Ma Wet, vanhat tunnelit.

Vesipisarat kaikuivat osuessaan Ma Wetin maa lattiaan.

Bio Klaanin saaren pinnan alla oleva tunneliverkosto Ma Wet on tunnettu monien klaanilaisten keskuudessa hämmästyttäväksi toteutukseksi, jossa voi helposti eksyä ja jopa kuolla ellei ole tottunut maan alla elämiseen. Ma Wetin laajuutensa vuoksi ei ole yllättävää, että monet tunneleista käytetään yhä ja yhä vähemmän, joko epäkäytännöllisyyden tai maaperän heikkenemisen vuoksi, kunnes ne kokonaan suljetaan ja niiden tilalle kaivetaan. Mitään Fikou-hämähäkkejä suurempia olentoja ei liiku näissä suljetuissa luolissa.

Ja silti jokin uskaltaa liikkua siellä.

Kolme Toaa korkeampaa konemaista olentoa liikuvat vanhojen ja pitkien tunnelien nopeasti läpi ja kääntyvät hyytävän sulavasti jokaisessa nurkkauksessa. Niiden punaisia valonläikkiä muistuttavat mekaaniset silmät valaisevat sen ympäröivää pimeitä seiniä. Valokivet oli poistettu niistä jo vuosia sitten, mutta se ei estänyt niitä näkemästä. Niiden muotoa on erittäin vaikea hahmottaa luolaston synkkyydessä, mutta se on selvää etteivät nämä ole mikään mitä on tavattu ennen.
Niiden alapuolla ei ollut jalkoja. Ne leijuivat matalasti tunnelin läpi. Kaikuvien vesipisaroiden äänet peittivät matalan huminan mikä syntyi näiden liitäessään tunnelin läpi.

“Hyökkääjä 02, tilanneraportti”, ääni kuului niiden kommuunikaatiojärjestelmästä, jonka vain ne kykenivät kuulemaan. Ääni oli hyvin hienostunut ja sulava, mutta samalla hyvin omahyväinen ja uhkaava.

Kuiva ja raskas hengitys alkoi kuulua yhdestä olennoista.
“5 kiota sovittuun sijaintiin”, se vastasi.
Olentojen ääni oli hyytävä yhdistys lihaa ja metallia, kuin ruostuneen rautasahan terä nahkan päällä.

“Hienoa. Jatkakaa matkaa, Sheelika on jo saapunut saarelle ja hän odottaakin jo teitä. Siellä odotatte seuraavaan käskyyn saakka. Tuhotkaa jokainen joka näkee teidät”, ääni vastasi takaisin. Yhteys katkesi ja olennot jatkoivat matkaa.

Tunnelien toisessa päässä käveli nuori Ortonilainen tunnelinkaivaaja. Sen panssariin upotetut valokivet valaisivat vanhan tunnelin seiniä, mikä sai hänet näyttämään kaukaa katsottuna pieneltä kimaltavalta pisteeltä. Nuori Ortonilainen oli, kuten monet muut nuoret Ortonit yleensä, eksynyt reitiltään ja tietämättään kävellyt vanhoihin tunneleihin.
“Voi ei. Voi ei, voi ei. Pitikin juuri kävellä tänne. Hitto, miksen koskaan opi?”, nuori Ortonilainen toisti hiljasti itselleen. Hänen äänensä kaikui osittain luolan läpi. Hän marssi pitkin epätasaista maata ja katseli ympäriinsä yrittäen löytää mahdollisen reitin pois.
“Juuri tänään, juuri uuden “Huudon Vaeltaja”-kirjan julkaisupäivänä”, nuori Ortonilainen ajatteli. Muutamien askelien jälkeen hän päätti alkaa miettimään positiivisia asioita helpotakseen oloaansa; kukkien haistelua, auringonlaskuja, hyvin valmistetun luonaan nauttimista, kuinka hän voisi tavata yhtäkkiä suuren mutta hyvin aran Muakan jolta puuttuu vakavasti itseluottamusta, jota hän voisi päihitää ja viedä kylään voittamaan mielitiettynsä sydämen. Nuori Ortonilainen alkoi hymyillä ajatuksesta ja tanssahteli hieman. Silloin hän huomasi punaisia valonläikkiä lähestymässä itseään päin.
“Hei! Kuka siellä!?”, Nuori Ortonilainen huusi.
Ei vastausta.
Nuori Ortonilainen, laittoi luolalasinsa päälle nähdäkseen paremmin. Hän ei koskaan nähnyt mitään tuon kaltaista otusta ennen.
“Minä varoitan teitä!”, Nuori Ortonilainen huusi lähestyviä olentoja päin. Punaiset valonläiskät alkoivat suurentua ja hän alkoi yhä ja yhä nähdä paremmin olentojen yksityiskohtia. Niiden muoto on lievästi pystysuoraisen kiilan ja kartion muotoisia. Otuksien sivuista erottui olkapäät ja neljä, pitkää raajaa.
Nuori Ortonilainen alkoi hätääntyä. Hän alkoi perääntyä taaksepäin ja yritti vastustaa halua juosta ja huutaa kuin pikkutyttö. Hän tavoitteli selässä olevaa keihäsasettaan ja alkoi karjua olentoja päin.
Ei vieläkään vastausta.
Nuori Ortonilainen viimein luovutti yrityksen ja otti aseensa esiin. Hän otti parhaimman ammattilaiselta soturilta näyttävän asennon. Olennot lähestyivät yhä ja yhä nopeammia ja nuori Ortonilainen näki heidän teknologista ruhoa paremmin kuin koskaan.
Ennen kuin Nuori Ortonilainen olisi huomannut, metallinen koura osui ja peitti hänen kasvonsa. Olennot pitivät kasvoista tiukasti kiinni. Nuori Ortonilainen ei pystynyt huutamaan apua.

Tappavan punainen valo syttyi tunnelin keskellä.
Jokainen mahdollinen ääni peittyi vesipisaroiden kaikuun. Nuoren Ordonilaisen ruumis makasi elottomana karhean kivilattian keskellä. Hänen panssariin upotetut valonkivet oli revitty pois, jättäen jälkeen vain loputtomaan pimeyteen peittämä ruumiis.

Bio Klaanin linnoitus, Vuatan puutarha.

“Ai niin, uusi “Huudon Vaeltaja”-kirja on tullut. Parasta käydä hankkimaan se”, Valon Toa Domek julisti itselleen. Hän käveli pienen Kuon-kukkaniityn viereisellä kivipolulla, kuunnellen samalla pienen puron vesipisaroiden ääniä.
“Joskus on parasta kadota hetkeksi poissa maailmasta”, Domek julisti toisen kerran itselleen.