Bio-klaanin linnoitus, Umbran huone

Syyssade piiskasi Bio-Klaanin linnoitusta. Puhuttiin melkein myrskystä. Kuut paistoivat tumman pilviverhon takaa kelmeää valoaan. Ulkona oli täysi energiahurtan ilma. Ne jotka joutuivat nyt ulos olivat joko epäonnekkaita tai masokisteja.

Umbra oli käpertynyt huoneensa nukkuma-alkovin isoon toa-kokoon tehtyyn sänkyyn paksun peiton alle. Sade säesti hänen uniaan. Matoran oli autuaan tietämätön ulkomaailman tapahtumista. Hän kuorsasi hiljaa, ilman virratessa sisään ja ulos hänen jalon rurunsa rei’istä.

Unessa hän ei tuntenut tuskaa, mutta ei myös valveillakaan. Paitsi tuskaa siitä, ettei ollut omasta mielestään tehnyt tarpeeksi Bio-Klaanin hyväksi. Umbraa painoi yhä Levahin kuolema Feterrojen käsissä. Hän halusi todistaa olevansa edesmenneen päämoderaattorin nimen arvoinen. Moderaattori-Umbran hautajaisseremoniasta oli kulunut jo jonkin aikaa. Silti kaikki oli tuntunut väärältä. Hän halusi ajatella, että toa oli nyt poissa ja hänen pitäisi mennä elämässään eteenpäin. Rakentaa oma elämänsä, oma kohtalonsa. Muut tuntuivat antaneen asian olla, heillä oli tämä koko sota-ajan kriisi meneillään. Ämkoon petturuus, nazorakien liikkeet saarella, huhut zyglakeista meriotuksineen ja klaanilaisten epätoivoinen Nimdan sirujen etsintä. Monet kritisoivat hiljaa seikkailijoiden taika-artifaktien etsintää, mutta se antoi kuitenkin joillekin toivoa tulevasta. Jos voisi toivoa paremman huomisen taikakivillä, kuka tahansa tekisi sen. Niin Umbra ainakin ajatteli.

Umbra oli nähnyt perin levottomia unia viime aikoina. Hän oli unissaan ollut usein toan roolissa. Tehnyt urotekoja, pelastanut kyliä raheilta ja auttanut klaania eri keinoin. Ei siis ollut ihmekään että valveella hän oli usein onneton. Tuntui muutenkin etteivät klaanin jäsenet oikein ymmärtäneet häntä. Ainakin hänestä itsestään tuntui niin. Olla suuren Valotun varjossa. Niin kirkkaan valon jälkeensä jättämässä varjossa. Oli hänellä hiukan elementaalivoimia ja musta miekka, mutta niillä ei ajettu pois pimeyttä klaanilaisten sydämistä. Tai tuotu rauhaa ja empatiaa maailmaan. Näitä liitettiin ennustukseen Valotusta, johon Av-Toat pyrkivät. Oli perin lohduttavaa, että ainakaan hänestä ei koskaan tulisi Toaa. Hänen ei tarvitsisi kohdata aurinkojen poltetta, joka lopulta sokaisee katsojansa tai varjoa, joka lopulta nielaisee mestarinsa. Ne olivat valon toain yleisimmät sudenkuopat jos he yrittivät toteuttaa Seitsemännen toan ennustuksen, kuten monella hartaalla Mata Nui-uskoisella oli tapana sanoa.

Tämä uni oli kuitenkin erilainen. Paljon fyysisempi ja todenmukaisempi kuin aikaisemmat. Myös paljon tutumpi. Oli kuin Umbra olisi elänyt tämän unen tapahtumat joskus.

Unimaailma

Valkoinen suola-aavikko levittäytyi hänen alleen ja suolaa jatkui horisonttiin asti. Violettina hohtava matoran laskeutui hitaasti taivaalta ja hänen jalkateränsä osuivat rakeiseen maahan. Suola narskui hänen allaan, vaikka oli pääosin hienojakoista.

Paikan taivas oli valkeaa, mutta siellä täällä oli outoa mustaa, kuin nokea tai muuta partikkelia. Missään ei näkynyt rakennuksia tai oikein mitään muutakaan. Umbra ihasteli avointa tilaa. Kaikki tuntui niin todelliselta, mutta oli pakolla unta. Hän kohotti kätensä taivaalle ja keskittyi. Alkuvoima piirsi taivaalle sateenkaaren. Se näytti alkavan aavikon pinnasta ja loppuvan kaukana suolaan. Oli kuin se muodostaisi portin jonnekin.

Hymynkare nousi matoranin rurulle. Hän oli tyytyväinen itseensä.

Valkoisuudessa Umbran valot pääsivät omaan elementtiinsä. Ne säihkyivät kuin universaalit alkuenergiat.

Matoran häivytti sateenkaaren pois. Hän keskittyi ja loi kasan Toa-tähtiä. Toa-tähdet muistuttivat häntä klaanilaisista, niin moni jäsen oli Toa. Ja Toain sodan jälkeen koko järjestö oli perustettu. Niin monta vuotta sitten. Ja nyt karkureiden ja pakolaisten järjestö oli uuden sodan hampaissa. Kuinka ironista ja surullista.

Taivaanmaalari oli taas tyytyväinen. Hänellä oli taas valoa valkoisessa maailmassaan.

Eriväriset tähdet kuvasivat alkuvoimien taitajia, jotka suojelivat maailmaa. Koreileva tähtitaivas oli parempi kuin hänen sateenkaarensa aiemmin. Tähdet muodostivat tähtikuvioita. Yksi muistutti Graalokin tuhkakarhua. Sen tunsivat kaikki.

Kuin itsestään taivaalle syttyi musta aurinko ja sen seuralaiseksi hetkeä myöhemmin musta kuunsirppi. Taivaankappaleet kiersivät keinotaivaalla korkeuksissa. Umbraa ihastutti, sillä maailmassa oli jotain jota hän ei ollut tehnyt.

Punainen tähti roihahti palavaan liekkiin taivaalle. Kuin pieni aurinko se alkoi vaikuttaa muihin kappaleisiin. Sen vastapainoksi syttyi sininen tähti, aurinko sekin. Neljä taivaankappaletta olivat harmoniassa keskenään. Mutta mustaa oli liikaa. Tai liian vähän jos kysyi siltä.

Sininen hajosi väkivaltaisessa välähdyksessä kuuteen osaan. Tähden sirut katosivat maailman eri ääriin. Loputtoman valkoisen suolamaailman ääriin.

Punainen dominoi mustia kappaleita sinisen väistyessä. Se otti paikkansa harmoniassa.

Umbra tunsi kylmän luissa ja ytimissään. Hän ei ollut ennen kiinnittänyt huomiota aavikon lämpötilaan tai siihen, että se tuntuisi epämukavalta. Kylmä metallinen tuulenvire pyyhki aavikon halki. Se toi mukanaan meren. Hopeisen meren. Ja sen kauhut.

Aavikko tulvi. Tulva oli syntynyt arvaamatta ja varoittamatta. Se muistutti Umbraa Gekon kanssa tehdystä retkestä Zyglakien järvileiriin. Märkää, epämiellyttävää. Ei paikka hänelle tai millekään. Gah’malokk heitä siunatkoon.

Hopeinen hyökyaalto peitti suolan alleen. Umbra tunsi hukkuvansa, mutta se vain peitti hänet elohopeallaan. Tahmeaa, myrkyllistä elohopeaa oli teknisesti ottaen kaikkialla. Jossain kuului kellon tikitys. Taivaanrantaan oli muodostunut valtaisia hammasrattaita. Hopeinen matoran näki maailman muuttuneen harmaaksi. Kaikki oli samaa masentavaa ja sieluttoman kylmää.

Meri alkoi tiivistyä muotoon. Se näytti toalta, mutta ei ollut mikään minkä Umbra tunnisti. Hopeinen naamio kasvoillaan olento puhui hopeistetulle.

“Sinut on valittu, Valottuni. Vuosia sitten Metru Nuilla valitsimme sinut, Umbra”.
“Valittu mihin? Olen vain matoran maailmassa, joka peittyy hopeiseen. Kolkkoon, elottomaan vaippaan.” Umbran sielu alkoi kylmää hopeisuudesta.
“Kohtaloaan ei voi määrätä. Suuret olennot tarkoittivat sen niin. Valkoinen tarkoitti sen niin”, hopeinen kertoi. “Olen pahoillani, etten ehtinyt kertoa sinulle sitä ennen. Annathan anteeksi, Umbra”.
“En ole se Umbra joksi minua luulet. Minulla ei ole mielen korppia sisälläni tai tykkikättä”, matoran kertoi. Häntä alkoi ärsyttää tämä kohtaaminen. Koko luomisen ja värien harmonia oli poissa.
Hopeinen näytti vaivaantuneelta. “Veljemme odottavat sinua täyttämään Valotun tehtävän. Rakkaani odottaa, että osa häntä palaa hänen luokseen”, hopeinen kertoi haikeasti. “Vain niin voi hän palata taas elävien maailmaan haavemaailmastaan.”
“En tiedä mitä tarkoitat. Oikea Umbra on kuollut. Pidimme hänelle hautajaiset! Klaanilaiset surivat hänen poismenoaan”, Umbra itki. Valon toan pitkä varjo oli taas hänen yllään. Kaikki halusivat vain Toan, ei häntä. Hänen olisi pitänyt kuolla Feterrojen kynsiin, ei Toa Umbran. Tai Orton Levahin.
“Mutta Suunnitelma”, hopeinen vaikutti inhimilliseltä. Umbra aisti hopeisen olevan järkyttynyt.
“Cestainu ei koskaan palaa ilman Valottua. Valo ja varjo eivät koskaan tule yhdeksi. Sieluttomat eivät enää nouse. Kaikki on mennyttä”.

Hopeinen kaikkosi nopeasti. Umbran ympäröinyt kylmyys haihtui. Suola-aavikko oli taas entisellään.

Taivaan värikkäät tähdet ja suuret taivaankappaleet jatkoivat loputonta sykliään vuorovaikutuksessa keskenään.

Punainen dominoi kuuta ja aurinkoa loisteellaan.

Sininen jatkoi pakoaan maailman ääriin, pirstoutuneena.

Keltainen piti kaiken liikkeessä tikityksellään.

Se värjäsi loisteellaan pienen majakan tyhjyyden keskellä.

Vihreä pysyi piilossa.

Ja hopeinen oli kaikonnut.

Kosminen ooppera tarvitsi näyttelijöitä ja solisteja. Harmoniaa ja draamaa pelin pelaamiseen.

Punainen esirippu laskeutui maailman eteen.

Näytös oli ohi.

Kello tikitti heräämisen merkiksi.

Korppi raakkui.

Violetti heräsi elävien maailmaan.

Umbra säpsähti hereille sängyssään. Hän tunsi vedon tuoman viiman. Jossain haisi myös meri-ilma ja tuntui meren kosteus.

Hopeinen häilyvä olento, kuin tarkempi versio unimaailman keskustelukumppanista oli piirtynyt kuiden valon valojuoviin. Hopeiset partikkelit kimaltelivat kuin ne olisivat ja eivät olisi siellä.

Hän ei nukkuisi enää tänä yönä.