Havupeti

Veri peitti pihamaata. Osa ruohonvarsista ylsi yhä tumman hurmeen yläpuolelle, mutta tahmea neste valtasi jatkuvasti alaa. Kuolema haisi raudalta.

Ylimääräisten nivelten vääristämät raajat alkoivat massasta ja päättyivätkin usein siihen, mutta toisinaan niiden lopussa odotti pitkäkyntinen kämmen tai jalkaterä. Kynsiä kasvoi kuitenkin muuallakin: nivelten sisäpinnoilla, vatsassa, silmäkuopissa. Hännissä oli yhä elämää, mutta liikkeen rytmi oli väärä, täysin tunnistamaton. Se, minkä olisi pitänyt olla ulkona, oli sisällä, ja se, minkä olisi pitänyt olla sisällä, oli ulkona. Pienet, mustat aukot valtasivat kudoksista alaa.

Ystävät ja veljet olivat yhtä, toisiinsa kasvaneita. Kehot sulautuivat yhteen. Hän oli yksin.

Ja keskeltä tuijotti yksinäinen, sininen silmä. Oman rakkaan silmä.

“Mei…” vaimon ääni hinkui ja rahisi, jostain massan sisuksista.

Siihen mikä tahansa painajainen olisi päättynyt. Siihen minkä tahansa painajaisen olisi täytynyt päättyä, jo armollisuudenkin tähden. Mutta tämä unikuva ei kuitenkaan tehnyt niin, se vain vaihtui seuraavaan. Tällä kertaa hän oli merellä, pimeän pohjan mutaisessa maastossa. Idässä pinta laskeutui päälle ja ranta tuli vastaan, mutta lännessä mutainen pohja muuttui syväksi siniseksi ja aavaksi vapaudeksi. Jokainen läsnä ollut uimari tiesi vaistojen vetävän kohti avomerta, mutta hän pakotti kaikki kohti rantaa. Muta sakeni, ja vesikasvit ympäröivät heidät kaikki. Pian ne olivat kuivia ja muuttivat muotonsa verhoiksi, ja sitten he olivat taas siellä, linnakkeessa.

Tällä kertaa he kaikki olivat vielä kokonaisia, omia itsejään. Colhax, Gorix, Ogaral… Rakaal, Ralhox, Vasell… Olthal, Welsix…

Tähänkään uneen vaimo ei kuitenkaan saapunut. Ei edes, kun ystävät ja veljet alkoivat sulaa ja menettää muotoaan. Vasta aivan lopuksi, kun massa makasi taas Keskisuuren Kasteen aukiolla, sallivat painajaisen henget Guechexin päästä vaimonsa luokse. Mutta silloinkin Alinnel oli vain yksi sininen silmä painajaissikermän keskellä, sekä hinkuva, rahiseva ääni.

Sellainen Guechexin maailma nyt oli: hän sai kohdata rakkaansa ainoastaan aivan lopussa, kun kaikki oli jo menetetty. Kun Bio-Klaani ja Allianssi ja ne kirotut kolme kirjainta olivat vieneet häneltä kaiken.

Ja jälleen kerran oli uni vailla armoa. Sininen silmä tuijotti Guechexia, ja mutisi zyglakille: “Mei…”

Sana oli kaunis, ääni hirvittävä, ja taas kaikki alkaisi alusta. Sellainen tämä uni oli. Ja näiltä osin muuttumaton. Jokin kuitenkin muuttui, tai oli alkanut muuttua. Toisinaan jostain korkeuksista laskeutui raskas usva, joka peitti puolet Bio-Klaanin linnakkeeseen kuolleista sotureista. Toisinaan Guechex sai uida meressä, tai saalistaa metsässä, tai rukoilla vuonoissa hieman pidempään, ennen kuin hänen oli johdettava omansa kuolemaan. Ja joskus, mutta vain harvoin, Alinnel piti sinisen silmänsä suljettuna, eikä tuijottanut häntä massan keskeltä.

Tällainen lohdullinen armollisuus yleistyi. Toisinaan se olikin Guechex, joka sai pitää silmänsä kiinni. Joskus hän ei haistanut zyglakin veren kuvottavaa hajua seurattuaan polkuaan sille aukiolle. Myös usvaverhon sakeus kasvoi.

Mutta kun aistit turtuivat, ne siirtyivät toiselle taajuudelle. Yksi kierros liskopäällikön sykliä jätti pois sen tavanomaisen äänimaiseman. Hän ei kuullut itseään, käskemässä sotureitaan. Bio-Klaanin vartijat eivät huutaneet hälytystä, Keskisuuren Kasteen aukion suihkulähde ei pulputtanut vetisellä äänellään, eikä Guechex joutunut kuulemaan vaimonsa hinkunaa, rahinaa ja viimeisiä sanoja. Mutta silloin hän kuuli jotain muuta. Jotain uutta.

Hän kuuli ääniä – kummallista kylläkin – järven heimosta. Hän kuuli urhean soturin pelkurin pojan antamassa ohjeita toivevävylle. Erakko neuvoi nuorta kalastajaa… jotain liinan kostuttamisesta?

Tällä kertaa he olivat vääristyneitä jo Bio-Klaaniin astuessaan. Guechexin iskuryhmän raajojen, kynsien ja muunkin määrä ja muoto olivat väärät jo ennen heidän poistumistaan Ma-Wetista, mutta siltikin soturipäällikkö pakotti ystävänsä kellariin, pimeille käytäville, sekä lopulta Keskisuuren Kasteen aukiolle. Haju ei kuitenkaan ollut veren, vaan kalakeiton.

Kierros kierrokselta ja painajainen painajaiselta Guechexin unen valtaava usva alkoi vaikuttaa yhä vähemmän peitolta ja enemmän ohentumalta. Harsolta, tai ehkä kalvolta.

Tällä kertaa Guechex oli saanut viettää kokonaisen kuunkierron kalassa ennen kuin hänen täytyi määrätä isku linnakkeeseen. Miltei koko Bio-Klaani oli kuitenkin usvan peitossa, eikä punamustan zyglakin täytynyt katsella sen käytäviä. Samoin vihollisten tukikohta oli aivan hiljainen, ja toinen maailma kantautui liskon korviin. Nyt Flygel neuvoi Calibusta aineen annostelemisen suhteen. Keskustelu kuitenkin vaihtoi suuntaa, kun kolmas ääni kietoutui keskusteluun.

Uni hyppäsi suoraan loppuunsa. “Mei.”

Sitä seuraavat syklit olivat menettäneet värinsä jo lähes kokonaan. Maailma oli haalistunut, vain veren tahrima aukio oli todella tumma. Samaten äänet olivat vaimennetut. Toinen maailma sen sijaan, se-

Guechex oli jälleen Keskisuuren Kasteen aukiolla. Hän tuijotti himmeää kuvaa zyglakien vääristyneestä massasta, ja vaimonsa jäänteistä sen keskellä. Hän odotti Alinnelin avaavan jäänsinisen silmänsä.

Mutta silmänsä avasikin hän itse.

Luolan katto oli kivinen. Vastateurastetun riistan tuoksu oli ilmeinen. Jossain lähellä oli roihuava tulisija. Guechexin havuvuode oli pehmeä. Oudoissa purkeissa hänen vierellään luki jotain ötököiden kielellä. Hän oli pienessä luolassa yksin. Valo kajasti jostain jalkojen suunnasta. Kaikkialle sattui ja Guechexia oksetti. Pää nousi vuoteesta, mutta vain vaivoin ja hitaasti. Pieni luola oli osa suurempaa luolastoa. Kädet ottivat tukea, mutta niidenkin liike oli kömpelöä. Luolassa oli miellyttävä lämpötila. Yläruumis nousi vähitellen. Viileä ilma virtasi syleilemään havupedistä irtoavaa selkää. Teurastettu riista oli lintua. Häntä joudutti ylösnousemista. Guechexin raajat tuntuivat raskailta, kuin pitkän unen jälkeen. Ensimmäinen jalka otti tukea luolan kivisestä lattiasta. Toinenkin yritti.

Tömähdys oli melkoinen, kun Välisaarten suurin zyglak rojahti koko painollaan sivuluolan lattialle.

Onkalon oviaukkoon ilmestyi sinivihreä zyglak. Calibuksen silmät rävähtivät auki, kun hän näki vuodepotilaan lattialla, petinsä vieressä.
“Mei!” nuorukainen huudahti ja kumartui Guechexin kehon äärelle. “Mei! Tänne!”

Calibus tarkasteli edessään makaavaa valtavaa lajitoveriaan. Päällisin puolin heidän potilaansa näytti olevan aivan kunnossa.
“Päällikkö Guechex… oletko… tuota, hereillä?”

Punamusta potilas ei kuitenkaan vastannut, ja hänen silmänsä olivat kiinni.
“Mei! Flygel!” Calibus huusi taas olkansa yli. “Tulkaa tänne!”

Sinivihreä nuorukainen yritti varoen siirtää soturipäällikköä parempaan asentoon. Ruho oli kuitenkin sikäli raskas, että tehtävä ei ollut helppo. Calibuksen liikkeet olivat hätäisiä ja hermostuneita. Kuinka kauan he olivatkaan odottaneet tätä? Kuinka hartaasti Meixez olikaan odottanut tätä?

“Calibus, mitä täällä on tapahtunut?”

Ääni kuului luolaleirin alkuperäiselle asukille. Flygel kumartui Calibuksen vierelle, Guechexin äärelle.
“Minä, tuota, olin keittämässä soppaa, ja kuulin täältä tömähdyksen…” Calibus selitti. “Löysin hänet tästä. Missä Mei on?”
“Metsästämässä”, Flygel mutisi vastaukseksi tutkaillessaan potilaansa kehoa. Liskotiedemieskin yritti siirtää Guechexia parempaan asentoon, mutta jälleen ei järkälemäinen zyglak ottanut kääntyäkseen. Sen sijaan sen punamusta koura tarrasi Flygeliä ranteesta. Tiedelisko säikähti yhtäkkistä liikettä ja napakkaa otetta.
“Autetaan hänet ylös!” Flygel sai sanottua.

Liskokaksikko tarrasi Guechexia kainaloista ja hiiasi tätä yhteistuumin istuvaan asentoon. Soturipäällikön tiukka ote puristi yhä Flygelin kättä, eikä koura antamut merkkiäkään avautumisesta. Guechexin silmät sen sijaan olivat auki: nähtyään painajaisia kuukausien verran, ne tuijottivat nyt todellisuutta. Kuumeunien maailmassa olivat vallinneet ehdottomat säännöt, ja siellä liskopäällikön oli toistettava aina samat virheensä: kerta toisensa jälkeen hän oli johdattanut toverinsa, ystävänsä ja perheensä kuolemaan, ja aina tilanne oli yhtä toivoton. Mutta nyt hän oli valveilla, eivätkä säännöt enää päteneet. Nyt maailmassa oli mahdollisuuksia. Mahdollisuus tehdä oikeita valintoja. Mahdollisuus suojella niitä, joilla on eniten väliä. Mahdollisuus kostaa.

8 thoughts on “Havupeti”

  1. Kiva nähdä että ainakin joku herää ruususen unesta. Unen toistaminen ja toistamimen pienillä poikkeamilla sai aika hyvän ajan kulumisen tunnun ja ylipäätään sellaisen uniahdistuksen. Aika hyvä paluu tauolta.

  2. Tuotantohelvetti, joka ilmeisesti oli asia, ei juurikaan lukukokemuksessa tuntunut, mikä todistanee, että kirjoittajan kuolema on totta.

    vapaan assosiaation voimilla luen tämän vakavaksi uusintaversioksi maken univiesteistä koska zyglakit ja maket ovat vastakohtaisia asioita klaanonin maailmassa

  3. Kirjoitus- ja rytmitystapa oli sen verran lähellä omia unihourekokemuksia, että lukuelämys oli hyvin… todentuntuinen, utuisuudessaan konkreettinen! Myös yksinkertainen kuvaus “välisaarten suurin zyglak” antoi minulle ihan uutta pontta Guechexin kokemiseen hahmona. Tai siis, kyllähän minä tiesin, että se on iso ja vahva lisko – minä olen rakentanutkin sen – mutta joskus tuollainen ytimekäs tapa ilmaista se on todella voimallinen. En nyt tiedä osaanko ilmaista kunnolla sitä mitä tarkoitan, mutta tuntuu että ainakin joskus fantasiakirjallisuudessa liian pitkällinen kuvailu tekee tekstistä tylsää, mutta tuollaisella ilmaisutavalla – Välisaarten suurin zyglak – saa kerrottua ihan parilla kolmella hassulla sanalla kaiken tarvittavan. On se myös aika hyvä vaihtoehto bioniclekaman normaalille “tämä on oranssi ja sillä on pakari”-tyyppiselle kuvailulle.

    Myös loppuosan zyglakin romahtelun ja nostelun kuvaus oli hämmästyttävän fyysisen konkreettista.

  4. Tämä alleviivasi tehokkaasti sitä, mitä olen kyllä aina tiedostanut, mutten ehkä ajatellut ääneen. Meinaan, kiesus ristus Zyglakeilla on kamalaa.

    Konseptista joka alunperin oli “Klaanonin alligaattoripääpahikset” on ajan muotoutunut Klaani-Allianssi-konfliktin merkillisin alaviite. Alati läsnä, mutta harvoin kovin äänekkäästi. Kaikessa hiljaisuudessa Zyglakit ovat joutuneet kärsimään ihan kaikesta ja se tekee niistä mielenkiintoisia. Ei ole salaisuus, että murhe ja kärsimys tekee hyvää draamaa. Zyglakien vahvuus on se, että ne kokevat sen yksilön sijasta ryhmänä. Se tuo mukaan yllättävän paljon.

    Jonain päivänä saatan osata lausua Guechexinkin oikein!

  5. Hyvää muistutusta valehtelematta vuonna 2011 tai 2012 tulleista käänteistä. Zyglak-kuvio on osoittanut lupaavia heräämisen merkkejä jo tässä nelisen viimeistä viestiä ja muodostanut kutkuttavia yhteyksiä muuhun ympäröivään. Toivottavasti lähtee kohta pörisemään toden teolla. Keskisuuren kasteen aukion zyglakien kohtalossa viipyily oli aika ns. Hyvää Sisältöä ja hyvä muistutus ajasta, jolloin Klaanonin hirvein body horror oli siitä nimenomaisesta viestistä.

Vastaa