Jovanin Koodi
eli
Toalais-säännöstö joka on lewinnyt läpi Sakarain, joka opettaa Ritarille kuinka kulkea Hyweiden Tietä, siten kuin Tikohin Suur-Kirjurit owat sen ylös-kirjoittaneet Mata Nuin Punaiseen Kirjaan
Suojele heikkoja ja hädässäolewaisia
Kunnioita wiisaita ja tovereitasi
Älä surmaa äläkä satuta suotta
Ole tosi sanoissasi ja pidä walasi
Malta kätesi ja hillitse mielitekosi
Äläkä hawittele omaisuutta tahi mainetta
Suuri Lehu
Myrskyn toinen päivä
Auringot olivat vasta nousemassa. Sitä tuskin tiesi ilman kelloa, sillä pilvet olivat raskaat ja myrsky jatkui. Rapujoki tulvi. Tuuli oli jäätävä. Ainoa suoja sitä vastaan oli Suuri Lehu-metsä, joka levittäytyi heistä pohjoiseen ja länteen. Siitä eteen päin ei olisi asiaa heidän vankkuriensa kanssa. Etelän niityillä virtasi iloisia sadepuroja.
Klaanilaiset olivat saapuneet metsän peittämään varusvarastoon, jota kutsuttiin nimellä Kinloka. Sen yksinkertaiset katokset ja teltat olivat kätketty mestarillisesti maaston sekaan. Ketään ei ollut vastassa. Sade oli muuttanut maan liejuksi, johon sekoittui kuolleita lehtiä.
”Voimme jättää kärryt tähän, tavaraa haetaan tästä kun tarvitaan”, Voyager sanoi. Hän loikkasi alas ohjastajan paikalta. Kura roiskui, ja sade ja tuuli kävivät hänen kaapuunsa kiinni.
Muut kaksi eivät oikein vastanneet, nyökkäilivät vain unisesti. He olivat lähteneet Klaanista aamuyöllä – perussääntö näille kuljetuksille, ettei vihollinen saisi tietää mitään – ja itse kukin oli torkkunut jonkun aikaa telttakankaiden, kalatynnyrien ja ammuslaatikoiden päällä. Oikeasti sillä kelillä oli varmaan aivan sama, matkasiko yöllä vai päivällä, mutta rintamalla pyrittiin pitämään rutiinit. Matoro Mustalumi havahtui unesta vasta, kun ussalien tasainen käynti pysähtyi.
Toinen klaanilainen oli vireämpi. Riimuritari Blezer loikkasi alas vankkureista. Hänen raskaat jalkansa upposivat märkään maahan senttejä. Oranssinkultaisella haulla oli tuima ilme, kun hän haravoi katseellaan ympäröiviä hämäriä niittyjä ja pimeää metsän reunaa. Hän piti kättään valmiina vyöllään roikkuvan riimumiekan kahvalla.
”Toa Voyager, millaista seutua tämä osa metsästä on? Liikkuuko täällä isoja rahi-petoja? Muakoja, kuma-nuita… nazorak-nuita?”
Voyager haisteli ilmaa mietteliäänä ennen vastausta. Vesinorot virtasivat hänen harteitaan pitikin. Hän veti viitan tiukemmin ylleen ja nosteli jalkojaan pysyäkseen lämpimänä.
”Tämä alavampi osa metsää on aina ollut kesympää. Muistan vain yhden kuma-nuin, ja se oli murhatapaus, Matoro kai tietää tästä enemmän. Mutta ylemmäksi kulkiessa, tai kohti suota, metsä muuttuu kesyttömämmäksi. Zyglakeita on tullut lähelle ihan viime aikoina. En usko, että teidän suunnassanne on paljoakaan nazorakeja. Skakdeja siellä näkyy usein, mutta nekään eivät uskaltaudu pitkälle metsään.”
”Olette pitäneet ne pirut pelon vallassa”, Blezer sanoi ihaillen. ”Jonakin päivänä nämä niityt tulevat muuttumaan verisiksi sotatantereiksi.”
Ilman toa ei ollut aivan varma miten vastata ilmiselvästi kunnianosoitukseksi tarkoitettuun kommenttiin.
”Irroittakaa ravut ja jatkakaa ratsain”, hän lopulta sanoi ja osoitti. ”Minä talsin tästä Hydrukaan, kunhan saan vaunut piiloon.”
Vaikka he olivat kolmisin, päämajasta ei sopinut puhua sen tarkemmin. Ainoa ylimääräinen silmäpari kuului harakalle, joka oli laiskana tai ovelana otuksena liftannut kyydin vankkurien akselin alta. Nyt se ihmetteli, miksi kyyti oli pysähtynyt.
”Oletko hereillä, Matoro?” Voyager vielä hihkaisi.
Matoro mateli unisena vankkurien perältä. ”Mmmh, joo, olenhan minä”, hän mutisi ja kiskoi ylleen harmaan sadeviitan. Se oli lämmintä villakangasta, mikä oli käsitelty ulkopuolelta vettä pitävällä pinnoitteella. Hän veti hupun päähänsä ja nappasi mukaan nahkaisen repun. Muut tavarat menisivät rapujen selässä. Hän vielä tarkasti miekkansa ja muut varusteensa nopeasti ja sujautti lämpökiven viitan povitaskuun. Kylmän kelin vaatetuksessa oli usein sitä varten omat taskunsa.
Voyager oli täydessä toimessa. Hän laittoi vankkurien renkaat lukkoon ja alkoi asettamaan naamioverkkoa sen päälle. Kaksi muuta klaanilaista irrottivat ussalit längistään ja alkoivat vaihtaa niille valjaita ja satuloita. Matoro ähki ja sadatteli valjasten solmujen kanssa. Hänellä oli huomattavasti enemmän vaikeuksia irrottaa rapuja ohjaksistaan verrattuna Blezeriin, joka oli jo saanut oman ratsunsa irti ja silitti tämän kuorta silmien takaa.
”Toa Matoro, onko tarve avulle?”
”Äh, joo, jos voisit… en ole tottunut rapujen käsittelyyn”, Matoro sanoi. Randa olisi todella pettynyt nähdessään hänet juuri nyt, hän mietti.
Blezer asteli toverinsa luo. Matoro joutui katsomaan titaania aavistuksen yläviistoon, sillä tämä oli häntä ainakin päätä pitempi. Tämä vaikutti rotevalta ja hänellä oli pitkä kaula. Hänen hopeisessa haarniskaan oli kuusikulmaisia etelämanterelaisia riimuja, mutta ne peittyivät paksun viitan alle. Hänen varustevyöltään pilkisti kuulun riimumiekan lisäksi vaaleaan nahkalaukkuun suojaan laitettu grimoiri. Titaani kumartui ravun yli ja aukaisi länkien solmun.
”Tuo kätesi ei varmaan auta solmimisessa. Noin!” Blezer puheli setviessään suitsia. ”Oda tässä on lempeä tyttö. Meille on luvassa mukavan tasaista menoa.”
Ehkä Randan palopuhe ravuista häilyi Matoron mielessä, mutta se sai hänet katsomaan Odaakin hieman tavallista tarkemmin. Tämä oli keski-ikäinen ja rauhallinen rapu, jonka kuori oli samansävyistä siniharmaata kuin mitä myrskyinen taivas oli meren yllä. Kuusi vantteraa jalkaa pureutuivat mutaan, ja pönäkät sakset lepäsivät rennosti suun edessä. Odan keltaiset ja uteliaat silmät olivat lyhyiden tappien päässä. Tämä katsoi hieman alaviistoon, luultavasti pitääkseen sateen poissa silmistään. Ussaleilla oli selvästi erotettava ominaishaju. Se ei ollut mitenkään paha, vaikka monet tottumattomat pitivät sitä epämiellyttävänä. Leveä satula oli kiinnitetty Odan kuoreen, ja siinä oli sekä istumatilaa että useampi satulalaukku.
Toan kokoinen ratsastaja suuren ravun selässä istui leveästi, niin että ratsastajan jalat jäivät ravun silmätappien ja saksien väliin. Nahkaiset ohjakset kiinnitettiin remmeillä ravun saksikäsiin, lähelle sen ”hartioita.” Satula oli pultattu kiinni ravun paksuun kuoreen, johon tehtiin sitä varten pienet rei’ät, kunhan kuori oli niin paksu, ettei se aiheuttanut kipua.
Blezerin rapu, Mökö, oli tummempi kuoreltaan ja vaikutti vanhemmalta. Blezer oli Matoroa painavampi, joten he olivat laittaneet suuremman osan varusteista Odalle. Mökö tuntui tulevan nopeasti toimeen ratsastajansa kanssa, kun taas Matorolla oli hieman haasteita päästä ussalinsa kanssa samalle aallonpituudelle.
Voyager oli saanut sillä välin vankkurit naamioitua muun varusteleirin tavaran sekaan. Ne saisivat olla siinä, kunnes seuraavat sissit matkaisivat Klaanin suuntaan lomalle. Voyager oli viettänyt kokonaisen päivän vapaalla kaupungissa, eikä siitä ollut tullut mitään, ei siinä tilanteessa.
”Metsä on sekä suojanne että se, mistä löydätte vihollista, jos löydätte”, Voyager sanoi.
”… joten mikä tarkalleen on tehtävämme?” Blezer kysyi vaativasti. ”Ette suostuneet kertomaan kovin paljoa aiemmin.”
Voyager ojensi Matorolle pienen laukun, mistä löytyi laminoituja karttoja sekä vihko.
”Eli siis. Tämä on tavanomaista kaukopartiota, ja suoraan sanottuna aiomme perua koko tehtävän tämän myrskyn tähden. Selvittäkää Hatidin ja Lehu-Koron alueen tilanne – meikäläiset, viholliset, kaikki. Ja tietysti kaikki johtolangat Troopperista… Mitä enemmän tiedämme, sitä paremmin osaamme kohdistaa joukkomme. Minä kävin Lehu-Korossa lentäen viime viikolla, ja kylä on hyvin puolustettu. Voitte saada heiltä uusimpia tietoja. Mitä Hatidiin tulee, ilmeisesti heiltä pitäisi ainakin tiedustella, tahtovatko he auttaa meitä sodassa. Ja skakdeja seudulla on erityisen paljon.”
Hän katsoi Matoroa. ”Mutta ilmeisesti teillä on myös jokin erityinen tehtävä suoraan admineilta?”
Matoro nyökkäsi ja taputti toisen puolen satulalaukkua.
”Toimitamme paketin Lehu-Koron seudulle.”
Sekä Voyager että Blezer katsoivat laukkua mietteliäinä.
”Mitä siinä on?” Blezer kysyi. ”Miksi se on ’erityinen tehtävä’?”
”Koska Tawa sanoi, ettei ylimääräisten tarvitse tietää siitä”, Matoro vastasi. ”Anteeksi, älkää huoliko siitä. Se on hyvä asia.”
Voyager nyökkäsi. Hänelle tuli mieleen Troopperin ja Taibun tehtävä Tulikärpäsen tankkausasemaa vastaan, miten senkin tehtävän todellinen luonne oli ollut vain harvojen ja valittujen tiedossa. Hän yritti olla spekuloimatta, mistä oli kyse, vaikka hänellä oli kyllä ihan hyviä arvauksia.
”No, jos se ei olisi tärkeää, olisimme lykänneet koko matkaa”, hän sanoi lopulta.
”Hmm. Hyvä on. Komentoketjua täytyy kunnioittaa”, Blezer mutisi.
Samooja katsoi vielä Matoroa.
”En yritä neuvoa sinua, sinulla on paljon enemmän kokemusta vaarallisista tehtävistä, mutta olen kuitenkin ollut täällä Lehun rintamalla pidempään. Tämä meidän taistelumme vaatii kärsivällisyyttä ja itsekuria. Älä ota turhia riskejä.”
Mahtoiko Troopperi joutua ongelmiin jonkun tyhmän riskin takia? He eivät tietäisi ennen kuin löytäisivät tämän…
”Ymmärrän kyllä”, Matoro nyökkäsi hieman turhautuneena siitä, että häntä piti muistuttaa siitä. ”Onko meillä kuitenkin lupa tarttua tilaisuuteen, jos sellainen osuu kohdalle?”
”No, kunhan vältätte kuolemista. Tai vangiksi jäämistä”, Voyager sanoi synkästi. Kumpikaan ei maininnut Troopperia, mutta ajattelivat kyllä.
”Käskettiin välttää taistelemista skakdien kanssa, jos mahdollista.”
”Siksikö, että niiden ’leipä-operaatiosta’ on meille hyötyä?” Blezer kysyi.
Voyager nyökkäsi. ”Pitäkää kirjaa kaikista vihollishavainnoista. Radiohiljaisuus Hydrukan suuntaan. Klaaniin voi kommunikoida koodikielellä, sinulla on se vihko. Tällä kelillä ei kyllä saa Laivastolta apua. Suunnassanne ei pitäisi olla muita partioita – Taibulla on ryhmä pohjoisessa ja Angorangerit ovat Kiltainmaalla.”
”Olette organisoineet sotanne tehokkaasti”, Blezer pohti. ”Mutta sydämeni halajaa suurempaa: Suurkylän vapauttaminen, isku nazorakein pesään.”
”Suurkylän vapauttamisen aika koittaa vielä”, Voyager vakuutti. ”Mutta tämä on sota jättiläistä vastaan. Tahtorak pitää ensin väsyttää ennen kuin sen voi kaataa.”
”Sinusta on kouliintunut nopeasti… no, sotilas”, Matoro sanoi ehkä jopa ankealla äänensävyllä.
”On pakko”, Voyager vastasi.
”Niinhän se usein on”, Matoro vastasi hieman poissaolevasti. ”Oliko vielä jotakin muuta?”
”Ei. Onnea matkaan ja tervetuloa Bio-Klaanin sisseihin, kumpikin teistä. Melkoisen myräkän saitte ensimmäiselle partiollenne. Älkää vilustuko.” Voyager heitti repun selkäänsä.
Matoro vilkaisi taivaalle ja huokaisi.
”Onhan tämä varmaan syksyn surkein keli. Onko sääennustusta?”
Voyager pyyhkäisi vettä otsaltaan.
”Surkealta näyttää. Meteorologisen osaston väki ei osannut selittää, mistä tämä johtuu. Minä kyllä tunnen kotiseutumme ilman tarpeeksi hyvin, jotta tiedän, että tämä ei ole normaalia. Myrskyrintama on valtava, ja me olemme vasta sen reunalla. Sen silmä on jossain idässä. Ainakin se on työntänyt tänne lämmintä ilmaa Steltinmereltä ja Arj-Durunista.”
Hän madalsi ääntään.
”Minusta tuntuu, että se vain kasvaa. Se tuntuu melkein… vihaisen tahdon aiheuttamalta, eikä tämän maailman myrskyltä.”
Blezer nyökkäsi. ”Niin minäkin uskon.”
Matoro kohautti olkiaan. ”En epäile ilman toan sääennustusta. Eli voimme odottaa sen pahenevan?”
Samooja nyökkäsi.
”Sikäli kun minä tiedän. Ainakin täällä sisämaassa ja metsässä se ei iske niin kovaa päälle. Sanoivat, että Kalmarissa nähtiin nelimetrisiä aaltoja. Toivottavasti torakoiden laivat yllätettiin merelle.”
Matoro vilkaisi jonnekin etelään. Kelvinin olisi pitänyt jo ehtiä turvallisesti maihin…
”No, ehkä me sitten laitamme rapujalkaa toisen eteen”, hän sanoi. ”Meillä menee se kolme-neljä päivää. Yritämme pitää ripeää tahtia.”
Voyager nyökkäsi.
”Se lienee viisasta. Nähdään.”
”Nähdään.”
”Suuren Hengen siunausta teille pääasemassa”, Blezer vastasi.
”Ja meille…” Matoro sanoi. Sade ropisi tasaisesti heidän viittoihinsa. Sen enempää puhumatta sotureiden tiet erkanivat: Voyager lähti jalan pohjoiseen, ja kaksi muuta käänsivät rapunsa kohti länttä.
Matkan alkupuoli kulki pitkään metsän reunaa. Heidän vasemmalla puolellaan levisi Ratamolaakso, mikä työnsi pitkän kiilan Lehun sisään. Sumuisen laakson pohjalla virtasi Ratamonoja, mikä yhtyi idässä Rapujokeen. Klaanin seudun vuohipaimenet olivat aikanaan tuoneet sinne mahejaan, mutta nykyään niityillä oli hiljaista. Ratamonojan laakso jatkui kauas länteen, kunnes maasto nousi ja muuttui metsäksi.
Alkumatkan avomaastossa he saattoivat kulkea ussalien nopeinta askellajia, sivuravia. Kun metsä muuttui tiheämmäksi, oli pakko vaihtaa etukäyntiin – vaikka ravut olivat sivuttain nopeita, ne eivät navigoineet esteiden keskellä hyvin sivusuunnassa. Kummatkin silmät tarvittiin polun löytämiseen metsässä. Mutta jopa rapujen käynti oli hieman nopeampaa kuin reipas kaksijalkaisen kävely, ja vielä tärkeämpää – se oli väsymätöntä.
Lopulta lännessä he sukelsivat Lehun synkkään syleilyyn. Niissä osissa metsää oli paljon lehtensä menettäneitä puita – haapoja, tammia ja koivuja. Joissakin oli jäljellä vielä väsyneen ruskeita lehtiä, mutta melkein kaikki oli tallautunut osaksi metsänpohjan elämää. Synkimpiä notkoja asuttivat kuuset. Sienet olivat ainoita elämänmuotoja, jotka näyttivät nauttivan siitä kelistä. Niitä kasvoi suurina nippuina siellä täällä. Mitä pidemmälle he kulkivat, sitä ikivihreämmäksi metsä muuttuisi. Aamuauringot yrittivät paistaa sadepilvien harson väleistä. Metsässä tuuli tuiversi heikommin, mutta jokainen puu pudotteli pisaroita.
”Minä kävin länsiosissa aivan hiljattain”, Matoro avasi keskustelun. Blezer ratsasti etummaisena. ”Haimme lähinnä kalaa etelän kylistä. Totta puhuakseni tämä tehtävä tuntuu mielekkäämmältä.”
”Toa Suga kertoikin siitä, kun ilmoittauduin tehtävälle. Etkö päässyt tositoimiin Kofo-Korossa?”
”Saaren eteläosat ovat vielä rauhallisia”, Matoro huokaisi vaisusti, vaikka olihan se hyvä asia.
Blezer nyökytteli ja hymyili leveästi. ”Ymmärrän! Minä itse janoan päästä taas tositoimiin. Liityin itse Klaaniin yli kuukausi sitten, ja vaikka tarjouduin lähtemään rintamalle auttamaan veljiämme taistelussa hyönteispiruja vastaan, minulle on annettu vain tehtäviä kaupungissa ja lähikylissä. Ymmärrän sen toki. En taida olla ansainnut luottamusta ja aseveljeyttä adminien ja klaanilaisten silmissä. Mutta joka tapauksessa, on ilo matkata itse Välisaarten kuuluisin Matoro Mustalumen kanssa!”
Matoron oli pakko hymähtää sille. Siitä tuli hieman mieleen ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut Sugan kanssa vuosikymmeniä sitten.
”Miten sinä tänne päädyit? Merisaarron läpi? En tainnut koskaan kysyä”, Matoro kysyi. Hän huomasi kuinka Blezer suoristi selkäänsä ja pörhisti rintaansa.
”Mitä, etkö sinä ole vielä kuullut Hopekäden ritarikunnan Mysterys Nuilla suorittamista urotöistä?” titaani kysyi.
”Anteeksi, en tunne etelän ritarikuntia erityisen hyvin, ja olen ollut Klaanistakin paljon matkoilla”, Matoro sanoi.
”Annahan kun kerron. Pahoittelen, etten ole vielä ehtinyt asettaa tätä runomittaan.”
Hän alkoi puhumaan syvällä ja vakaalla äänellä, sillä tavalla juhlallisella miten suuret tarinat aina kerrottiin.
”Kolmisen kuukautta sitten saavuimme toverieni kanssa Mysterys Nuin reheville rannoille. Hopeakäden Suurmestari Tyrosus oli uskonut meille tärkeän tehtävän – jäljittää epäkuolevaisten kaupunki Ruttosiipi Samarxxan, uhkaavasti Klaaninsaarta kohti lipuva necropolis, ja kukistaa sen kirottu käskynhaltija, Tohtori Ocsid! Rantauduimme ja aloitimme matkamme Lehumetsään, mutta Initoi oli suonut seurueellemme verisemmän matkan. Pian kimppuumme hyökkäsi tappajamuaka. Se oli kuin itse Makutan tekemä peto. Muutamalla sivalluksella se onnistui surmaamaan puolet soturi-veljistäni, ja taistelun tiimellyksessä jouduin eroon lopuista. Mutta lopulta onnistuin kaatamaan villipedon ja kostin veljieni kohtalon.”
Blezer piti dramaattisen tauon. Se saattoi olla myös tekninen tauko, sillä Blezer joutui vetämään henkeä.
”Mutta silloin kuulin pienoisen äänen – pensaikosta kömpi esiin pieni muakan pentu. Tajusin että olin juuri vienyt siltä emon. Tunsin että Suuri Henki velvoitti minut ottamaan tuon orpopennun huostaani. Se ei olisi selvinnyt yksin luonnon armoilla. Meidän kohtalomme tulevat ikuisesti olemaan sidottuja toisiimme hänen äitinsä vuotaman veren kautta! Annoin pennulle nimeksi Rijo.”
”Tuota… että lentävä kaupunki Ruttosiipi?” Matoro kysyi kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein.
”Tulen siihen juuri. Puolustettuani Kultaista kievaria ja sen väkeä Tahtorakin askelman liepeillä syvyyksien rapumiesten hyökkäykseltä nousin lopulta vuoren rinteille. Samarxxan, tuo kirottu Ruttosiipi leijui myrskypilven tavoin vuoren yllä. Käytin jääteleport-”
”- Hetkinen, meidän vuoremme yllä? Eivätkö nazorakit huomanneet sitä? Tai meidän laivastomme?” Matoron oli pakko keskeyttää.
”Maahisruhtinas Ocsid oli langettanut nekropoliksen ylle voimakkaan volitagara-loitsun. Vain tarkkanäköisimmät ja Kohtalon siunaamat kykenivät havaitsemaan sen. Joka tapauksessa siirryin kylmyyden ja kuuran halki Samarxxanin kannelle ja valmistauduin elämäni koitokseen. Taistelin Ocsidin kätyreitä, onuhisia vastaan, mutta Surmaritarien kaartin ruttokenraali Uumes päihitti minut kaksintaistelussa. Riimumiekkani vietiin ja minut heitettiin tyrmään, uhriksi tulevalle pimeydelle.”
Blezer näytti synkältä kertoessaan tappiostaan, mutta sitten hän alkoi hymyillä. ”Mutta sitten ratsujoukot saapuivat! Loput aseveljistäni – Arator, Boros ja Turalyon – lensivät avukseni lohrakin selässä! Yhdessä me löimme ruttoruhtinaan joukot ja onnistuimme sabotoimaan Samarxxanin spitaalimoottoreita. Lentävä linnoitus alkoi syöksymään kohti merta, mutta tiesin etten voisi poistua ilman pyhää miekkaani. Ruttosiiven palavalla kannella kohtasin surmaritari Uumeksen, joka piteli minun miekkaani. Taistelu oli pitkä ja verinen. Me mittelimme väkevin loitsuin ja iskuin. Mutta vihani oli pyhä ja oikeutettu. Se antoi minulla yliluonnolliset voimat, ja lopulta kukistin hänet ja otin omani takaisin. Se oli Mata Nuin tahto.”
Matoro ei ollut aivan varma, miten tarinaan suhtautua. Se oli kuitenkin täydellisen, sataprosenttisen totta: sen hän kyllä kuuli Blezerin äänestä.
”Ruttosiipi siis tuhoutui? Miten jäit Klaaniin, etkä lähtenyt toveriesi mukaan?”
Synkkä tuulahdus kävi Blezerin Haulla. ”Ei, Ruttosiipi ei tuhoutunut – sitä sitovat kiroukset, jotka olivat meidän mahtiamme suuremmat. Ne on langetettu aikana ennen aikaa, Kuninkaista Syvimmän kirotussa laulussa, siinä mistä kaikki paha sikiää. Ontuva Samarxxan suuntasi kurssinsa koilliseen, ja Arator, Boros ja Turalyon lähtivät sen perään. Mutta minulle Arator sanoi: Veli, tähtien mukaan sinun tulee jäädä, sillä Ruttosiiven kosketus on häväissyt tämän saaren, eikä se lähde sieltä, ennen kuin Makutain rutto on hävitetty juuriaan myöten. Minäkin näin, kuinka rutto oli ehtinyt kasvattamaan juurensa tähän maaperään, kuinka se ryömi teitä kohti päivä päivältä lähemmäksi. Siksi jäin puolustamaan tätä saarta.”
”Tarkoitatko nazorakeja?”
Blezer nyökkäsi. ”Nazorakit. Pirakat. Makuta Abzumo ja hänen hirviönsä. He kaikki ovat osa ruttoa joka mädättää tätä maailmaa. Siksi minä liityin Bio-Klaaniin. Tahdon auttaa näitä taistelussa Suuren Hengen vihollisia vastaan. Sillä tämä saari lemuaa sairaudelta: se on kaikkialla ilmassa, vedessä ja maassa. Makutan työn jäljet ovat kaikkialla ympärillämme. Jopa tämä sade maistuu rutolta. Eikä se ole kaikki: minä aistin, että Ruttosiiven lairdi ja nazorakein rutto-imperiumi ovat liitossa; epäpyhässä paktissa Kolmen Hyveen maailmaa vastaan. Sillä paha tahtoo pahan luo, se on sen luonne. Siksi minä koen Velvollisuudekseni auttaa – ja jos Suuri Henki suo, kenties eräs päivä myös muut Hopeakäden Ritarit ratsastavat avuksemme, kun taistelemme aikamme Kohtalosta.”
Palopuhe loppui juhlallisesti kuin rukous. Matoro oli kuunnellut tarinaa tarkkaavaisena ja nyt maisteli sitä. Ruttosiivestä hän ei osannut sanoa yhtään mitään. Sen sijaan hän kyllä tunsi kardalaisen Mata Nuin uskon pääpiirteet, mutta ei ollut aikoihin puhunut syvemmin perinteisen kardalaisen ritarin kanssa. Blezer vaikutti jäykältä ja viralliselta, mutta Matoron valtasi mielenkiinto kuulla enemmän. Ja eipä heillä ollut muuta tekemistä hetkeen kuin puhua. Ennen tätä tehtävää he olivat hädin tuskin tavanneet.
”Sinä siis päätit jäädä vieraalle seudulle, noin vain? Eikö sinulle jäänyt kotiseudullesi ystäviä?”
”Koin sen velvollisuudekseni. Tietysti… minä tunnen toisinaan koti-ikävää Odo-Onon laakeille maille. Minä en oikein välitä saaristoista – haarniskani ruostuu niin nopeasti tällaisessa meri-ilmastossa. Ja kaipaan minä aseveljiäni ja Suurmestariani, mutta Toan velvollisuus ajaa henkilökohtaisten suhteiden edelle. Se vain on tuska jonka Toa-ritarin on kestettävä.”
”Niin minullekin on opetettu”, Matoro sanoi mietteliäänä. ”Kuulostat varmalta. Etkö ole koskaan epäillyt sitä? Kenenkään takia?”
Matoro katsoi kuinka Blezerin naamiolle kohosi outo ilme. Tämän suupieli nyki. Lopulta Blezer ärähti tuskastuneesti: ”En! En kertaakaan! Jumalattomat viettelijättäret ja Makutain kraatat saattavat koetella hyveitäni mutten ole kertaakaan langennut! Minulla on Velvollisuuteni – se viitoittaa tieni! Löydän Yhtenäisyyteni veljieni kanssa! Olen onnellinen kun saavutan Kohtaloni!”
Matoro tunnisti sen yhdeksi Kolmen Hyveen mantroista, vaikkei sanamuoto ollutkaan täysin tuttu.
”Kohtaatko sinä sitten tehtävissäsi useinkin viettelijättäriä?” Matoro kysyi hieman huvittuneena.
Blezer oli hetken hiljaa kunnes hän naurahti nolostuneesti. ”No, kaipa joudun sen taakan kantamaan kun Mata Nui takoi minut näin komeaksi!”
Hän pyyhkäisi päälaelleen pudonneen lehden pois.
”Tuttu ongelma”, Matoro naurahti. Hänen oli pakko myöntää, että Blezer kyllä oli ihan komean näköinen. Tällä oli sointuvat kasvonpiirteet, terävä leuka sekä vahvojen kulmien alla jaden vihreät silmät. Viitan altakin erotti tämän treenattujen hartioiden siluetin.
”Entä mikä on ollut sinun suurin koettelemuksesi? Olen kuullut että olet tehnyt useita urotöitä!” Blezer kysyi innoissaan.
”Niin, urotöitä kai”, Matoro mietti hetken. ”Lasketaanko se koettelemukseksi, jos siinä epäonnistuu?”
”Hmh, lasketaan toki”, Blezer sanoi mietteliäänä. ”Toat tulevat vääjäämättä kohtaamaan tappioita ja epäonnistumisia. Suurmestarini sanoi että ne ovat arvokkaita opetuksia. Ehkä niistä viisastuneena tulemme voittamaan tulevaisuudessa.”
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi, ja mietti, mitä edes viitsisi kertoa. Metru Nuin tapahtumat kuuluivat niihin, mistä pitäisi joko kertoa koko tarina, tai ei mitään.
”Olen yrittänyt ottaa oppia parhaani mukaan. Haluaisin ajatella, että olen onnistunut, mutta se on varmaankin toiveajattelua. Yritän vain välttää niiden virheiden ajattelua ja keskittyä olennaiseen. Tämä matka on ensimmäinen oikea kenttätehtäväni moneen kuukauteen.”
”Johtuivatko virheesi siitä, että toimit Hyveiden vastaisesti, vai tapahtuivatko ne siitä huolimatta?” Blezer kysyi.
”Sekä että”, Matoro mietti. Yhtenäisyys? Haha, siitä ei edes kannattanut puhua. Velvollisuus? Tietyssä mielessä Nimdan jahtaaminen oli ollut velvollisuus Klaania kohtaan sotaa varten, joten ehkä siitä ei löytynyt moitittavaa. Mutta se Yhtenäisyys ei ollut mennyt ihan putkeen.
”Toisinaan näemme lopputuloksen virheenä, mutta jos teimme kaikki valintamme Hyveiden tiellä, on kyse meitä suuremmasta voimasta. Valintojemme lopputulos ei ole se, mikä Toan määrittää, vaan valinnat itse”, Blezer sanoi tomerasti.
Matoro oli hetken hiljaa ja mietti.
Aft-Amanaa ei kannattanut edes ajatella, mutta noin sanottuna ainakin Angoncen tapahtumat kuulostivat paremmilta. Hän oli yrittänyt estää katastrofin ja pelastaa Deikan ja kaikki muut. Mutta…
”Laiha lohtu silloin, kun lopputulos on katastrofi”, Matoro vastasi vaitonaisesti. ”Kyllä minä olen yrittänyt olla itselleni hieman armollisempi, mutta se ei ole kovin helppoa.”
”Olisitko voinut tehdä toisin?”
Vaikka Blezer ei vaikuttanut paljoakaan Matoroa vanhemmalta ja kokeneemmalta, hän esitti hyviä kysymyksiä. Ehkä hänen koulutukseensa kuului enemmän toalaista filosofiaa kuin Matoron omaan. Kai niiden piti saada aika kulumaan siellä ritariluostarissa jotenkin.
Toa huokaisi.
”Toki. En vain näe, miten olisin voinut valita niin, ettei lopputulos olisi ollut käytännössä sama.”
Vaikka hän ei olisi satuttanut Kapuraa, Angoncen tapahtumat olisivat silti tapahtuneet. Siksi Kapuran satuttaminen oli se, mikä häntä eniten valvotti, sillä sen valinnan hän oli tehnyt aivan itse.
”Liikkuvia osia oli liikaa.”
”Niin. Kun kohtaamme tapahtumien myrskyn, ainoa ohjenuoramme on toimia oikein, seuraamuksista välittämättä”, Blezer sanoi.
”Seuraamuksista välittämättä?” Matoro kysyi. ”Eikö tuo ole… aika radikaali opetus. Eikö esimerkiksi jonkun hengen pelastaminen oli kuitenkin arvokkaampi kuin aina moraalisesti oikein toimiminen?”
”Se vaatii raudanlujaa tahtoa, mutta lopulta Hyveiden tie johtaa suurempaan hyvään kuin mitä me voimme juuri siinä hetkessä arvioida”, Blezer kertoi.
Matoro kohautti olkiaan.
”Olitko sinä Metru Nuin sodassa?” hän kysyi epäillen.
”Hopeakäden Ritarikunta taisteli Varjotun liittolaisia vastaan etelässä. Näin kyllä sodan.”
”Ja et edes sodassa tehnyt kompromisseja koodisi kanssa?”
”Totta kai minä tein, mutta se johtuu omasta heikkoudestani. Mutta minua vuosisatoja vanhemmat ritarit silti tekevät samoja virheitä. Hyveiden tie on haastava, mutta sen seuraaminen on yhtä kaikki korkein Kohtalomme.”
Matoro jäi miettimään, miten Hyve-teologiaa pitäisi soveltaa sirun jättämiseen Xenille. Kaipa se olisi ollut hänen Velvollisuutensa tuoda siru Bio-Klaaniin, tai tuhota se. Mataismissa ei taida olla teologista konseptia teoille, joiden tekeminen on pakollista addiktiosta irtautumiseksi. Elämän Kuninkaan legendassa Toa-sankarit käyttivät naamioista suurinta, pelastivat maailman, ja jättivät sen jälkeensä, Seitsemänsadan seitsämänkymmenen portaan taakse. Sitten he jatkoivat elämäänsä, ne heistä jotka selvisivät. Matoron oli pakko verrata tarinaa Nimdaan: todennäköisesti Ignika oli vietellyt toia aivan yhtä suuresti. Ehkä taakka oli ollut helpompi kantaa, kun heidän Yhtenäisyytensä oli pysynyt ehjänä.
Lopulta Matoron oli pakko vastata. Hänen äänestään kuuli ärsyyntymisen.
”Puhut, kuin ’Hyveiden tie’, olisi jotenkin selkeä, että valinnat olisivat yksinkertaisia. Anteeksi, mutta minusta tuntuu, että et ole vain tehnyt vielä tarpeeksi virheitä. Jätin uskomattoman vaarallisen esineen jollekulle Metru Nuilla. Onko Velvollisuuteni ensisijaisesti Bio-Klaanille – jonne minun olisi siru pitänyt tuoda? Vai onko se Velvollisuus omalle itselleni, sillä tiesin, että minun oli pakko päästää irti siitä sirusta, saman tien? Vai onko se Velvollisuus niitä kohtaan, jotka saatoin vaaraan valinnallani? Tämä ei ole erityisen yksinkertaista!”
Blezer oli hetken hiljaa.
”Hmm, ymmärrän mitä tarkoitat. Käännyn yleensä Suurmestarini puoleen syvissä kysymyksissä, mutta se ei ole aina mahdollista, kun valinta on tehtävä. Mutta eikö ’Velvollisuuden ongelma’ ole yksi eniten väitellyistä kysymyksistä hyveteologiassa? Kohdistuuko Velvollisuus yhteisöön vai omaantuntoon?”
”Niin.”
”Oletan, että valitsit lopulta velvollisuutesi Bio-Klaanille, kun kerran olet täällä.”
”Niin… mutta ei se mielenrauhaa tuo. Velvollisuus korjata omat virheet tuntuu tärkeämmältä kuin velvollisuus juuri millekään muulle.”
”Alussa on Yhtenäisyys, Matoro Mustalumi. Velvollisuus Yhtenäisyydelle tulee ennen sinun omia murheitasi. Se Toain on opittava. Sen tähden minä omistan koko elämäni ritarikunnalleni. Omat onnistumiseni ja virheeni eivät ole mitään Kohtalon suuren suunnitelman rinnalla. Mitä tapahtuu, sen oli määrä tapahtua tavalla tai toisella. Me emme vain ymmärrä kaikki niitä tapoja, joilla Kohtalo toimii. Mikä näyttää virheeltä meille saattaa kantaa hedelmää vuosisadan kuluttua, ja mikä vaikuttaa tärkeältä juuri nyt ei välttämättä ole minkään arvoinen vuosisadan kuluttua.”
Matoro ei jaksanut väittää vastaan, vaikka ei ollut varsinaisesti vakuuttunut. Hän ei ollut koskaan arvostanut sellaista Toa-dogmaattisuutta, mutta tiesi, ettei siitä kannattaisi sanoa mitään.
Blezer jatkoi puhettaan:
”Minun nähdäkseni Bio-Klaani on yksi monista Kolmen Hyveen ritariklaanien pitkässä traditiossa kaikesta eriskummallisuudestaan huolimatta. Sinun Velvollisuutesi Toa Tawaa kohtaan pitäisikin olla tärkein Velvollisuutesi. Vaikka kutsutte häntä Juuriadminiksi, minun näkökulmastani hän on Bio-Klaanin ritarikunnan Suurmestaritar. Te taistelette yhtä lailla Suuren Hengen luomakuntaa tuhoavaa kaaosta ja ruttoa vastaan. Teet oikein, kun valitset sen taistelun yli henkilökohtaisen taistelusi.”
”Niinpä kai”, Matoro kohautti olkiaan ja kirosi ties miten monetta kertaa typeryyttään. Jos Delta vain olisi nyt kellossa ja täällä, huoli ei piinaisi häntä jatkuvasti. Hän karisti sen ajatuksen jonnekin kauas, ja sen sijaan kävi päässään läpi seuraavien päivien aikataulua. He jatkaisivat länteen niin pitkään kun jaksaisivat, ja pääsisivät Hatidiin pian seuraavana päivänä. Sitten suuntana olisi Lehu-Koro. Oli mahdollista, että he eivät saisi mitään hyödyllistä tietoa, että homma olisi vain vähemmän rento versio Kofo-Koron matkasta, mutta niillä seuduilla Allianssin joukkoihin törmääminen oli täysin mahdollista. Jos Gaggulabion miehet kuljettivat piirakoita Lehun leiristä Kofo-Koroon, niiden piti kulkea Hatidin itäpuolelta. Jossakin siellä olisi heidän ylimääräisen toimituksensa määränpää.
Ussal-kyyti oli tasaista, ja ne olivat hyviä löytämään reittejä. Vain muutaman kerran klaanilaisten piti korjata niiden suuntaa. Heillä oli mukana karttoja, jotka näyttivät helppokulkuisimmat reitit läpi Lehun, ohi sen soiden ja rinteiden. Eteläinen Lehu-Wahi on monelle klaanilaiselle tuttu, ja etenkin seudun oman Toa-kolmikon toimesta hyvin kartoitettu. Rapulatvan ja Kiro-Wahin pohjoispuoliset ikimetsät olivat sen sijaan villejä heillekin.
Matoron oli vaikea tulkita, mitä Blezer mietti, mutta ajatuksissaan he olivat kummatkin. Tasainen sateen ropina oksiin ja viittaan oli Matorosta rauhoittavaa, ja vaikka aina piti pitää mielessä pieni vaaran uhka, tarjosivat Lehu-metsän ikipuut heille näkösuojan. Hän oli halunnut tositoimiin, ja päätyi toistuvasti lähinnä matkustamaan ja ajattelemaan. Toisaalta, sitähän seikkailut yleensä olivat – suurempi osa niistä oli aina kulunut laivalla kuin itse määränpäässä. Äksänkin kanssa hän oli ystävystynyt lähinnä loputtomalla kortinpeluulla ahtaan veneen hytissä.
Rapujalkojen tasainen käynti oli sateen ja tuulen lisäksi ainoa ääni, joka metsässä kuului. Silloin tällöin ne kumisivat kovempaa, kun kitiiniset jalat osuivat kiviin tai kaatuneisiin puihin, jotka ravut ylittivät kuin mitään esteitä ei olisi ollutkaan. Matoro miltei horjahti ravun selästä, kun unohti pitää kiinni Oda-ravun ylittäessä suuren juurakon. Hän sai satulasta viime hetkellä otteen ja vilkaisi toveriinsa toivoen, että tämä ei ollut huomannut mitään.
Ussalit kuulivat sen ensimmäisinä, ja pysähtyivät. Blezer osoitti taivaalle, joka pilkotti suurten tammien lehtien välistä.
”Lentävä kone”, hän sanoi hiljaa.
”Piiloudutaan”, Matoro sanoi ja hyppäsi alas ravun selästä. Hän lähti johdattamaan sitä tiheimpien puiden alle.
”Voin ampua sen alas”, Blezer protestoi, mutta seurasi kuitenkin. He painautuivat puuston joukkoon ja tuijottivat ylös. Lentäviä kohteita oli kaksi. Ne olivat nazorakia pienempiä – oikeastaan ne muistuttivat hieman mekaanisia Nui-Ramoja. ZZZZZZZZZZZZ, niiden roottorit sanoivat, ja niiden kamerat haravoivat metsää. Ne katosivat pian jonnekin länteen.
Kun ääni haipui, klaanilaiset uskaltautuivat viimein puhumaan.
”Kirottuja ötököitä”, Blezer murahti. Matoro kaivoi esiin pienen muistion, ja merkitsi siihen heidän suurinpiirteisen sijaintinsa ja kohtaamisen ajan – sissit rakensivat sellaisesta tiedosta käsitystä nazorakien partioreiteistä. Ajankohdan merkitsemistä varten hänellä oli ihan toimiva taskukello mukana sissien suunnistuspakkauksessa.
”Nuo olivat kauko-ohjattuja tiedustelulennokeita”, Matoro sanoi. ”Sanomme niitä korennoiksi. Niitä on kyllä pudotettu paljon, mutta nyt on parempi, jos emme anna mitään vihjettä läsnäolostamme.”
Kelvin oli kertonut niille myös nimen, joka oli tekninen lyhenne mitä Matoro ei muistanut.
”Minua piinaa taistella kuin rotta”, Blezer mutisi. ”Mutta kyllä minä ymmärrän, miksi.”
He söivät lounaan iltapäivästä erään puron varrella. Siihen kuului ruisleipää, juustoa, kalaa ja omenoita. Termoksessa oli hyvin vahvaa kahvia. Heillä oli mukana myös marssileiväksi tehtyä nuikorolaista evästä, mitä tehtiin nimenomaan sellaisille pitkille matkoille. Nazorakit eivät häirinneet heitä enää sen yhden kerran jälkeen. Yhden verenhimoisen kuma-nuin he kiersivät kaukaa, ja Blezer melkein putosi tuomionkäärmeen pesään toisessa välikohtauksessa.
Aikainen herätys painoi, mutta ravut vain painoivat eteenpäin. Välillä he puhelivat niitä näitä. Matoro kyseli Blezerin kotiseudusta ja ritarikunnasta, ja puolestaan kertoi toverilleen kaikenlaista Klaanista ja omista matkoistaan. Teologiset väittelyt hän kiersi kaukaa. Mutta välillä meni tuntikin ilman, että juuri puhuttiin. Se ei näyttänyt Blezeriä paljoa haittaavan.
Illan pimetessä Matoro viimein sanoi:
”Jossakin näillä main pitäisi olla hyvä pysähdyspaikka”, Matoro mietti ja haravoi metsää silmänsä yökatseella. He kulkivat hieman kuivemman sammaleisen rinteen päällä, jota reunustivat männyt. Oikealla alhaalla rinne laskeutui läpipääsemättömäksi kuusikoksi. Auringot olivat laskeneet jo.
”Pysähdyspaikka?” Blezer kysyi.
”Niin”, Matoro vastasi ja nousi rapunsa selästä. Hän talutti sitä alas mäkeä kuusikkoon. ”Meillä on jokunen mökki täällä metsässä matkantekoon ja huvitteluun, mutta näillä main on jotain parempaa…”
Blezer seurasi kömpelömmin, ja liukastui märällä sammaleella. Hän liukui alas rinnettä melkoisen kolinan kanssa, mutta loukkasi lähinnä ylpeytensä.
”Älä pidä minua jännityksessä”, hän mutisi kangetessaan itseään ylös. Mökö-rapu kipitti pudonneen ratsastajansa viereen ja tökki tätä saksillaan jotenkin huolestuneen oloisena.
Matoro raotti tiheiden kuusien verhoa, kumartui hieman ja sukelsi sisään. Oda-rapu seurasi isäntäänsä uskollisesti. Hetken kuluttua myös Blezer ratsuineen tuli perässä.
Kuusien takaa paljastui sammaleinen aukio. Matoro avasi valokiven rasian, ja lämpimän keltainen valo vapautui tilaan. Puut kaartuvat omituisesti muodostaen lähes kupolimaisen katon aukion ympärille. Niistä putoili pisaroita. Ylhäällä oksat levisivät ja kiertyivät toisiinsa, kuin havut olisivat pitäneet kiinni toinen toistensa käsistä. Käpyjen ryppäät koristivat latvoja, mutta yksikään ei ollut pudonnut kuusiympyrän sisäpuolelle. Aukiolla oli noin metrin levyinen lähde, joka oli täysin kirkas ja sen reunat olivat vaaleaa kiveä. Vihreä katto heijastui sen pinnasta. Tila oli Blezerin mielestä suurempi ja korkeampi kuin miltä kuuset olivat ulkopuolelta näyttäneet.
Mutta se ei ollut kaikki. Lähteen vieressä oli ajan hampaan kaluama kupoli, joka näytti Toa-Suvalta. Vähän matkan päässä oli nuotion jäänteet ja kuusenoksien alle työnnetty puinen laatikko.
Blezer katsoi suvaa hartaan rauhallisesti. Hän kosketti Kolmen Hyveen symbolia haarniskassaan ja mutisi jotakin hiljaa. Matoro katsoi tätä ja oli itsekin hetken hiljaa. Kostean metsän tuoksuun sekoittui voimakas kuusenpihkan haju. Harakka oli ilmestynyt läpi oksien, ja nokki käpyjä muina miehinä.
”Tätä kutsutaan Katveen Kappeliksi”, Matoro kertoi hiljaisella äänellä. ”Vanhalla kielellä Bohinua-Kini.”
”Kätketyn Vehreyden Temppeli”, Blezer mutisi.
”Niin, se on yksi käännös. Suva on kuulunut jollekin toalle, joka suojeli saarta ikuisuuksia sitten. Ja, niin sanotaan, suojelee tätä paikkaa edelleen…”
”Tunnen sen”, Blezer vastasi ja asteli lähemmäksi kulunutta suvaa. Sammalta ei kasvanut sen päällä, mutta vuosisadat ja luonnonvoimat olivat kuluttaneet siitä pois kaikki kaiverrokset, jos siinä sellaisia oli koskaan ollutkaan. Jäljellä oli vain sileä kivi ja tunne varjelevasta läsnäolosta. Jopa puut tuntuivat kumartavan kivelle.
Matoro päästi Odan vapaaksi, joka melkein saman tien käpertyi nukkumaan sivummalle. Toa itse istuutui nuotion rippeiden viereen ja kaivoi rapulaukusta polttopuita. Nopea inventaario paljasti, että myös paikalle jätetyssä laatikossa oli polttopuita – ja muita välttämättömiä tarvikkeita – mutta heidän ei tarvinnut käyttää niitä.
”Troopperi ja Voyager näyttivät tämän paikan minulle kerran”, hän kertoi. ”Ja ajattelivat, että vaikka se onkin pyhä, sen varjeleva henki ei panisi pahakseen, jos käyttäisimme paikkaa omana pienenä turvapaikkanamme. Tätä on käytetty leiripaikkana. Minä en ole kyllä ollut täällä moneen vuoteen.”
Blezer vain nyökkäili ja katseli hitaasti ympärilleen. Lopulta hänkin istuutui nuotionalun toiselle puolelle ja risti jalkansa. He seurasivat pitkään, miten liekit kasvoivat. Hieman kostea puu poksahteli ja rätisi. Kipinät kohosivat kuusien latvoja kohti. Ulkona satoi kovaa, mutta heidän oksakattonsa piti heidät melko kuivina. Ehkä Pyhä Suva vastusti sitä sadetta. He olivat siitä huolimatta kietoutuneet tiukasti sadeviittoihinsa. Laatikosta oli löytynyt kolmijalka ja kuparinen kattila veden keittämistä varten.
”Nämä ovat kauniita maita. Saarenne on oikein miellyttävä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Onko sinun Toa-Suvasi täällä vai kotisaarellasi?”
Matoro hymähti hieman. Vesi ei kiehunut vielä.
”Se on vähän hassu tarina”, hän sanoi lopulta. Ulkona oli jo täysin pimeä: vain nuotio ja heidän omat sydänkivensä loivat mitään valoa tilaan. ”Oletan, että tiedät, miten Suvat toimivat?”
Blezer kohautti olkiaan.
”Tiedän niiden merkityksen, mutta en tiedä, miten jotkut Toat käyttävät niitä naamioiden muuttamiseen.”
”Joo en minäkään”, Matoro sanoi. ”Mutta siis, ne pyhitetään rituaalein tietylle toalle. Siitä tulee jotenkin… voimistava paikka. En tiedä Suvista kovin paljoa. Joka tapauksessa, en oikein koskaan asunut toana tarpeeksi kauaa kotisaarellani, että sinne olisi rakennettu Suva. Mutta kerran kuljin pitkään pitkin Pohjoista, ja päädyin viettämään aika paljon aikaa eräässä kylässä siellä luoteismailla – paikka on nimeltään Kotu-Koro, en usko että olet koskaan kuullutkaan siitä. Lähellä oli aika isoja ongelmia mille piti keksiä ratkaisu.”
Matoro piti hetken tauon ja kaatoi kiehuvaa vettä metalliseen kuppiin. Mukaan hän sekoitti kamomillateetä. Lämmin höyry vasten kasvoja tuntui hyvältä.
”No, kyläläiset olivat loputtoman kiitollisia, mutta heillä ei ollut juuri mitään annettavaa… joten he tekivät minulle Toa-Suvan, jonka turaga oikein siunasi hienoin menoin. Olin vähän että öööh mutta olihan se liikuttava ele heiltä. En tiedä, yrittivätkö he saada minut jäämään. Ehkä. Vietin siellä sitten talven. En ole käynyt sen jälkeen…”
Matoron ääni vajosi. Hän hymähti itselleen.
”Miksiköhän en? Se ei edes ole niin kaukana… Pohjoiselle Mantereellehan pääsee Klaanista muutamassa päivässä. Tai pääsi, silloin joskus. Aina on ollut jotain muuta…”
Myös Blezer otti teetä. Hän katsoi Matoroa.
”Ei millään pahalla, mutta sinä ei ole kovin hyvä kertomaan tarinoita”, hän lopulta sanoi kuolemanvakavasti.
”Heh, joo, tiedän”, toa vastasi. ”En osaa dramatisoida niitä…”
Yllättäen Blezer rykäisi ja madalsi ääntään samalla tavalla kuin kertoessaan omasta taistostaan Ruttosiivellä. Hän alkoi laulamaan selkeästi.
Tapulin taivasta tapaavan,
Linnan lumivuoren laelle,
Kuurakalliolle kupolin.
Vannoivat veljeyden valan,
Solmivat sanoista siteen,
Teoilla todeksi teki,
Asetti aseet ainiaaksi.
Nyt uinuvat uljaat urhot,
Tappo-tantereet tyhjinä,
Hamaran henget hukkuneet,
Kalma kävi, marras myi.
Säilänsä on särkyneinä,
Keihäänsä on katkenneina,
Kanohit nuo kappaleina,
Kesti vain hyveistä kolme.
Matoron oli helppo kuvitella koko toa-joukko kiiltävissä haarniskoissa ja kirkkain äänin hymisemässä muinaisia lauluja siihen tapaan. Hän tunsi laulun etäisesti, mutta tarina oli hyvin tuttu: se kertoi Toain Tornista, Haumadusta, minkä esiaikojen toat nostivat peruskalliosta kauas pohjoiseen, Lohredin jäämaahan. Pimeyden voimat olivat tavoitelleet torniin suljettua aarretta iäisyydet, mutta sitä puolustavat toat olivat vannoneet suojelevansa sitä ajan loppuun asti. Ja niin he olivat tehneet, kunnes vain yksi oli ollut jäljellä. Metrulainen tarina väittää sen olleen Toa Lhikan edellisessä elämässään, mutta kardalainen traditio kiistää sen. Arkeologien mukaan Toain Tornin rauniot ovat vanhemmat kuin edes Dumen toa-ajat. Mutta se oli yhdentekevää legendan näkökulmasta: se oli tarina periksiantamattomuudesta, surusta ja vääjäämättömyydestä, ei yksittäisestä sankarista.
”Olen käynyt siellä kerran”, Matoro kertoi. ”Moni pohjoisen toa on vieraillut niillä raunioilla. Se… se on todella jotakin.”
Hän ei käyttänyt sanaa ”pyhiinvaellus”, mutta se se oli ollut: moni toa kulki sellaisiin paikkoihin toivoen löytäen jotakin itsestään.
Mustalumi maistoi teetä. Hän kuvitteli, miten eräänä päivänä Bio-Klaanista kerrottaisiin puoliksi unohtunutta legendaa siitä, miten kultainen Toa-soturi nostatti pelkällä toivolla tornin rajamaiden suojaksi, ja sen sankarit kamppailivat Makutain mahtia vastaan kunnes lopulta kaatuivat. Jokisuistosta voisi edelleen löytää kivimuurin kappaleita, jotka Rapujoen virta ja Visulahden aallot olivat hioneet sileiksi. Niin kauan kuin saarella asuisi matoran-kansaa, he kertoisivat tarinaa Rapulinnasta ja sen sankarillisesta mutta vääjäämättömästä lopusta.
”Miten paljon onkaan Suuren Hengen luomuksia, jotka janoaisin nähdä”, Blezer sanoi hiljaa.
Matoro nyökkäsi ja maistoi teetä.
”Onhan tässä aikaa”, hän lopulta sanoi. ”Sinun pitäisi lähteä oikein maailmanmatkalle kunhan tämä sota on ohi.”
”Hmm”, Blezer mutisi ja katseli liekkejä. ”Minun paikkani on siellä minne Suuri Henki minut asettaa.”
Matoro kohautti olkiaan. ”Voithan sinä yhdistää työn ja huvin.”
”Asenteesi on kevytmielinen Toa-soturiksi.”
”Niinpä kai”, Matoro myönsi ja meni maaten viittaansa kietoutuneena. ”Ehkä maailma tarvitsee hieman lisää kevytmielisyyttä.”
Siitä oli aikaa, kun hänellä oli viimeksi ollut märkä sammal pään alustana. Kuukausi Klaanissa ja oikeassa sängyssä tuntui saman tien. Ehkä hänen olisi pitänyt pakata mukaan riippumatto niin kuin Snowiella. Laivojen riippumatoissa oli aina mukava nukkua. Heillä oli sentään lämpökivet mukanaan, jotka saattoi laittaa kehon viereen yöksi taistelemaan kylmää vastaan.
”Tunnetko legendoja tämän saaren menneisyydestä?” Blezer kysyi.
Matoro mietti hetken. Pieneksi häpeäkseen hänen oli myönnettävä, että tunsi monta muiden maiden tarua paremmin kuin Mysteryksen kaukaiset ajat.
”Hmm”, Matoro maisteli. ”Muistan tarinan siitä, miten metsän alla ollut suuri ortonien kaupunki romahti, ja siitä syntyi Kummitusten tuo. Tiedätkö, kun kaikkien niiden kuolleiden aaveet jäivät vaeltamaan sumuun. Suo muodostui siihen päälle, eikä edes zyglakit pidä siitä seudusta. Tai niin lehulaiset sen kertovat. Tiedä sitten, onko se totta.”
Blezer näytti pohtivan kuulemaansa syvään. Tuli leikki hänen naamiollaan.
”Olen kuullut monia ortonien tragedioita. Kerrotaan, että muinaisina aikoina suuren onnettomuuden edessä he hylkäsivät Suuren Hengen valon ja vaelsivat maailman syviin paikkoihin, joissa voisivat elää ilman Hyveitä.”
”Sama tapahtuma, tuhat tarinaa?” Matoro mietti.
”No, voi tarinanne suon synnystä silti olla totta. Kenties heidän aaveensa elävät siellä, koska kieltäytyvät seuraamasta Punaisen Tähden kutsua.”
”Lohduton ajatus. Mitä aaveet edes tekevät kaikella ajallaan?”
”Kiroavat eläviä”, Blezer sanoi hiljaa. ”Ruumiistaan erotettu sielu ei voi milloinkaan levätä tällä puolella. He kuuluvat taivaalle, eivät sakaroille.”
”No, emme ole menossa suolle asti”, Matoro sanoi ja veti viitan hupun silmilleen. ”Että älä suotta valmistaudu henkien poismanaamiseen. Öitä.”
Titaani ei vastannut mitään, vain kohensi tulta ja näytti keskittyvän mutisemaan rukousta. Matorokin mietti lyhyen rukouksen päässään, sellaisen mitä toille opetettiin mielen rauhoittamiseksi. Hän kertasi vielä mielessään tehtävän. Otlek oli vakuuttanut, että siinä olisi järkeä. Matorosta tuntui hyvältä, että Tawa oli uskonut hänelle jotakin oikeasti tärkeää. Ei häntä haitannut olla yksi Klaanin sotilas muiden joukossa… mutta luottamus oli silti jotakin, mistä viime aikoina oli ollut kovasti pulaa. Hänen mielensä harhaili kuitenkin pian takaisin Metru Nuille, kuten yleensä. Uni tuli melkein heti niin pitkän päivän jälkeen, havukattoon ropisevasta sateesta ja etäisestä ukkosesta huolimatta.
Joskus yön pikkutunneilla Matoro heräsi, kun salama osui puuhun aivan heidän lähellään. Hän huomasi pitelevänsä kättään miekan kahvalla, mutta tajusi nopeasti, ettei mitään hätää ollut. Oli niin kylmä, että hänen hengityksensä höyrystyi pimeässä. Hän oli ehkä taas nähnyt painajaista Syvästä Naurusta, mutta se ajatus katosi nopeasti valveeseen.
Oli säkkipimeää, ja ainoa valo oli hänen oman sinisen sydämensä syke. Blezer kuorsasi viittaansa kääriytyneenä sammuneen nuotion toisella puolen. Kaksi rapua tuhisi untaan. Sade ropisi puiden latvoihin, ja pisaroita pääsi silloin tällöin läpi ja napsahteli Matoron viittaan. Tuuli ulvoi latvoissa kovaa, mutta metsän temppelissä siltä oli suojassa. Hetken mielijohteesta hän otti esiin kultaisen kellon. Niin läheltä sydänvalo valaisi juuri tarpeeksi heijastuakseen kellon kiiltävästä pinnasta.
Sellaisina hetkinä, kun yö oli mustaakin mustempi, ja valveen ja unen raja häämötti aivan lähistöllä, hän oli varma, että Langenneen Silmä kuiski. Ei samalla tavalla kuin Nimda tai edes loinen, se ei ollut mitään selkeitä ajatuksia. Mutta se oli välähdyksiä ja sirpaleita tuntemuksista, kuiskauksia puhtaasti tunnetilan muodossa.
Hän muisti huomanneensa sen jo silloin Aft-Amanassa, kun hän oli kellon ensi kerran avannut. Etsi minut. Täytä minut. Soita minua.
Matoro ei oikeastaan edes avannut kellon kantta. Mitä väliä sillä oli pimeydessä. Hän pyöritteli sitä käsissään ja… kuulosteli?
Jokin osa hänestä oli lievästi huolissaan. Hänellä oli tarpeeksi paljon kokemusta taikaesineistä, jotka kuiskivat hänen korvaansa… mutta tämä ei tuntunut lainkaan Nimdalta, tai edes tietoisuudelta. Langenneen Silmän tunsi vain, kun kuunteli. Se oli heikko ja surullinen loiste, joka maistui kaipuulle.
Joskus tuntui, kuin Langenneen Silmä olisi surrut. Kaivannut kaikkea, minkä oli menettänyt. Mahdollisuuksia. Rakkaita. Hävitettyjä hetkiä, joita ei voisi enää koskaan saada takaisin. Se oli kuin loputon kaihon meri, mikä avautui tyhjänä ja pimeänä, kun viisareita väänsi.
Kenties se oli terveellisempi tunne kuin Nimdan tai Cencordin esiin loihtimat visiot suuruudesta, vallasta ja voimasta. Ainakin kaipuu oli jotakin, joka ei ajanut satuttamaan muita. Ehkä se oli tunne, jonka kanssa hän osaisi elää.
Hän ei tiennyt, kauanko hän mietti niitä ajatuksia, ja vaipui lopulta takaisin uupuneen matkalaisen uneen.
Myrskyn kolmas päivä
Jälleen he nousivat ennen aurinkoja. Päivät vain lyhenivät mitä lähemmäksi talvea ne hiipivät. Matoro löysi Blezerin meditoimasta aamuhämärässä. Tämä kertoi valmistelevansa päivän riimuja.
Ruoho muodosti roudankukkia. Pieniä pisaroita oli jäätynyt kuusenneulasten päihin. Kun sammaleelle astui, se rusahti hieman. Pienet lätäköt olivat ohuessa jäässä. Sade tuli rakeina, mutta muuttui aamun edetessä taas vedeksi.
He söivät yksinkertaisen aamupalan tulen ääressä. Matoro keitti niin vahvaa kahvia, että sitä ”pitäisi leikata veitsellä.” He täyttivät pullonsa lähteestä ja lähtivät pian liikkeelle. Mänty aivan heidän turvapaikkansa vieressä oli hiiltynyt mustaksi, kun ukkonen oli osunut siihen keskellä yötä. Kaikki oli märkää, vielä märempää kuin eilen. Kappelin luota lähti vanha metsätie, joka oli hädin tuskin muuta kuin kapea puuton ura. Se johti länteen kohti Lehu-Koroa. Sitä tuskin tunnisti tieksi, jos ei sitä tiennyt.
Virstat kuluivat. Lännessä metsä harveni ja taittui luoteeseen, ja antoi periksi laajoille niittymaille, jotka jatkuivat Kofo-Korosta kuusi peninkulmaa pohjoiseen. Kelvin oli kertonut, että oli kohdannut Allianssin tiedustelupartion siellä asti, mutta se olisi ollut ainoa nazorak-havainto niin etelästä. Skakdeja näkyi useammin. Hatidin asukkaat kyllä aiheuttivat toisinaan harmia matkalaisille heidän ”maassaan.”
”Ja nämä ’hatidilaiset’ todella ovat niin vaarallisia kuin sanotaan?” Blezer kysyi.
”Yleensä emme edes neuvottelisi terroristien kanssa”, Matoro sanoi kylmästi. Oli mahdoton tietää, oliko se vitsi.
”Onhan se jalo ajatus Toa Tawalta, pyytää näitä rikollisiakin yhteiseen taisteluun. Tyypillistä häneltä”, Blezer murahti. ”Ehkä he suostuvat auttamaan torakoiden niittämisessä…”
”En olisi liian toiveikas”, Matoro sanoi. ”Mutta sama meidän on siellä käydä, kun täällä olemme.”
Pian he huomasivat edessään rumimman rakennuksen, jonka olivat ikinä nähneet. Hatidin tunnisti jo kaukaa, sillä mikään muu joukko saarella ei kyennyt rakentamaan mitään niin rumaa mutta modernia kuin mitä Hatidin radiotorni oli. Rakennus oli metalliputkista, teräslevyistä ja Karmiini Kane-ra -tölkeistä koottu, teipillä ja köydellä kasassa pysyvä häkkyrä. Oli suoranainen ihme, että se edes pysyi pystyssä siinä tuulessa. Mikäpä pahan tappaisi, Blezer pohti.
Asema oli vastuussa Uroigejein radiolähetyksistä ympäri saarta. Ne saarnasivat tuhoa ja anarkiaa jokaiselle. Sitä kuuntelivat lähinnä teknomusiikin ystävät, mutta Nazorak-Imperiumin puolella sekin riitti syyksi sotaoikeudelle. Jostakin helvetin syystä lähetykset pääsivät joskus läpi jopa nzaorakein radiohäirinnästä. ”Kerhotalon” ja radiotornin takana kasvoi suuri vuatamaka, ja ilmeisesti alamäessä oli suurempikin kylä, jossa asui tonttuja tai mitälie. Blezer näki harakan korkealla ylhäällä, aivan kuin se olisi välttänyt Hatidin lähelle tulemista.
”Täällä ollaan”, Matoro sanoi hiljaa. ”Mennään katsomaan, onko kukaan kotona.”
Hatidin ”muuri” oli hyvin kohtelias ilmaus. Paikan ”puolustukset” oli rakennettu aaltopellistä ja tynnyreistä. Ne oli kasattu mäelle, josta laski polku merenlahden rannassa olevalle saunamökille. Jostakin juuri ja juuri Matoron pään korkuisen muurin takaa kuului sekavaa huutelua ja etäinen teknomusiikin ääni. Klaanilaiset vilkaisivat toisiinsa, ja heistä ensimmäinen päätti lopulta koputtaa muurin kohtaan, jonka päätteli olevan ”portti” siihen johtavien renkaanjälkien takia. Koputus sai koko peltihäkkyrän kumisemaan. Hetken näytti kuin itse radiotornikin olisi huojunut koputuksesta.
Kaksikko odotti kärsivällisesti. Muurin takaa kuului sattumanvaraisia laukauksia, mutta sen perusteella mitä Matoro paikasta tiesi, kyse oli aivan normaalista hatidilaisesta ilmiöstä.
”Pitäisikö koputtaa uudelleen?” Blezer kysyi.
”En usko, että tuo seinä kestää toista koputusta.”
”Totta.”
Hetken odotuksen jälkeen luukku muurissa aukesi. Se oli tismalleen nopeiden aurinkolasien muotoinen, mihin pian ilmestyikin silmäpari.
”Mitä Asiaa?” joku kysyi. ”Parempi Olla Tärkeää Kun Fasistit Tulee Tänne Asti”
”Onko Tiikeli paikalla? Tuota, haluaisimme puhua hänen kanssaan”, Matoro vastasi. Tiikeli oli aina ollut Hatidin väestä se… yhteistyökykyisin.
”Meillä Ei Ole Ketään Paikalla”, tyyppi portin takana sanoi ja sulki luukun.
Klaanilaiset katsoivat ensin luukkua ja sitten toisiaan.
”M-mutta… sinä olet paikalla?” Matoro kysyi.
”Ne ovat imbesillejä. Älä tuhlaa sanojasi”, Blezer murahti.
”Eipä varsinaisesti yllätä”, Matoro vastasi. ”ÄLKÄÄ SITTEN PYYTÄKÖ MEILTÄ APUA, KUN TORAKAT POLTTAVAT TYPERÄN KERHOTALONNE!” hän jatkoi kovaan ääneen portin suuntaan.
”Kuolema On Vapautus!” sama ovivartija huusi portin toiselta puolelta.
”Imbesillejä, kuten sanoin”, Blezer vakuutti.
”Niin. Niin sanoit.”
”Mitä jos vain lähdemme.”
”Joo. Sanotaan Tawalle, että ne eivät halunneet neuvotella.”
”Hetki vain”, Blezer sanoi ja pamautti nyrkkinsä porttiin.
”Imbesillit. Mikäli teillä on mitään tietoa nazorakien liikkeistä, jakakaa se meille. Teillä ei ole mitään syytä salata sitä.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen luukku aukesi taas. Sieltä pisti esiin toiset silmät (tosin niissä oli aivan yhtä hullu pilke.)
”Niin No Kyllä Me Jotain Tiedetään”, se sanoi.
”Amshu Älä Sano Niille Mitään, Ne On Niitä Kansallisbolsevisteja”, toinen ääni portin takana protestoi.
”Älä Huoli, En Sano”, ushma katsoi sivuun ja sitten taas aukosta portissa. ”On Meillä Yksi Syy Salata Näitä. Se On Hauskempaa Näin!”
Tällaiset hetket koettelivat jopa Blezerin koodistoa. Toa ei tapa idiootteja, hän toisteli hiljaa mielessään.
”Te olette kyllä pahempia kuin torakat”, Matoro pyöräytti silmiään. ”Miksi edes tuhlaamme aikaamme.”
”Niin Mä Kysyisin Just Samaa Teiltä.”
Kun klaanilaiset vielä viipyilivät hetken, ilman läpi pamahti laukaus aivan Blezerin jalkojen viereen. Koko radiomasto meinasi kaatua rekyylin voimasta. Mikä ensiksi näytti jonkinlaiselta automatisoidulta massiiviselta tarkkuuskivääriltä tornin huipulla paljastui tarkemmalla katsomisella pieneksi tontuksi, joka asetta operoi.
Klaanilaiset kavahtivat kauemmaksi. Blezerin Kanohi Hau alkoi hohtaa.
”MITÄ KARZAHNIA!?” Blezer karjaisi.
Muurin takaa kuului kikatusta. ”Triggered. Toi On Vaan Joumahin Tapa Sanoo ’Suksikaa Hittoon’.”
”Okei okei okei!” Matoro huusi kohottaen kätensä ilmaan. ”Ymmärsimme kyllä! Me lähdemme!”
”Joo, Moro!” hatidilainen ovivahti huikkasi ennen kuin kolautti kurkistusluukkunsa kiinni.
Klaanilaiset peruuttivat ensin monta kymmentä metriä ennen kuin uskalsivat kääntää selkänsä radiomaston tarkk’ampujalle.
”Kirotut makutan sikiöt joutavatkin kuolla!” Blezer tuhahti ja loikkasi toisen ravun selkään. Ussalkaksikko katseli hermostuneena laukauksen suuntaan. Matoro oli juuri nousemassa omansa selkään kun toinen laukaus kajahti – ja kummankin kauhuksi Odalta puuttui toinen silmä, joka oli räjähtänyt veritahraksi pitkin tämän selkää, satulaa ja takana olevaa koivunrunkoa. Joumah nauroi radiomastossa ilosta kun rapuparka panikoi ja syöksyi pakoon niin kovaa kuin pystyi.
Matoro ei edes keksinyt tarpeeksi voimakasta kirosanaa kuvatakseen tilannetta. Hän katsoi radiomastoa ja sitten ussalin suuntaan, joka yritti löytää mitä tahansa helpotusta vuotavaan haavaansa.
Blezer karautti omalla ravullaan sen perään, ja Matoro loi vielä viimeisen silmäyksen Hatidin psykoottiseen tarkk’ampujaan. Oli parempi laittaa juoksuksi.
Blezer saavutti pian Oda-paran ja hyppäsi oman rapunsa selästä.
”Hei, tyttö! Rauhoitu. E-ei mitään hätää”, Blezer tarttui Odan ohjaksista. Hän laskeutui polvilleen rahin eteen ja yritti hellästi tarttua riuhtovan rahin kasvoista. Ussal vikisi. Sen haava pulppusi verta.
”Ssshh”, titaani rauhoitteli Odaa. Hän avasi vyöllään ollen nahkakotelon ja veti sieltä esiin koristeellisen kirjan. Titaani avasi kirjan kultaisen silkkinauhan kohdalta, jolla tiesi haluamansa loitsun olevan.
”Karda-linjat eivät ole täällä vahvoja, mutta tämän pitäisi onnistua”, Blezer kuiskasi ussalille.
Blezer luki tekstin kirjasta, sitten hän nosti kätensä hitaasti rahin haavan päälle.
Dekaya ma-amana!
Mata Nui Avo Nui!
Titaanin sormet alkoivat hohtaa, ja rahin haava umpeutui. Rahin hengitys tasaantui.
Matorolla ei kestänyt kauaa saavuttaa rapupari.
”En voi uskoa, miten pikkumaista tuo oli”, hän parahti vielä Hatidin suuntaan. Hänkin kumartui loukkaantuneen ravun eteen ja taputti tämän kylkeä. Yksisilmäinen ussal oli surkea näky, mutta ainakin sen verenvuoto oli lakannut.
”Sinä olet aika hyvä tässä”, hän vilkaisi ensin haavaa ja sitten haukasvoa.
”Voima tule Suuresta Hengestä, se ei ole omaani”, Blezer vastasi ylpeästi.
”Suuri Henki saisi vaikka polttaa nuo tyypit”, Matoro mutisi. ”Tai vaikka Laivasto…”
”En ole eri mieltä.”
Blezer piti edelleen kättään ussalin kuorella, tämän silmien välissä. Oda näytti rauhoittuvan. Harakka katseli tilannetta turvallisen matkan päästä.
”Kuinka huono tilanne?” Matoro kysyi ja veti kättään pitkin ussalin kuorta. Suuri rapu näytti surkealta mutta edelleen hyvin eläväiseltä.
”Ravut ovat sitkeitä, mutta lienee paras keventää hänen lastiaan. Kuinka kaukana Lehu-Koro on?”
”Neljä tuntia pohjoiseen, sanoisin”, Matoro mietti. ”Jos kaikki menee hyvin.”
”Kuljemme hitaammin, kun emme ole ratsailla”, Blezer huomioi.
”Tässä maastossa emme kyllä kovin paljoa. Älä huoli, pysyn kyllä tahdissa”, Matoro sanoi itsevarmana. ”Tai vaihdetaan vaikka ratsastajaa aina välillä. Voimme pyytää sitten kylässä, josko Oda voi levätä siellä.”
Kaukana takana Hatidin radiomasto ulisi tuulessa. Matoro haaveili siitä, miten myrskytuuli heittäisi koko hirvityksen mereen.
”Mikä on määränpäämme Lehu-Koron jälkeen?” Blezer kysyi ja vilkaisi Odan selässä olevaa salapakkausta.
”Hieman Lehusta pohjoiseen, luulen”, Matoro vastasi. Blezer tyytyi vain hyväksymään sen, eikä kysellyt enempää.
Heidän reittinsä pohjoiseen katkaisi jonkinlainen metsän läpi kulkeva tie. Tai sen kutsuminen ”tieksi” oli harhaanjohtavaa – pikemminkin se oli ajoura, jolta puut ja pusikot oli kaadettu ja siirretty poikittain tien sivuille. Se oli vain muutaman metrin levyinen. Mutainen metsän pohja oli läpeensä myllätty. Blezer kohotti kulmiaan.
”Mikä telaketjupeto jättää tällaisia jälkiä?” hän kysyi.
Ajourat olivat muuttuneet liejuksi sateessa.
”Zakazin prätkät”, Matoro vastasi ja kuulosteli. Hän veikkasi, että Liekkimiehet olivat liian laiskoja ja mukavuudenhaluisia rahdatakseen tavaraa sillä säällä.
”Leipurikenraalilla vaikuttaa olevan myös hakkuuosasto.”
”Hän on yksi UPM:n osakkaista”, Matoro tuhahti täynnä inhoa. ”Tämä reitti on varmaankin raivattu leivostavaran kuljettamiseen pohjoisen leireistä Kofo-Koroon. Tietysti tämä kelpaa myös armeijan huoltamiseen.”
He ylittivät tien nopeasti ja kulkivat syvemmälle metsään.
”Lehu-Koro on käytännössä vihollisen linjojen takana”, Blezer pohti. ”Heillä täytyy olla voimakkaat puolustukset.”
”No, täällä on hädin tuskin ’linjoja’. Kummallakaan puolella ei ole tarpeeksi väkeä pitämään tällaisia valtavia alueita hallussa. Lehu-Koro on aina ollut jonkinlainen linnoitus keskellä metsää, erillään muista etelän kylistä.”
”Mutta eräänä päivänä palkkasoturit kulkevat tätä tietä etelään. Sitten, kun vihollisen suurin hyökkäys alkaa. Kenties meidän pitäisi miinoittaa se.”
Matoro hymähti hieman.
”Salliiko ritarikuntanne jalkaväkimiinat?”
”Meidänkin täytyy toisinaan modernisoitua”, Blezer vastasi loukkaantuneesti.
Toa laittoi skakdi-tien sijainnin tarkkaan ylös, mutta ei kirjoittanut sanaakaan miinoitteista. Olisi sääli, jos eräs erityinen Liekkimies astuisi miinaan. Tämä itse ehkä osaisi arvostaa sen ironiaa, rannan merimiinat huomioon ottaen, mutta silti.
Polku kulki Suolahden petollisen rannikon ja skakdi-tien välistä muutaman kilometrin levyistä metsäkaistaletta. Lehtipuita oli paljon, ja maaperä oli hiekkaisempi. Matoro tarpoi etummaisena ja talutti Odaa. Blezer ratsasti Mököllä. Parin tunnin kuluttua he vaihtoivat päittäin. Tuuli kävi kovaa lahdelta, heidän vasemmalta puoleltaan. Kaikki tavarat olivat märkiä. Yhden kapean merenlahden he ylittivät Matoron tekemällä jääsillalla, mikä leikkasi matkasta yhden tai kaksi virstaa.
Vielä tunnin matkattuaan he kuulivat äänen.
”Pysähtykää!” huusi gorserkkeri heidän takanaan. Klaanilaiset pysähtyivät enimmäkseen hämmennyksestä, ja katsoivat taakseen kädet miekkojensa kahvoilla. Sieltä juoksi yllättävän kovaa tahtia haalean sininen tonttu, rapumaisen matoranin kaltainen, jonka suuret kynnet viistivät löysästi maata. Tontun ääni oli käheä ja vanha. He olivat kuulleet sen aiemmin Hatidissa. Olento haisi kulahtaneelle sokerille.
”Peto, jos tulet lähemmäksi, saat katua!” Blezer komensi.
”Chillatkaa Vähän. Mun Toverit On Idiootteja Kun Ne Missaa Mahdollisuuden Murhata Natsorakkeja”, vanha gorserkkeri sanoi. ”Älkää Ymmärtäkö Väärin, Mä Kyllä Haluan Tappaa Teidät, Mutta Sen Voi Tehdä Myöhemminkin. Mutta Me Tiietään Missä Niitä Natseja On Eikä Sinne Pääse Mopoautolla Niin Ei Olla Menty.”
Blezer katsoi Matoroa hämmentyneenä. Matoro nyökkäsi kuin se olisi ollut maailman normaalein asia.
”Tiedät, missä nazorakeja on lähistöllä?” toa kysyi edelleen varuillaan.
”Joo. Niillä On Uusi Radioasema Pohjoisen Kukkuloilla, DJ Huomasi Niiden Lähetykset Ja Laittoi Niihin Trollausta Päälle. Mutta Ne Häiritsee Meitä Ja Niitä On Lentänyt Kerhotalon Päältäkin Kerran. Mutta Nuoremmat Toverini On Keskittyneet Bilettämiseen Ja Skakdien Kiusaamiseen Kun On Liian Suuri Vaiva Mennä Sinne Natsi Asemalle.”
Ushman puheen seuraaminen tuntui jotenkin oudon kuormittavalta. Oli kuin jokainen sana olisi vaatinut kuulijan täyden huomion.
Blezer katsoi Matoroa.
”Emme voi luottaa häneen”, titaani murahti.
Matoro katsoi ushman suuntaan.
”Tiedätkö, paljonko radioasemalla on nazorakeja?”
Pohjoisen kukkuloiden täytyi viitata Kiro-Wahin vaaroihin. Se ei ollut kovin paljoa Lehu-Korosta koilliseen.
”Ei Voi Olla Montaa. Se On Aika Uusi. Me Voitais Mennä Tappaan Ne Kaikki. Joumah Ei Jaksa Tulla Niin Tarviin Jeesiä.”
”… sinä taistelisit klaanilaisten puolella?” Matoro kysyi ihmeissään.
”No En Ikinä. Mutta Mä Nyt Oon Ehkä Semmoinen Maltillisempi Dotalitaristi, Että Klaanin Fasistit On Pienempi Paha Kuin Natsorakkien Fasistit. Klaani Ei Ole Tullut Meidän Reviirille. Niin Me Voitais Tehdä Yhteis Opsi.”
Klaanilaiset katsoivat vanhaa ushmaa epäillen, mutta lopulta nyökkäsivät toisilleen.
”Tuota… miksi kutsumme sinua?” Matoro kysyi lopulta.
”Oon Amshu, Gorserkkeri.”
Tonttu narskutti teräskynsiään toisiaan vasten. Ehkä se oli jonkinlainen tervehdys.
Toa ja titaani esittäytyivät lyhyesti. He kyselivät gorserkkeriltä lisää tietoja, mutta tämä ei osannut kertoa ”Natsorak Asemasta” paljoakaan, muuta kuin että pystyi johdattamaan joukon sinne. Matkaa olisi puoli päivää pohjoiseen ushman askelia. Suunta oli oikea.
”Nyt kun olet osoittanut kykysi järjelliseen kommunikaatioon”, Blezer mutisi ja vilkaisi tonttua, joka käveli heistä viimeisenä. Tämä irvisti Blezerille.
”Kerro, mitä muuta tiedätte. Ovatko nazorakit hyökänneet teidän kimppuunne? Entä skakdi-palkkasoturit?”
Amshu pyöritteli päätään kuin olisi hetkeksi unohtanut, miten puhuminen toimi. Sitä jatkui monta sekuntia.
”Imbesilli! Puhu minulle”, Blezer murahti.
”Haha Se On Läppä Haha Miten Helposti Sulta Palaa Käämi”, Amshu sanoi. ”Sun Pitäis Ottaa Vähän Peukkuu Tai Vaik Fentaa. Semmonen Lieggimies Kun Harkonn Myy Meille Quazaa, Sairaan Kovaa Kamaa. Suosittelen Kaikille.”
”Olen kuullut nimen”, Matoro havahtui ja huomautti. ”Eli Labio lähinnä myy teille tavaraa?”
”No Siis Sen Tyypit Menee Edes Takas Meidän Kerhon Ohi. Niin Laitettiin Läpällä Miinoite Siihen Ja Siin Kuoli Niistä Pari Niin Ne Ei Oo Sen Jälkeen Olleet Ystävällisiä. Mut Se On Niiden Moka. Mitäs Ajeli Meidän Mailla. Meillä On Oma Miina Tehdas Missä Tehdään Madu Hedelmistä Ja Pahvista Miinoja.”
”Entä nazorakit?” Matoro kysyi.
”No Semmoinen Valkoinen Kävi Täällä Eikä Ees Tapettu Sitä. Onhan Me Jotain Niitä Syöty Kun Ne On Tullut Liian Lähelle. Me Tapetaan Kaikki!”
Kelvin oli ehkä maininnut asiasta. Ihme, että tämä oli selvinnyt Hatidista hengissä pois. Vaikutti siltä, että vaikka urogejegeläisistä ei ollut kuin harmia, ne olivat niin lähellä rintamaa, että olivat käytännössä Klaanin liittolaisia tilanteen pakottamana. Hänestä tuntui hieman ikävältä myöntää, että läpeensä miinoitettu hullujen tappajatonttujen kylä olisi ihan hyödyllinen hidaste Allianssin joukkoja vastaan.
”Minulla on vielä yksi kysymys”, Blezer mutisi ja katsoi Amshua pistävästi. ”Minä luulin ensin, että te olisitte Manalan maahisia, mutta sinulla ei ole heidän auraansa. Mikä peto sinä oikein olet?”
”Woah Sä Oot Kyllä Idiootti. Oon Urogejegenin Ushmien Gorserkkeri. Jos Et Tiiä Niin Ushmat On Puuttuva Linkki Matoralaisen Ja Ravun Välillä.”
Hän napsutteli käsissä olevia ”miekkojaan” aggressiivisesti. Ne olivat ajan ja taisteluiden kuluttamat mutta silti kuolettavan terävät. Klaanilaiset ravut pyörittelivät silmiään jotenkin nolostuneina väitetystä sukulaisuussuhteesta.
Blezer vain pudisti päätään.
”Aurasi on puhdasta kaaosta. Älä petä meitä.”
”Petän Vaan Jos Se On Hyvä Läppä”, Amshu naurahti oudon kurlaavasti.
”Sinä päivänä menetät ruman pääsi”, Blezer manasi ja kääntyi Matoron puoleen. Hän laski ääntään.
”Harkitsetko tätä todella? Hän ei ole millään tavalla luotettava olento.”
Amshu istuutui sammaleelle etäisyyden päähän ja teroitti kynsiään kiveä vasten kuin ketään muuta ei olisi ollut paikalla.
”Me voimme kysyä Lehu-Korosta heidän näkemystään. Jos he varmistavat tuon tontun kertomuksen, minusta meidän pitäisi tehdä sillä jotakin”, Matoro vastasi hiljaa mutta päättäväisesti.
”Entä varsinainen tehtävämme?” Blezer huomautti. ”Se, mikä on niin tärkeä, ettet voi puhua siitä minulle. Matoro, mitä ehdotat on ’sooloilemista.'”
”Voyager sanoi, että meillä on lupa tarttua mahdollisuuksiin, jos niitä ilmenee”, Matoro puolustautui. ”Saamme paketin toimitettua ihan hyvin tämän jälkeen. Käydään tiedustelemassa se Allianssin paikka. Ei siitä tule montaa tuntia lisämatkaa.”
”Minä en pidä tehtävän muuttamisesta kesken kaiken”, Blezer mutisi. ”Mutta näen perustelusi. Hyvä on, Toa Matoro. Mutta emme voi luottaa tonttuun missään.”
”Ei tietenkään”, Matoro vastasi. Hän otti pari askelta Amshun suuntaan ja viittoi tälle.
”Hei, gorserkkeri, tule mukaan. Mennää katsomaan sitä nazorak-tukikohtaa.”
Mikähän edes oli gorserkkeri? Matoro oletti sen olevan jonkinlainen titteli ushma-soturille, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut ihan hirveästi kuunnella tontun ekspositiota gorserkkerien olemuksesta.
”Enemmän Kuin Vaan Katsomaan”, Amshu mutisi, ja lähti jolkottamaan klaanilaisten perään.
Klaanin kaukopartio oli kulkenut Suolahden ja sitten Lehuvirran vartta pohjoiseen jo hyvän tovin. Alajuoksulla joki virtasi leveänä ja vuolaana, ja sateet olivat saaneet sen tulvimaan yli äyräidensä. Kumpikin ranta oli käytännössä suota, ja matkalaiset joutuivat tämän tästä oikaisemaan kauempaa sisämaan puolelta löytääkseen kantavaa maata. Harakeket, tai kansan suussa vesipellavat, koristivat ruokojen kanssa rantoja. Myrskyn kaatama haapa ajelehti virrassa. Puusto oli muuttunut sekametsäksi.
Normaalisti joen sävy oli vihertävä, sillä se virtasi Kummitusten suolta, mutta sade oli hävittänyt sävyn. Hieman edempänä koillisesta tuleva Kirojoki yhtyi Lehuvirtaan ja toi siihen kirkkaampaa ylängön vettä. Jokea etelään seilaamalla pääsi Suolahdelle ja sieltä Ruki-Koroon, Ryytilään ja Ga-Koroon. Normaalisti etelästä kuljettiin Lehu-Koroon veneellä, mutta sillä säällä joelle ei ollut uskaltautunut juuri kukaan. Ja mitä Matoro oli rukikorolaisia tavannut viime kerralla Kofo-Korossa, he olivat sanoneet ettei kovin moni matkalainen enää kulkenut kylien väliä.
”Onko sota vielä tehnyt tuhoa näillä main?” Blezer kysyi.
”Tässä vähän matkan päässä oli Bole-Koro”, Matoro kertoi toverilleen. ”Se oli ihan pieni kylä, pari tusinaa asukasta. En ollut koskaan käynyt siellä. Skakdi Metorakk ja tämän miehet tappoivat melkein kaikki sieltä. Ainoat selviytyjät tulivat myöhemmin Klaaniin.”
”He saavat maksaa rikoksistaan ennen pitkää”, Blezer sanoi hiljaa.
”Toivotaan niin”, Matoro sanoi hiljaa, vaikka hän ei ollut asian suhteen optimistinen. Kenraali Gaggulabio jos kuka osasi välttää seuraamuksia rikoksistaan.
Alkuillasta he näkivät Lehu-Koron jykevät paaluvarustukset. Kylä sijaitsi vastakkaisella puolella jokea. Siitä suunnasta he erottivat, miten joen törmää oli vahvistettu puurakenteilla, jotka kannattelivat nyt tulvan päällä olevaa kylän reunaa. Pidemmällä vastarannalla paalumuuri oli kuitenkin ankkuroitu tukevasti maahan, ja vielä vahvistettu paksulla maavallilla, joka oli kahden toan korkuinen. Muurien yli ei näkynyt kovin montaa taloa, mutta siinä kohosi neljä tornia. Keskellä kasvoi valtava tammi, suurempi kuin juuri mikään toinen puu.
Heidät huomattiin pian. Matoro erotti muurin harjalla olevia vihreäviittaisia jousimiehiä ja kiekonheittäjiä seuraamassa heidän lähestymistään. Se muistutti sellaisia Pohjoismantereen metsäseutujen kyliä, missä matoranien on organisoitava itse oma puolustuksensa. Kylä oli aina ollut lähellä zyglakien asuinsijoja ja muutenkin villi, eikä Lehu-Koron toa ollut aina paikalla. Kahu-lintu lensi korkealta heidän yltään.
”He vaikuttavat hyvin varautuneilta”, Blezer sanoi.
”Ei Ole Aikaa Jutella Junttien Kanssa. Jatketaan Matkaa!” Amshu puolestaan mutisi.
Kun Matoro oli viimeksi käynyt siellä, hän muisti nähneensä joen ylittävän sillan, mutta nyt sellaista ei ollut. Jokin, mikä oli kenties kerran ollut sillan toinen pää, oli nyt laituri – ja sekin oli tulvan takia veden ympäröimä. Matoro antoi Odan talutusriimun Blezerille ja tuli niin lähelle rantaa kuin pystyi. Maa oli pettävää.
Hän heilutti kättään Lehu-Koron muurin suuntaan ja huusi, että he olivat klaanilaisia. Hänelle heilutettiin pian muurilta takaisin. He seurasivat, miten aivan jokea vasten oleva portti avattiin ja kolmen matoranin soutama vene lipui hämärän joen sille puolelle. Vettä vihmoi hieman kovempaa, kuin myrsky olisi taas voimistunut yötä kohden. Litimärkä harakka värjötteli pajunoksien alla.
Lehulaisilla oli kaikilla paksut viitat. Kaksi näytti le-matoraneilta. Kolmas lieni kiven kansaa. Heidän kaavuissaan oli kuvattuna tammenlehvä ja nuoli. Vanttera ja isoleukainen le-matoran kertoi olevansa vartiopäällikkö Feren ja antoi toveriensa nimiksi Virta ja Kanjo. Klaanilaiset esittäytyivät lyhyesti.
”Tarvitsetteko turvapaikkaa yöltä?” yritti Feren arvata matkalaisten tarkoitusta.
”Kiitos tarjouksesta”, Matoro vastasi.
”Se ei päde ushmaan”, vartiopäällikkö korjasi nopeasti.
Blezer virnisti vahingoniloisesti. Amshu mutisi jotakin ja narskutteli saksiaan.
”En Olisi Edes Halunnut Teidän Kurjaan Kylään. Jos Ei Olisi Niin Märkää Niin Polttaisin Sen.”
Matoro pyöräytti silmiään ja yritti keskittyä asiaan.
”Oikeastaan me olimme matkalla Kiro-Wahiin, ja ajattelimme päästä sinne vielä tänä yönä”, hän kertoi. ”Meidän… ’oppaamme’ kertoo tietävänsä siellä sijaitsevasta nazorak-radioasemasta. Tiedättekö te jotakin siitä?”
Feren vilkaisi toveriaan. Toinen le-matoran, rurukasvoinen nainen joka oli esitelty Virtaksi, puhui.
”Huomasimme sen vasta pari päivää sitten. Emme tavallisesti mene niin pitkälle Kiro-Wahiin – se on hyvin vaikeakulkuista.”
”Lisäksi Turaga Wherdu on kieltänyt vihollisen suoran provosoimisen, mutta pidämme ympäröiviä seutuja silmällä”, huomautti kolmas, po-matoran nimeltä Kanjo. Hän vaikutti varovaisemmmalta kuin toverinsa.
”Haha Me Ollaan Tiedetty Siitä Pidempään, Ootte Aika Surkeita.”
”Amshu ole jo hiljaa”, Matoro sanoi ja katsoi matoraneja pahoittelevasti.
”No, ainakin tarinanne täsmäävät. Kuulimme tältä tontulta suurin piirtein saman, ja hän on johdattamassa meitä sinne.”
Lehun kaartilaiset katselivat ushmaa epäillen. Blezerin pitkä ja ritarillinen siluetti kuitenkin karisti hieman heidän pelkojaan.
”Ja aioitte jatkaa vielä tänään?” Feren kysyi.
”Yritämme osua sinne yön pimeyden turvin. Osaatteko sanoa, mitä siellä meitä odottaa?” Matoro sanoi.
”Pahoittelen, Toa. Emme ole menneet lähelle. Mutta se ei ole suuri asema, korkeintaan pari tusinaa vihollista, linnoittautuneena vaaran laelle. Todellako aiotte iskeä sinne kaksin… tai siis kolmin?”
Matoro nyökkäsi. ”Ainakin katsomme, mitä voimme tehdä. Ja jos niillä ei ole aavistustakaan siitä, että olemme lähettyvillä, meillä on melkoinen yllätyksen etu. Tällä säällä ne eivät taatusti saa vahvistuksia.”
Vartiopäällikkö näytti mietteliäältä. ”Toamme on muualla, mutta olen varma, että kaartista löytyy muutama vapaaehtoinen. Älä huoli, emme hidasta teitä. Tunnemme nämä metsät. Oikeastaan minun on vaadittava, että otatte luotettavan oppaan meiltä. Ushma saattaa… johtaa teidät harhaan.”
Matoro oli jo sanomassa, ettei heidän tarvitse tulla mukaan sellaiseen riskioperaatioon, mutta Blezer nyökkäsi syvään.
”Arvokas ele, arvon vartiopäällikkö. On ilo nähdä pikkuväkeä, jotka eivät ole unohtaneet omaa voimaansa”, ritari julisti. Amshu mökötti.
Virta katsoi vartiopäällikköä. ”Olen vapaaehtoinen. Olen ollut siellä viimeksi”, hän sanoi saman tien.
”Väkesi näyttää hyvin motivoituneelta, vartiopäällikkö”, Matoro hymähti.
Päällikkö Feren katsoi sotilaitaan ja sitten taas klaanilaisia. ”Sanovat sankarit, jotka taivalsivat saaren läpi tällaisessa myräkässä. Onko tämä tosiaan vain tiedusteluretki?”
”Nyt siitä on tullut aggressiivista tiedustelua”, Matoro hymähti.
”Onko totta, että meidän kylämme Voyager on myrskyn takana? Turaga sanoi tunteneensa sen.” Kysyjä oli Virta.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hän veti myrskyn Klaanin ylle ja nazorak-ilmavoimien niskaan, mutta kyllä tämä taitaa olla jopa Toain voimia suurempi.”
”Tämä ei ole maallinen myrsky. Tunnen sen luissani”, Blezer mutisi.
Kukaan ei kysynyt, mitä se implikoi.
”No, lähettäkää joka tapauksessa terveisiä meidän pojillemme sinne”, päällikkö sanoi. ”Ja tuokaa minun soturini ehjinä takaisin, Bio-Klaanin ritarit. Varjelkoot Suuren Lehun henget askeleitanne, ja kätkekööt teidät pahoilta silmiltä.”
Klaanilaiset kumarsivat hieman. Amshu oli kävellyt sivummalle järsimään puuta jonkinlaisena protestina.
”Näemme huomenna”, Matoro vakuutti. Klaanilaiset jäivät odottamaan, kun lehulaiset soutivat takaisin kyläänsä. He istuivat puun alla ja söivät eväitä. Amshu ei halunnut heidän ruokiaan.
Lehulaiset ottivat Odan lepäämään kyläänsä, mutta eivät voineet tarjota lainarapua. Virta haki lisää varusteita, ja hänen mukanaan tuli toinen kaartilainen, joka kertoi nimekseen Kaitu. Hänellä oli vaaleanvihreä Pakari ja rauhallinen katse. Kummallakin oli hailakanvihreät viitat, lyhyet jouset ja miekat. He eivät puhuneet kovin paljoa. Ushma kiiti edellä hieman liian nopeasti ja haisteli oikeaa tietä.
Kiro-Wahi oli metsäinen vedenjakaja- ja ylänköalue, joka erotti soisen läntisen Lehun itäisestä sydän-Lehusta. Se oli rikkonainen, vaarojen täyttämä alue, jonka luolissa asui kuma-nuita. Kulku oli hidasta, kun rikkonaiset kalliot nousivat ja laskivat äkisti. Kirkkaat purot virtasivat kukkuloilta alas. Kirovirta oli vuolas ja voimakas, ja kulki syvällä kalliokurussa. Kerran he ohittivat kivien jonon, mikä näytti muinaislinnan perustuksilta.
Lehulaiset lauloivat matalalla äänellä matkalaulua. Se oli sanoiltaan pirteä, mutta Matoron oli vaikea saada kiinni sen rytmistä. Hän oli kuullut sellaista joskus ennenkin: toisinaan Välisaarten vanhan väen keskuudessa törmäsi sellaiseen hitaasti ja kaarrellen kulkevaan lauluun.
tervehdimme ja hei! Mepä varjoja tuon ikilaakson
tervehdimme ja ain’ toivomme se metsäpä että
vastais meille takaisin laulullaan rahiriistan.
Hei! Mepä metsää tervehdimme ja lahjojasi sun
kaipaillaan. Ain’ metsää, mättäit, varjoja iki-
laakson tervehdimme, ja kiitän lahjojasi sun.
Sitä kuunnellessa Kiro-Wahin metsäiset kukkulat ja kivikot tuntuivat äkkiä vähemmän uhkaavilta. Mutta kun ilta pimeni, myös laulu hiljeni lopulta. Sade oli tehnyt kallioista liukkaita ja petollisia. Rapujaloissa kyllä riitti pitoa, mutta Mökö kulki mukana vain kantamassa tavaroita, sillä Odan (ja Matoron) pakkaus oli pitänyt siirtää sille. Amshu oli osoittautunut ussalien veroiseksi kalliokiipijäksi, eikä toallekaan maasto tuottanut niin paljoa haasteita kuin muille.
Yö oli jo aluillaan ja tuuli jälleen yltymässä, kun he löysivät ensimmäiset merkit nazorakeista. He olivat nousseet yhden vaaran rinnettä pitkin, kun huomasivat, että pohjoisessa toisen laella kohosi radiomasto. Matoro ryömi hieman ylemmäksi Virta mukanaan. Hän pyyhkäisi kiikarisilmänsä linssiltä vettä ja tähysti asemaa. Viitat, hämärä ja surkea sää pitivät heidät joka tapauksessa vaikeasti havaittavissa.
Matoron konesilmä vaihtui vihreäksi, kun hän sääti päälle yökiikarin ja pyyhki vettä linssiltä.
”Siellä on masto ja rakennuksia”, hän sanoi. Äänen piti olla kova, että se selvisi siinä tuulessa. ”Niillä on asemat vaaran laella. Näen kaksi tuliasemaa… liikettä ei ole kovin paljoa. Ehkä tusina nazorakia?”
”Ne luottavat siihen, ettei kukaan kulje täällä”, Virta sanoi. ”Olemme antaneet vihollisen toimia melko vapaasti. Meillä ei ole varaa suoriin taisteluihin. Ehkä heistä on tullut ylimielisiä.”
”Nazorakeilla on varaa olla ylimielisiä, eivätkä ne varmaan odota hyökkäystä tässä säässä”, Matoro vastasi ja vain seuraili aseman menoa hetken. Se oli rakennettu yksinkertaisista konteista. Tukikohta oli kuitenkin niin korvessa, ettei sinne voinut olla kovin aktiivista liikennettä Nui-Koron esikunnasta. Vartiointi näytti pahaa-aavistamattomalta: kaksi nazorakia tupakoivat hämärässä siitä huolimatta, että se paljasti sijainnin helposti. Konekivääripesäkkeitä oli kolmeen suuntaan.
”Toa, onko sinulla suunnitelmaa?” le-matoran kysyi.
Matoro katseli asemia mietteliäänä.
”Lähelle pääseminen ei ole ongelma minulta ja Blezeriltä”, hän sanoi. ”Mutta jos siellä on enemmän nazorakeja kuin näemme, siitä voi muodostua ongelma. Vaikuttaa kyllä siltä, että kyse on kevyesti puolustetusta radioasemasta. Mennään alas muiden luo.”
Parikymmentä metriä alarinteeseen näkösuojassa odotti muu osa seurueesta. Blezer ja Kaitu puhuivat hiljaa jostakin, kun Matoro saapui paikalle Virtan kanssa. He kertoivat, mitä olivat nähneet.
”Olen tuhonnut suurempiakin joukkoja vihollisia”, Blezer tokaisi. ”Mutta käskymme olivat vain tiedustella. Voimme raportoida sijainnin Klaaniin, ja ilmavoimat voivat tuhota aseman kun myrsky laantuu.”
Matoro vilkaisi titaania. ”Saimme tosin luvan tarttua tilaisuuteen, jos sellainen tulee. Minusta tämä näyttää hyvältä mahdollisuudelta – ja se on radioasema, joten saatamme saada ehjänä sodan kannalta tärkeää saalista. Eivätkä nazorakit voi lähettää tänne apujoukkoja tässä säässä.”
Lisäksi hänestä tuntui väärältä laittaa jotkut Laivaston matoralaiset vaaraan, kun hän voisi yhtä hyvin hoitaa tehtävän itse.
”No. En ole eri mieltä. Ajattelin vain käskyjämme.”
”Minä ajattelin, että Virta ja Kaitu antavat meille taustatulta täältä, ja me kolme- hetkinen, missä se ushma on?” Matoro kysyi. Tontusta ei näkynyt enää jälkeäkään. Blezer tajusi saman, ja näytti nolostuneelta, kun hänen silmänsä oli pettänyt.
”Luopio on hylännyt meidät, ja mennyt ilmoittamaan meistä viholliselle”, hän sylkäisi.
”Tuskin, ne vihaavat nazorakeja”, Matoro sanoi. ”Minä pelkään, että se lähti edeltä sooloilemaan ja paljastamaan koko homman. Mennään vauhdilla!”
Klaanin soturit laskeutuivat rinteeltä kuusien sekaan, kun taas matoran-samoojat nousivat ylemmäksi. He ottivat jousiensa jänteet taskuistaan sateen suojasta ja virittivät ne paikalleen. Sitten he vain odottivat ja seurasivat, miten ritarit kulkivat alempana.
Vaarojen välinen metsä oli tiheää, nuorta ryteikköä, missä ei juuri nähnyt kättään pidemmälle. Kun kuusien välissä kulki, ne pudottivat kaikki vesipisaransa seikkailijoiden sadeviitoille. Kaikki tuoksui tuoreelle kuuselle.
”Eli sinun voimasi eivät ole elementaalisia vaan… riimuja?” Matoro kysyi.
”Niin. Loitsuja.”
”Mitä niillä voi tehdä?”
”Mitä vain. Etelän riimusepät osaavat mitä mahtavampia taitoja. Minä? Minulla on jään, voiman ja pyhän tulen loitsuja.”
”Hei, minullakin on jään loitsuja.”
”Eikä ole. Toan voima on toisenlaista. Titaani-ritarien loitsut – kuten Esikuningas Caraparin yliluonnolliset voimat – tulevat Karda-linjoista, kun taas teidän lahjanne elävät harmoniassa luonnon elementtien kanssa.”
”Sama se. Kun joudumme taisteluun, yritetään toimia nopeasti ja ilman pysähdyksiä. Ei anneta niille aikaa.”
”Suunnitelma on hyvä. Toivokaamme vain, ettei imbesilli paljasta lähestymistämme.”
Tiheät kuuset muuttuivat äkkiä pienemmiksi, ja maasto nousi jyrkästi kallioiksi. He kiersivät vaaraa itään päästäkseen sen jyrkempiin osiin, joita konekivääriasemat eivät vahtineet yhtä hyvin. Kallio oli niin jyrkkä, että sitä ei pystynyt kiipeämään ilman varusteita. Soturit pysähtyivät hetkeksi sen juurelle. Kra-kraa, sanoi harakka, joka kaarteli tulevan taistelupaikan yllä, kenties odottaen raatoja.
”Odota”, Matoro sanoi ja sulki silmänsä. Suletu hohti heikkoa, kelmeää valoa. Sitä kesti vain hetken.
”Eivät vaikuta huomanneen meitä”, hän kuiskasi. ”Yksi on yläpuolellamme, loput kauempana.”
Hän alkoi muotoilla jäistä lohkaretta kallion juurelle, johon ilmestyi karkeita portaita kuin näkymättömän kaivertamana. He kapusivat niitä pitkin ylös niin hiljaa kuin taisivat. Sateen ropina ja tuulen humina onneksi peitti muut äänet. Blezer jäi hieman taaemmas, kun Matoro ryömi konekivääriasemaan pitkä puukko käsissään – ionimiekan kirkas valo paljastaisi heidät heti. Vartija kuoli heti, kun tämän kurkku viillettiin auki. Vihreä veri sekoittui sadeveteen. Sellainen tappaminen toi Matoron mieleen Ritarikunta-ajat, mutta sen ajatuksen hän työnsi nopeasti pois.
Äkkiä helvetti pääsi irti. Ensin hän luuli tulleensa huomatuksi, kun laukaukset repivät yötä. Pian hän tajusi, että ne tulivat toiselta puolelta asemaa. Konekiväärinsarja ja gorserkkerin sotahuuto olivat kummatkin ääniä, joista sotilaat näkivät painajaisia vuosikymmeniä myöhemmin.
Pimeässä oli mahdoton huomata lehulaisia samoojia toisella vaaralla, mutta sieltä alkoi sataa tarkkaan tähdättyjä nuolia tukikohtaan. Joku nazorak ampui ilmaan valoraketin, mutta se ei juuri auttanut: myrsky oli liian päällä, eikä mikään ajoneuvo pääsisi auttamaan heitä tarpeeksi nopeasti. Myrskytuuli heitti valoammuksen äkkiä kauas.
”Se siitä hiiviskelystä”, Blezer mutisi taaempana, veti miekkansa ja lähti juoksemaan matalana kohti aseman keskiosia. Matorokin otti miekkansa ja seurasi, muttei sytyttänyt vielä terää. Koko tiedusteluasema oli herännyt hälytykseen. Siellä oli taatusti enemmän kuin tusina nazorakia. Komentoja huudettiin. Ushman uhreista kuului sydäntä riipiviä huutoja. Kumpikin klaanilainen oli tyytyväinen siitä, ettei ollut näkemässä.
Suurinpiirtein keskellä leiriä oli nuotiopaikka, joka oli ympäröity konteista tehdyillä rakennuksilla. Kaksi nazorakia olivat barrikadin takana ampumassa ushman oletettuun suuntaan. Ne eivät ehtineet reagoida, kun Blezerin miekan puhdas energia (ja se että se on helvetin iso miekka) lopetti heidän elämänsä lyhyeen. Sivustasta hyökännyt nazorak-kersantti kuoli Matoron miekkaan. Blezer oli ottanut tältä yhden zamorin osuman hartiaansa, mutta panssarin paksuus piti hänet haavoittumattomana.
He kävivät nopeasti vartiopaikan läpi, eivätkä nähneet enempää nazorakeja. Taistelun ääniä kyllä kuului. Matoro pysähtyi suurimman kontin oven eteen, mikä kulki radiotornin alle.
”Aistin sisältä kolme henkilöä. Jos mahdollista, yritetään vangita paikan komentaja tai radisti”, Matoro sanoi. Vesipisarat sihisivät, kun ne osuivat Matoron vaaleanpunaiseen terään.
”Vangita?” Blezer tuhahti ja vilkaisi toaa. ”Ne ovat rutto, joka kuristaa saartanne.”
”Ja heistä voi olla meille enemmän hyötyä hengissä”, Matoro katsoi toveriaan tiukasti.
”Mh. Hyvä on”, Blezer mutisi eikä protestoinut enempää. Hän lausui sanat, ja lähimmän rakennuksen ovi räjähti kappaleiksi, kun titaani osoitti sitä riimumiekallaan. Klaanilaiset syöksyivät sisään. Ensimmäisessä kontissa oli makuupusseja ja enimmäkseen tyhjiä asekaappeja. Seuraava ovi oli paksu, mutta sekään ei pidellyt klaanilaisia. Huone sen takana oli radiokeskus. Konsoleista kulki johtojen sikermä mastoon, joka oli suoraan heidän yläpuolellaan.
Sisältä heitä kohti avattiin saman tien tulitus, mutta edellä tulevan Blezerin Hau suojasi siltä. Ensimmäinen sotilas sai päälleen jäätä. Blezer huusi jotakin ja osoitti riimuterällään kohti kahta kauempana olevaa nazorakia: valkoinen kenttä jäädytti ne paikalleen.
Matoro juoksi suoraan radiolaitteelle. Sen päälle oli kaadettu happoa, ja samoin oli koodikansion. Hän onnistui kiskomaan irti jälkimmäisen puoliskon sivuista, joihin happo ei ollut ehtinyt. Haju kirveli.
”Hemmetti”, hän sanoi. ”Liian hitaita.”
Sitten hän vilkaisi valkeassa hohtavassa kentässä olevaa nazorak-paria.
”Mikä tuo on?”
Blezer paiskasi sivuoven kiinni.
”Se on sukorak-kenttä. Se jähmettää niille sijoilleen.”
Matoro hieroi leukaansa. Hän oli kyllä nähnyt joskus stasiskapseleita, joilla saatettiin jähmettää raheja… tai vankeja. Mutta tällainen sovellutus oli uusi.
”Hyvää työtä”, Matoro sanoi. ”Näetkö, tällä toisella on tumma haarniska. Se tarkoittaa tiedustelupalvelua. Toisen haaarniskassa on viestiosaston symboli. Ne voivat olla arvokkaita vankeja.”
Hän vilkaisi kolmatta, paikalleen jäädytettyä nazorakia. Hänen konepistoolinsa, kätensä ja jalkansa olivat jäätyneet seinään. Nazorak oli kauhuissaan.
”Tuo on vain sotilas. Jätetään hänet tänne.”
”Kuinka tunnet nazorakit näin tarkasti?” Blezer ihmetteli.
”Tiedot tulevat loikkarilta”, Matoro vastasi.
Blezer katseli nazorakeja mietteliäänä: ensin kahta stasiksessa olevaa, ja sitten kiinni seinään jäädytettyä sotamiestä. Muualta kompleksista kuului vielä laukauksia ja huutoja… mutta ei kovin paljoa.
”Jos jätämme yhden henkiin, emmekä ota tätä vangiksi, hän kertoo, mitä täällä tapahtui.”
Matoro katsoi tätä ja huokaisi. Se oli luultavasti totta. Sillä ei ollut välttämättä paljoa merkitystä, tiesivätkö nazorakit täsmälleen, mitä oli tapahtunut… mutta ehkä sillä oli? Hetken hän mietti, miksei ollut vain tappanut sitä kolmatta nazorakia saman tien, taistelutilanteessa. Se olisi ollut moraalisesti yksinkertaisempaa. Sotavangin teloittaminen kahden tämän lajitoverin edessä tuntui vain julmalta.
”Eivätköhän nazorakit osaa päätellä, että kyse oli klaanilaisista”, Matoro vastasi. Ja ehkä on parempi, että he saavat syyn niskoilleen, eikä lehukorolaisten läsnäolo tule ilmi. ”Ja että täältä kadonneet nazorakit ovat jääneet vangeiksi, ja että mitä he tietävät on jo meidän tiedossamme.”
Blezer ei vastannut siihen mitään ja huokaisi vain.
”Meidän pitäisi varmistaa koko asema ennen kuin lähdemme.”
”Tarkoitat kai, räjäyttää koko asema. Onneksi nazorakeilla on aina jossakin räjähteitä”, Matoro virnisti. ”Selvitetään, mitä täällä on. Voitko jättää nuo tuohon?” hän kysyi kahdesta jähmetetystä.
”En voi poistua kovin kauas, tai loitsu raukeaa”, Blezer sanoi.
”Köytä heidät”, Matoro sanoi ja napsautti harppuunansa kuoren auki. Sen sisällä oli rulla ohutta teräskaapelia. Häneltä löytyi toinen vyöltä. Hän heitti ne Blezerille, joka hädin tuskin sai kopin. Jään toa keskittyi koluamaan komentokeskuksen pöytälaatikoita ja laitteistoja. Hän osasi zankzoraa hyvin välttävästi. Sodan alettua siitä oli pidetty kursseja Bio-Klaanin kansanopistossa Manun tekemän oppikirjan perusteella. Se riitti kuitenkin arvioimaan, mikä tuntui tärkeältä ja mikä ei. ”Tärkeät”-kategorian hän latoi pöydälle.
Hänen selkänsä takana Blezer sitoi kaksi nazorakia tiukasti. Sukorak-kenttä katosi pian sen jälkeen, kun nazorakit olivat kiinni. Tummanruskea yritti hyökätä Blezerin kimppuun, mutta ei voinut tehdä mitään. Titaani iski tämän maahan hieman liian rajusti. Toinen, punaruskea nazorak näytti ymmärtävän tilanteen, ja yritti vain olla hiljaa.
Silloin jotakin iskeytyi ovea vasten. Kovaa.
KLANG.
Ikkunaan roiskui vihreää verta. Matoro säpsähti ja kääntyi.
Blezer marssi suoraan oven luo… mutta silloin toinen kumahdus ovea vasten pakotti sen saranoiltaan, ja se kaatui sisään. KLANG. Ritari kaatui sivuun. Gorserkkeri läähätti oviaukossa ja sylkäisi kappaleen kitiinikuorta suustaan.
Amshu oli yltä päältä veressä – mutta se oli vihreää vihollisen verta. Hän lipoi sitä huuliltaan ja kynsistään ja hengitti raskaasti ja rahisevasti. Tonttu oli ottanut useita haavoja, mutta se ei näyttänyt hillitsevän hulluuden kiiltoa sen silmissä. Gorserkkeri vaappui vääjäämättä kohti kahta nazorak-vankia – ja klaanilaisia – ja hymyili suupielet kuolassa.
”Ahahaha, Lisää Saalista…”
Nazorakit katsoivat toisiaan ja sanoivat jotakin. He yrittivät liikkua, mutta köydet tekivät sen mahdottomaksi. Tummakuorinen yritti nousta mutta kaatui. Gorserkkeri hyppäsi puolustuskyvyttömän saaliinsa kimppuun…
… tai yritti, mutta Matoron potku osui raputonttua kylkeen ja kaatoi tämän. Hän oli äkkiä ushman ja nazorakien välissä, miekka kohti tonttua. Tonttua, joka oli juuri lyönyt tiensä sisään ovesta…
”He ovat vankeja”, Matoro sanoi. ”Lopeta.”
Ushma murisi ja kampesi itsensä pystyyn.
”Tiesin Että Olisitte Fasistien Kanssa Liitossa”, Amshu sihisi ja mittaili toaa maaninen hymy kasvoillaan. Blezer oli päässyt ylös ja saanut miekkansa käsiinsä. Hän uhmasi ushmaa sivusta.
”Kuolinpäivä Se Vasta On Elämisen Arvoinen”, gorserkkeri hurrasi ja hyökkäsi käsittämättömän voimakkaalla loikalla Matoroa päin. Niin pieneksi olennoksi tontussa oli valtavasti voimaa. Toa ei voinut väistää; vangit olivat hänen takanaan. Hän ei myöskään halunnut ottaa naamaansa rapuhirvitystä, joka oli juuri repinyt kappaleiksi tusina nazorakia. Jäävalli nousi heidän väliinsä sekunnissa: ushma iskeytyi siihen ja pirstoutui siitä läpi. Sen vauhti hidastui vain hieman. Matoro kaatui, kun tonttu osui hänen rintakehäänsä kuin unihalvausdemoni. Hän sai ravunsaksen iskun poskeensa ja iski ioniterällä tonttua selkään, mutta terä oli liian pitkä ollakseen käytännöllinen sellaisessa painissa. Ushma huusi ja raivosi ja sohi ympäriinsä. Saksista olisi tullut vielä monta osumaa, jos Blezer ei olisi ollut nopea ja napannut ushmaa tiukasti syliinsa. Jopa väkivahvalle titaanille oli vaikeaa pidätellä gorserkkerin mahtia. Ushman veri tuoksui sokeriselle ja hiilihapotetulle. Se yritti kaivautua saksillaan läpi Blezerin käsien. Lopulta Blezerin oli pakko heittää hirvitys kauemmaksi, ja saman tien Matoro syöksi sen päälle niin paljon jäätä kuin vain pystyi.
Ushma katosi metrien kokoisen jäävuoren sisään. Vasta sitten hengästynyt Matoro uskalsi lopettaa ja laskeutui polvilleen loskaan.
”Helvetti mikä tyyppi”, Matoro naurahti kuivasti hengähdyksien välistä.
”Sanoin, ettemme voisi luottaa siihen”, Blezer vastasi.
”No, pääsimme tänne asti sen avulla”, Matoro sanoi. ”Ja kaikki meni ihan hyvin.”
”Jätämmekö sen tuohon?”
”En halua ottaa riskiä, että se pääsee uudelleen vapaaksi.”
”Meidän pitäisi kadottaa se tästä maailmasta. Nämä ’gorserkkerit’ ovat oikeita demoneita.”
Matoro katsoi jään sisään vangittua ushmaa. Vaaran huipulla loppusyksystä se ei sulaisi ennen ensi kevättä. Tosin nazorakit saattaisivat ottaa sen vangiksi. Se tuntui liian karulta kohtalolta… mutta hän ei keksinyt muutakaan. Luultavasti siitä seuraisi lähinnä lisää kuolleita nazorakeja.
”No, siitä ei ole meille harmia hetkeen”, Matoro vastasi. ”Tokihan Klaani olisi voinut hävittää Hatidin huligaanit aikaa sitten… mutta noh. Emme me oikein toimi niin. Vaikka ne ovat vaarallisia ääliöitä, ne ovat saaneet olla rauhassa, kunhan eivät ole tehneet pahaa muille.”
”Mhh. Toa Tawan armeliaisuus voi vielä johtaa suurempaan kärsimykseen”, Blezer mutisi. ”Hyvä on. Mitä teemme vangeillamme?”
Matoro kääntyi katsomaan kahta nazorakia, ruskeaa ja tummanruskeaa. Vaaleampi oli kauhusta jäykkä. Tumma tuijotti toaa katseella, joka yritti tappaa.
Kolmas, tavallinen sotamies, oli edelleen kiinni jäässä.
”Mitkä ovat numeronne?” Matoro kysyi mahdollisimman selkeästi. Hän tunnisti, että ruskealla oli armeijan alikersantin natsat, mutta tiedustelupalvelun sotilasarvoja hän ei tunnistanut.
”Emme fuhu teille”, tummempi sylkäisi. Alikersanttikaan ei vastannut.
Matoro kohautti olkiaan.
”Hyvä on. Muut saavat kuulustella teitä myöhemmin. Minä nyt vain toivon, että arvostatte sitä, että pelastimme teidät raivohullulta tontulta. Emme me teitä huviksemme halua tappaa.”
Blezer vilkuili nazorakeja ylenkatsovasti mutta selvästi kiinnostuneena. Matoro tajusi sen olevan ensimmäinen kerta, kun ritari näki nazorakin läheltä ilman, että oltiin välittömässä hengenvaarassa.
”Ne näyttävät heikoilta ruipeloilta”, hän mutisi.
”Ei tarvitse olla kovin vahva tehdäkseen paljon pahaa”, Matoro vastasi. ”Älä aliarvioi niitä. Niiden kuljettaminen Klaaniin vaatii meidät kummatkin terävinä. Paremmalla säällä voisimme tilata kuljetuksen Laivastolta, mutta nyt meidän on varmaan pakko mennä hitaan kaavan kautta. Rapulatvaa myötäillen itään, sanoisin.”
”Tai jätämme vangit Lehu-Koroon, kunnes sää selkiää.”
”Sekin on vaihtoehto”, Matoro myönsi. ”Voitko vahtia heitä? Heitä tuo kolmas jonnekin komeroon, emme saa kuljetettua kolmea. Ja nappaa täältä kaikki tärkeä reppuun. Minä käyn alueen nopeasti läpi, ja selvitän mistä löydän tarpeeksi kranaatteja antennin räjäyttämiseen.”
”Hyvä on”, Blezer sanoi ja työnsi miekkansa huotraan.
Matoro ei löytänyt radioasemalta kovin montaa elävää sielua. Länsireuna oli kammottavassa kunnossa: ushma oli raadellut ruumiita. Yhden hän tunnisti upseeriksi. Sade ja veri sekoittuivat hailakan vihreäksi litkuksi. Se virtasi jatkuvana purona alas vaaralta.
Ylempää löytyi kaksi nuolien surmaamaa sotilasta. Hän kävi teltat läpi yksi kerrallaan. Oli todennäköistä, että osa nazorakeista oli paennut. Lopulta hän löysi pienen rakennuksen, mikä palveli raskaan aseistuksen varastona. Toa nappasi sieltä huoletta kaksi salkkua miinoja sekä kertasingon selkäänsä ja suunnisti takaisin kohti keskiosia. Muu tukikohta oli lähinnä kontteja ja telttoja, eikä olisi minkään arvoista tuhota, mutta radiotornin hajottaminen pakottaisi nazorakit ainakin kuljettamaan paikalle uuden tornin osat ja tekniikan. Millähän ne olivat edes kuljettaneet sille kirotulle kukkulalle sellaisia teräspalkkeja? Imperiumilla oli selvästi liikaa resursseja.
Mustalumi viritti miinat ja Blezer siirsi vangit. Kaksi köytettyä nazorakia laitettiin toistaiseksi Mökö-ravun selkään. Blezerillä roikkui mukanaan iso repullinen koodikirjoja ja muita tukikohdan asiakirjoja. Hyvän etäisyyden päästä Matoro otti singon ja lähti tähtäämään korkeasta polviasennosta. Vesipisarat valuivat tähtäinristikkoa ja teleskooppisilmän linssiä pitkin.
Torniin osuminen ei ollut kovin vaikeaa, ja räjähteitä oli kylvetty niin laajasti, että ketjureaktio oli varma. Varmistin pois, vilkaisu takavaara-alueelle, liipasin sisään. Valtava ääni repi yötä. Suuliekki löi, ja takaliekki iski kahta pidemmälle.
Huipulla koko helvetin torni pamahti, ja teräs ulisi kun se kaatui. Arvokas elektroninen laitteisto särkyi kappaleiksi Kiro-Wahin kallioille. Hän tajusi vasta hetken kuluttua, että Amshu oli ehkä kuollut tai vapautunut räjähdyksessä, mutta häntä ei oikeastaan kiinnostanut mennä selvittämään, oliko. Ehkä sisätilat olivat ihan kunnossa, lähinnä torni oli kappaleina. Matoro heitti kertasingon kivikkoon.
”Sinä käytät yllättävän sujuvasti melko, krhm, epätyypillisiä toa-työkaluja”, Blezer kommentoi. Oli vaikea sanoa, oliko se moite vai vitsi. Matoro kiilasi heidän pienen retkikuntansa kärkeen. Rapujen selässä istuvat köytetyt nazorakit eivät sanoneet juuri mitään, mutta tarkkailivat klaanilaisia silmä kovana. Blezer oli löytänyt toiselta veitsen ja itsemurhakapselin, jotka oli ottanut pois.
”Toa-koodi ei sano mitään singoista”, Matoro hymähti. Sade piiskasi heitä.
Se sai Blezeriltä virneen. ”Ei niin. Mutta kenties se johtuu siitä, että Toa Jovanin aikaan ei niitä ollut.”
”Melkoinen miekka sinulla”, Matoro sanoi. ”Tuleeko voimasi sen riimuista?”
”Useimmat tulevat. Ne, jotka tuhoavat. Tämä on kulkenut ritarilta ritarille tuhansia vuosia.”
”Ihan siistiä.”
”Omasi vaikutti uudemmalta. Onko se ’laaser-miekka’?”
Matorolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä oli laaser-miekka.
”Se luo terän ionikentän sisään”, Matoro vastasi. ”Kevyt, terävä, ei vie tilaa.”
”Käytännöllistä”, Blezer mutisi vähäpuheisesti, mutta taisi tarkoittaa ”moderneja hullutuksia.”
Pian he löysivät lehukorolaiset samaisesta paikasta, jossa heidän reittinsä oli aiemmin eronnut. He eivät juuri puhuneet. Matkaa takaisin kylään oli vielä useampi tunti, ja he olivat kaikki rättiväsyneitä.
Myrskyn neljäs päivä
Kolmannen matkapäivän taivas oli vieläkin synkempi kuin se oli ollut edellispäivänä. He olivat lähteneet Lehu-Korosta niin varhain, että oli vielä pimeää. Myrsky oli kaatanut paljon metsää yön aikana. Se tuntui vain pahenevan. Nazorak-vangit oli toistaiseksi jätetty kylän kaartin vahdittavaksi, ja loukkaantunut Oda-rapu oli jälleen mukana. Silmästään huolimatta tämä tuntui olevan voimissaan, ja antoi ratsastaa. He kulkivat vain tunnin verran, kunnes tulivat jälleen skakdien käyttämälle metsätielle. Piti hoitaa vielä viimeinen osa tehtävää.
Vaikka sää oli harmaa ja metsä ankea, Matoro koki jotakin vastustamatonta tyytyväisyyttä. Se kaikki oli tuonut hänelle mieleen Pohjois-Mantereen suuret metsät ja loputtomat pikku saaret joita he olivat kolunneet Umbran kanssa. Märän sammaleen ja mätänevien lehtien haju kieli vääjäämättä lähestyvästä talvesta. Hänen oli vaikea uskoa olevansa jälleen siinä, Klaanin ykköslinjassa, tekemässä jotakin ei pelkästään hyödyllistä vaan oikeasti tärkeää.
Blezer katseli tietä pohjoiseen. Näkyvyys oli heikko. Tie oli sumun peitossa. Myrsky oli kaatanut useita puita sen poikki.
”Meillä on aiemmalla ilmatiedustelulla suhteellisen hyvä kuva heidän leiriensä sijainneista”, Matoro sanoi ja kaivoi esiin muovitetun kartan, jota oli täydennetty lehukorolaisten tiedoilla. Hän pohti hetken.
”Paketti pitäisi jättää pohjoisemmaksi”, hän sanoi lopulta ja sukelsi takaisin metsän puolelle Oda kintereillään.
”Jätämmekö palkkasotureille ansan?” Blezer kysyi.
”Ei, tämä on jotakin muuta. Sen pitää olla jotenkin noudettavissa.”
”Skakdien noudettavissa?”
”No, yhden tietyn skakdin”, Matoro virnisti. He jatkoivat pohjoiseen joitakin kilometrejä. Sade yltyi. Ajo-uralla ei kulkenut ketään. Yhdessä kohdassa he tulivat hylätylle leiripaikalle. Nuotion hiilet olivat litimärät. Yhden puun viereen oli jätetty pieni pino klapeja. Tietenkään sotilas ei kanna mitään ylimääräistä. Sivummalla oli tupakantumppeja ja muutama rhotuka-kiväärin hylsy.
Pohjoisesta kuului moottoripyörän ääni. Se ei välttämättä ollut ajamista, vaan ainoastaan moottorin huudattamista. Blezer säpsähti ja vei kätensä miekalleen.
”Sinne on matkaa”, Matoro sanoi. ”Noista peleistä lähtee melkoinen meteli.”
Hän otti pakkauksen Odan selästä kantoon ja asteli syvemmälle metsään skannaten puustoa. Kuuset kohosivat korkeuksiin. Lopulta hän löysi myrskyn kaataman puun, jonka valtava juurakko muodosti suuren seinän. Toa kyykistyi sen alle ja työnsi pakkauksen sinne. Blezer piti kummankin rapuja ja seurasi sivusta Mustalumen työskentelyä.
Hetken mielijohteesta Matoro kirjoitti mukaan lyhyen viestin.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet –MM”
Hän oli aika varma, että Guardian kyllä muistaisi sen sananvaihdon. Hän yleensä muisti sellaiset typerät viisastelut hyvin. Tuntui jotenkin ironian mestarinäytteeltä, että Viimeinen Vartija oli soluttautunut Kenraali Gaggulabion joukkoihin. Guardian oli kyllä mestari sellaisessa.
Sitten hän peitti pakkauksen mahdollisimman hyvin oksilla, lehdillä ja sitten mudalla. Juurakosta sitä ei voinut juuri erottaa, ja se toivottavasti suojaisi piiloa hieman sateeltakin. Toivottavasti sen sisältö auttaisi Vartijaa yksinäisessä tehtävässään. Lopuksi toa vielä asetti kätköön pienen linnunpesän repustaan.
Hetken Matoro kuvitteli, miten Guardian olisi nälvinyt hänelle siitä, miten isku nazorak-asemalle oli jättänyt henkiin sekä todistajan että murhaajatontun. Guardian olisi varmaankin teloittanut ne. Mikä olisi ehkä ollut oikea ratkaisu suuremman sodan kannalta… mutta onneksi oli aina Tawa, joka muistutti toisesta vaihtoehdosta.
Blezer katseli sitä kädet puuskassa.
”Ja miten hän löytää kätkön?”
Matoro pyyhki mutaa käsistä viittaansa ja nousi pystyyn.
”Se onkin vaikeampi osa. Emme voi kommunikoida emmekä tehdä paikasta ilmiselvää. Onneksi meidän liittolaisiimme kuuluu myös muuan veljeskunta, jossa taidetaan lintujen kouluttaminen paremmin kuin missään muualla.”
Hän vihelsi matalalta. Hetkeen mitään ei näkynyt. Niin metsän siimeksessä näkyvyyttä ei ollut kovin paljoa.
Matoro yskäisi ja vihelsi uudelleen. Viimein lintu ilmestyi paikalle. Se oli iloisen näköinen mangroveharakka, joka lehahti juurakon päälle ja käänteli päätään kutsujaa katsoessaan. Blezer muisti nähneensä saman lajin linnun heidän lähistöllään useita kertoja. Se oli tavallisesti lämpimämmän ilmanalan lintu, mutta kyllä niitä pohjoiseenkin eksyi, etenkin poltetulta eteläiseltä naapurisaarelta. Mustavalkoista lintua oli vaikea erottaa tavallisemmasta mata-harakasta, mutta tarkkasilmäinen huomasi tummanvihreät höyhenet pyrstössä. Guardian kyllä huomaisi, ettei kyse ole Mysteryksen tavanomaisesta harakasta, vaan pakolaisesta Veljeskunnan saarelta.
”No niin, tules tänne”, Matoro puhui linnulle ja ojensi kättään. Siinä oli pari siementä vyön taskusta. Harakka katseli häntä ivallisesti.
”Miksi tämä oli niin paljon helpompaa silloin, kun Otlek näytti homman…” toa mutisi ja napsautti sormiaan. ”Voisitko nyt tulla…”
Lopulta harakka uskaltautui Matoron kädelle, ja nokkaisi siemenen.
”Kra-kra-kraa!”
Varislinnun kosketus tuntui jotenkin ällöttävältä. Ei siksi, että se olisi jotenkin poikennut muista linnuista, mutta ihan vain… se oli varislintu. Matoro yritti olla näyttämättä epäröintiä toverilleen ja terästi itsensä. Idiootti, se on vain lintu, et ole enää Aft-Amanassa. Kuka muka voi kehittää fobian johonkin hiton varislintuihin? Haistoivatko tavallisetkin linnut pelon? Toivottavasti eivät…
”Kra-kra-kraa!”
”No niin”, hän laski linnun varovaisesti pesää kohti. ”Tämä on nyt sitten sinun asemapaikkasi. Ja sinun pitäisi johdattaa tänne joku, joka on kouluttajasi tuttu.”
Matoro katsoi lintua, sulki silmänsä ja hänen naamionsa loisti heikosti. Se kesti vain silmänräpäyksen. Lintu näytti hämmentyneeltä, mutta ymmärsi pian. Se… nyökkäsi Matorolle? Häh? Osasivatko Veljeskunnan linnut tehdä noin? Sitten se nappasi toisenkin siemenen, säksätti ”kra-kra-kra!” ja lensi pois.
Matoro kaatoi loput siemenet pesän viereen.
”Toivottavasti se tajusi…” hän mutisi noustessaan kuopasta ylös. Blezer oli katsonut näytelmää naama peruslukemilla.
”Mitä sinä teit sille?” hän kysyi.
”Välitin sille kuvan ja tuntemuksen miehestä, joka sen pitää etsiä.”
”Toimiiko se?”
”Ei aavistustakaan. Yleensä nämä löytävät kouluttajansa, ei jotain muuta henkilöä. Mutta minulle vakuutettiin, että se voi toimia, ja että harakat ovat tarpeeksi älykkäitä tehtävään. Etenkin nämä harakat.”
Blezer kohautti olkiaan.
”Voipi ollakin. Raheilla on viisautta, joka usein uupuu meiltä kaksijalkaisilta.”
”Onhan harakallakin kaksi jalkaa.”
”Saivartelet. Ymmärrät kuitenkin, mitä tarkoitan”, Blezer murahti.
”Ymmärrän, ymmärrän. Minä ja varislinnut, meillä on historiaa…”
Matoro talloi vielä hieman jälkiään, vaikka sade luultavasti kadottaisi ne joka tapauksessa.
”Ei sitten sanaakaan tästä osasta tehtävää”, Matoro katsoi toveriinsa. ”Voitko vannoa sen?”
”Vannon sen Kolmen Hyveen kautta”, Blezer nyökkäsi. ”Toa Tawa voi olla huoletta.”
Hänen katseestaan kuitenkin näki, että Blezer aavisti enemmän kuin sanoi, mutta ymmärsi myös miksi se oli salaisuus.
”Minun täytyy myöntää, kyseenalaistin ensin miksi tehtävälle tulisi joku niinkin uusi klaanilainen kuin sinä olet. Mutta no, aina ei voi saada parhaita miehiä, niin pitää tyytyä tarpeeksi hyviin. Niin kuin meihin kahteen”, Matoro naurahti hieman ja tarttui taas Oda-ravun riimuun. Hän tarkasti kompassinsa ja lähti liikkeelle. Märkä sammal litisi joka askeleella.
Blezer oli ajatuksissaan. Matoro ei häirinnyt tätä. He ottivat suunnan kohti kaakkoa. Suorin reitti ulos Lehusta veisi heidät Ratamonlaakson länsipäähän ennen yötä. Klaanissa he olisivat sitä seuraavana päivänä. Tai sitten joskus aamuyöstä, jos he vain jatkaisivat matkaa… siinä säässä se alkoi tuntua jo ihan hyvältä idealta. Ehkä he saisivat yösijan jostakin Klaanin lähiseudun maalaistalosta, ja taittaisivat viimeisen matkan huomenaamusta. Ainakin matka laaksoa pitkin kulkisi nopeasti. Matorosta tuntui, kuin hänen jokainen nivelensä ja haarniskan kappale olisi märkä sadeviitasta ja Lehu-Korossa vietetystä kuivasta yöstä huolimatta, eikä sade vain ottanut loppuakseen. Ei, päinvastoin, jossakin lännessä jyrisi ukkonen. Koillistuuli oli vain yltynyt, ja vaikka metsän siimeksessä sitä ei tuntenut kovin vahvasti, puut valittivat ja natisivat juuristaan. Toa kiskoi huppua syvemmin päähänsä ja pisti jalkaa toisen eteen. Matkaa kotiin oli vielä monta kymmentä virstaa, ja myrsky vain paheni.
Kolme päivää sitten
Ritarien takomisen jälkeen
Matoro veti oven kiinni perässään. Tuntui oudolta tulla tapaamaan Tawaa ilman, että Xela tervehti ensin. Tyhjä sihteerin pöytä Admin-siiven aulassa oli kuin monumentti niille, jotka olivat lähteneet.
Juuriadmin näytti vasta päiväunilta heränneeltä mutta silti väsyneeltä. Oli vasta iltapäivä. Sade ropisi kevyesti ikkunaan. Nainen asteli ohi työpöytänsä ja istuutui (tai pikemminkin lysähti) sohvalle.
”Hei. Pahoittelen, että tämä tulee hyvin lyhyellä varoitusajalla”, Tawa sanoi ja nosti katseensa Matoron suuntaan. ”Istu toki.”
”Ei se mitään.”
Matoro istuutui tuolille. Hänellä oli päällään valmiiksi laitettu varustevyö. Mies katsoi adminia kysyvästi. Tawa näytti hakevan sanojaan tavalla, joka ei ollut hänelle aivan tavallista. Tällä oli harteillaan pehmeä tummansininen viitta. Nöpö nukkui pienessä virkatussa korissa lattialla eikä näyttänyt piittaavan Matorosta lainkaan.
”Ensinnäkin, kiitos että lupauduit hoitamaan tämän”, Tawa sanoi. ”Valitettavasti en tahtoisi luottaa tätä aivan kenelle tahansa.”
”No, minun oli joka tapauksessa määrä olla pian vuorossa…” Matoro nyökkäsi, vaikka olikin suunnattoman tyytyväinen siitä, että hän olisi jälleen siellä, minne kuului: luotettuna hoitamassa Bio-Klaanin tärkeimpiä tehtäviä. Kalan hakeminen Kofo-Korosta oli tärkeää, mutta ei hän ajatellut sitä koko sotaa tehdä.
”Niin. Ilmeisesti partiomatka aiottiin perua tämän surkean sään tähden. Melko julmaa lähettää ketään tuonne.”
Syksyn pimeys sai koko hetken tuntumaan illalta, vaikka sinne oli vielä matkaa.
”Mutta?”
Tawa huokaisi ja mietiskeli. Hänen silmiensä vihreä kenties loisti hieman kirkkaammin kuin se oli edellisinä viikkoina loistanut.
”On sitä parempi, mitä harvempi tietää. Gee otti yhteyttä viime yönä.”
Matoron oli pakko hymyillä. Eihän hän koskaan ollut ajatellut, että Guardian olisi kuollut… mutta kyllä se tieto silti piristi. Ensin Umbra, nyt Guardian? Ehkä Kapurakin vain ilmestyisi takaisin ensi kuussa ja koko juttu paljastuisi salaiseksi tehtäväksi.
”Missä hän on?”
”Ilmeisesti hän on soluttautunut Allianssin skakdien joukkoon, mutta siihen tietomme loppuvat. Hän ei voinut puhua kauaa.”
Matoro nyökkäsi.
”Järjestämmekö pelastusoperaation?”
Tawa näytti siltä, että olisi halunnut sanoa ”kyllä”, mutta malttoi itsensä.
”Se olisi liian vaarallista, eikä hän tahtonut sitä. Hän… tietää, mitä tekee.” Toivottavasti.
”Sen sijaan ajattelimme toimittaa hänelle tarvikkeita. Etenkin jotakin, millä pitää yhteyttä meihin.”
”… mutta emme tiedä, missä hän tarkalleen on?”
”Aivan. Meillä on… kokeilemisen arvoinen idea, vähintäänkin. Nappaa Bladis mukaasi asevarastoon, hän ja Otlek voivat kertoa sinulle käytännön suunnitelman. Tahtoisin, että toimittaisit Geelle paketin samalla, kun partioitte Lehussa. Jos se ei koskaan löydä häntä, emme menetä kovinkaan paljoa… mutta jos hän löytää sen, se auttaisi häntä kovasti.”
Meitä, Tawa melkein sanoi. Pelkästään mahdollisuus pitää yhteyttä oli riskin arvoinen.
”Toki. Sen ei pitäisi pidentää matkaa juuri lainkaan”, Matoro nyökkäsi, eikä voinut peittää tyytyväistä hymyään. Sekä Geen löytymisestä että siitä, että hän istui juuri siinä juuri sillä hetkellä.
”Tiedän, että yrität näyttää, että olet taas kunnossa”, Tawa sanoi haikeasti. ”Ja olen iloinen kun näen, miten paljon työtä olet tehnyt toipumisen eteen. Mutta toivon, ettet ota sen takia ylimääräisiä riskejä vain todistaaksesi jotakin.”
Matoro katsoi tätä. Hänestä tuntui hieman nololta, että Tawan piti muistuttaa häntä siitä… mutta ehkä se oli aiheellista. Ehkä jonkun olisi pitänyt sanoa se hänelle jo aikaa sitten. Tuskin hän olisi sitä uskonut ennen kuin teki itse kaikki ne virheet, mutta silti. Se toi hänen mieleensä Oraakkelin sanat ja pistävän katseen.
”Käskystä”, Matoro yritti sanoa kevyesti, mutta Tawa näki siitä läpi. ”Olen tainnut tehdä huonoja ja hätäisiä valintoja tarpeeksi yhdeksi elinäksi. Olen yrittänyt oppia niistä… Toimimaan velvollisuuden enkä hetken mielijohteiden varassa.”
”En minä sitä tarkoita”, Tawa sanoi hitaasti ja jokaista sanaa harkiten.
”Matoro, sinun ei pitäisi yrittää olla sotilas. Me kumpikin tiedämme, että olemme sitä enemmän. Sotilas vain satuttaa käskystä. Jos sallit väsyneen runollisuuden, me toat olemme ritareita: jos satutamme, se on omasta valinnastamme ja uskostamme, eikä sokeasta velvollisuudesta. Sinun pitäisi luottaa siihen. Virheistäsi huolimatta voit valita paremmin. En toivoisi sinulta sokeaa uskollisuutta Bio-Klaania tai minua kohtaan.”
Se yllätti Matoron. Hän katsoi Tawan väsyneitä vihreitä silmiä ja sitten lattianrajaa.
”Mistä tämä tulee?” mies kysyi.
”Ehkä minä vain olen itsekin pohtinut näitä asioita viime aikoina. Valintoja, ritareita, toan roolia siinä kaikessa. Se on vaikea polku. En nyt ole mikään esimerkillinen tapaus itsekään.”
”Melko vaatimatonta joltakulta, jota ilman emme olisi tässä linnassa”, Matoro hymähti.
”Niin”, Tawa hymyili varovaisesti. ”Virheistä huolimatta saamme kaikenlaista aikaan.”
Matoro ei oikeastaan tiennyt, millaisista virheistä Tawa puhui. Vain harvat tiesivät Tawan menneisyydestä, ja hänelle tämä oli aina ollut vain ja ainoastaan esikuva. Todellinen henkilö, kyllä, mutta ihailtava kuvajainen siitä, mitä Toa voisi parhaimmillaan olla. Se oli kaiketi, miten jotkut nuoremmat olivat hänestäkin ajatelleet, Matoro mietti. Ehkä hän alkoi vasta nyt erottaa Tawan kultaisen kuoren alta tragedian, josta huolimatta tämä jaksoi aina vain eteenpäin.
”Niinpä kai”, Matoro vastasi hiljaa. ”Ajattelin, että paras tapa päästä niistä virheistä eteenpäin on keskittyä johonkin hyödylliseen. Että sodassa auttaminen auttaisi omaatuntoani.”
”Se voi pitää paikkansa, en minä sitä kiistä”, Tawa nyökkäsi. ”Minä vain toivon, ettet anna sen muuttaa itseäsi liikaa. Sotilaaksi tai miksikään muuksi. Olen kyllä ylpeä nähdessäni, miten monet klaanilaiset antavat kaikkensa meidän yhteiselle kodillemme… mutta onhan se myös loputtoman surullista. Moni meistä on jo kovettanut itsensä selvitäkseen. Ymmärtäähän sen. Metru Nui teki sen aikanaan monelle, ja pelkään, että vaikka me selviäisimme, meidän sotamme jättää saman jäljen.”
Eikä hän ajatellut vain nuoria toia, jotka laskevat surmaamansa nazorakit tusinoissa ellei sadoissa, vaan kaikkia muitakin. Niitä jotka olivat tulleet sotaa pakoon vain joutuakseen jälleen kaivamaan kiväärin esiin. Niitä jotka uhrasivat luovuutensa ja ahkeruutensa sodan töille. Niitä jotka uhrasivat ideaalinsa ja omantuntonsa Bio-Klaanin puolesta.
Siihen oli vaikea vastata. Matoro ei ollut kuullut Tawaa ennen niin… syvällisenä. Paitsi ehkä kerran Tawastialla aamukolmelta, mutta se oli eri tilanne. Ehkä se henkevyys tuli univelasta.
”Olen huomannut”, Matoro vastasi vaitonaisesti. Hän muisti Sugan sotastrategiset pohdinnat taistelijan ominaisuuksista ja Äksän nauramassa sille, miten kohta ammuttaisiin torakoita. Eihän se hänelle uutta ollut: toan on täytynyt tottua väkivaltaan. Mutta se tuntui erilaiselta, kun se oli kaikkialla, kun se läpäisi koko yhteisön.
”Luulisi, että sinulla on tarpeeksi murheita huolehtia siitä, miten me selviämme hengissä. Mutta jaksat huolehtia myös… kaikesta tuosta.”
”En voi sille mitään”, Tawa sanoi. ”Kenties on hyvä niin.”
”Minä teen parhaani”, Matoro vakuutti. ”Muistan kyllä Metru Nuin.”
Ei ollut aivan varma, tarkoittiko hän sotaa vai katastrofia. Opetuksia yhtä kaikki: opetuksia siitä, miten tarkoitus pyhittää keinot, ja kaikki voidaan uhrata Lopullisen Voiton alttarilla, kunnes voitto maistuu tuhkalta ja tie sinne on päällystetty ruumiilla ja särjetyillä unelmilla.
”Kyllä sinä pärjäät. Kunhan vain ensi kerralla mietit kahdesti ennen kuin valitset”, Tawa virnisti. Hän vilkaisi kelloa pettyneenä. Se oli vieläkin liian vähän sille, että voisi mennä nukkumaan ja säilyttää edes jonkinlaisen unirytmin. Ehkä parin tunnin kuluttua.
”Heh, yritän”, Matoro hymähti vastaukseksi. Oli vaikea sanoa muuta. Hän ei tiennyt, oliko Tawan luottamus huojentavaa vai lisäsikö se painetta, mutta se tuntui hyvältä. Hän oli kaivannut sitä tunnetta, kenties vielä enemmän kuin jännitystä. Mutta ei hän sitä osannut tai halunnut sanoittaa.
”Tuota… minun pitäisi ehkä sitten mennä sen Bladiksen luokse. Oliko vielä jotakin?”
”Onnea matkaan. Lähdette yötä vasten, ettekö?”
Matoro nyökkäsi.
”Sitten sinun kannattaa ehkä ottaa lyhyet ilta-unet ensin”, Tawa hymyili. ”Onko sinun edelleen vaikea nukkua?”
”Kamomilla auttaa vähän”, Matoro myönsi.
”Siinäs näet. On minunkin neuvoistani joskus hyötyä”, Tawa sanoi heleästi ja haukotteli.
”Niin… no, tuota, kiitos… tästä ja kaikesta”, Matoro sanoi ja lähti. Hän terästi itsensä, yritti keskittyä tehtävään ja suunnisti kohti modesiipeä. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi tuntenut olonsa niin… normaaliksi.
Syksy saapuu ja kuukin tanssii kasvoillasi kylmää tanssiaan
Lähtisitkö todellakin kanssani tänä yönä taivaan ostamaan?
Minä olen valmis, jos tahdot niin
Minulla on ikävä lokakuu
Kiitokset Ronalle, jonka kanssa ideoimme Blezeriä ja joka kirjoitti aika paljon tekstiä tästä. Ronalla on sen huoltajuus, tosin hahmoa saa kyllä käyttää vapaasti. Gee teki voimakkaan kuvan gorserkkeri Amshusta, kiitos siitä. Lehukorolainen metsänkäyntilaulu on Snowien runoilema, kiitos!
Laitan lorea tämän tuontantohistoriasta ja muuta sellaista vähän myöhemmin.
Ah, tämä oli riemukkaan monipuolinen. Tätä oikein kunnon hyvää Klaanonia, jossa high fantasy riimuritarit, moderni sotakuvaus, vuosia rakennettu hahmodraama ja gorserkkerit elävät rinta rinnan. Hyvää yhteenhitsausta!
Tykkään siitä, miten hahmojen persoonat ja näkemykset kimpoilivat toisistaan. Metsämaailmanrakennus oli ihanaa. Tosiaan, suottapa tuota Lehua minään monoliittina kirjoittaa, vaan tekstuuria saa metsämaahan vaikka millaista!
Se, että tässä oli takaumamuotoinen ”finaali” toimi minusta tosi hyvin. Harvemmin meillä on Klaanonissa tällaisia epäkronologisia rakenteita, mutta tämä oli ihan ässä. Yksinkertainen ja tyylikäs.
Mainioita kuvia myös. Koko party sateessa on supertunnelmallinen, ja Amshu tulee päälle… ja sitten meillä on ”kessi-matoro”…
Bonusajatus: olin jotenkin tosi voimakkaasti reissulla mukana, koska olen ollut satoja kertoja jonkinlaisen käyttäjä:matoron seikkailusonan kanssa metsässä vaeltamassa, pöytäropeissa ja dayzetoissa ja…
Joo siis nyt kun mietin niin tämä on aika onnistunut DayZ-sessio. Kävellään kolme tuntia ja jutellaan niitä näitä, kohdataan outoja hiippareita, lopuksi oikea taistelu mutta se on tosi nopeasti ohi. Jos ei siis kuolla…
Ihan ensivaikutelma on tosi siisti erikoisen taustavärin takia. Se näkyy jopa navigaatiopalkissa.
Aaaaaaa Blezer
Matoro on sus
Ah, tätä varten jouduitte miettimään ussalien askellajeja.
Blezer on itse asiassa aika hauska tuttavuus. Todella muodollinen ja melodramaattinen paladiini, joka ottaa kaiken tosissaan. Ihan pidettävä hahmo kyllä!
Ensin luulin, että tulee joku vähän pidempi Hatidi-pätkä, sitten pelastuimme siltä. Mutta sitten… Joumahin rapuväkivalta oli aivan vitun hirveää. Olen järkyttynyt.
Oh no, gorserkkeri vietteli sankarit Yhteis Opsiin…
Aivan uskomattoman kirottu kuva Amshusta, ei saatana. Ja hieno Pirates of the Caribbean -sitaatti. Tosi sääli, että Amshua ei teloitettu.
Kaiken kaikkiaan tosi mainio osa! Pidin kaikesta loresta, mitä tässä dropattiin, niin uskonnollis-historiallisesta kuin maantieteellisestä. Hyvät Tolkien-vibat kaikin puolin. Ja kaikki muukin kuvitus oli erinomaista. Ihanaa, että tuotantoarvo on nykyään osassa kuin osassa tosi korkealla.
Tunnelmaa syksyyn. Hyvän tolkienis-mnogilainen ympäristö. Vierailu Hatidiin vastaa sitä, kun astuu metsästä keskelle lähiön ostaria. Heti tuli paha mieli siitä, miten huonosti kaikki siellä on rakennettu. Blezer olisi voinut kävellä paikan läpi ja alumiini ja pahvi olisi vaan rytistynyt ja Ushmat olisivat ampuneet häntä päähän.
Nauroin useammalle Amshun repliikille… perhanan hauskoja.
”No Siis Sen Tyypit Menee Edes Takas Meidän Kerhon Ohi. Niin Laitettiin Läpällä Miinoite Siihen Ja Siin Kuoli Niistä Pari Niin Ne Ei Oo Sen Jälkeen Olleet Ystävällisiä. Mut Se On Niiden Moka. Mitäs Ajeli Meidän Mailla. Meillä On Oma Miina Tehdas Missä Tehdään Madu Hedelmistä Ja Pahvista Miinoja.”
Nerokasta, aivan nerokasta… Tällä kolmikolla oli hyvä Frodo-Sam-Klonkku -dynamiikka, sitten ne löysivät muutaman samoojan ja kävivät tekemässä pikku ”opsin”… Jotenkin tosi hyvä outo draaman kaari. Otlek-maininta alussa kiinnosti mieltäni, kun se on ”minun” hahmo, mutta en tiennyt tästä mitään! Mutta se saisikin kunnollisen, uskottavan lopun.
Bletser fix ficc oli hyvä, titaanin ja ”kulttuurisen” toan yhdistä oli aika yllättävä luenta! Se hämmensi minua, mutta ei enää; hyvä, ettei kaikkia asioita anneta valmiiksi pureskeltuina.
Hyviä fyysisen tuntuisia juttuja: Rapujen satulat, sivukulku, väsymättömän kuusi jalkaa per. Myös taistelussa hahmotin tosi hyvin nazorakein kontin ja sen tilasarja, jossa hahmot etenivät ja rytisivät. Axonnin staasikenttä on kiinnostava moraalinen scififantasia! Ja todellisilta tuntuivia polkuja ja Lieggimiesten tie. Ja hieno metsätemppeli.
Voyagerissa olisi voinut ottaa Rumisgoneen enemmän kantaa, kun se kuitenkin loukkaantui siellä aika tavalla – vammojen pysyvyys tekee sotimisesta uskottavampaa, ja kuvittelisin sen olleen hahmolle aika iso kokemus. Alussa mietin vähän, että tapahtuuko tämä(kin) ennen Gonea.
Tolkienis-mnogilainen on hyvä kuvaus ja rakastettava genre. Matkalaulut ja legendat lisäsi vaikutelmaa.
Sydämeni lepäsi metsäsuvassa.
Olin päässäni kirjoittamassa ”based hatidi” juuri kun tuli bäm. Ei perse, vihaan niitä.
Sotaetiikka ja ritariutta käsiteltiin ihailtavan monesta kulmasta. Hyvin harmoninen kokonaisuus!
Kiitoksia kommenteista! Tässä hieman vaeltelevaa selitystä tämän osan taustoista ja muustakin.
Rapujoen ritarien tuotantohistoria on aika outo. Ensimmäinen kohtaus, mikä tähän kirjoitettiin, oli Matoro ja Blezer Hatidissa. Se kirjoitettiin 2021. Alkuperäinen konsepti oli aika vaatimaton – pikkuviesti mikä esittelee Blezerin hahmon ja pohjustaa Bangarang 2:ta. Esimerkiksi alun perin alkukohtauksessa oli Troopperi eikä Voyager, koska, noh, Troopperi oli vielä silloin käytettävissä. Halusin tämän kuitenkin ennen Marraskuuta valmiiksi, jotta Matorolla olisi puhdas pöytä Vihaan ja Rakkauteen ja Marraskuuhun.
Ajatukseni oli aina, että Matoron ”paluu tositoimiin” olisi hänen 2025 hahmokaarensa eräänlainen huippu. Lännentiellä oli jo tehtävä muualla, ja Muutaman Matoron tähden oli hieman sankaritekoja ja jännitystä, ja Teistä miehen teen meni myös tähän teemaan. Tämä olisi ensimmäinen kerta sitten Metru Nuin, kun Matoro aktiivisesti omasta aloitteestaan hakeutuu tällaiseen toimintaan. Esimerkiksi Kone oli kuitenkin hänen osaltaan aika reaktiivista damage controllia, joka tuli enemmän epätoivosta ja pakosta kuin itsevarmuudesta ja uskosta.
Tänä vuonna on tullut hiton monta Matoro-osaa, ja ne kaikki ovat yrittäneet käsitellä häntä (ja Bio-Klaania!) jotenkin vähän eri kontekstissa tai näkökulmasta. Joskus mietin että lol taas pakotan teidät lukemaan Matoro-juttuja, mutta ehkä se vitsi Klaanonin päähenkilöstä perustuu johonkin… no, samalla pystyy aina palvelemaan tarinaa kokonaisuudessaan. Että sori siitä!
Tavallaan tämä vuosi on ollut eräänlaista Matoro-rekonstruktiota, sekä temaattisesti että hyvin kirjaimellisesti. Ja tämän takia halusin, että paluu toimintaan on jotakin aika painavaa. Toki, rutiinikeikkahan tämä on paperilla, mutta paukkuja kasvatettiin sekä Kiro-Wahin asemalla (joka mainitaan Irminsulissa) että aika myöhään mukaan tulleella tehtävällä viedä Geelle Klaanista paketti.
Viimeiset kaksi kohtausta tulivat hyvin myöhään mukaan, ja lopetus eli aika paljon. Ritarintakojan kanssa syntyi vahingossa synergia – käytin esimerkiksi ”ritari-fontilla” luettua runoutta täysin Takojasta tietämättä. Korostin tätä kyllä viimeisissä editeissä, etenkin tietysti viimeisen kohtauksen kanssa. Tässä on myös tietty synergia Sormuksen ritareihin, ja kyllähän tällainen ”miekkasankarit kävelee metsässä” väkisinkin huutaa Tolkienia ainakin minun kynästäni.
Blezer on hahmona eräänlainen ideaaliritari matanuismin näkökulmasta. Tänä vuonna on käsitelty aika paljon Matoron filosofista etsintää – on Snowien epikurolaiset mietinnät, Oraakkelin stoalaisuus, Äksän hedonismi, paljon Suuren Hengen Hyve-etiikkaa ja ripaus athismiakin. Sugan herooinen utilitarismi ja Tawan idealismi. Ja kaikki tämä on tietysti suhteessa Saarretun linnoituksen sotilaan teemoihin: Matoron kahteen hallitsevaan ideaan, velvollisuus ja rakkaus Bio-Klaania kohtaan ja toisaalta se sekava tunteiden pallo, mikä muodostuu katumuksesta Deltan jättämisestä Xenille, halusta olla Xenin kanssa ja ehkä vähän halusta paeta velvollisuuksia yleensäkin ja elää välillä itselleen. Valitse tämän kaiken keskellä nyt sitten polku.
Ideologisesti toan asema on vaikea: Blezerin puolella horjahtaa dogmaattiseksi pyhäksi tappajaksi, mutta ilman maailmankatsomuksen kalliota ollaan yksin eksistentialismin autiomaassa, mihin Matoro ei ole ollut valmis. Yritys nousta puhtaalla tahdonvoimalla nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi epäonnistui, uuh, pitäisi kirjoittaa tästä lisää, aika mehevä kulma… Myös Matoron pyrkimys tulla kierkegaardilaiseksi uskon ritariksi…
Tawa on löytänyt erään tasapainon näiden kahden välistä: miten olla ideaali-toa ilman painostavia ideologisia kahleita, jotka Mata Nuin kirkko helposti asettaa. Siitä muodostuu myös hieman peili – onko Tawa kuin joku, joka Matoro voisi olla vanhempana ja kokeneempana? Oikeastaan tätä suhdetta käsiteltiin ensimmäistä kertaa kunnolla vasta Saarretun linnakkeen sotilaassa. Matorolla ja Tawalla vaikuttaa olevan melko epämuodollinen mutta etenkin Matoron puolelta todella kunnioittava suhde. Matoro ei ole käynyt kauheasti purkamassa ajatuksiaan esim. Isä Ruskolle (vaikka käy temppelissä usein), vaan toiselle toa-ritarille, jota ihailee. Suhde Oraakkeliin rinnstuu kanssa tähän, Oraakkeli on vanha viisas soturi. Tietty turagatkin ovat entisiä sotureita, joten tämä ei ole luultavasti erityisen looginen ajatusketju. No, Mato on vähän säkki aina välillä.
Myrsky muutti koko osan fiiliksen paljon ankeammaksi, ja se on ihan hyvä. Halusin erittäin myrskyisen osan, ja märkä metsä on siihen just tunnelmallinen. Sori siitä että myrsky paheni ihan helvetisti. Oikeasti uskon että se on hyvä ja että se kasvattaa myrskyn paukkuja… ei aavistustakaan kyllä mitä se tarkoittaa. Sori jos esim. koko Verstas hukkuu tai jotain.
Alun perin viestissä olisi oikeasti käyty Lehu-Korossa ja näytetty paikkaa enemmän, mutta se oli lopulta vähän sivuseikka: se ei sinänsä kertonut kauheasti hahmoista tai toalaisuudesta (toisin kuin suva-temppeli) joten osio kapeni aika paljon. Jos tämä olisi ollut rauhakseen kulkeva juoni, olisin ehkä kiinnittänyt enemmän huomiota kaikenlaiseen Lehussa, mutta tämän teoksen kannalta ei ollut tarpeellista lisätä sitä puolta, tässä on jo aika paljon tolkieenista metsäkävelykuvausta. Ja näissä maisemissa ehditään liikkumaan. Tahdista muodostui aika kova osin myrskyteknisistä syistä, jossain toisessa maailmassa tämä olisi voinut olla rauhallisempi. Mutta se ei ole välttämättä huono asia. Jatkuvasti huononeva sää kuitenkin antaa in-universe-perustelun sille, että pidetään kiirettä, etenkin paluumatkalla. Siinä helpottaa se, että kartassa on tuo vähämetsäinen syventymä Lehun suuntaan (jonka ristin Ratamonlaaksoksi) joka vähentää metsän määrää matkalla. Tällaisten suurien ratsu-ussalien nopeus on tässä aika samanlaista kuin hevosen matkanopeus – ne eivät ole yhtä nopeita huippunopeudeltaan, mutta ne ovat kestäviä ja jaksavat mennä aika hyvää tahtia hyvin pitkiä aikoja. Minusta se tuntuu ihan perustellulta. Pitkän matkan kestävyysratsastuksen nopeushan ei ole kovin suuri hevosillakaan. Ravut ansaitsevat osansa Rapulinnan ritarien elämässä!
Bruh tästäkin tuli kahden sivun teksti. Voisin selittää Matorosta ja sen nyansseista ja vaikutteista jne about loputtomiin. Päätän tehdä sen Klaanonin muodossa niin tekin joudutte kärsimään siitä.
Blezeriä saa käyttää vapaasti, ja muitakin jäbiä tässä. Se on eniten Ronan lapsonen. Minulla ei ole sille mitään suunnitelmia. Hopeakäden Ritarikunnan jäbien nimet on suoraan WoW-loresta. Blezerin spell-list on sama kuin Axonnin, mutta sen pitää preparoida loitsut aamulla ja sen arcane focus on riimumiekka. Siihen liittyy mekaniikka karda-linjoista jotka on jotain ley-linja-hommia jotka vaan on juttu. Sillä on kanssa paladiinin classin ominaisuudet niin kuin detect evil, lay on hands ja smite. Paroni Pyllirka varokoot. (Blezer oli suunniteltu tällaiseksi jo ennen kuin Pyllirka yms kirjoitettiin Allianssiin, tämäkin oli loistava sattuma)
Nuo nazorak-vangit, jotka jäi Lehu-koroon toistaiseksi, ovat myös yhteiskäyttöön: jos joku tahtoo niillä tehdä hommia niin saa. Lähinnä ne on reserviä Ronan käyttöön joskus tulevaisuudessa.
Bangarang II ilmestyy. Niin ja Viha ja Rakkaus tietty.