Jossain taivaalla, kahden ilmalaivan tuntumassa

Pieni, Klaanilainen lentokone sukelsi villisti väistellen ja väisellen piraatti-ilmalaivan tulitusta. Ilmeisesti se ei ollut arvostanut lennokin ampumaa pikku laukausta. Ohjaamossa Snowman koetti parhaansa mukaan pysyä perillä lentokoneen “sittenkin hieman venettäni vaikeaselkoisemmista” ohjaksista. Hän vispasi ohjaussauvaa, ja lentokone heittelehti suunnasta toiseen. Toistaiseksi Klaanilaisten kulkupeli ei kuitenkaan ollut vielä ottanut lainkaan osumaa.

Ämkoo etsi kuumeisesti lentokoneen ohjauspöydästä jotain, jolla tulittaa takaisin. Toistaiseksi hän oli saanut koneen laskeutumistelineet ulos ja mukitelineen ponnahtamaan iloisesti esiin, mutta tulivoima ei ollut noussut ensinkään. Hän turhautui huomatessaan kaikkien ampumaohjaksienkin olevan lentäjän puolella, ja nosti kiikarit taas käsiinsä, toivoen huomaavansa jotain oleellista.

—

Ilmalaivan kannella kapteenit Ghekula ja Taku huusivat kilvan komentoja miehistölleen.
“Laukaiskaa ty-“
“Laukaiskaa tykit! Arrr!”
“Kääntäkää paapu-“
“Kääntäkää paapuuriin!”
“Tulittakaa kaktuspommeilla!”
“Tulittakaa kaktu… Mitä, ei, älkää tulittako kaktuspommeilla!”

Oli kuitenkin jo myöhäistä. Piraattien ilmalaivan kyljestä avautui kitisten suuri aukko. Esiin ponnahtaneen massiivisen tykin suusta lähti viuhuen ilmaan vihreä ammus, joka hetken kiidettyään ilmojen halki räjähti. Siitä lähti joka suuntaan pienempiä palasia, joista suurin osa iskeytyi matoranryöväreiden omaan alukseen.
“Mikä virka tuolla tykillä on?”
“Kukaan ei tiedä.”
“Arrr.”

—

Klaanilaiset katselivat pöllämistyneinä piraattilaivan toimintaa. Ja niin yllätävä kuin äskeinen ammus oli ollutkin, Ämkoo huomasi jotain vielä kiinnostavampaa. Ne olivat matoraneja. Eivät skakdeja, eivät steltiläisiä, ne olivat matoraneja. Snowman kommentoi Ämkoon kasvoille kohonnutta outoa ilmettä: “Mitä nyt?”
“Ne ovat matoraneja.”
“Mitä?”
“Kuulit kyllä. Matoraneja.”
“Mutta enhän minä niitä pikku kavereita tahdo ampua.”
“He ampuvat meitä. Tulita takaisin.”
“Tuossa on kyllä perää.”

Snowman painoi isoa punaista nappia ohjaustangon vieressä, ja pongahti kattoon auenneesta luukusta uskomattomalla vauhdilla istuimineen kohti taivaan sineä. Heittoistuin, Ämkoo ajatteli. Kenen idea oli asentaa tuohon heittoistuin? Hän tarttui koneen ohjaksiin, ja jatkoi väistöliikkeitä.

—

Matorankapteenit ihmettelivät äskeistä. Oliko tuo salainen ase? Kiero suunnitelma heidän päänsä menoksi? Hämäys? Avunpyyntö? Jotain vielä uhkaavampaa?

—

Oho, Snowman mietti. Väärä nappi.

—

Piraatti-ilmalaivan sisätiloissa eräs pahansisuinen matoran käveli käytävää pitkin. Hän kuitenkin pysähtyi kuullessaan jonkin isketyneen aluksen ulkoseinään. Hän meni katsomaan ikkunasta ulos, ja näki ikkunalaudasta roikkuvan, valkoisen toan. Matoran kysyi tuimana: “Kuka olet?”
“Snowman, terve vaan. Entäs sinä?”
“Ryan” matoran vastasi, ja lisäsi vielä merirosvouttaan korostaakseen “Arrrr.”
Snowman ei tiennyt miksi, mutta hänelle tuli mieleen, että tuo matoran olisi varmasti hyvin ahne, ja lähestyi kiusallista tilannetta siltä kantilta.
“Kuule, Ryan, jos päästät minut ylös, saat mittaamattomia aarteita.”
Matoran katsoi ikkunalaudasta roikkuvaa toaa, ja asetti jalkansa tämän varpaiden päälle.
“Kuinka mittaamattomia?”
“…tiedätkö edes, mitä se tarkoittaa?”

Juuri silloin rysähti, ja Snowmanin ote lipesi. Hän sai kuitenkin napattua kiinni alemmasta ikkunasta, ja kömpi siitä sisään. Käy tämä näinkin, hän mietti katsellessaan ympärilleen pimeässä huoneessa. Mutta Ämkoo voisi vähän varoa lentokoneen ohjaksissa. Hän melkein osui minuun.

Kerrosta ylempänä Ryan lähti juoksemaan kohti ilmalaivan kantta. Kapteenien tulisi kuulla tästä tunkeilijasta.