Myrsky, joka ei tuntunut missään

Valtavat, mustanharmaat pilvimassat eivät pitäneet taukoa ryöpyttäessään sisuksistaan lisää vettä mereen. Sade ja tuuli jatkuivat jo kolmatta päivää ja vaahtopäät vaelsivat harmaalla merellä. Osa niistä liukui horisontin halki aaltojen harjoilla ratsastaen, mutta osa tuhoutui kesken matkansa törmätessään metalliseen esteeseen. Aallot eivät kuitenkaan olleet niin suuria, että Rautasiiven kurssi olisi reagoinut niihin mitenkään. Useamman sata metriä pitkä sotalaiva puski moottoriensa voimalla tällaisessa säässä – ja aika paljon hurjemmassakin myrskyssä – melko lailla kelien hetkauttamatta.

Kelien, tai lähistöllä liikkuvien merirahien, tai muun meriliikenteen hetkauttamatta. Nazorakien laivaston lippulaiva oli imperiumin järein ase ja paksuin kilpi, tämän tiesi jokainen sen miehistön jäsen. Sotalaivan teräksisen panssarin suojissa olivat saaneet matkustaa valtakunnan salaiset aseet ja itse kaikista pyhin kuningatar. Sellaista vihollisen iskua imperiumi ei ollut vielä kohdannut, joka olisi murtautunut laivan perän panssariholviin. Tällä matkalla Rautasiiven tärkein lasti olivat kuitenkin sen etukantta ja keskustornia koristavat tykkirivit, joissa tuuli ulvoi tuhoa enteillen.

Komentosillan kupeessa olevan työhuoneen parvekkeelle vievä myrskynkestävä ovi oli auki. Tronie arveli, että oven takaa kantautuva meren pauhu ja tuulen ujellus rauhoittivat Amiraalia. Näin kala päätteli sen perusteella, että kaikki ne kerrat, jolloin hän oli nähnyt Amiraalin nukkuvan, olivat juuri tällaisella säällä ja oven ollessa auki. Klaanilainen oli melko varma, että yleensä nazorakit nukkuivat jonkinlaisissa säiliöissä tai kammioissa, mutta laivaston johto-nazorak torkkui toisinaan työpöytänsä äärellä.

Ja kuorsasi. Nazorakin suulla kuorsaamisesta lähti kummallinen ääni, mutta kyllä sen kuorsaamiseksi tunnisti. Rohinaa ja korinaa. Ääni oli aseistariisuva, taustalla kuuluvaa myrskyävän meren taustaraitaa vastenkin. Siinä se nyt rötkötti, Bio-Klaanin kanssa sotivan imperiumin kakkonen, mannerten välisen meren suurimman sotalaivan päällikkö ja hirmuinen nazorak-upseeri, avuttomana ja unissaan.

Silti kuitenkin riittävän pelottavana ajamaan alaisensa tiehensä. Kukaan ei halunnut herättää pomoaan, Tronie ymmärsi. Ne kaksi matruusia, jotka olivat äsken olleet tulossa tapaamaan Amiraalia, olivat luikkineet äkkiä tiehensä huomattuaan tämän nukkuvan. Parivaljakko ei ollut entänyt työhuoneeseen sisään asti, mutta kala oli aistinut heidän mielensä joka tapauksessa.

Troniesta oli tullut oikeastaan aika taitava lukemaan nazorakien ajatuksia. Oviaukolta kääntyneestä kaksikostakin hän osasi päätellä yhtä ja toista: he olivat keskenään tasaveroiset Rautasiiven miehistön jäsenet, jotka työskentelivät viestinnän parissa. He olivat tulossa jatkamaan jotain asiaa, joka heillä oli ollut Amiraalin kanssa kesken. Asiaa, joka…

Hei! Tronie ilahtui. Hehän olivat tulossa puhumaan minusta!

Tai ainakin… hän ajatteli. Ainakin Rautasiiven vankitilanteesta yleisesti.

Tronieta kiinnosti kovasti, mitä muille vangituille klaanilaisille kuului. Kala oli joutunut muista erilleen melkein heti vangitsemisen jälkeen. Hetken hän oli viettänyt selliosastolla, ja olipa hän yrittänyt paetakin kerran – tosin se oli päättynyt niin rumasti, että Tronien muistot siitä olivat huuruiset kuin liian pitkän ushmahilaisen saunaillan päätteeksi. Joka tapauksessa Tronie oltiin siirretty tähän kultakalamaljaan, eikä hän ollut sen koommin nähnyt muita Hildemarilta kiinni jääneitä.

Tronie näki meren. Hän näki sen kuohut ja siitä heijastuvat auringonlaskut ja tähtitaivaat, ja toisinaan hän näki sen takana siintävän maan. Sitä paitsi hänellä oli juttuseuraa, joskin aika äreää sellaista. Mutta mitä muille oli käynyt?

Ovatko he olleet tämän rautaisen pedon syövereissä kaiken aikaa?

---

Oli mahdotonta sanoa, kauanko aikaa oli kulunut. Vankisellin harmaat seinät ja hämärä keinotekoinen valaistus pitivät huolta, että sen arvioiminen oli mahdotonta. Ulkomaailmasta ei kuulunut mitään. Ainoa huomattava vaihtelu harmauteen oli selliosastolle aika-ajoin saapuvan nazorakin taakse hetkellisesti jäävä valokiila, joka sekin katosi nopeasti tämän jätettyä vesilasilliset vankien sellien edustalle ja poistuttuaan. Ruki oli jo kauan sitten lakannut arvioimasta, saapuiko kyseinen nazorak kerran päivässä vaiko kenties harvemminkin. Kaikki liike hänen ympärillään oli muuttunut samaksi harmaaksi mössöksi kuin häntä vangitsevat seinätkin. Veden toa oli vakuuttunut, että sellaisen käsiinsä saadessaan hän murskaisi kellon kouriinsa. Hän ei enää edes kaivannut muistutuksia siitä, kuinka kauan oli kulunut siitä, kun hän oli astunut Hildemarilta vihollisten kynsiin.

Ruki katui ainoastaan yhtä asiaa. Hän oli kiukunpuuskassaan murskannut päähänsä kuihtuneen kukan viimeisen terälehden. Sen punainen hehku olisi ollut hänen vakavasti kaipaamansa väripilkku. Ilman sitä hänellä ei ollut enää silmilleen mitään tarvetta, joten hän oli alkanut suurimman osan ajasta vain pitämään niitä suljettuina.

Hän ei enää muistanut aikaa, jolloin hän ei ollut vihainen. Vangituksi joutumisesta seurannut paniikki oli jossakin vaiheessa muuttunut suruun. Suru oli jossakin vaiheessa muuttunut hartiat kasaan painavaksi masennukseksi ja masennus oli lopulta muuttunut vihaksi. Sellaiseksi vihaksi, joka nyt piti häntä hereillä. Eikä se ulottunut enää vain hänet ja hänen naapurisellin väkeen vanginneisiin torakoihin. Se oli nopeasti kasvanut itseinhoksi ja inhoksi jokaista askelta kohtaan, jotka olivat johtaneet siihen, että hän virui nyt kaiket aistit turruttavassa vankilassaan.

Sellin juomahuoltoa harjoittava nazorak oli huomannut sen myös. Tämän käynnit olivat muuttuneet ajan kanssa paljon nopeammiksi. Ennen Rukin surullinen katse oli pitänyt sellien huoltajan sopivasti ylemmyydentunteessa kiinni. Nykyään Rukin katse viesti lähinnä kaikkia niitä ikäviä asioita, joita hän olisi halunnut nazorakille tehdä. Se oli pistänyt vauhtia toimituksiin. Veden toan katseeseen oli ilmestynyt kaikki se kuriton inho, mitä imperuimin propagandakin väitti toien veressä virtaavan.

Ruki oli koko elämänsä ollut vakuuttunut siitä, että hänelle suodut toan velvollisuudet olivat osa jonkinlaista Suuren Hengen virhettä. Nyt hän oli siitä kuitenkin varma. Hän tiesi, että toan päässä ei olisi kuulunut kiertää sellaisia ajatuksia kuin hänellä. Suojelijan rooliin eivät kuuluneet fantasiat vedenpaisumuksista tai hyökyaalloista. Rukille ne kuitenkin olivat niitä harvoja ajatuksia, jotka välillä tuudittivat hänet levottomaan uneen.

Naapurisellistä kuului taas meteliä, joka havahdutti Rukin ajatuksistaan. Merkol oli varmasti taas unissaan kierinyt joko Lignokin tai Korekin päälle. Tästä seurannutta kinastelua kesti hetken, kunnes Merkolin kuorsauksesta lähtevä korina palasi Rautasiiven moottorien hurinasta koostuvaan taustameteliin. Hain miehistön muut jäsenet sen sijaan taas hiljenivät. Ajan kulku oli kiristänyt hermot myös heidän keskuudessaan, mutta toistensa seurassa he onnistuivat myös pitämään toivoa yllä. Heidän läsnäolonsa oli myös yksi kahdesta viimeisestä asiasta, jotka estivät Rukia vajoamasta täysin oman mielensä pohjalle. He ja ne ajoittaiset vesilasilasilliset, joita nazorakit heille toivat. Ne olivat hänen ainoa linkkinsä elementtiin, joka sekin tuntui hylänneen hänet. Ironista, vaikka häntä ja merta erotti lopulta vain pari metriä metallia.

Oli mahdotonta sanoa, kumpi oli vihollisista pahempi: Pahaa tahtovien hyönteisten teot vaiko armotta eteenpäin tikittävä aika. Koskaan eläessään Ruki ei ollut joutunut kohtaamaan omia ajatuksiaan tällä tavalla. Hänellä oli aina ollut jotain, jolla alati harhauttaa itseään. Jotakin tai… joku.

Ja sitten Hime oli kuollut hänen silmiensä edessä. Ja Killjoy epäonnistunut pelastamaan hänet silloin, kun sillä olisi ollut väliä. Kaikista niistä lupauksista huolimatta.

Aivat kuten hänkin oli epäonnistunut silloin, kun…

Kun…

“Hitot”, hän kirosi ääneen. Kukaan ei kuullut, sillä naapurisellin kuorsaus peitti veden toan hiljaiset sanat alleen. Hänen kätensä karkailivat taas klipsille hänen päässään, jolle kuihtuneesta kukasta ei ollut jäljellä enää edes haurastuneita varsia. Se oli ollut hänen viimeinen konkreettinen muistonsa Bio-Klaanista. Hänen viimeisestä kodistaan. Paikasta, joka oli ottanut hänet vastaan senkin jälkeen, kun Ruki-Koro oli muuttunut katkeraksi muistoksi.

Mutta kaikesta vihastaan huolimatta hän olisi antanut mitä vain saadakseen nähdä vanhat kotikontunsa vielä kerran. Ruki-Koron vedet olisivat antaneet hänelle kaiken sen lohdun, joilla katkeruus olisi saatu väistymään…

---

“Ei pomo halua puhua siitä vieläkään”, nazorak totesi kiskoessaan sadeviittansa huppua paremmin kasvojensa suojaksi. “Ei vieläkään.”

Sade piiskasi merenkävijää ja tuuli oli repiä mustan sadeviitan hänen yltään. Nazorak oli kuitenkin kokenut tämänkaltaisissa asioissa ja tiukensi otettaan. Alakädet ja oikea yläkäsi puristivat viittaa tiukasti ja vasen käsi tukeutui aluksen kaiteeseen nazorakin askeltaessa keskustornin metallisia portaita alemmalle kannelle. Rautasiiven avoimen etukannen ja panssaroidun takaosan toisistaan erottava torni oli korkea kuin kerrostalo, ja nämä portaat olivat miehistölle suorastaan uuvuttavan tutut.

“Ei kai niin!” hänen keskustelukumppaninsa huusi. Edellä kulkevan, toisen laivasto-nazorakin täytyi pitää äänenvoimakkuutensa korkeana pystyäkseen keskustelemaan myrskyn jylyn yli. “Mutta on se silti meidän työmme kertoa, kun tulee jotain uutta vankeihin liittyvää!”

Tyyninä päivinä metalliaskelmien kolina saattoi kantautua kauas meren pintaa pitkin. Tällä kelillä se ei kuitenkaan kulkeutunut edes rapuissa askeltavien korviin.

“Minä putosin joka tapauksessa jo kärryiltä… ensin ne vietiin pois – tai siis muut paitsi se naurettava kala – mutta sitten esikunta lähetti vangit takaisin Siivelle? Mikä juttu?”

Tuuli puhalsi onnekkaasti takaapäin, joten ainakaan sade ei paiskautunut suoraan puhujien kasvoille.

“Niin niin!” edelläkulkija huusi tuuleen. “Ykkösen pompottelua kuulemma! Suunnitelma iskeä vähän nöyryyttä kakkoseen!”

Nazorakit ottivat pienen tauon, koska poikkeuksellisen voimakas puhuri pakotti heidät keskittymään pystyssäpysymiseen.

“Nöyryyttä… eli kala on vain vitsi?”

“No onhan se!”

“No on… mutta mites ne muut? Siellä on toakin, eivätkö ne ole aika tärkeitä? Tai siis tuskin vihollinen muuten lähettäisi niistä harva se päivä vanginvaihtopyyntöjä?”

Nazorak-parivaljakko pääsi katetulle välikannelle, joka yhdisti useamman tornin kylkiä pitkin kiemurtelevan portaikon toisiinsa. Kumpikin kiskaisi sadeviittansa hupun alas päästyään tilapäiseen sateensuojaan.

“Vihollinen on kuulemma sellainen, ettei ymmärrä strategisen arvon päälle. Eli voivat lähettää niitä viestejä muutenkin. Tunnesyistä.”

Merenkävijä ajatteli kaikkia niitä yhteydenottoja, joita viholliselta oli tullut vankeihin liittyen.

Nazorak-imperiumin edustajalle: Tämä on Bio-Klaanin Admin Tawa, ja toivon, että voimme avata keskusteluyhteyden koskien vankienvaihtoa…

Nazorak-imperiumin edustajalle: Tämä on Bio-Klaanin virallinen yhteydenotto. Tavoitteenamme on kommunikoida vankienvaihdosta…

Nazorak-imperiumin edustajalle: Sotavankien vaihto on tärkeää. Esitämme, että voisimme avata keskusteluyhteyden vankien vaihtoon liittyen…

Nazot hei: aika perse juttu ettette vastaa kun yritetään laittaa viestiä sotavangeista…

“Onko tämä nyt sitten sitä…” viestintämatruusi mutisi, ja katsoi ympärilleen varmistaen, ettei muiden sotavoimien haarojen edustajia ollut paikalla. Rautasiipi oli iso, ja mukana oli yleensä joku maavoimista tai lennostostakin. “…onko tämä sitä Amiraain ‘Laivaston menettelyä’, ettemme vastaa viesteihin? Eikö meidän pitänyt olla ‘imperiumin ylpeät’?”

Hänen keskustelukumppaninsa oli hetken hiljaa. “Kakkonen taitaa… hän taitaa käyttäytyä kuin ei tietäisi Rautasiivellä oleva muita vihollisvankeja kuin se kala.”

“Mitä?”

“Niin…” nazorak huokaisi. “Ilmeisesti Amiraalin ego otti osumaa, kun Kenraali vei hänen ansaitsemansa sotavangit pois, muutti mielensä ja antoikin ne lahjoina takaisin. Joten…”

“…joten nyt kakkonen toimii niin kuin ei tietäisi toasta ja muista selliosastolla? Jopas on! Ei tainnut onnistua…”

Toinen nazorak veti taas sadeviitan hupun päänsä yli ja valmistautui laskeutumaan toiset portaat. “Mikä ei tainnut onnistua?”

“Iskeä kakkoseen nöyryyttä.”

“No ei! Se on meidän pomo se!”

Nazorakit astuivat pois katoksen alta ja jatkoivat märkää matkaansa.

---

Sade ja tuuli jatkoivat vaan, välillä monotonisina, välillä sykähdyksittäin. Rautasiiven runko imi kuitenkin kaiken vaihtelun itseensä, ja aluksen sisätiloissa vaikutti siltä kuin säätä ei olisi ollutkaan – poislukien tietenkin Amiraalin työhuone avoimine ovineen. Aluksen päällikön torkkuja yhä sävytti myrskyn äänimaisema.

Tronie malttoi mielensä, eikä sukeltanut katsomaan, miltä nazorakin päiväunet näyttivät. Siitä huolimatta oli kuin Amiraalin pääkopasta olisi vuotanut telepaattista meteliä. Kuin… tykin jylyä? Huutoa? Olisi varmaan aika helppoa lipua Amiraalin mieleen ja katsoa, mistä tämä näki unia. Se ei kuitenkaan olisi positroniemainen teko – pikemminkin jotain, mitä hänen vastakappaleensa tekisi.

Kylmä väre hiipi Tronien selkäruotoa pitkin, kun hän ajatteli sitä ankeriasta.

Niistä ajatuksista hänet kuitenkin vapautti kähisevä ääni. Kala vilkaisi työpöydän suuntaan. Amiraali yski ja iski itseään rintaan. Päiväunet olivat ohi, ja aluksen päällikön koko olemus oli kärttyinen. Amiraali suoristi sotilasasunsa miehustaa alakäsillään ja tarttui yläkäsillä sulkakynään ja lokikirjaan.

Pahoja unia? Tronie lähetti viestin vangitsijansa tajuntaan.

“Ei sinne päinkään, sintti”, Amiraali murahti vastaukseksi katsomatta kalamaljan suuntaan.

Sori sori, Tronie puolustautui. Olin utelias, ja ajattelin että nokosesi menivät pikkuisen painajaisen puolelle, kun räiskettä vuosi läpi niin paljon…

Nazorak tuhahti. “Räiskettä eli ei, ennen oli kunnollista.”

Amiraali oli jo tottunut siihen, että klaanilainen sotavanki sai eviinsä signaaleja hänen ajatuksistaan. Tronie oli päätellyt jo aikapäiviä sitten, että ilmeisesti Amiraalia ei pelottanut tai kiinostanut.

Jaa että mäiskettä vailla? Kunnollista räiskettä? Se ei ole omaa hupiani, mutta… minä luulin, että lähdimme Bio-Klaanin vesiltä jonkinlaiseen välienselvittelyyn… joten, kiva juttu sinulle, päästä vähän tappelemaan? Tronie kokeili.

Etäisyys Mysterys Nuihin, Bio-Klaaniin ja Nazorak-imperiumin pesään kasvoi hetki hetkeltä, Rautasiiven metallirungon kiitäessä vaahtopäiden kruunaaman aallokon halki. Ei kai Allianssi veisi näin tuhoisaa asetta pois sodan keskipisteestä, ellei harmaan meren takana odottaisi tärkeä taistelu?

“Tappelemaan, tappelemaan…” vanha merikarhu murisi. “Tiedätkö, kuinka monta tykkien täyttämää kantta Rautasiivellä on? Tai kuinka paksut ja monikerroksiset ovat hänen teräspanssarinsa?”

En ymmärrä sota-aluksista mitään! Tronie oli rehellinen.

“Aivan. Vuosisataisen… säätämisen jäljiltä tällä aluksella on enemmän kansia ja paksummat haarniskat kuin millään muulla laivalla kahden mantereen välissä. Millään muulla! Meidän pitäisi purjehtia Xialle tai Metru Nuille saakka löytääksemme aluksen, jonka kanssa voisimme ‘tapella’. Tai sitten meidän pitäisi haastaa parin saarivaltion ja kauppakomppanian laivastot samaan aikaan, ihan punttien tasaamiseksi! Isoveljeni ei varmaan tykkäisi siitä…”

Ulappaa kyntävä Nazorak-imperiumin lippulaiva oli selvinnyt tästäkin sodasta ilman vakavampia vaurioita – vaikka komentosillan panssarilasi olikin pitänyt uusia monen ohjuksen jälkeen – ja oli tuhonnut useamman kylän edestä Mysterys Nuita. Sekä pitänyt Bio-Klaanin väkeä kauppasaarrossa. Paljon annettuja iskuja, vähän vastaanotettuja iskuja. Tronie kuitenkin tunsi mielensä kylkiviiva-aistilla nazorakin olevan ylpeää enemmän pettynyt tästä ylivoimasta.

“Joten ei, emme ole menossa tappelemaan”, Amiraali huokaisi. “Olemme menossa tuhoamaan.”

Taukoamattoman rankkasateen ja huutavien merituulien äänimaisemaan liittyi kaukana jyrähtävä ukkonen. Äänet olivat hurjia ja intensiivisiä, mutta vain koska työhuoneen ovi oli auki.

Sinä siis… haluaisit reilumman ottelun?

Amiraali huokaisi ja käänsi katseensa akvaarioon. “Monet ovat syntini… mutta mistä niistä minua rankaistaan sillä, että sotavankini sintti tuntee minut parhaiten?”

No mutta hei! Tronie huikkasi ja teki pienen kierroksen akvaariossaan. Älä syytä itseäsi tästä! Eikös se ole juurikin isoveljesi, joka näitä ison mittakaavan päätöksiä tekee? Kaipa hän on sinua enemmän vastuussa siitä, ettet pääsee haastamaan ja kehittämään itseäsi, kun kilpailijat on jo kuopattu?

Positronien positiivisuus ei kuitenkaan uponnut Amiraaliin, joka ärähti. “Ei! Tähän peliin minä en ryhdy!”

Akvaarion asukki säikähti kovaäänistä vastausta ja perääntyi nopeasti. Amiraali jatkoi: “Se peli, jossa pistän kaiken Kenraalin piikkiin ei vetele. Me loimme tämän, hän ja minä.”

Amiraalin käsi viittoi työhuoneen seinällä olevaa esineistöä. Aarteita valloitusretkiltä, karttoja kaukomailta…

“Katso”, Amiraali jyrähti ja kääntyi työpytänsä ääreltä Tronien maljan suuntaan. Hän naputti sormella otsaansa. “Katso sinne, tiedän että osaat.”

Tronie epäröi. Totta kai häntä kiinnosti kurkistaa nazorakin mieleen, mutta…

“Katso!”

Kala sulki silmänsä ja singahti mielensä pyrstön äkkinäisellä heilautuksella kohti Amiraalin aivoja. Tronien oma keho jäi taakse, kun hän molskahti Rautasiiven päällikön tajuntaan.

Välittömästi klaanilaiskala näki ympärillään kaaoksen. Tykinkuulat, zamorit ja puusäleet viuhuivat ilman halki ujeltaen mennessään. Aurinko paahtoi, ja puisen laivan kannella huudettiin ja oltiin mitä ilmeisimmin kiireisiä – sillä tavalla kiireisiä, kuin ollaan kuolemanvaarassa. Ilman halki uiva mielikala haki katseellaan Amiraalia meritaistelusta. Se onnistui, kun useampi oletetun vihollisen ammus iskeytyi samanaikaisesti alukseen tai lensi välittömästi sen läheisyydestä: kaikki kannellaolijat kumartuivat suojautuakseen – kaikki paitsi yksi.

“Nyt!” ryhtinsä säilyttänyt nuori Amiraali huusi. “Ylös ja toimiin! Ladatkaa tykit!”

Mahtavalla auktoriteetilla karjaistu käsky sai miehistön toimeen, ja nopeasti laivan aseiden äärellä kävi kova kuhina. Muutama tykinkuula putosi aluksen läheisyyteen ja nosti valtavan vesipatsaan kannelle saakka. Päälle loiskahtavat merivesilitrat eivät nekään hetkauttaneet Amiraalia, mutta muutama miehistön jäsen jähmettyi taas hetkeksi.

“Toimiin siitä, minä sanoin!” laivastonsiniseen kaapuun pukeutunut Amiraali jatkoi käskynjakoa ja osoitti muutamalle tykin varressa olevalle miehistön jäsenelle parempaa tähtäyskulmaa. “Ne ampuivat meitä juuri täyslaidallisella, saamme pistää vastaiskun vapaasti sisään jos olemme nopeita!”

Amiraali poimi maasta tykinkuulan ja osallistui itsekin kanuunoiden lataamiseen. Tämä oli selvästi Amiraalin muisto, Tronie ymmärsi, eikä mikä tahansa muisto. Tämä oli hyvä muisto. Tämä oli ylpeä muisto.

Hetken verran kala katseli kaoottisen tilanteen haltuunsa ottanutta Amiraalia, kunnes auringot nytkähtivät taivaalla iltapäivään asti muutamassa sekunnissa. Äänien, värien ja liikkeen pyörteessä muisto hyppäsi eteenpäin.

Taistelun lakattua Tronie kykeni ottamaan ympäristöstään paremmin selvän. Tämä oli selvästi avomeri, ja alus jolle muisto sijoittui, oli nazorakien varhaisempi sotalaiva. Kauempana ulapalla oli kolme palavaa laivaa, joiden kala ymmärsi hävinneen äsken käydyn taistelun. Merelle oli laskeutunut rauha, mutta muiston tunne oli muuttunut.

Aluksen miehistö tähtäsi tykeillä savuavia laivoja kohti. Amiraali nyökkäsi, ja tykit lauloivat.

Ylpeys oli kadonnut.

Yksi kerrallaan täyslaidalliset upottivat yhden, toisen ja kolmannen aluksen.

Ennen kuin Tronie sai kiinni muiston isännän tunnetilan tarkemmista vivahteista, ympäristö vaihtui taas.

Aluksen paksu piippu sylki ilmaan sankkaa savua, kun laiva eteni verkkaiseen tahtiin leveää jokea ylävirtaan. Kannen rautakaiteeseen nojasi joukko nazorakeja. Tronie ui mieli-ilman halki katsomaan tätä seuruetta, ja näki taas Amiraalin. Nazorak katseli ympäröivää luonnonmaisemaa: pitkää kultaista heinää kasvavia tasankoja ja kukkuloita, ja violetteja vuoria niiden takana. Amiraalin kasvoilla oli hämmästys ja… jonkinlainen kunnioitus? Ei pelko, vaan ihailu.

Tronie ei ollut aikaisemmin ajatellut, kuinka Amiraalin silmät lienivät lajinsa ensimmäisten joukossa näkemässä maailman ääret. Millaista ylpeyttä mahtoikaan herättää olla kansansa ensimmäinen niin monessa maassa – ensimmäinen luonnon ihmeiden äärellä?

Mutta ennen kuin kala ehti ottaa tästäkään muistosta kunnolla tolkkua, mentiin taas ajassa eteenpäin. Sama alus matkasi samaa maisemaa, mutta suunta oli vaihtunut. Paatti matkasi alavirtaan. Joskin samaksi paikaksi Tronie tunnisti seudut ainoastaan vuorten selkämyksistä: kultainen heinämaa oli vaihtunut mutaiseen telttaleiriin, ja kummut oltiin revitty auki. Sulavan metallin käry täytti ilman, ja laivan savupiipun tuprutus hävisi sulattojen savupatsaiden sekaan. Luonnon kauneudesta kala ei nähnyt enää jälkeäkään.

Tronie arveli vähitellen ymmärtävänsä, mistä oli kyse. Jälleen hänen ympäristönsä vaihtui. Amiraali liikkui muistoissaan sellaisella ryhdillä ja ripeydellä, ettei mielikalalle jäänyt epäilystäkään sen suhteen, kuinka paljon Amiraali menneisyydessään liikkui. Velloi, jopa.

Nyt Tronie katseli jonkinlaista rantalinnoitusta, jota nazorakien laivasto piiritti. Kivinen rakennelma suorastaan henki historiaa, patsaineen ja kulmatorneineen ja muureinen. Kala arvasi aivan oikein, miten tämä muiso eteni. Ensin imperiumin joukot tekivät uskaliaan maihinnousun, ja ottivat linnakkeen haltuunsa tiukassa lähitaistelussa; Tronie näki yksijalkaisen Amiraalin kahlaavan joukkojensa mukana rynnäkkövaiheessa.

Mutta pian muiston hehku hävisi täysin, ja kala näki edessään, kuinka nazorakit pistivät linnakkeen hävinneet puolustajat kahleisiin, polttivat pellot sen ympäriltä ja kaatoivat tuhat vuotta historiaa mereen, pistäen omat patsaansa tilalle. Pääportin yllä oli miekkaa puristava Kenraali, ja merelle antavan kulmatornin kärkeen veistettiin kivinen Amiraali.

Tuhotut viholliset, kesytetyt erämaat, valloitetut linnakkeet. Kaikkiin Amiraalin näyttämiin muistoihin sisältyi sama kaksijakoisuus. Tronie ei tohtinut nähdä lisää, vaan palasi pintaan Amiraalin muistojen syvyyksistä. Muutamalla pyrstönheilautuksella klaanilaisen tajunta oli taas kehossaan. Hän katsoi Amiraalia kalamaljan lasin läpi.

“Näetkö? Ymmärrätkö? Tämä on meidän imperiumimme”, Amiraali murahti. “Hänen ja minun! Joten en lähde siihen peliin, jossa kaikki pistetään Kenraalin piikkiin. Jokainen voitto, jonka olemme saavuttaneet, on Kenraalin voitto ja Amiraalin voitto. Mihin hänen uljaat joukkonsa edes marssisivat ilman laivojeni kyyditystä? Ei, tämä ei ole hänen imperiuminsa, tämä on meidän imperiumimme.”

Nazorak veti muutaman kerran syvään henkeä. “Jokainen tuhottu kylä on meidän kummankin tuhoama kylä, jokainen tehty verilöyly on meidän molempien tekemä verilöyly… ja jokainen päätös, joka on johtanut kansamme tähän tilanteeseen, jossa emme enää edes taistele vaan ainoastaan tuhoamme, on sekä ensimmäisen että toisen päätös.”

Positronie ei ollut aivan varma, miten tulkita tätä positiivisen kautta. Hän… hän uskoi ymmärtävänsä Amiraalin tajuntaa. Amiraalin ylpeydenaiheet ja häpeänaiheet olivat samat. Jokainen muisto oli ollut monumentti tälle hirvittävälle tosiseikalle.

Kuinka elät itsesi kanssa, jos aina taakse katsoessasi näet sekä ylpeyden että häpeän… ja ajattelet niiden virtaavan samoista teioista? Tronie mietti, joskaan ei sellaisella taajuudella, että Amiraali olisi kuullut.

“Meillä on hierarkia, tietenkin. 001, 002… mutta näetkö Kenraalia täällä?” Amiraali jatkoi. “Aistitko mielenvoimillasi häntä? Keksitkö mitään mekanismia, jolla hän voisi pakottaa minut, lippulaiva Rautasiiven päällikön ja laivaston Amiraalin, yhtään mihinkään? Et tietenkään, koska pakottamisen keinoja ei ole. Koska tämä on meidän yhteinen imperiumimme. Joten syvyyksien pedot minut periköön ennen kuin annan hänen viedä kaikkea kunniaa siitä, mitä olemme rakentaneet… tai sovittaa kaikkia syntejämme.”

Tronie ei keksinyt siihen mitään vastattavaa. Kakki kunnia, ja kaikki synnit… hän pyöritteli asiaa mielensä sisällä. Et taida luopua kummastakaan.

Amiraali kääntyi taas työpöytänsä ääreen ja upotti sulkakynän mustepulloon. Nazorak oli palaavinaan työnteon pariin, mutta Tronie oli oppinut tuntemaan vangitsijansa paremmin. Amiraalin myrskyt eivät laantuneet näin nopeasti. Luultavasti nazorak vain pyöritteli kynää käsissään ja velloi. Velloi katumuksessa ja ylpeydessä. Velloi imperiumin historiassa, velloi itsensä ja veljensä historiassa.

Sillä hetkellä Tronien valtasi kokonaisvaltainen tunne siitä, kuinka ahtaalla hän olikaan. Kuinka toivoton olikaan vangin asema.

Hän katseli Amiraalin selkämystä. Laivastonsinisen, ylpeän kaavunkauluksen yli kaartuvia kuluneita tuntosarvia. Väsyneesti liikkuvia hartioita ja vanhan miehen ryhtiä.

Millaiset tuulet ovatkaan laivasi purjeita puhaltaneet, että olet päätynyt tuolle istuimelle…

Millainen on todellinen tarinasi, Amiraali 002?