Kiitos yhteistyöstä.

Nyt pääsemme uskoakseni siihen, mitä varten tänne tulitkin.

Katsotaanko niitä kissavideoita?

Kyllä, se on totta, Kissabio tähti on television. Meillä on tämän ihmeellisen kojeen ansiosta käytössämme Kissabion surkean elämäkerran jokainen hetki. Eikö olekin hienoa? Niin monia sekunteja, jotka eivät kiinnosta ainuttakaan mistään löytyvää olentoa.

Jos televisioni olisi vähemmän vertauskuvallinen, hankkisin paremman kanavapaketin.

Näin minä päiväni vietän, Kissabion surullisia edesottamuksia seuraten… ei ole kunnollista elämää tämä ei. Ehkä ihan hyvä, että olen täällä aivan yksikseni. Kuolisin häpeään, jos jonkun hohdokkaamman olion loinen tulisi käymään ja huomaisi, että vilkuilen kaiket päivät jonkin epäselvän kissan sekoilua!

Mieluummin olisin joku muu jossain muualla, mutta minulla on tehtävä, ja sen aion tehdä. Eihän minulla ole muuta vaihtoehtoa. Sellaisia me loiset olemme.

Tarkistetaanko, mitä Kissabiolle kuuluu?

“HOI KISAS BIO!!!”

Hyvin alkoi, se muistaa jopa nimesi. (Muistaakohan Matoro? Hihihi, ei varmaan!)

“EI HAIT TAA ETEN VOINNUT SYÖDEÄ SINUA NNYT……”

“…… KOSKAK VOIN SYÖDELELLÄ MYÖHEMIN SIE LUSSI !!!!!!”

Japa Nuin gurun sali
Menneisyys

Kissabio pani kivisen huoneen halki astellessaan merkille, että Japa Nuin gurun asuinsija oli varustettu kaikkien mahdollisten uskontojen ikonografialla. Kuinka viisas guru olikaan, jos tämä ammensi tietämyksensä jokaiselta jumalalta! Todennäköisesti ainakin kuusi kertaa tavallista gurua viisaampi.

Jännittynyt odotus valtasi kissan. Kaapuun kääritty hahmo katsoi häntä. “Kissabio”, se sanoi.

Puhuteltu hätkähti. “K-kuinka tiesit nimeni!?” Gurun suunnaton voima salpasi hänen hengityksensä, ja Kissabio olisi polvistunut, jos olisi uskaltanut.

Suuri mestari riisui hupun päästään. Sen alta paljastui valkoinen kanohi Huna. “Turistilaivat toimittavat meille listan matkustajista. Sinun kohdallasi tiedot olivat puutteellisia. Mikä on lajisi, Kissabio?”

Syntyi syvä hiljaisuus, jonka aikana Kissabiosta tuntui siltä kuin salia reunustavat lukuisat eri jumaluuksia kuvaavat patsaat olisivat langettaneet hänelle tuomiota. Lopulta hän sai sanotuksi: “E-en tiedä…”

Japa Nuin guru naurahti pilkallisesti ja piti pitkän tauon.

“Minä vääntyilin kerran kaksi viikkoa putkeen sängyssäni psykoosin vallassa, kun tilkka biomenasiideriä joutui vahingossa elimistööni, ja tämä on silti naurettavin asia, jonka olen ikinä nähnyt”, tämä räjähti. “Laji en tiedä? Miten niin et tiedä? Mata Nuin, Athin, Suurten Olentojen, Tren Kromin, Atheonin, Tulinoidan, Kuningas Julienin, ex-vaimoni ja jokaisen milloinkaan eläneen profeetan, oraakkelin ja ritarin nimeen, miten joku voi olla tietämättä lajiaan?”

Kissabio peruutti pari askelta kohti salin uloskäyntiä. “Oi suuri guru, t-tulin tänne vain kuulemaan kohtaloni…”

Japa Nuin guru kaivoi kaapunsa taskusta jonkinlaisen savukkeen ja sytytti sen. Huoneen täytti aromi, joka muistutti Kissabioa hieman Noitatohtorin yllä leijuneesta katkusta. “Kaltaisillasi ei ole kohtaloa. Voit poistua.”

Hämmennyksestä lamaantunut Kissabio ei kyennyt tottelemaan gurun käskyä. Tämä imaisi sisuksiinsa savua, yski pari kertaa tottuneesti ja mulkaisi kohti vierastaan. “Yhä täällä?”

Kului hetki. Raihnainen guru näytti niin surkealta, että Kissabio rohkaistui lausumaan: “E-eikö kaikilla olennoilla pitäisi olla kohtalo?”

Mestari katsoi savukettaan hetken harkitsevasti ja viskasi sen sitten Atheonia esittävän sarvipäisen patsaan taakse. “Ehkä. En minä kuitenkaan osaa tulkita kohtaloita metafyysisessä mielessä. Kirjoitin ne kirjat niin aineissa, että muistan tuskin enää sanaakaan.”

Keskustelun tunnelma oli muuttunut niin monta kertaa peräkkäin, että Kissabio ei kykenyt tekemään muuta kuin kuuntelemaan. Se ei vaikuttanut monologiaan jatkavaa gurua haittaavan.

“En oikeastaan edes tiedä, onko mitään sellaista kuin kohtalo. Siitä olen kuitenkin varma, että Suuri Ykseys – kuka tämä sitten todella onkaan – asetti jokaisen luomuksensa sisuksiin edellytykset roolille, jota tämän on maailmanhistorian näyttämöllä näyteltävä.”

Gurun ja Kissabion välissä palavan tulen luomat varjot lepattivat hämärän tilan seinillä.

“Siispä tiedän, että kun luokseni saapuu toa, hänen kohtalonsa on toan kohtalo. Kun luokseni saapuu skakdi, suon hänelle skakdin kohtalon. Kun luokseni saapuu skerde, kysyn ensin, mitä skerdet ovat, ja annan tälle sitten skakdin kohtalon, mutta paremman. Kun luokseni saapuu joku, joka ei tiedä lajiaan…”

Inhon värähdys kävi Japa Nuin gurun kasvoilla.

“En tiedä, mikä sinut loi, mutta epäilen, että sekään ei keksinyt sinulle mitään tarkoitusta. Jos kohtalo on ohjelmoitu olemukseemme, sinun on sellaisen perään turha haikailla. Häivy tuhlaamasta aikaani; maksavia asiakkaita on varmasti lisääkin.”

Kissabio ei tiennyt, mitä siihen vastata, eikä oikeastaan halunnutkaan sanoa gurulle enää sanaakaan. Hän poistui itkua vastaan taistellen ja toisti mielessään sitä tosiseikkaa, että oli lähdössä Bio-Klaaniin, hän oli muuttamassa Bio-Klaaniin, jossa kaikki muuttuisi paremmaksi.

Kaukana menneisyydessä

Olento, jonka nimi ei vielä ollut Kissabio, katsoi edessään kohoavaa muotoa.

Oliko se peili, josta hänen olemuksensa heijastui?
Oliko se ovi, josta hän oli tähän maailmaan astunut?
Vai oliko se kumpikin – ja silti ei kumpikaan?

Olento ei tiennyt, sillä se ei vielä osannut sanoja. Se ei vielä tuntenut käsitteitä. Se osasi vain katsoa, katsoa ympärillään levittyvää värien räjähdystä. Väreillä oli nimet, mutta olento ei tuntenut niitä.

Sillä vasta sinä hetkenä olento alkoi olla. Vasta sinä hetkenä materia, joka tämän muodosti, omaksui hahmon, jossa se pysyisi lukemattomien vuosien ajan. Vasta sinä hetkenä tietoisuus syttyi tämän mielessä.

Sinä hetkenä Kissabio syntyi uudelleen.

Ja pian Kissabio huomasi, että sen mielessä oli jotakin, jota aistit eivät olleet hänen lyhyen olemassaolonsa aikana sinne asettaneet. Hänet oli varustettu yhdellä ajatuksella, jota hänen ei tarvinnut opetella itse.

Se ajatus oli kissa, ja Kissabio ei vielä tiennyt, mitä mieltä siitä olla. Olivatko kissat hyviä? Ehkä ne hänestä olivat.

Valtava monoliitti, häntä itseään korkeampi, seisoi paikallaan Kissabion edessä, kun tämä yritti päätellä, mitä mieltä oli kissoista. Sen pinnalla oli väri, mutta Kissabio ei vielä tuntenut värin nimeä. Kissabio ei tuntenut edes omaa nimeään – ei vielä, hän saisi sen vasta kylässä metsän keskellä asuvalta matoranvanhukselta.

Hänellä ei ollut ollut valmiina edes nimeä, mutta kissan käsite hänellä oli ollut – ja etäinen tunne siitä, että hän piti kissoista. Kissojen täytyi siis olla tärkeitä.

Oltuaan siinä hetken Kissabio ymmärsi tarkkailla ympäristöään. Silmät – sellaisetkin hänellä kyllä oli – toivat tietoa ympäröivästä maailmasta, mutta hänen täytyi itse ymmärtää, että sen saattoi tiedostaa. Hänen täytyi myös keksiä itse katsoa jonnekin muualle kuin eteensä.

Kissabio siirsi katseensa kivipaasista.

Sitä mukaa, kun hänen näköaistinsa poimi ympäriltä asioita, Kissabio sai mieleensä niiden luonnon. Hän tiesi olevansa saarella tai jollakin, joka oli sen kaltainen mutta pienempi. Oli pimeää ja kylmää. Värit olivat lakanneet hohtamasta jo aikoja sitten, mutta Kissabion täytyi ymmärtää itse, että niin oli tapahtunut.

Saarella oli kiviä, pensaita ja isoa, suorakulmaista kappaletta muistuttavia asioita, jotka olivat paljon pienempiä. Niiden laatua Kissabio ei aluksi hahmottanut, mutta muisti sitten, että niitä kutsuttiin haudoiksi.

Se toi Kissabion mieleen hänen ensimmäisen tunteensa. Sitä kutsuttiin suruksi.

Jokin oli pielessä.
Näin ei olisi pitänyt olla.
Tällä saarella oli jotakin väärää.

Kissabio tunsi niin, mutta ajatukset eivät suostuneet selittämään itseään. Hän katseli ympärilleen pohtien, löytäisikö siten selityksen, mutta löysikin vain uusia, monimutkaisia kappaleita. Niillä oli eri värejä ja eri muotoja, ja niitä kutsuttiin naamioiksi.

Kun lähettyvillä ei näkynyt mitään vaarallista, Kissabio uskaltautui ottamaan ensimmäisen askeleensa. Hän katsoi alas kohti liikkuvia jalkojaan ja yllättyi siitä, miltä ne näyttivät. Sitten hän yllättyi siitä, että oli yllättynyt – eihän hän tiennyt juuri mitään, joten miksi hän olisi tiennyt, miltä näytti?

Pienellä saarella oli paljon lisää samanlaisia asioita. Polku johti pois sen keskustasta, mutta Kissabio ei tiennyt, olisiko hänen täytynyt kulkea sitä pitkin. Oliko hän täällä jostakin syystä? Täytyisikö hänen tehdä jotakin?

Se ajatus jäi vaivaamaan Kissabioa, kun hän istuutui ruohikolle. Vasta nyt, vasta saatuaan selvyyden kaikesta välittömässä läheisyydessään olevasta, hän saattoi pysähtyä miettimään sitä, miksi oikeastaan oli olemassa. Hän muisti vain saaren, joten oliko hän syntynyt vasta äskettäin?

Samaan aikaan Kissabion sisällä eräs toinen yritti saada selkoa omista sekavista ajatuksistaan.

Miettiminen ei tuntunut Kissabioa auttavan. Ehkä hänen täytyisi etsiä ympäriltään uusia asioita ja oppia niistä – eihän hän ollut vielä saanut selville sitäkään, mitä kissat olivat, vaikka ne olivat selvästi jotakin tärkeää. Tuntui äärimmäisen tärkeältä saada varmuus siitä, mitä kissat olivat.

Kissabion mielen ylimääräinen asukki omaksui uuden hahmonsa. Se tiesi, mutta sitä ei huvittanut kertoa.

Lähettyvillä ei varmaankaan ollut kissoja, sillä hän olisi kyllä huomannut, jos näin olisi ollut. Kissabio oli miettimässä, pitäisiköhän hänen lähteä etsimään kissoja, kun jokin teki päätöksen hänen puolestaan.

Valtavan, suorakulmaisen hahmon pintaan ilmestyi jotakin.

Se oli käsi.

Kissabio ei jäänyt pohtimaan pelkoa, mieleensä saapunutta uutta tunnetta. Polun päässä näkyi odottavan laituri. Siihen oli sidottu vene, ja Kissabio tiesi, että hänen oli päästävä pois.

Siitä päivästä lähtien Kissabion elämää määrittivät ne kaksi tunnetta, jotka hän oli sen ensihetkinä kokenut.

Suru sen vuoksi, että hän ymmärsi maailman olevan jollakin ratkaisevalla tavalla pielessä; suru, joka kasvoi vuodesta toiseen, jolle hän oppi ajan myötä antamaan muitakin nimiä, kuten epätoivo ja kaipuu.

Pelko sen vuoksi, että hän ymmärsi olevansa siitä hetkestä ikuisuuteen sinnikkään hirviön jahtaama. Sen tavoitteet tai sen pohjattoman raivon lähde eivät Kissabiolle ikinä selvineet, mutta sen hän oppi, että sillä oli terävät kynnet ja loputon nälkä.

Saaren tapahtumat poistuivat pian hänen mielestään palatakseen vain öisin alitajunnasta pursuavina hämyisinä unikuvina, mutta nuo tunteet Kissabio muisti niin kauan kuin eli.

Peto, jolle Kissabio oli antanut mielessään nimen Loputon nälkä, jahtasi häntä lumisen metsän halki kylään, jossa hän sai nimensä, sen lopullisesti, ja hetkellisen turvapaikan.

Lumen sulettua ja talven mentyä hirviö hävisi, mutta Kissabio tiesi sen palaavan – niin pohjatonta nälkää ei tyydytetty syömättä sitä, mihin himo kohdistui. Hän tiesi sen palaavan, mutta siitä huolimatta Kissabio tunsi lumen alta paljastuneita puita ja pilvetöntä taivasta tuijottaessaan olonsa rauhalliseksi.

Hänen sisällään syttyi unelma siitä, että asiat voisivat olla toisin.

Voima oli varissut hänen hennosta, kaidasta ruumiistaan. Hän oli kalpea, kylmä, puhumaton.

Mutta voisiko se muuttua?

Mitä jos hänen elämänsä ei olisikaan pelkkää päämäärättömän harhailun ja pakenemisen vuorottelua? Kissabio käveli metsän halki etsien merkkejä asutuksesta ja päätti, että hänen oli tehtävä ja tavoiteltava jotakin. Ensinnäkin hänen täytyi kyetä puolustamaan itseään.

Ja sen jälkeen… oliko hän ainut tässä maailmassa, jota vaanivat selitystä vaille jääneet menneisyyden varjot? Voisiko hän puolustaa myös muita?

Jokin Kissabion sisällä kuunteli tätä kaikkea ja painoi sen visusti mieleensä.

Unelma alkoi hahmottua. Jossakin siellä, puiden ja taivaan takana, odotti hänen tarkoituksensa. Hän tiesi, minkä nimen jotkut olisivat sille antaneet. Sana palasi hänen mieleensä hetken miettimisen jälkeen, ja se tuntui samaan aikaan tutulta ja vieraalta, samaan aikaan iloiselta ja vastenmieliseltä.

Se oli kohtalo.

Matkojensa aikana Kissabio ymmärsi jotakin muutakin: harva hänen laillaan vainottu pärjäsi tässä maailmassa yksin. Häneltä puuttui jotakin, mutta puuttuiko häneltä myös joku?

Mangaioiden soturit, urotöitä tekevät ja maailmoja pelastavat sankarit, tuntuivat tutuilta tavalla, jota Kissabio ei osannut selittää.

Jollain tasolla Kissabio ei lakannut uskomasta kohtaloonsa milloinkaan. Ei silloinkaan, kun se oli vuosien kuluessa osoittautunut mahdottomaksi; ei silloinkaan, kun hän oli hyväksynyt, että vaaleanpunainen hirviö olisi hänen kannoillaan ikuisesti, että hän ei voisi ikinä voittaa tai päihittää sitä lopullisesti.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi saaneensa vain sen, mitä ansaitsikin.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, ettei ollut olemassa mitään sellaista varten.

Ei silloinkaan, kun hän ymmärsi, että oli parasta tyytyä siihen, mitä hänelle oli annettu.

Mutta joka päivä hän uskoi hieman vähemmän.

Tietyssä mielessä Japa Nuin gurun tuomio vahvisti vain sen, mitä hän oli aina aavistellut: jollakin tavalla Kissabio oli vajaa – ja tulisi aina olemaan. Jokainen pettymys, jokainen epäonnistuminen, jokainen epätoivon lähde kulkeutui myrkyn tavoin hänen sisimpäänsä ja vahvisti sitä, jonka ääni kaikui hänen mielessään öisin..

Hänenkin sielussaan kyti silti omanlaisensa talttumaton nälkä, ja siksi Kissabio ei aikaillut, kun hänen kohtalonsa ilmestyi hänen eteensä naisen hahmossa Bio-Klaanin kaupungin yön pimeydessä.

“Nopeasti, Kissabio! Ne ovat hyökkäämässä Klaanilehden toimitukseen.”

Kissabio ei tiennyt, mitä ne olivat, mutta sillä ei ollut väliä. Hän ymmärsi viimein; hän oli löytänyt etsimänsä.

“Tätähän sinä haluat, etkö vain?”

Hän tunsi aistiensa venyvän äärimmilleen. Merkkejä taistelusta, ääniä ja valonvälähdyksiä, kantautui kaikkialta; kaupunki kylpi tuhossa ja huudoissa. Miten hän ei ollut huomannut sitä aiemmin?

Yön varjot tarjosivat suojan, kun Kissabio jännitti lihaksensa ja juoksi toimitusta kohti. Katulamput olivat sammuneet, mutta hän ei pysähtynyt miettimään, miksi näin oli. Vaistot olivat ottaneet ohjat.

“Eikö kaikki olekin kulkenut tätä kohti?”

Nainen oli kadonnut, mutta Kissabio ei jäänyt pohtimaan sitäkään. Ensimmäistä kertaa ehkäpä ikinä hänestä tuntui siltä, että mitään ei tarvinnut ajatella. Hän vain teki.

Toimituksen siluetti piirtyi öistä taivasta vasten. Sisältä kantautui taistelun ääniä; tulikuumana hohtava ammus lävisti seinän. Kissabio ei ollut ikinä ollut valmiimpi. Ikinä hän ei ollut tuntenut vahvempana kohtalonsa, tarkoituksensa, päämääränsä paloa. Hän ryntäsi ovesta sisään ja

“No”, tivasi Kapura. “Nyt olemme täällä, ja sinun on tullut aika lausua totuus kaiken tänään tekemämme mielekkyydestä. Oliko kuningasajatuksessasi sittenkään mitään ydintä? Huomaatko mitään kiinnostavaa, Taguna?”

Plasman toa oli hetken hiljaa, ja jokainen sekunti toi Kapuralle suunnatonta tyydytystä. “Enpä… enpä oikeastaan, täytyy myöntää.”

“Minähän sanoin.” Vierailu Kissabion haudalla ei itsessään ollut mahdottoman huono ajatus – oli miellyttävän kirpeä, kauniilla säällä varustettu syyspäivä – mutta ajanhaaskauksena Kapura sitä silti piti. Hän oli luullut vapautuneensa illan ohjelmaan jo Matoron lopetettua kertomuksensa, ja reissu hautausmaalle tuntui pelkältä tyhjältä jälkinäytökseltä ei millekään.

“Niin, joku on jättänyt haudalle kukan…” totesi Taguna hajamielisesti. “Se… se ei kylläkään vaikuta tässä tilanteessa todisteelta tai vihjeeltä.”

“Vaan miltä?”

Kapura tiirasi hautakiveä ja koetti nähdä sen, mitä rikostutkijan silmät näkivät. Kivisessä haudassa ei ollut muuta poikkeavaa kuin kuolleen vähän hölmö nimi ja yläosaan kaiverrettu kuva kissan kasvoista; sitä hallitsi Mata Nui -uskoon viittaava symboli, joka löytyi useimmista haudoista lähettyvillä. Nurmi oli arkun pienestä koosta johtuen kasvanut jo umpeen, mikä erotti sen muista Kauhujen yön jäljiltä pystytetyistä.

Ei siis mitään erityisen kiinnostavaa tai poikkeavaa.

Pieni tuulenvire kävi hiljaisen hautuumaan yllä. Taguna pudisti päätään. “Siltä, että joku on jättänyt vainajan haudalle kukan. Aika kauan aikaa sitten, jopa. Enää ei edes erota, mikä kukka se oli.”

“Turha reissu, mutta tulipahan tehtyä”, sanoi Kapura yrittäen ladata sanoihinsa mahdollisimman paljon ivaa. “Vähän kuin se, kun Matoro menetti kaikki Nim–”

“Hei! Kapura!”

Hautarivien takaa kuuluva huuto keskeytti tulen toan viisastelun. Kapura ja Taguna kääntyivät äänen suuntaan ja näkivät valkean hahmon vilkuttavan heille.

“Ja Tagunakin, moi!” Snowie tervehti löntystellessään toa-kaksikkoa kohti.

Taguna nosti kätensä tervehdykseen. Kapura nyökkäsi saapujalle.

“Löysinpäs sentään”, lumiukko puuskutti saavuttaessaan kanssaklaanilaisensa. “Matoro sanoi, että löytäisin sinut varmaan täältä.”

Syyspuuska pujotteli hautarivistöjen välejä ja piti kolmikolle seuraa muutaman sekunnin, ennen kuin katosi taas tiehensä. Plasmapoliisin katse kääntyi kysyvänä kohti Kapuraa, mutta seppä näytti yhtä yllättyneeltä Snowien saapumisesta kuin hänkin.

“Kunhan tässä varmistelen, että asiat ovat meidän välillä kunnossa, kun…” Snowie höpötti ja piti pienen haukottelutauon. “…kun, ööh, meni vähän taisteluksi tuossa yöllä.”

“En väitä muistavani”, Kapura totesi ja veti kätensä puuskaan. “Olin kirjaimellisesti unessa.”

“Niin, joo…” lumiukko mumisi. “Sitä paitsi minä tahdon ajatella sitä enemmän halauksena kuin painilukkona, että sikäli myös… eli… tuota… kaikki ok?”

“Joo, toki.”

Snowie hymyili helpottuneena ja väsyneenä ja ehkä myös hieman kiusaantuneena. “Mites… tuota…” Hän katseli ympärilleen. “Oletteko täällä tervehtimässä…”

Nyt vasta lumiukko huomasi, kenen haudalla keskustelua käytiin.

“…Kissabioa…” hän henkäisi hiljaa.

“Ollaan liikenteessä ammatillisissa merkeissä”, Taguna lausui. “Tutkimme Kissabion elämään ja kuolemaan liittyviä mysteereitä.”

Kapura pyöräytti silmiään.

“Ai, minä luulin että… että hän…” Snowie aloitti, mutta huomasi, ettei ihan tiennyt, minne hänen lauseensa oli matkalla. “Minä en tuntenut Kissabioa kovin hyvin. Mutta luulin aina, että hän oli kaikin puolin mukava kissa, joka koki surullisen kohtalon sinä kurjana yönä. En tiennyt että hän… että häneen olisi liittynyt mysteereitä.”

“Ei ehkä liitykään, mitä olenkin yrittänyt sanoa pitkin päivää”, seppä totesi. “Tämä on ajanhukkaa.”

Oli Tagunan vuoro ristiä kätensä. “Äläs nyt. Tämä päivä ei tuottanut juurikaan vastauksia, mutta niistä olisi voinut olla monenlaista hyötyä. ”

“Niin, ehkä urallesi”, tulen toa tuhahti.

“Häh? Minun halussani ratkaista tämä tapaus ei ole mitään epäaitoa. Tuollainen kyynisyys ole mikään ässä hihassa!”

Snowien kulmat kurtistuivat huolestuneesti. “Kaverit, hei… voitaisiinko me olla riitelemättä? Edes tässä haudalla? Kun…”

“Tietenkin, jos et halunnut apuani…” Kapura kommentoi Snowien välihuomion sivuuttaen. “… olisit voinut olla pyytämättä sitä?”

Taguna vaihtoi asentoa uhmakkaaseen etunojaan. “Kissabion mysteeri täytyi selvittää! Asia on vakava!”

“Hän… Kissabio oli kuitenkin oma persoonansa, hänellä oli oma elämänsä ja… hmm… ehkä meidän pitäisi…”, Snowie mutisi harmistuneena, mutta huomasi, ettei tullut kuulluksi. Kaksi toaa jatkoivat toistensa piikittelyä.

Hetkeen lumiukko ei tiennyt miten toimia, mutta muisti sitten erään tempun, jonka Zeeron oli hänelle opettanut. “Tänään klaanilaiset seikkailijat tutustuivat Kissabion elämään ja tekoihin”, lumiukko lausui. Mutta ei Kapuralle ja Tagunalle. “Muistakaa kuitenkin, että ihan jokaisella elämällä, oli kyseessä sitten toa, skakdi tai vaikka kissa, on arvo itsessään, ja sitä tulee kunnioittaa”, Snowie puhui athistimunkin hänelle opettamalla tavalla suoraan… kenelle? “Joten seuraavan kerran, kun sinä tai ystäväsi selvitätte jonkun olevaisen elämää, niin muistakaa suhtautua häneen arvostaen, eikä vain välineenä.”

Sitten Snowie koki jakson olevan ohi – mitä se sitten tarkoittikaan – ja poistui paikalta heipat sanoen.

“Nukkuikohan Snowie hirveästi viime yönä”, Kapura mietti ääneen katsellessaan lumiukon poistumista. “En tunne oloani kovinkaan virkeäksi itsekään, ja minun roolini oli itse asiassa nimenomaan nukkuminen.”

“Äläpä vaihtele aihetta, jos meillä on yhä juttu kesken”, Taguna huomautti. “Vai suostutko jo uskomaan, ettei tämä päivä ollut a priori täysin turha?”

Seppä pyöräytti silmiään. “Ehkä täytyy, kun vedit esiin niinkin voimakkaan aseen kuin ylimielisen makutismin. Niin, hyvä on, onhan se loisen mysteeri periaatteessa yhä olemassa. Ehkä siinä on yhä jotain tärkeää. Ehkä. Riittääkö tämä yhteisymmärrykseksi?”

“Eiköhän.” Taguna sanoi hymyillen ja vilkaisi Kapuraa kysyvästi. “Taitaa olla siis valmista. Minne käy matkasi?”

“Omiin hommiini”, Kapura sanoi mielestään neutraalisti. Yleensä se olisi kai tarkoittanut sepäntyötä, mutta nyt se ei käynyt päinsä, joten kuka tiesi, miten Taguna hänen vastauksensa tulkitsi. Ehkä sillä ei ollut hirveästi väliä. “Ja sinä…?”

Taguna irvisti. “Painun kirjoittamaan tästä kaikesta raporttia. Ehkä elämäni surullisinta sellaista. Mutta kuule…”

He poistuivat hautuumaalta. Kapura lähti hieman nolosti Tagunan perään, koska ei halunnut antaa ilmi mitään omasta määränpäästään. “Niin?”

“Minun on tunnustettava jotakin.”

“Tämän on parempi olla liittymättä lupaukseen, jonka teit pajastani”, Kapura murahti. Taguna pudisti päätään nopeasti. “E-ei suinkaan, se juttu on ihan hoidossa, hehe…”

Selitys antoi odottaa itseään. Vaimeaksi kääntynyt aurinkojenpaiste enteili vuoden viimeisiä päiviä, joita saattoi kutsua lämpimiksi.

“Oikeastaan asiani ei liity mihinkään tänään tapahtuneeseen mitenkään”, Taguna huokaisi. “Olisi pitänyt kertoa jo paljon aiemmin, mutta… mutta viime aikoina olemme olleet tekemisissä vain työasioihin liittyen niin…”

“Mene jo asiaan”, sanoi Kapura. Tagunan aidosti hätääntyneessä kehonkielessä oli jotakin vähän säälittävää, kun otti huomioon, kuinka dramaattinen paljastus tällä todennäköisesti oli kerrottavana. “Olitko ennen salaa merirosvo vai mistä tässä on kyse?”

“Mit- ööh, en? Piti siis vain sanoa siitä reissusta, jonka teit Matoron kanssa Heporinttiin.”

Kapuran mieleen palasivat paitsi itse matka myös roolipeli ja keskustelu, jonka hän oli käynyt siitä Tagunan kanssa. “… mitä siitä?”

“Se… se kartta oli minun. Minä livautin sen Matorolle.”

Kapura kohotti kulmiaan. “Häh? Miksi? Lisäksi: mistä edet sait sen?”

“Se on aika pitkä tarina”, sanoi Taguna nopeasti. “Taidanpa kertoa sen myöhemmin. Saattaa vaatia selontekoa lähes koko elämäntarinastani, mutta eipä senkään tekeminen erityisesti haittaa.”

Kapura katsoi Tagunaa hetken. Poliisin kanohi Miru oli vääntynyt anteeksipyytävään ilmeeseen; asia oli selvästi merkinnyt tälle paljon. Kapuraa se kiinnosti arvatenkin täysin eri syistä. Tämäpä oli ollut odottamatonta – ja siinä mielessä kiinnostavaa. Hyvinkin kiinnostavaa, jopa.

“Hyvä on. Otan tarjouksen vastaan; kuulostaa tarinalta, jonka haluan kuulla. Ja…” aloitti tulen toa, “melko ihailtavaa, ettei minulla ollut hajuakaan, vaikka kävimme tästä pitkän keskustelun taannoin. Melko ihailtavaa. Et olekaan niin huono kuin luulin.”

“… ööh, kiitos?” Tagunan ilme oli enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Ehkä juuri ja juuri.

“Eipä kestä.”

Taguna vilkaisi kohti edessä siintävää poliisiasemaa. “Okei, minulla on tapaaminen sen penteleen raportin kanssa. Tavataan joskus toiste, jooko?”

“Sopii”, sanoi siihen Kapura. Vasta käveltyään pois hän huomasi pudottaneensa äänensävystään vahingossa viimeisenkin ironian häivän.

Arkistot
Ilta

Sulkemisaika oli käsillä, ja Kapuran täytyi alkaa hyväksyä se julma tosiasia, ettei tutkimustyö ollut tuottanut tänään minkäänlaista tulosta. Hän olisi voinut syyttää plasman toaa, joka oli napannut hänet tuntikausiksi astetta turhanpäiväisempään työhön, mutta totuus oli se, että aina ei onnistanut – kun tutki sitä, mitä hän tutki, hyödyllistä tietoa ei tullut vastaan joka päivä.

Ja vika oli yhtä paljon projektin tavoitteessa kuin aiheessa.

Kapuralla alkoi olla käsitys siitä, mihin Taripin (mielessään hän lisäsi perään epävarman kysymysmerkin) jättämä sana viittasi, mutta se ei auttanut päättelemään, mitä hänen oli tehtävä. Johonkin konkreettiseen vihjeen täytyi häntä ohjata – sanaa ei ollut jätetty hänen huoneeseensa käytännön pilana, ja jos olisi, jekun luonne olisi jo paljastunut. Johonkin näistä kirjoista oli kätketty sepän seuraava siirto, ja hänen täytyisi vain löytää se.

Näinä päivinä arkistojen salit autioituivat yleensä reilusti ennen sulkemisaikaa. Kai suurimmalla osalla linnakkeen asukkaista oli muutakin tekemistä kuin miettiä jotakin piinaavaa mysteeriä. Hänellä ei ollut ainakaan toistaiseksi, kiitos takavarikoidun pajan, eikä olisikaan, jos Taguna ei toteuttaisi pian lupaustaan tai hän ei löytäisi jostakin parempaa ahjoa.

Kynttilä pöydällä Kapuran edessä alkoi voittaa kilpailun valovoimasta ikkunan kanssa. Sitä olisi kai voinut pitää merkkinä siitä, että oli aika lähteä, mutta seppä viipyi silti lukemassa loppuun lukua kirjasta, joka kertoi lounaissakaran paikannimien historiasta. Mikään erityinen ei ollut antanut syitä epäillä, että hänen salaperäinen sanansa kuvasi jotakin paikkaa, mutta siitä huolimatta Kapura oli päättänyt ahmia jokaisen karttakirjan, jonka vain jostain sai; siinä mahdollisuudessa olisi sentään ollut jotakin järkeä. Siinäpä vasta helppo toimintaohje: mene sinne ja katso, mitä löydät.

Luku loppui ilman yhtäkään häntä kiinnostavaa detaljia. Kapura harkitsi, pitäisikö hänen jatkaa huomenna saman kirjan parissa vai siirtyä suoraan johonkin, joka käsittelisi sanaa siinä merkityksessä, jossa siihen useimmiten törmäsi. Ei siitäkään välttämättä mitään hyötyä olisi, mutta ainakin niin tehdessään saattoi tuntea edistyneensä tutkimuksissa edes jollain tasolla.

Toisaalta hän ei erityisesti tuntenut edistyneensä selvityksessään nytkään siitä huolimatta, että omisti useamman muistivihon täynnä lähdeviitteitä ja huomautuksia liittyen nelikirjaimiseen arvoitukseensa. Hän oli paljon viisaampi kuin alussa, mutta ei tavoilla, jotka olisivat auttaneet selvittämään, mitä hänen oli tehtävä.

Ratkaisu oli pakko olla olemassa. Se olisi jotakin niin typerää, että hän vihastuisi itselleen sen vuoksi, ettei ollut tajunnut sitä jo viikkoja sitten. Maailmassa oli jokin tehtävä, joka odotti tekijäänsä, tai jokin paikka, joka odotti tiettyä vierailijaa – häntä.

Missään muussa ei olisi ollut mitään järkeä.

Ja silti sepän epätoivo kasvoi joka ilta maailman kieltäytyessä lahjoittamasta hänelle vastausta, jota hän niin himoitsi.

Joskus pessimismi sai Kapurasta niin vahvan otteen, ettei hän kulkenut arkistoille tavanomaiseen aikaansa vaan roikkui itsekseen kahviossa tai teki pitkän kävelyn samaa reittiä Klaanin kaupungin halki kiertäen. Ennen pitkään hän kuitenkin muisti aukottoman päättelyketjunsa – viesti jätettiin tarkoituksella siitä riippumatta, kuka sen jätti, joten sen oli tarkoitettava jotakin, ja koska sana itsessään oli liian epämääräinen tarkoittamaan mitään, sen oli oltava vihje jostakin muusta – ja sitten sitä taas mentiin.

Siihen, että Vaehran tai Geevee ilmestyisi liikuskelemaan kiusallisesti lähettyvillä toivoen, että asiakas tajuaisi lähteä itse, oli varmaankin kymmenisen minuuttia. Se ei riittänyt mihinkään – ei uuden kirjan hakemiseen tai minkään merkityksellisen löytämiseen tästä. Kapura merkitsi sivunumeron muistiin, sulki opuksen ja mietti jälleen pienen hetken sitä, kummasta oli kadonnut kaikki tolkku, hänestä vai maailmasta hänen ympärillään.

Ensimmäinen kuulosti todennäköisemmältä. Hänen tililleen oli nyt kirjattu paitsi Klaanin kellariosastolta löytynyt hulluuden seinä myös uusi, jännittävä pakkomielle nelikirjaimiseen sanaan, jonka kuollut merirosvo oli käynyt jättämässä hänen huoneeseensa.

Mitähän mieliseikkailijat olivat nähneet pulpahtaessaan hänen tajuntaansa? Loputtoman kirjaston taivaisiin asti kohoavine hyllyriveineen? Tässä vaiheessa se ei olisi enää yllättänyt Kapuraa.

Jos hän sai jostakin lohtua niin siitä, ettei ollut ainut päämäärättömään raatoon epätiedon petollisilla vesillä tuomittu. Kummallahan oli toivottomampi tutkimus meneillään, hänellä vai Tagunalla? Hänen ainut johtolankansa oli koostunut tismalleen neljästä merkistä, mutta poliisin sellainen oli toisaalta koskenut Kissabioa. Ei vaadittu yliluonnollisia ennustustaitoja sen päättelemiseen, etteivät Kissabioon liittyvät mysteerit johtaneet yhtään mihinkään.

Vai että oli Kissabiolla loinen? Hieno anekdootti, mutta aika monella oli nykyään. Joku olisi jopa voinut sanoa, että kaikilla oli – Punainen mies liittolaisineen olisi rakastanut niin sanomisen teatraalisuutta. Se oli totta puhuen hieman salaperäistä, että musta kissa oli pesiytynyt Kissabion mieleen niin kauan ennen sodan alkamista, mutta tuskinpa sekään seikka oli arkista ja tylsää selitystä vailla. Avde oli luultavasti loputtoman vanha olento, ja pitkä ikä toi mukanaan rajattomasti mahdollisuuksia tartuttaa erinäisiä enemmän tai vähemmän tärkeitä henkilöitä haluamallaan rutolla.

Omituisen kissan ajatteleminen toi mieleen lehtiön, jonka Kapura oli tämän luota kähveltänyt ilmeisesti koettuaan olevansa siihen oikeutettu sen vuoksi, että seikkaili itsekin sen arkeilla. Selitys ei olisi mennyt läpi oikeudessa, mutta onneksi rikoksen uhri oli kuollut.

Jokin siinä silti häiritsi seppää, että hän oli näpistänyt esineen niin impulsiivisesti. Ei se tarkemmin mietittynä kovinkaan ihmeellinen ollut – ja enemmän omituinen kuin järkyttävä tai loukkaava.

Kai häntä oli jollakin tasolla satuttanut ajatus siitä, että Kissabio oli suin päin päättänyt ikuistaa hänet sellaisissa tilanteissa tietämättä mitään. Tietämättä sitä, minkä vuoksi hän kykki nytkin arkistoissa sulkemisajan lähestyessä uhkaavasti. Tietämättä sitä, kuinka syvällisesti hän oli jopa muistinsakin menettäneenä tuntenut itsensä puolikkaaksi, jota ei ollut mahdollista täydentää millään muulla kuin sillä, mikä oli maailman tuuliin kadonnut. Tietämättä sitä, miltä hänestä oli tuntunut, kun oli ilmaantunut vihje, joka voisi muuttaa kaiken.

Se kaikki oli paljon monimutkaisempaa kuin mitä mahtui yhdelle paperille. Kissabion lehtiöön oli raapustettu ainoastaan hänen karikatyyrinsä, jolle ei ollut ongelma eikä mikään tehdä päätöksiä siitä, mitä salli itsensä tuntevan ja mitä ei. Se versio hänestä oli saavuttanut onnen sivujen kirotuissa kuvissa, mutta oikeassa elämässä mikään ei ollut niin helppoa.

Niin hän ainakin ajatteli. Niin hänen oli pakko ajatella.

Lehtiö lepäsi sivussa pöydällä hänen edessään, eikä Kapura oikein keksinyt, mitä olisi sillä tehnyt. Piristäisiköhän Matoroa se, että hän lahjoittaisi jään toalle mehevimmät tätä esittävistä piirroksista? Edesauttaisiko vai haittaisiko se tämän parantumista? Olisiko se humoristisen huono pahoittelu siitä, että oli tehnyt ison reiän tämän kurkkuun? Todellinen anteeksipyyntö olisi tuntunut lähinnä tyhmältä sen vuoksi, ettei hän ollut ollut tapahtumahetkellä valveilla, mutta ehkä vitsi ajaisi elegantisti saman asian.

Jos ei muuta, kyseessä olisi hyvä kevennys illan pettymyksen tuottaneille tutkimuksille. Bonuspisteitä siitä, jos hän voisi ojentaa Vaehranille tätä ja Geeveetä esittävän kuvan poistuessaan. Ehkä epäselvän kissan postyymi ehdotus murtaisi viimeisenkin padon ja saisi arkistomaakarit myöntämään toisilleen salatut tunteensa.

Kapura avasi lehtiön ja selasi läpi sen järkyttävien sivujen. Matoro ja Umbra… (aika tylsä ehdotus, hän olisi luullut Kissabion maun olevan hienostuneempi). Gee ja Tawa (mikä amatööritunti nyt oli käsillä?), Matoro ja Kissabio (rohkeaa ja epärealistista), Visokki ja Tawa (miksei), jokin lehtiön varsinaiseen aiheeseen liittymätön piirros, Gekko ja Jake (siinäpä vasta ehdotus) ja…

Se sana.
Se sana.
Se sana.

Kapura sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hän oli juuri kuvitellut nähneensä jotakin, jota ei voinut olla olemassa. Ehkä hän oli väsynyt. Ehkä hänen pakkomielteensä oli saavuttanut entistäkin huolestuttavampia tasoja. Ehkä hän tarvitsi sittenkin jotakin lääkettä.

Hän katsoi paperia, katsoi poispäin, katsoi takaisin. Sana oli yhä siellä. Kaikki neljä kirjainta. Kissabion käsialalla.

Seuraava mahdollisuus teeskennellä, että maailmassa oli yhä mitään järkeä: sana oli harvinainen, tämä oli totta, mutta se oli silti vain sana. Se oli löytynyt kymmenistä aihepiirinsä teoksista. Kyse ei ollut Ritarikunnan tai Veljeskunnan kätkemästä salatusta tietoudesta, jonka haltija sai pelätä henkensä puolesta. Se oli vain sana. Ehkä Kissabio oli tehnyt jostain syystä omia tutkimuksiaan ja törmännyt samaan kuin hän.

Lehtiön sivu oli täynnä tuherruksia – tuttu sana oli vain aktivoinut Kapuran aivoissa jonkin alkukantaisen ja voimakkaan alueen. Siellä oli pakko olla muutakin aiheeseen liittyvää. Oli nopeasti sutaistuja kissoja, hahmotelma kesken jääneestä Matoroa ja Kissabioa esittävästä piirroksesta… eikä yhtään mitään sanaa koskettavaa. Ei samanlaista muistiinpanojen ja kirjalistojen viidakkoa, joka hänen omista muistikirjoistaan löytyi.

Se oli vain yksittäinen sana, jonka Kissabio oli raapustanut ylös ilman mitään, mikä olisi paljastanut, miksi tämä oli näin tehnyt.

Hengittäen tiheästi Kapura selasti lehtiön loppuun asti yrittäen epätoivoisesti löytää selityksen, minkä tahansa selityksen, mutta sai eteensä vain lisää piirroksia Matorosta erinäisten henkilöiden kanssa. Yhdellä sivulla hymyili punasilmiä pursuava kissa omahyväisesti kuin mikäkin kusipää, joka tiesi jotakin, mitä hän ei tiennyt. Lehtiö loppui tyhjiin arkkeihin, joita Kissabio ei ollut ehtinyt täyttää – eikä milloinkaan ehtisikään.

Kapura pakkasi nopeasti tavaransa ja kiikutti lainaamansa teokset oikeille paikoilleen. Tässä tilassa hän ei halunnut Vaehranin eikä kenenkään muunkaan löytävän itseään. Niin oli hyvä. Poistuminen kiltisti ennen sulkemisaikaa oli hyvä; se oli pirteä valhe siitä, että kaikki asiat hänen elämässään olivat tasapainossa ja hyvin.

Seppä pysähtyi hetkeksi arkistojen ulko-ovelle ja tajusi pian, että oli seisoskellut siinä varmaankin minuutteja. Se ei ollut hyvä.

Oliko hän tullut vai tulossa hulluksi?

Poliisiasema
Nykyhetki

Taguna piti pienen tauon raportin kirjoittamisesta ja vilkaisi ulos ikkunasta.

Päivän tuloksettomuus oli yllättänyt hänet täysin. Johtolankoja oli ollut – loinen, Matoro, vemmelsääri, Japa Nui – mutta salaperäisen kissan mysteeri ei yksinkertaisesti suostunut ratkeamaan. Mikä oli pielessä? Oliko häneltä jäänyt jotakin huomaamatta?

Ja jokainen kirjoituskoneeseen isketty sana vain pahensi vaikutelmaa siitä, että hän oli täysin hukassa. Jään toa ei osannut kertoa mitään loisesta, päättyi hänen raporttinsa sillä hetkellä.

Mutta ei hän silti voinut antaa periksi. Millainen poliisi hän olisi siinä tapauksessa ollut?

Kapuran huone
Nykyhetki

Kapura makasi sängyllään ja olisi muuten ollut valmis siirtymään unten maille, mutta ajatus Kissabiosta ei suostunut jättämään häntä rauhaan.

Mikä oli tämän yhteys kaikkeen tapahtuneeseen? Miksi tämä oli kirjannut luonnoslehtiöönsä selitystä vaille jääneen harvinaisen sanan, joka oli löytynyt myös hänen huoneestaan tuntemattoman vierailijan jättämänä? Mitä tekemistä näillä kahdella tapahtumalla oli keskenään?

Harjaantuneelle teoreetikolle epätyypillisesti hän ei keksinyt yhtäkään seikkaa, jolla yhdistää löytämänsä kaaoksen yksityiskohdat. Kissabio, tylsä ja kuollut Bio-Klaanin entinen asukas, ei vaikuttanut liittyvän mitenkään mihinkään.

Mutta ei hän silti voinut jättää asiaa sikseen. Ei siinä tapauksessa, että kyse oli jostakin näin tärkeästä.

Jaakaapin asunto
Nykyhetki

Jaakaappi sulki jääkaapin oven ja tirskahti itsekseen.

Ei sille, että hänen käyttämänsä esineen nimi oli lähellä hänen omaansa – se nyt oli pelkkä lingvistinen sattuma, jolle ei ollut mitään sen syvällisempää selitystä kuin se, että hänen nimensä oli monen ko-matoranin tavoin johdettu vanhan mataian jaa-sanasta.

Ei, Jaakaappi naurahti siksi, että hänen mieleensä oli jälleen tullut Kissabio.

Kuolleille nauraminen oli periaatteessa epäkohteliasta, mutta olihan se edes vähän huvittavaa, että olemassa oli ollut joku sellainen outo vaaleanpunainen kissa, melkein kuin jonkin mangaian sivuilta tähän maailmaan hypännyt.

Se oli kuin jokin vitsi.