Merellä taas kerran, ohoi

Kamerahökötyksen pudottamisen jälkeen Kepe ja Snowman olivat varuillaan. Nyt he tiesivät jonkun seuraavan heitä. Jonkun, joka tahtoi samaan päämäärään kuin hekin. Jonkun tuntemattoman pahan.

Kepe oli pannut oudosta laitteenromusta, joka edelleen oli vaarattomaksi todettuna veneen kannella, merkille joitakin kummallisia piirteitä. Se ei ollut perinteistä, ahjossa taottua metallia, vaan pikemminkin… kasvatettua. Siinä oli jotain orgaanista ja… hyönteismäistä.

Kepestä tuntui, että tämän matkan etenemisen teille tulisi vielä monta estettä ennen lopullista määränpäätä, finaalista destinaatiota.

Hän hätkähti. Oliko hän kuullut oikein? Korkea, hänen naamionsa sensoreiden nappaama ääni. Snowman ei näyttänyt huomanneen mitään.
“Hei, pysähdytään hetkeksi”, Kepe sanoi.
“Selvä. Mutta miksi?” uteli lumenvalkea ukko.
Ääni voimistui. Se oli signaali… Mutta signaali mille?

Kamerahökötykselle.

“Var…” Kepe aloitti ehtien sanoa vähemmän kuin kissan kun laite räjähti. Sen paineaalto heitti heidät miltei laidan yli. Vene värjäytyi tuhkasta mustaksi ja sen pohjaan aukeni reikä kalojen valtakuntaan.
“Siinä oli joku kätketty mekanismi. Ja minä kun luulin kolunneeni sen läpikotaisin”, Kepe sanoi.
Snowman asetti ruumiinsa korkiksi reiän päälle. “Jollakulla on tosiaan jotain meitä vastaan.”
“Signaali räjäytti laitteen, mutta ehtiköhän se lähettää viime hetkellä tietoa sijainnistamme?” Kepe ihmetteli. “Ja se kuka meitä valvoo: tahtooko hän seurata meitä… vai tuhota meidät?”

“…”
“…”

Kumpikin heistä mietti vaihtoehtoja.

Kepen verstas

Dox oli onnistunut pakenemaan, mutta vain täpärästi. Saaliinsa hän oli saanut turvaan päässään kuljettaen, mistä hän oli iloinen. Hän oli miettimässä, mitä tapahtuisi, jos hän yhdistäisi sen varhaisemman saaliinsa kanssa, kun ääni keskeytti hänet.

Hän istui leirissään verstaan päähuoneen nurkassa. Huoneesta lähti kolme ovea: yksi Kepen huoneeseen, yksi ulos (se oli lukossa ja niin raskaasti panssaroitu ettei sitä saanut murrettua. Tai ehkä olisi, mutta Kepe ei ehkä olisi tykännyt siitä) ja yksi varastoon. Tämän oven hän oli parrunnut tiukasti umpeen pitääkseen pahat voimat sisällä.
Huoneessa oli pimeää, kuten varastossakin. Valoa tuli tosin sisään yhdestä ainoasta ikkunantapaisesta, joka oli katonrajassa yhdessä seinustalla. Pieniä merkkivaloja paloi myös tietokonelaitteistoissa, joiden takaa tapettia ei meinannut nähdä. Yhdestä näistä laitteista kumpusi ääni.

“Tästä tulee jotain suurta. Todellakin. Jotain suurta. Kunhan vain pysyisivät hengissä.”

“Wut?” ihmetteli Dox.