Kirous sykki sydämen paikalla

Pari päivää petoksesta

Kun raivoavan taistelun äänet alkoivat kaikua alempaan kerrokseen, Niz tiesi, että Musta Käsi oli saapunut tiensä päähän. Kun Toa Ficuksen ruumis repeytyi pala palalta pienemmäksi silpuksi, Niz otti loputtomilta tuntuvia hysteerisiä juoksuaskeleita kohti hangaaria. Hän oli lentänyt hävittäjää elämässään tasan kerran, ja tämä kerta olisi hänen toisensa. Veden toalla ei ollut aikaa ajatella sitä, että lennoista ensimmäiselläkään hän ei ollut laskeutunut itse. Hänen täytyi vain päästä pois.

Rúcioron tiheään metsään laskeutunut kone oli menettänyt vasemman siipensä yhteen siimekseen parhaiten maastoutuneeseen havupuun runkoon. Ohjaamosta ulos pinkonut veden toa piti valkoista takkiaan vyötäisille kiedottuna ja otti suunnakseen rantatörmän läheisyydessä kohoavan kartanon. Sydänvalo sykki naisen rinnassa vieläkin. Hän ei ollut saanut rauhoitettua itseään matkan aikana lainkaan. Järkytys siitä, mitä hänen kotonaan oli tapahtunut, oli muuttunut kauhuksi siitä, että hän ei ollut edes varma, kuinka laskeutua.

Aluksen nokan työntäminen kohti merta oli useamman kerran käynyt hänen mielessään. Vellovan veden pohjassa hän olisi voinut nukkua surunsa pois. Hän olisi voinut vain odottaa, että maailma tomuttuisi hänen ympäriltään. Mutta velvollisuudentunteen armoton piiskaus oli ajanut hänet taas vanhan ystävänsä porteille. Metalli väistyi tieltä hänen marssiessa kalpein kasvoin halki huolitellun pihamaan. Vastikään kylvetyt kurpitsaistutukset vasta puskivat ulos versojaan. Teräviksi trimmatut pensasaidat jäivät nopeasti taakse, kun kartanon ovet aukesivat itsestään päästämään järkyttyneen Nizin sisälle vielä kovin kolean kevättuulen kourista.

Rurukasvo ei tarvinnut opasta löytääkseen perille kartanon keisarin saliin. Kirjastossa hyllyjä täyttävä sininen, pieni olento käänsi oranssit, suuret silmänsä ohi rientävään toaan ja vilkaisi sitten pöydän ääressä vieressään istuvaa luurankoa, joka kohautti olkiaan ja jatkoi sitten taas paksun karttakirjan lukemista.

Akvaariohuoneessa Niz lausui ensimmäiset sanansa kahteen päivään, kun hän tervehti takaisin yhdessä tankeista hymyilevää vaaleansinistä olentoa. Sähkön ja hopeisen nesteen täyttämä salikin jäi nopeasti hänen taakseen, kun hän avasi ovet ystävänsä tyyssijaan.

Pitkä ja synkkä valtaistuinsali oli pimennetty aivan kuten viimeksikin, kun tiedenainen oli siellä vieraillut. Tuoli näennäisesti tyhjän salin päädyssä ammotti tyhjyyttään. Puoliväliin salia pysähtynyt toa käänsi katseensa vaistomaisesti kohti kattoa ja siellä kiiluvaa tähtitaivasta, joka toimi tilan ainoana aitona valonlähteenä.

Salin katon puuttuminen ja sen tilalla vellova kosmos nosti kylmät väreet Nizin selkäpiihin. Tähtien tuike otti hänet kuitenkin vastaan avosylin. Maiden muinaiset kuiskaukset voimistuivat hetkeksi, kun tähdistä useat lähtivät tippumaan taivaankannelta kohti salia itseään.

Tähtien valo iskeytyi lopulta salin ainoaan tuoliin ja alkoi piirtämään sille istuvan hahmon ääriviivoja. Selakhialainen Tryna sai hohtavan katseen taakseen ja hahmon rintakehä magentan hohteen kuulasta tämän sisuksissaan. Luiseva hahmo hengitti raskaasti ja hitaasti kiskoen keuhkoihinsa kartanon hyisevää ilmaa. Tämän katse kääntyi kuitenkin nopeasti tätä tapaamaan saapuneeseen toaan, joka ei vieläkään tiennyt, mitä sanoa.

“Niz…”

“Sinä olit… sinä olit oikeassa”, toa yritti parhaansa mukaan niellä kyyneliään. Tarkastaja oli noussut seisomaan. Tämän katse ei edes värähtänyt.

“Lähetti saapui ennen sinua. Minä tiedän.”

Aneleva katse kasvoillaan Niz lähestyi Selakhian makutaa. Tappio oli tukahduttanut toivon. Väsynyt ja jokaista elettyä hetkeään katuva nainen ei voinut tarjota mitään muuta kuin itsensä. Hänen mielessään kaikui yhä Ficuksen viimeinen kirkaisu, kun Nui-Kralhin terät olivat uponneet tämän lihaan.

Ja silti hän tiesi, että se ei ollut ohi. Että se kaikki tulisi tapahtumaan uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen…

Tarkastaja oli kertonut hänelle. Muinaiset ajat todistanut Rúcioron ruhtinas tiesi jo, kuinka syvälle sairauteen Ficus oli vajonnut. Niz ei ollut kuunnellut. Ja nyt hän ei enää osannut kuin kysyä, miksi. Oliko hänen rakkautensa opettajaansa kohtaan todella sokaissut hänet niin pahasti?

“Meillä on paljon työtä edessämme, Niz.”

Toa pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan ja havahtui siihen, kuinka kylmä ja kolkko käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Makutan katseesta oli mahdoton päätellä mitään tämän tuntemuksista, mutta tämän kosketus ei selvästi ollut pahantahtoinen.

Tähdet heidän yläpuolellaan tuikkivat ja tuonelasta kantautuvat kuiskaukset hyräilivät muinaista melodiaa, joka juhlisti uuden yhteistyön alkua.

Kuolleiden kartanossa alkaisi sinä päivänä uuden ylösnousemuksen aika.

Kalmaiset kädet yhdessä murtuneen sydämen kanssa uhmaisivat tuomiota.

1.11.2020.

2 thoughts on “Kirous sykki sydämen paikalla”

  1. Tällä ei ole kommentteja. silleen miksi, eikö se teistä ansaitse sellaisia. ehkä minä kirjoitan sellaisen. koska jonkun täytyy.

    Tämäpä oli kiva ja tunnelmallinen. Etenkin symmetrinen juliste.

    Erityiskiitos siitä, että Tarkastajan pinkki tekstinväri paljastettiin jo tässä eikä itse Kädessä. Saimmepahan kaikki tehdä sen “omg tarkastaja o kissabio”-vitsin mielessämme nyt emmekä keskellä jotakin isompaa.

Vastaa