowman olikin kovasti selittänyt olevansa moiseen täysin kykenemätön.

Pitkään paikoilla junnanneen keskustelun käänsi lopulta uusille urille Ternokiksi kutsuttu matoralainen, jonka Snowman käsitti vastarintaliikkeen jonkinsorttiseksi kenttäjohtajaksi:
“Hyvä on sitten. Otan joukon urheimpia veljiäni ja sisariani, ja luomme harhautuksen vähän matkan päässä. Toa voinee kukistaa jäljelle jäävät vartijat?”
“Öh, toivon mukaan, mutta eikö tuo suunnitelma ole vähän liian-“
“Parempia ideoita?”
“En voi kyllä väittää, että olisi.”

Kun matoralaiset siirtyivät yksityiskohtien suunnitteluun, iski Snowmanille taas kova päänsärky. Silmissä sumeni, ja yhdistettynä haavan poltteeseen tunne oli melko sietämätön. Ei tätä, ei taas, lumiukko mietti. Hänen keskittymiskykynsä ja tarmonsa oli muutenkin tiessään. Hän ei enää ahdistunut ajatuksistaan pettää Klaani. Hän ahdistui siitä ajatuksesta, että oli ehkä tehnyt sen jo.