Valon Toan päiväkirja!
Ennen myrskyn saapumista,
ennen taivaalle pakoa,
ennen lähtöään merille,
rosvoksi Rumiskylille
tuo jalo valon ritari,
torni kirkas, matkalainen
jätti tän selonteoksi
kertomukseksi minulle
kokemistaan vääryyksistä
adminin tilinteoksi!
On hän jo kokenut paljon,
nähnyt, tuntenut, kitunut:
Varjon vanhimman leluna,
varjon hullumman ilona.
Panssari mätä, hajonnut,
löysät mutterit, nivelet,
särkynyt keho ja mieli.
Toivoton tämä tilanne…
Vaan varoitan, ystäväni,
luovutan tämän sinulle
tällaisena, sellaisena,
juuri niin kuten sen sainkin.
No: Nämä sanat sanotut
tuskin vastaavat totuutta.
Kenties kuulet kumminkinkin.
Sen hän ansaitsee, sanoisin.
Nyt! Lopun jätän sinulle,
kirjoita oma osasi.
Kai valo valon näkevi,
matkaaja toisen matkamiehen
Piirrä musteella minulle,
kerro kultaisen teoista.
Kirjoita tämä tarina,
Valon Toan päiväkirja.
Eräänä syysaamulla rajakylän asukkaat heräsivät pitkältä uneltaan ennennäkemättömään, sillä he löysivät soran päältä lahonneen Toan ruumiin pilvettömän taivaan alla. Näykitty harmaa liha ja syöpynyt panssari huipentuivat läpeensä runneltuun, madonsyömään massaan paakkuuntuneen vaatekappaleen päällä. ”Kasvoiksi” niitä olisi kenties kerran voinut kutsua, ellei totuuden kohtaaminen sinä hetkenä olisi ollut liiaksi noiden kyläläisten pieneksi kutistuneissa mielissä.
Toki, eihän asiasta voinut syyttää ketään. Onko maailmassa ketään, joka haluaisi kaivaa kahden kouran verran valkoisten loismatojen alta muistikuvaa jostakin tuttavuudesta, johon olisi ehkä törmännyt joskus toissapäivänä työmatkalla?
Lukemattomien viikkojen jälkeen ruumis oli nähnyt liian paljon tuhoa eri elementtien suunnalta ollakseen tunnistettavissa. Kymmenisen minuutin pohtiminen ja tuijottelu päättyisi linnakkeen vartioston tutkimukseen. Jos joku olisi löytänyt kehon aiemmin, se ei ehkä olisi turvonnut yhtä paljon eikä sen tunnistamisen kanssa olisi kulunut niin paljon aikaa, että jokainen asiantuntija olisi kyllästynyt käymään läpi jokaisen mahdollisen henkilön saaren kadonneiden listalta.
Ehkä silloin oikean nimen löytäminen tälle mädäntyneelle, turvonneelle, madonsyömälle, rumalle, lahonneelle, läpeensä turmeltuneelle ja inhottavalle ruumille ei vain päättyisi lopulta tylsyyden huokaukseen. Kuka tahansa olisi siinä ajassa ehtinyt käydä läpi jokaisen tunnetilan; ensin tulisi kuvotus, mahdollinen oksennus, sitten asian kiistäminen ja viha olosuhteita kohtaan, sitten yritys keskittyä mihin tahansa muuhun, epätoivo kun ymmärtää joutuvansa elää asian kanssa, kunnes viimein tottumus tulee odottamattomasti, jättäen jälkeensä ainoastaan rutiininomaisen tylsistymisen ja ärsyyntymyksen.
Kun viimeinen allekirjoitus on vedetty, heitetään ruumis metrien syvään kuoppaan. Siellä sen mädäntynyt, turvonnut, madonsyömä, ruma, lahonnut, läpeensä turmeltu ja inhottava naama voi kadota kaikkien silminnäkijöiden mielestä eikä koskaan tule kiroamaan ketään muuta kamalilla muistikuvilla ja tunteilla.
Oi, musta multa.
Eräänä syysaamuna heräsin rajakylän keskellä ja kuulin muuan toverini huutavan nimeäni.
”Gekko, nouse ylös!”
Maaperä tuntui yhä olevan kallellaan, ja ohimossani tuntui tulenkuuma turvotus. En enää muista, miksi olin edes ottanut nyrkkiraudan mukaan, kaikissa muistikuvissani en ole koskaan osunut nyrkillä keneenkään. Ohimoani poltti yhä. Ehkä minä halusin tätä. Halusin osoittaa, ettei minua tarvitse huomioida sen enempää. Jos olisin kuin muut Toat tässä rivissä, kukaan ei huomaisi aseeni tylppää terää eikä hikeä virtaamassa poskipäilläni.
Tai ehkä he huomaisivat. Ehkä tämä olikin heidän halujensa mukaista. Ehkä he halusivat nähdä, miten minä yrittäisin luikertaa pois tilanteesta, ja miten säälittävästi kompuroisin.
Ohimoani poltti. Silloin katseeni kohtasi heidän silmänsä, toverieni ja useiden muiden. Lukuisat silmät suuntasivat minua kohti. He tiesivät. He tiesivät ja aavistivat kaiken.
Ohimoani poltti. Maaperä petti uudelleen jalkojeni alla. Ymmärsin sinä hetkenä, että olin läpinäkyvä. He kaikki tiesivät mitä, he näkivät suoraan, mitä oikeasti olen. Lanka, jonka olin jättänyt typeryydessäni huomioimatta oli tuonut heidät tänne, ja tunsin sen kerän raukeavan.
Ohimoani poltti. Tunsin nyrkkiraudan painavan kädessäni. Silloin ainoa pakoreitti avautui, ja pakotin kurkkuni pohjalta karjaisun takaa lähestyvän liskopuolen laumaa kohti.
Ohimoani poltti yhä, enkä enää muistanut, milloin heräsin taas sairasvuoteesta.
Klaanisaari
Kadut olivat täynnä ihmisiä ryntäämässä paikasta edes takaa virtana enkä tiedä, minne kumpikaan pää oli menossa.
“Kirottua, mikä meininki, ei tässä järkikään juokse”, ajattelin itselleni. Olisin sanonut sen ääneen, mutta en juuri halunnut nyt kenenkään ajattelevan minua henkilönä, joka vain puhuisi päät pitkät tyhjille. “Adminit luulee jo, että olen hullu”, ajattelin itselleni taas. Hitto vie jos olisin rohkeampi, jos voisin vain sanoa haluamaani.
Nyt vain liikun ihmisvirrana mukana. Katsoin vain taustalla, miten matoralaiset sätkivät ja huuteleevat kurkut kipeänä. Korvapistävä kirkuminen kuului, kun talloin kompastuneiden sormien päälle. Rymäkkä oli niin suuri, että kaatuneita oli tosi paljon, ja he löysivät itselleen uuden uran amatööri-lattialaattana. Valoja heilutettiin edes takaisin kuin kärpäsiä, jota myös lätkin kuin itikoita. Siitä tuli perään vihaista itkuparkua. Kaikki käyttäytyvät kuin eläintarhassa, voi hitto.
Sitten näin siellä nurkan takaa joku matoran laittaa jonkin olennon poikasen rintaa vasten kuin eläintä. En voinut kuin jäädä katsoa perälle sitä irvokasta tapahtumaa edessäni. Oli kuin katselisin luontodokumenttia, mutta en ymmärtänyt. Eihän maitoa ole.
“Onko kiltti vauva, syökö se paljon”, huusin kovaan ääneen sille matoralaiselle. Se sitten pötki pakoon kauhun kankeana ja jätti sen olennon maahan. Tuijotin sitä, vaikka kesti hyvin pitkään, kunnes tiesin mitä katselin.
Ehkä kaiken aikaan, se ei ollutkaan olento, tai edes ollut elävä, tai edes ollut olemassa. Ruma se kuitenkin oli, liskopuoli. Pohdin tätä asiaa niin pitkään, kunnes yhtäkkiä takaa joku tuli ja potkaisi sen tien toiseen päähän ja se katosi.
Räkäinen nauru kuului takaa. Kaksi yhtä rumaa remonttireiskaa olivat takanani. Kaikki vihani sinä päivänä purkautuivat ja kaikki kertymäni energia päättyi hakkaamalla nyrkkini tiiliseinää vasten. Rumilukset pötkivät pakoon huutaen kuin pikkutytöt toiseen suuntaan, jossa poliisimiehet odottivat innolla, että pääsivät rökittää jotain. He olivat selvästi Paacon kätyreitä. Mursin käteni, joka sattui todella paljon. Kyynelehdin yksin roskapöntön vieressä.
“Tämäkö oli minne päiväni päättyy? Iso mies itkemässä pöntöllä?” sanoin itselleni. Uskalsin sentään sanoa tuon ääneen, joka tuntui isolta voitolta sekin.
“Onko elämä vain tällaista, viidakon säännöt vaikka onkin kaupungilla? Onko tässä järkeä?”, puhuin lisää. Kaikki ajatukseni viimein esillä. Kun katsoin tuon pönttön teräksinen kuori peilasi, näin totuuden siitä, minkälainen maailma oli.
Sitten kuulin kaverini Domekin äänen.
“Ehtoota GK, miten menee?” hän sanoi.
“Ihan OK mutta vois olla paremminkin kätenikin murtui ja sattuu. Pitäisi mennä sairaalaan.”
“OK GK.”
Domek nosti minut ylös ottamalla kiinni minun rikkinäiseen oikeaan käteen jota näytin sille. Kipu oli niin sanoinkuvaamaton, mutta en voinut kuin yrittää pitää kyyneliäni kaverin edessä, minun piti osoittaa olevani vahvempi.
Seisoin vastoin tahtoani, ja Domek tervehti minua tippaamalla lierihattuaan minulle, joka olisi ollut ehkä komea ja herrasmiesmäinen ellei hänen ylileveä hymynsä ja taittuneet kulmat saanut häntä näyttämään enemmän kidutetulta biosammakolta.
“Minulla on suunnitelma, oletko kuullut tällaisesta kuin “innostunut sonni”?”, Domek tippasi hattuaan taas aivan kuin en olisi nähnyt aikaisemmin.
“Enpä mistään onnisonneista olekaan kuullut enkä oikein välitä siitä mitä sinä taas haluat minulta haluan vain olla yksin, mutta koko ajan joudun typeriin juttuihin ja sinun jutut on aina pölhöjä jos nyt rehellisesti”, yritin vastata kärsivällisesti, mutta en sanonut yhtäkään noista sanoista ääneen.
Yritin kokoa parhaan mahdollisen selityksen tai asian torjuta hänen suunnitelmaa, mutta hän vain jatkoi selittämistä jostain omista kungfumoshimoshikonnichiwaseikkailuista, enkä voinut sanoa ei.
Miksen voinut vain sanoa ei kavereiden edessä? Halusin rutistaa käteni raivosta, ellei se sattuisi. Anna minun sanoa ei.
“Haluatko mukaan GK? Siellä on naisiakin, ja uhkeita sellaisia.”
“OK”
Tiesin, etten voinut enää kieltäytyä. Miten olisin voinut? Koitua taas häpeäksi? Oi kuinka hän olisi vain jättänyt tuon välihuomion pois, olisin voinut sanoa ei.
Olisin voinut seistä suorilla jaloilla, ja uhmata “kaverini” infantiilia ehdotusta mutta nyt en voi. Voin ainoastaan koukata jalkani vasen edellä oikeaa kohti tuota tulevaa naisparkaa.
Hän tiesi tämän. Oliko tämä hänen pelinsä koko ajan? Todistaa, minkälaisessa viidakossa elämä oikeasti on?
Tunsin kuinka ohimoni poltti samalla, kun nyrkkissäni tuntui.
Otin marssin kohti ilotaloa.
[spoil]Kaupungissa riehuu gangsta hehehehehehe[/spoil]
第四十九回 黄金面智取宝箧 白守宮大闹红柰楼
—
Hän suuntasi tarkat silmänsä pelipöytään ja siitä vastaavaan selakhiankaunokaiseen – yhtä punaisessa mekossa kuin majatalokin. Kultanaamio istahti pöytään neitoa vastapäätä ja antoi hilparinsa levätä talon tukipilaria vasten.
Pelipöydän äärellä kävi useiden punaisen ja sinisen täplittämien noppien tanssi, joiden orkesterina soivat rikastumisen huuman ja vararikon epätoivon kiljunnat.
“Mitä herra haluaisi pelata?”
Hailtia sujautti hienostuneesti nopat Valon Edustajan luokse, ei käsiin mutta ainoastaan lähelle, ja väläytti hennon hymyn, joka olisi voinut koitua monen miehen kuin naisenkin tuhoksi. Neito tiesi minkälaista peliä pelata ja näytteli osaansa hyvin.
Mutta Domek, kuten tiedämme, ei olekaan eilisen teeren poika. Valotun ei tarvinnut kuin vastata omalla, liiankin leveällä hymyllään, ja pian hän solahti pelin pariin kuin kala veteen.
Parilla ranteen nykäisyllä soitti noppakuppi kilinkolin meidän Kultanaamiollemme, ja kun noppaluvut yksi toisensa jälkeen esiintyivät kuin hänen sanattomien komentojensa mukaan, pöydän ääressä istuvat eivät voineet kuin hämmästellä silmät pyöreinä.
Kunpa olisi tuo kievarin pelipöytä tiennyt, kuinka Kultanaamiomme oli ollut aikanaan krooninen peluri, joka purjehti aikoinaan pohjoisesta etelään maistelemassa jokaista uhan muotoa, ja jonka himoa hillitsi ainoastaan hänen uskomaton pelikätensä ja voiton vaistonsa. Selakhineidon hymy kääntyi nopeasti hämmästykseen ja siitä hermostuneisuuteen, kun tuon Musteen Pyörittäjän kerryttämä voittopotti uhkasi nopeasti maalata majatalon tilikirjan yhtä punaiseksi kuin sen edusta. Oli hän kuitenkin Neljäntoista Käden Mestari!
Mutta juuri nyt talon isoin huoli ei liittynyt mahdolliseen vararikkoon, vaan sen sijaan siihen, mitä tulisi tapahtumaan. Pian yleisön joukkoon soluttautuneet tiedustelijat luikertelivat takaisin kievarin sisätiloihin kuiskimaan tilannepäivityksiä pomonsa korviin. Ei kestänyt pitkään, kun raskaat askeleet tärisyttivät kievarin lattioita, ennakoiden suurikokoisen, mustaan ja siniseen pukeutuneen etelän titaanin sisääntuloa, jonka hartiat olivat miltein liian leveät oven raameille.
Hänen nimensä oli Innossonni, ja hänet tunnettiin “Keskiportin Porhona”. Tuo lihaksikas kimppu oli fyysisestä mahtavuudestaan huolimatta yhtä limaa sisältä ja ulkoa – yksikään hänen lanttinsa ei tullut reilusta pelistä, eikä yksikään niistä ollut verestä tahraton. Hänet olikin marinoitu sen pahamaineisen Rowash Sinisilmän jengin kurassa, ja hän oli toimittanut useita miehiä sairaalaan tai aikaiseen hautaan tuon rikosloordin nimessä. Tuo petkutuksen sukuperä osasi kuitenkin peittää lyhyen pinnansa ja ihon alla piilevän väkivaltaisen luonteen lipevällä mietiskelyllä.
“Arvon asiakas, oletteko te todella Kultaisin Naamion Toa Domek, Valottu Klaanilainen, vai oliko se Klaanin Valottu?
Saatatte varmaan muistaa, hyvät kuulijat, kuinka Neljäntoista Käden Mestarimme kesken ystävällistä mittelöä neitisankarimme Haukansilmä Taibun kanssa oli sattumalta kohdannut Nornorin perheen, nuo miesparat Itäkadulta, nuo köyhät miehet Köyhälästä, jotka lopulta menettivät talon ja oppipojan Innossonnin likaisiin kämmeniin.
Samanlaisia tragedioita tapahtuu toistuvasti muillakin kolkilla, mitä meidän Kultanaamiomme ei tietenkään suvainnut. Mitä enemmän Valottumme oli tilannetta muistellut , sitä vihaisemmaksi hän oli tullut.
Mutta Musteen Pyörittäjä, kuten arvoisat kuulijat muistatte, ei ole eilisen teeren poika. Hän ei mieluiten anna tunteen voittaa peliä, vaan pitää pelipöytää täydessä hallussaan. Musteen Pyörittäjän hymy ei rauennut kuin pienen hetken, ja pian hän palauttikin suupielensä leveään asentoon.
“Veli Porho, eikö vain? Olette juuri henkilö jota etsin. Uskoakseni tämän pelipöydän potti ei kohta riitä korvaamaan voittoani. Miten olisi, jos teemme siitä vähän isomman, että kierros voi jatkua kaikkien meidän ystävien iloksi?”
Väkijoukko puolsi hurraten Toamme ehdotusta, sillä heille näin viihdyttävän voittoputken todistaminen oli liian harvinainen kokemus sivuuttaa.
Nyt tilanteen paine on lastattu tuon Sonnin kookkaille hartioille. Kenen muun tahansa tapauksessa Keskiportin Porhon olisi tarvinnut vain iskeä silmää ja kuokkavieraalle olisi näytetty ovea, mieluiten muutama sormi aikaisempaa vähemmän.
Mutta Domek Musteen Pyörittäjä oli hankala vastus, ja tietenkin Toa myös itse tiesi tämän. Siksipä hän vielä lisäsi tärkeän muistutuksen perään: “Herra Porho ei varmaan myöskään halua torjua klaanilaista Klaanin oman vuoren juurella, eihän?”
Nyt oli vaaka kallellaan ja peukalot ruuveissa. Innossonni ei voinut muuta kuin hymyillä ja vastata: “Ei tietenkään, herra Valottu…”
Siitä vastauksesta Kultanaamio oikein piti ja hän nauroi tyytyväisesti.
“Sitten ei tässä muuta tarvita. Kuinka olisi? Kaksi peliä? Häviäjä tekee mitä voittaja tahtoo? Saat jopa kaikki voittoni kaupan päälle, jos päihität minut”, Musteen Pyörittäjä julisti.
Innossonni nyökkäsi vastaukseksi. Myös titaani oli oikea peluri, eikä hänen kätensä koskaan nähnyt tappiota pöydällä. Sitä paitsi, hän tuumi, miten hyvä tuo pikku Toa, liukas luikku, voisikaan olla.
Hän saattoi olla voittaja nyt, mutta ei Kohtalo ikuisesti yhden miehen puolelle jää.
Siksipä Innossonni tarjosi pelivalikoiman, omia suosikkejaan: “Mitä haluaisitte? Kuutta Tikkua, Varpusta, Hevoshirttoa?”
Miten Domek vastaa? Saamme tietää sen kohta puolin…
Klaanisaari (oikeasti onko tämä teksti aivan pakollinen!?)
Saavuin ilotaloon, jossa oli paljon savua ja melua. Joukko mustiin pukeutuneita gangstereita lätki kortteja, samalla kun kaivoivat uusia ässiä hihastaan. Samalla muut kovanaamat tuijottivat pahamaisesti. Erottauduin selkeästi joukosta vaikka tein parhaani soluttautua joukkoon, mutta oma vakooja-asuni sai minut näyttämään enemmän pummilta kuin agentilta.
Olutta kaatui päälleni kun ihmiset reivasi lattialla hullun lailla.
Domek kertoi, että hänellä oli suunnitelma harhauttaa väkijoukkoa samalla kun varastaisin kassakaapin. Hän kuitenkin unohti kertoa missä kassakaappi oli ennen kuin lähti tuonne ihmisjoukon keskelle leikkimään apinaa ja kaakatti kuin kana. Sitä oli yhtä vaikea seurata myös kaikille muille mutta näky kiehtoi niin paljon, että piti vain tuijottaa ja ihmetellä.
Silloin muuan nainen tuli eteen. Jos voin kuvailla häntä, tietäisin, että moderaattorit tulisivat kimppuuni lapsille sopimattomasta kielenkäytöstä. Mitä on “lapsia”? En tiedä, joten kysyin heti ensimmäisenä tälle naiselle. Hän ei tajunnut mitä kysyin, ja nauroi. Se sattui ja niin myös käsikin.
“Miksi pukeudut tuollaiseksi?“, nainen kysyi.
“Empä niin tiedä nyt kun kysyt, kaverini käski”, minä vastasin.
“Onko ison pojan tapana aina tehdä kuin toinen käskee?”, nainen nauroi. Se sattui enemmän.
“Nokun ei koska olen minäkin mies, mutta nyt kun kysyt en oikein myöskään halua olla joku iso mies.”
En tiedä enää mistä puhuin. En osannut hallita mitä suustani enää tulee, kun hän katsoi minua noin.
“Mikä sitten olisit?”
Pysyin hiljaa, en tiennyt miten vastata. Tein kaikkeni, purin hammasta ja laskin takaperin, jotta voin pysäyttää itseäni puhumasta. Koska jos en tiedä miten vastata, niin en tiedä mitä tulen sanomaan. Jotain liikkui minun käteeni, ja tunsin jotain kylmää.
Se oli kuppi täynnä vihreää lientä.
“Ehkä tämä auttaa?”, nainen sanoi.
Vihreä liemi näytti enemmän astianpesuaineelta kuin juotavalta, ja tuoksui sellaiselta myös. Tai ehkä se on, miltä isojen miesten juomat kuuluisi olla.
Nainen tuijotti minua, joten puristin enemmän voimaa leukoihini.
“Kuulehan, näytät todella väsyneeltä. Eikö pieni drinkki auttaisi? Auttaisi mieltä?”
Leukoihini sattui.
“Voi, älä nyt pelkää. Kuule, jos on jotain mielessäsi, niin kerro toki.”
Hampaani…
“Minä olen aina täällä.”
Nainen laittoi kätensä minun olkaimeen. Se huihui, se oli löysällä. Se oli lämmin.
Minä join kaiken yhdellä kulauksella.
“En tiedä kun minusta tuntuu, että kaikki missä olen on aina erilainen kuin miten minä olen, mutta kun sitten kun nyt ajattelen niin olen minä ehkä aina ollut aivan sekaisin, voi Karzahni puhunko nyt täyttä potaskaa… mutta minun on nyt oltava täällä koska niin minun pitää tehdä ja se on mikä käy järkeen juuri nyt ja en voi jättää ketään muita pulaan vaan autettava, mutta sitten en tiedä miten ja oikeasti minusta tuntuu joskus, että minä vain ikäänkuin en tiedä kumpi puoli minussa pitäisi puhua koska.”
Nainen tuijotti minua pöllämystyneenä, enkä tiedä oikein mitä sanoa.
“Ehkä voisit tehdä minullekin palveluksen”, nainen viimein vastasi ja laittoi kätensä oikean käteni päälle. Siihen käteen, johon sattui. Huusin kovaa kivusta.
Silloin kaikki katsoivat minuun päin. Silloin ymmärsin mitä tapahtui. Nainen laittoi minut loukkuun, hän huijasi minua ja pilkkasi minua, vai olisiko se toisinpäin? Kuitenkin, olinkin koko ajan laitettu ansaan gangsterien sekaan. Ja nyt he kaikki katsoivat minua, kuin olisin sirkuseläin.
“Onks jotain pielessä tuolla?” juoppunut remonttimies tuli eteeni kysymään. Yhtäkkiä kolme muutakin tuli lisää pöydän ääreen, ja levittivät haisevaa henkeä kaikkialle.
Uskomatonta. Naisen edessä.
En voinut enää kestää tätä. Kaivoin taskusta aseeni, jossa oli kellertävää happoa ja ammuin sitä ympäriinsä, että voisin perääntyä pois tilanteesta. Ammukset lensivät päin jokaista pylvästä sekä parin gangsterin kasvoihin ja silmiin. Parissa minuutissa reikiä syöpyi kaikki alle, eikä talon perustukset enää kestäneet ja alkoi täristä ja jyristä.
Silloin kaikki evakuoivat pois. Yksi ilotalon pitäjistä pyysi kaikkia siistiin jonoon ja lähtemään yksitellen pois aakkosjärjestyksessä. Talon pylväs sinä hetkenä tutisi ja viimein kaatui hänen päälle kovalla jymähdyksellä, jolloin hänen A-kirjaimen huutonsa sai muutamia vokaaleja lisää.
Kaikki pakenivat pois pää jalkana. Domek juoksi perässäni kun iso ilotalo alkoi sortua päällemme kaikkine tiileinee ja puinee. Gangstereita jäi kattojen ja pilarien alle. Ennen kuin pääsimme pois ovesta, Domekin hattu lensi pois hänen päästään. “Tule nyt, emme enää ehdi!” Huusin takaisin Domekille.
“Ei, rakkaani!” Domek huusi takaisin.
Silloin oven perustukset alkoivat kaatua myös mukana. Domek ojensi kätensä oven raamin läpi ja nouti hattunsa takaisin juuri ennen kuin ovi kaatui sen käden päälle. Kultaisen Toan saadessaan rakkaan hattunsa takaisin hän syleili ja pussasi sitä kuin kissanpentua. Omituisesti tämä ei näköjään huomannut, että rakkaan hattunsa muoto oli kokonaan muuttunut ja vaihtunut karvaiseksi silinteriksi ja sen värikin oli nyt iljettävän pinkki. Domek kuitenkin laittoi uuden hatun uljaana päähänsä ja pää pystyssä lähti marssimaan eteenpäin.
“Ei mies voi olla ilman hattua, nyt lähdetään!”, hän sanoi.
Tulin mukana Domekin kannoilla uuteen seikkailuun.
[spoil]Talo siis myy iloa älkäät ulko kimpuun[/spoil]
Valottumme seikkailu on kerrassaan ihmettä täynnä, joten meidän pitääkin selittää siitä tarkasti. Pitää olla tarkkana, että kaikki pysyvät perässä.
Kuten on jo kerrottu, tuo Kultanaamiomme saapui omenanpunaiseen kievariin, pelikäsi täydessä terässä, ja haastoi kievarin pahamaineisen omistajan, Keskiportin Porhon Innossonnin, limaisista limaismman, uhkapeliin.
Ja mikä olikaan Musteen Pyörittäjän pelivalinta?
“Valehtelijan nopat”, Valon Toa Domek vastasi, “Luut ovat jo tässä, emmekä tarvitse kuin toisen kupin ja pari noppaa lisää.”
Siitä Innossonnikin alkoi nauraa. Toalla olikin pienempi pelihalu kuin hän pelkäsi. Ei tarvittu kuin sormen napautus, ja samassa pöytään tuotiin toinen kuppi ja lisää noppia.
Kun nuo pelurit saivat pelivälineensä, alkoi uusi kilinkolin soitto, kun silmäluvut jälleen tanssivat puumaljojen syleilyssä. Viimein puumuki pamahti takaisin pöytään ja oikea taistelu alkoi. Ja kuten oikeassa sodassakin, arvon kuulijat, ainoa, josta voi noppien kanssa olla varma, on niiden satunnaisuus ja yllättävyys. Siitä Innossonni piti, se oli reiluin ja rehellisin tapa. Kuten elämä, nopat kusettivat kaikkia.
“Kaksi kahta!” Musteen Pyörittäjä aloitti.
“Kaksi kolmea!” Innossonni jatkoi.
“Kaksi neljää!”, Toa vastasi. Nähtävästi hän pelasi suojelevasti.
“Kolme kolmea” Innossonni lisäsi.
Hän tiesi noppien oikeat numerot ja latoi sen mukaan ansoja. Puolitotuuksia leivänmuruina vastustajalle, jotka johdattelisivat suoraan loukkuun. Kyllä, siitä Hopeahammas piti.
“Kolme neljää!”
“Kaksi kuutta!” Verkko on laskettu veteen.
“Valehtelija!”, Musteen Pyörittäjä lopetti.
Kupit nostettiin noppien päältä, ja totuus paljastuikin. Joukko kolmosia, nelosia ja vitosia. Sepä olikin jotain.
Kaikkien hämmästykseksi yhtäkään kutosta ei näkynyt kummallakaan pelaajalla. Ansa ei lauennutkaan ja Kultanaamio pääsi kuin koira veräjästä. Kelmi hävisi pelin.
Mutta yksi häviö ei ollut Innossonnille mitään, kunhan voittoa oli vielä luvassa seuraavalla erällä. Levein hymyin tuo hopeahampainen porho onnitteli parhaansa mukaan Musteen Pyörittäjää ja kysyi häneltä mitä haluaisi palkinnoksi. Rahat voi pitää vielä, Innossonni tuumi, kyllä minä ne takaisin vielä saan.
Silloin Kultanaamiomme tippasi hattuaan ja hymyili takaisin. Hän vastasi:
“Haluan, että tanssit minulle. Tanssi minulle kuin apina, kunnes hiki valuu otsaltasi ja kaikki täällä pääsevät näkemään.”
Titaani ei voinut uskoa Valon Edustajan sanoja. Mutta parempi oli uskoa, koska tuon Neljäntoista Käden Mestari oli taivuttanut kaikki kievarin sivustakatsojat puolelleen heidän nauraessa ja hurratessa tuota riemukasta ehdotusta. Kaikki tuolla kievarissa tiesivät ja katsoivat Innossonnin touhuja sormien läpi, eikä heitä täten haitannut nähdä kelmin saavan kerrankin vähän kuonoonsa.
Nyt oli Innossonni ahdingossa. Jos tuossa tanssiksi pistäisi, miten hän enää pärjäisi alamaailmassa? Koko joukkion naurunalaiseksihan siitä tulisi.
Mutta jos hän ei tanssisi, olisi se yhtä paljon kasvojen menetystä sekin. Miehen sana on kuin rautaa, katsokaas, eikä rautaa sovi taivutella! Rauta on pysyvä, ja kun se on taottu, niin se pysyy! Tosi mies ei lötköile! Tosi mies on kuin järkäle keskellä aaltoa, tyyni kuin järven vesi! Olkoon niin, tosi mies pärjää elämässä vaikeuksien keskelläkin
Niinpä niin. Tuolla päättäväisyydellä, jopa noinkin kelmin ja vahingoniloisen yleisön edessä, Innossonni rupesi tanssimaan.
Ulkona
“Ok olihan se parempi tällä kertaa mutta vois mennä paremminkin.
Kirottua mitä tapahtui”
Hihi
“Kuulitko tuolla jossain nauroi joku.”
Sitten kadun ohi käveli tanssiva sonni, joka hymyili ja nauroi innostuneesti.
“Hehehehihihohhuhuhhi”
Sitten sonnin eteen käveli punainen Pridakin lajinen nainen, joka sai sonnin suuttumaan ja se ryntäsi terävät sarvet sitä punaista kohti. Mutta ennen kuin terät ehtivät viedä viattoman neidon nirrin, siihen eteen astui Domek päättäväisesti ja itsevarmasti nenä edellä. Domek otti heti pois päästään pinkin silinterinsä ja repi sen saumat ja teki siitä neliön muotoisen kankaan, jolla harhautti ja viehätti sonnin huomion seinää kohti.
“Olé! El Toro!”
“Mitä, olen Tollo?”
“Ei, vaan Toro! Oletkin sinä tollo!”
Sonni ryntäsi pinkkiä kangasta kohti, mutta sen sijaan heti kun Domek liehui sen pois sonni menikin seinän läpi, ja jätti sellaisen kokoisen aukon, jonka läpi kuului kauhun huutoja rakennuksen kukkahatuisilta vuokratädeiltä.
“Oi pelastajani”, punainen kalanainen voihki syliin.
“Hehe mahtisankari tekee mitä mahtisankarin täytyy”, Domek sanoi todella sankarillisesti, “sillä Toa sankari ei pelkoa tunne!”
“Sinähän pelkäsit hattusi puolesta”
“Turpa kii älä pilaa tätä multa”
Punainen nainen oli niin kiitollinen, että otti laukustaan ison laatikon esiin: “tässä mahtisankarille.”
Se pudotti laatikon, jossa oli täynnä kiiltäviä rinkuloita, jotka näyttivät hetken donitseilta mutta tarkemmin katsottuna olivat oikeasti jonkinlaisia nenärenkoja.
“Kai sitä kaikenlaisesta voi aarteeksi kutsua”
“Voi ei ihan räkäinen tuokin katso koske siihen itekin”
“EI! Enkä!”
“Hehehe oot pelkuri”
“Miksi puhut itsellesi?”, Domek kysyi minulta.
En tiedä miten se näki minut täällä kadun varjossa, mutta se tiesi uuden piilopaikan etsimistä ja lähdin siksi siitä karkuun välittömästi.
“Eeet nähnyt minua!”
“Ookoo.”
Kiitos Nenyalle vielä alkurunon kirjoittamisesta!
No tätä ei kyllä osannut odottaa, lol. Ensinnäkin, tosi hauska nähdä jotain ihan erilaista, kun sinä et Klaanonia ole kauheasti kirjoittanut vuosiin niin tämä oli vaan jotenkin tuore tuulahdus, sen lisäksi miten hemmetin progressiivinen koko konsepti oli.
Alun Gekko-kuvauksesta tuli jotenkin mieleen Disco Elysium… ehkä sen rappioromantiikka on just sellaista Gekko-corea. Mutta siis aivan uskomattoman hauska konsepti tehdä Gekon osista ”retroa” aina passiivisisagressiivisia paikkaotsikoita ja spoil-tageja myöten. Ja miten Gekon pätkät ei ihan kunnioita Domek-osien jatkumoa. ”Pridakin lajin nainen”, ah uskomattoman retro ilmaus.
Domekillakaan ei ole kauheasti modernissa klaanonissa tällaisia hetkiä, missä se on omassa elementissään ja omissa seikkailuissaan. Uhkapelihomma tuntui aika tuoreelta kulmalta Domekin semmoiseen tiettyyn antisankarimeininkiin. En ihan tiedä pitäisikö Kissabiosta käydä ilmi jotain mutta hyvä nähdä sitäkin…
Annoit hänen pakenea vielä, typerys… loistavaa…
Mieletön…
Luulin retrogekonpuheen olevan kadonnut taidemuoto, mutta niin vain sen taitaja löytyi. Todellinen Klaanon-teko kirjoittaa tällainen foorumiroolipelipastissi. Aika nerokasta.
[spoil]Tämä oli kyllä hyvämutta en päässyt nyrkkirautaa ja höyrypilvi[/spoil]
Tarvitsisin tämän kommentointiin muutamaa discordin puolen emojia… Kovaa ajoa! Täysin ennakoimatonta genreyhdistelmää! Retropastissia, runoutta ja ihmeellistä, lähes M.A.Numminen -henkistä proosaa. Päräyttävän, psykedeelinen kokemus. Hienot spoilertagit.