Kerosiinipelle

Klaanin linnake monen monituisia vuosia sitten

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Hupulla ja kaavulla sateelta suojautunut hahmo asteli mutaista tietä kohti Bio-Klaanin linnoitusta, josta oli kuullut eräältä Umbra-nimiseltä matkalaiselta. Linnake ja sen ympäristön sivurakennukset seisoivat jylhinä rannan yllä. Rannan, jolle hahmo oli saapunut soutuveneellään. Mukanaan hänellä oli vain reppu sekä mystinen, tumma säkki.

Hahmo oli kyllästynyt iänikuisiin seikkailuihin ympäri maailmaa ja etsi itselleen paikkaa, jonne asettua. Artakhalle hän ei palaisi, muut saaret taas olivat ylikansoitettuja. Tämä paikka vaikutti sopivan rauhalliselta. Juuri sellaiselta kuin mitä hän etsi.

Hän saapui suurelle portille, joka heijastui myös maassa olleesta suuresta lätäköstä. Sadepisarat hakkasivat lätäkön pintaa ja korkeammalla linnakkeen kattoa. Se myös kahisutti puiden lehtiä. Sade sai aikaan monia erilaisia ääniä.

Portti näytti tällä koiranilmallakin ystävälliseltä. Hahmo astui siitä sisään toiveikkaana. Hän kulki tyhjän sisäpihan läpi kohti päärakennusta, jonka joka ikkunasta paistoi lämmin valo. Suuri puuovi seisoi jykevänä karun ulkomaailman ja kodikkaiden sisätilojen välillä. Hahmo kolkutti oveen.

Oven avannut ystävällisen näköinen hahmo heti tulokkaan nähtyään kääntyi ja huusi eteishallin kirjavalle väkijoukolle “Saimme vieraita!”

“Liikeneekö teiltä yösijaa matkalaiselle?” hahmo kysyi Bio-Klaanin asujaimistolta. “Nimeni on Kerosiinipelle. Tutkimusmatkailijaksi, tai ehkä tiedemieheksi, minua voisi sanoa.” Hän sai myöntävän vastauksen, ja jäi Klaaniin.

Eräänä päivänä, kun hän ajatteli jo lähtevänsä toisaalle, hän löysi jotain linnoituksen pohjalta. Se oli ovi, muttei mikään tavallinen ovi. Se oli raskaasti panssaroitu, eikä siinä lukenut mitään, muiden ovien selkeistä opasteteksteistä poiketen. Se oli kuitenkin lukossa, eikä hän saanut siitä mitään selville. Hän kyseli kaikilta, mutta kukaan ei tuntunut tietävän huoneen sisällöstä pätkän vertaa.

Eräänä yönä, hänen nukkuessaan tähtitornissa, jonne hän oli väliaikaisesti majoittunut, hän heräsi ääneen. Vaikka torni oli typötyhjä Kepe saattoi vannoa kuulleensa askelia ja lattian narahtelua. Ei ollut erikoista, että tähtitornissa oli joku yöllä, mutta tuona nimenomaisena yönä taivaalla sattui olemaan poikkeuksellisen paksu pilviverho, joka esti kaiken havainnoinnin.

Tuolloin tapahtui jotain. Kepellä oli vain hämärä muistikuva hahmosta, tai pikemminkin hahmottomuudesta sekä aavemaisesta kylmyydestä. Seuraavana aamuna hän oli herännyt tornin portaikosta kädessään vanha ja ruosteinen avain. Se näytti niin vanhalta, kuin se olisi ollut itse linnaa vanhempi. Tämä oli hyvin kummallista, sillä avain sopi täydellisesti kumman huoneen oven lukkoon.

Hän värväsi tutkimusmatkalle avukseen Doxina tunnetun moderaattorin, joka ei vielä tuolloin ollut toivoton hattuaddikti. He tutkivat soihtujen kanssa koko huoneen, jos sitä nyt huoneeksi saattoi sanoa. Se oli useiden huoneiden sekä yhä tuntemattoman kokoisten varastojen labyrintti, jonka ei fysiikan lakien mukaan olisi edes pitänyt mahtua linnakkeen sisälle. Kepe sai tämän paikan puolivirallisesti itselleen, ja päätti jäädä Klaaniin. Paikan hän nimesi Verstaaksi, sillä sellaisena sen aiempi asukki oli sitä pitänyt. Hänestä Kepe alkoi käyttää nimeä Verstaan kummitus.

Seuraavat, sangen pitkät ajanjaksot kuluivat sitä kolutessa. Sen syövereistä löytyi monia laitteita ja järjestelmiä, jotka valjastettiin Klaanin käyttöön. Verstas ei kuitenkaan ollut pelkkä siunaus; kerran Dox katosi sen syvyyksiin viikoiksi. Kun hänet viimeinkin löydettiin, kumma kyllä metsiköstä linnakkeen ulkopuolelta, hänelle oli syntynyt pakkomielle hatuista.

Lopulta Kepe eristi Verstaan syvimmät kolkat ja teki siitä yleisen varaston sekä oman tukikohtansa ja työpajansa.

Tämä ja monet muut muistot pyörivät filminä hänen silmiensä edessä.

[spoil]Tein sitten minäkin flashbackin reaaliajan jatkoa odotellessa.[/spoil]

Vastaa