Metru Nui
Vuosikymmeniä sitten

Luentosali oli täynnä; Desable huomasi harmikseen, että hänen oli saadakseen kuulla mestarin oppeja välttämätöntä tyytyä nöyryyttävään porraspaikkaan. Olkoon, mietti matoran istuessaan alimmalle portaalle – mikään ei saanut pilata näin harvinaislaatuista tilaisuutta kuulla uusinta uutta spekulatiivisen filosofian keskuksesta, jonka oppineet matkustivat niin harvoin pois kotosaareltaan. Kuinka kauan hän olikaan lukenut ylistäviä kuvauksia vierasluennoitsijan retorisista taidoista tietäen sydämessään, että tuskin saisi milloinkaan kuulla tämän puhetta? Kuinka onnellinen hän olikaan ollut, kun tieto oli osoittautunut virheelliseksi?

Innostunutta puheensorinaa kantautui joka puolelta. Muutamalla oli mukanaan tapahtumaa mainostavia lentolehtisiä, joiden ennakoivat kuvaukset luennon sisällöstä herättivät kiivasta keskustelua; Desable yritti olla kuuntelematta. Hänestä oli aina ollut intellektuaalisesti rehellisintä kohdata uusi teoria ja malli sellaisenaan, ilman turhia ennakkoluuloja. Miksi saastuttaa mieltään väärinymmärryksiin tai puutteellisiin lähteisiin perustuvilla vasta-argumenteilla, kun mestari itse oli saapumassa paikalle esittelemään oppinsa puhtaimmassa, selkeimmässä muodossaan? Ko-matoran odotti jo kauhulla sitä, ryhtyisikö yleisö vapaiden kysymysten osion koittaessa turhiin yrityksiin kumota heille esitelty metafyysinen malli; päästettäisiinkö vapaaksi lapsellisia argumentteja, joiden tyhjänpäiväiseen setvimiseen tuhlaantuisi koko loppuaika.

Joillekin oli tärkeintä olla oikeassa – tai vaikuttaa siltä, että oli oikeassa – mutta Desable tiesi, kuinka helppoa sellaisilla haluilla oli sokaista itsensä älyllisesti ja evätä itseltään mahdollisuus sisäistää täydellisesti opinkappale, jota vastaan oli hyökkäämässä. Hän itse suostui hyväksymään minkä tahansa premissin vain nähdäkseen, mihin ajattelun aallot niiden seurauksena kannattivat; vasta sitten, kun oli syntynyt selkeä kokonaiskuva, saatettiin ryhtyä puhumaan todesta ja epätodesta.

Liitutaulut oli siirretty pois salin edustalta; kun oli kyse näin kuulusta sanataiturista, niiden läsnäolo olisi ollut loukkaus. Tilalla oli oranssi banneri, jolla komeilivat sanat LEIBIONIZ – JOHDATUS MONADOLOGIAAN. Luentosali alkoi hämärtyä, ja valokeila jäi osoittamaan vielä toistaiseksi tyhjää puhujakoroketta. Yleisö ymmärsi välittömästi vaieta; mestarista säkenöivä arvovalta oli vangitseva siitä huolimatta, ettei tämä ollut vielä paikalla.

Ovi avautui, kuten se oli viime minuuttien aikana tehnyt vielä tiuhaan, eikä Desable voinut olla ajattelematta sitä, kuinka epäkunnioittavaa oli tulla näin maineikkaaseen tilaisuuteen myöhässä. Olkoonkin, että akateemisen maailman aikakäsitys oli luisuva; joistakin käytänteistä ei tingitty. Ga-matoranit hänen viereisillä penkeillään supattivat jostakin, mikä oli myös melko räikeää–

“Väisty, senkin vätys”, kuuli Desable takaataan. Hän kääntyi katsomaan maistellen kielensä päällä jo sujuvaa sutkautusta siitä, sopiko moinen kielenkäyttö suuren Leibionizin vierasluentoon, mutta sulki suunsa ja siirtyi nopeasti huomattuaan, kuka oli kyseessä.

Vähintään kuuden peruukin alle haudatusta kirkkaanvihreästä kanohi Mirusta tuijotti häntä ärtynyt silmäpari, joka kuului suurelle Leibionizille itselleen.

Niin. Oma vikahan se oli ollut. Portaat varataan kulkemiselle; portaille istuminen on väärin. Hänen syynsä. Täysin hänen syynsä.

Ga-matoranien katseet ja hiljainen kikatus pysyivät pois Desablen mielestä sitä tehokkaammin, mitä enemmän hän toisti mantraansa.

Mestari harppoi korokkeelle ja ryki pari kertaa, vaikka salissa vallitsi lähes täysi hiljaisuus; sen jälkeen hän iski huonekalulle kasan kirjoja, pussin Bioritoja sekä jotakin, joka saattoi olla nippu luentomuistiinpanoja. Leibioniz selasi niitä hetken – yksi arkki leijui maahan, mikä ei näyttänyt haittaavan – ja pysähtyi tietyn paperin kohdalle nostaen sormensa ilmaan sen merkiksi, että haluttu kohta oli löytynyt.

“Minä olen muuten Leibioniz”, hän mainitsi ohimennen, “ja tämä on vierasluentoni, jonka nimi on ‘Johdatus monadologiaan’. En tiedä, olenko oikeassa paikassa, mutta Bro-Korossa meillä ei ole tapana miettiä liikaa sitä, missä luentoja pidämme. Krhm.”

Tämä sai aikaan naurunpurskahduksia.

“Monadologiaan johtaneen filosofian historia”, Leibioniz luki ja elehti käsillään jotakin, jonka merkityksestä Desable ei saanut selvää. “Hah! Kuinka mielenkiinnoton osio. Miksi meidän tulisi pysähtyä miettimään menneisyyttä, jos tehtävämme on luoda tulevaisuus? Tiivistän tämän näin: Desgrades oli, öh, dualistisesti sitä mieltä, että on olemassa kah… kahdenlaisia substansseja. Ainetta ja henkeä. Mutta hänpä ei osannut selittää, kuinka nämä vuorovaikuttavat keskenään. Minun arvioni: vittu mitä paskaa. Siirrytään–”

Desablen mieleen muistuivat kyllä Bro-Koron pyhimykset, joihin luennoitsija viittasi – Pas Ka ja Vit-Tu – mutta sitä hän ei ymmärtänyt, mitä mikään Leibionizin sanoma tarkoitti. Oliko tämä joku vitsi? Missä oli se kuuluisa metafyysikko, jonka nerokas järjestelmä paikkasi kaikkien aiempien virheet?

“Mon… monadit”, Leibioniz sanoi pohdiskelevasti. “Mitä ne ovat? Ne ovat… ne ovat olemassa. Ne ovat jakamattomia. On rikos jakaa monadi osiin, eikä sitä voi tehdä. Ne ovat kaikki, mitä on olemassa. Minä olen monadi. Sinäkin olet monadi. Mutta ei!”

Metafyysikko kohotti yleisön nähtäville bioritopussiaan, jonka sisältö oli näemmä pseudotieteen makuista.

“Nyt minä valehtelin”, Leibioniz totesi. “Me kaikki olemme… koostumme useista monadeista. Äärettömästä määrästä niitä. Aivan kuten tämä pussi, joka sisältää useita bioritoja. Kai tiedätte bioritoista? Onko sellainenkin keksintö kulkeutunut tälle kirotulle saarelle? Tiedättekö, että ne ovat kolmion muotoisia? Kolmiot! Hah! Siinäpä kulttuurihistoriallisesti mielekäs muoto. Se on luku kolme käännettynä muodoksi, tiesittekö sitä? Kolme on mainio luku. Yksi on liian vähän; se hukkuu omaan yksinäisyyteensä. Kaksi on pari; se onkin jotain muuta. Kaksi ei ole… ei vain ole. Ymmärrättekö? Missään ei ole kahta kiveä, kahta bioritoa tai kahta tahtorakia. Se on aina pari. Se ei ole kaksi. Ymmärrättekö? Mutta kolme… kolme on kolme. Kolme on pienin mahdollinen, jossa on mitään mieltä. Jos on kärsimätön, kolme on hyvä. Täällä päin tavoitellaan aina kuutta, mutta se on humpuukia – teette vain elämästä hankalaa itsellenne ilman mitään mieltä. Kolme on hyvä. Muistakaa tämä.”

Leibioniz selasi muistiinpanojaan antaen taas muutaman lapun pudota luentosalin lattialle, mutta löysi tällä kertaa etsimänsä melko nopeasti.

“Kolme on… kolme on mukava luku, ja siksi monadologiani perustuu kolmeen periaatteeseen. Kolmeen toteen väittämään, jotka o-oletamme ennalta tosiksi. Niitä on lisääkin, älkää suinkaan luulko, että kolme riittää määrittelemään mitään. En kuitenkaan laske muita monadologian premissejä kuuluvaksi niihin kolmeen. Näettekö? Minä yksinkertaistan elämääni. Minä en valitse pyhäksi numerokseni kuutta jonkin mielivaltaisen säännön painostuksesta. Kolme riittää ihan hyvin. Ei yksi eikä kaksi, mutta kolme riittää. Näin vapaamielisiä me olemme Bro-Korossa. Krhm. Mona… monadien kolme pääperiaatetta ovat, että… että…

1. Aikojen alussa Mata Nui määräsi paitsi monadien ominaisuudet myös niiden välisen harmonian, jota sanotaan Kohtaloksi. Kohtalo takaa sen, että toisistaan täysin erilliset monadit – keskenäisiä kausaalisuhteita vailla – toimivat sulassa sovussa kuin valtavan koneiston osat. Vuorovaikutus on todellisuudessa silkkaa illuusiota, ja jokainen monadi vain toteuttaa Kohtalon sille sanelemaa roolia.

2. Jokaisella monadilla on sekä oma tapa nähdä maailma että sille ominainen tahto, jota se pyrkii toteuttamaan – joka ohjaa sitä johonkin suuntaan. Mata Nui näkee maailman täysin puhtaana, mutta me muut saamme tyytyä vähempään. Me kaikki olemme oma peilimme maailmaan; subjektiivisen linssimme läpi avautuu kokonainen havaintojemme mukainen valtakunta ihmeellisiä epäjohdonmukaisuuksia täynnä.

3. Kun Mata Nui päätti monadien ominaisuudet, päätös oli sekä aito että lopullinen; tämä olisi asettamalla monadit ensimmäisellä hetkellä eri tavalla voinut luoda lukemattomia eri maailmoja. Jokaiselle monadille asetetulla Kohtalolla on Mata Nuin valitsema tarkoitus ja merkitys, ja jokainen noudattaa sitä tismalleen, mistä seuraa, että maailmamme on kaikista mahdollisista maailmoista paras.”

Leibioniz lopetti lukemisen – tämä ei ollut vilkaissut kohti yleisöä kertaakaan sen aikana – ja tutkiskeli hetken salissa vallitsevaa hiljaisuutta.

“Tämä”, metafyysikko sanoi lopulta, “oli lyhyt ja ytimekäs johdatus monadologiaan. Voisin lukea teille koko kirjani – sitä muuten myydään kansliassa tämän tilaisuuden päätyttyä – mutta mitä me hyötyisimme siitä? Koska monadologia on verrattoman rat… rationaalinen järjestelmä, täysin ilmiselvä ja täysin järjen voimasta määräytyvä, intuitio maalaa uskoakseni oikean kuvan, jos sen antaa työskennellä rauhassa. Kysykää siis, jos mikään jäi epäselväksi, mutta uskoakseni…”

Desable kohotti kätensä, mutta ainakin kymmenen kuuntelijaa ehti ensin.

“… hyvä on, kysykää. Ensimmäisen rivin mirukasvo?”

Po-matoran rykäisi ja esitti asiansa nopeasti: “J-jos monadi, tuota… jos monadi menee rikki, voiko sen–”

“Ei!” huudahti Leibioniz harmistuneena ja kohotti kätensä ilmaan. “Ei! Kuuntelitteko te lainkaan, ruojat? Mata Nui loi monadit aikojen alussa, ja siihen kaikki jää! Monadeja ei missään nimessä voi enää luoda, tuhota, vaurioittaa, hajottaa tai muuten muuttaa, ja koko ajatuskin…”

Desable piti kätensä ilmassa ja kuunteli kerta toisensa jälkeen, kun täyteen väärinymmärrykseen tai triviaaliin vasta-argumenttiin perustuvat kysymykset saivat pitkiä haukkuja vierasluennoitsijalta. Eikö ketään kiinnostanut järjestelmän ydin? Eikö kukaan muu kuin hän halunnut kysyä mitään tähdellistä? Oliko hän ainoa, joka oli paikalla ymmärtämässä perimmäisintä totuutta maailmasta eikä riitelemässä vierasluennoitsijan kanssa?

“Ko-matoran portailla”, sanoi Leibioniz lopulta ja osoitti sormellaan kohti Desablea. Matoran ei osannut tulkita luennoitsijan ilmeestä, muistiko tämä tilaisuuden aloittaneen välikohtauksen; hän toivoi kaikilla voimillaan, ettei näin ollut.

“Kiitos näin ensiksi valaisevasta luennosta, ja…” Desable aloitti, mutta olikin hetken hiljaa. Ketä hän yritti huijata? Vierasluento pitäjäänsä myöten oli ollut täysi farssi, mutta vielä oli yksi mahdollisuus. Yksikään metafysiikan koukeroinen luomus, jonka ko-matoran oli milloinkaan saanut eteensä, ei ollut osannut vastata perimmäisimpään ristiriitaan, jonka hän maailmassa näki – osasiko Leibionizin?

“Minä siis… kun luen uutisia tai pohdin maailman tilaa, saan eteeni… minuun mieleeni tulee vääjäämättä”, Desable takelteli, “kaaos. Mata Nuin valtakuntaa, jota matoranien kansa on vuosisadat rakentanut, rikotaan jatkuvasti murhaajien, petturien ja rikollisten toimesta. Ymmärrättekö?”

Leibioniz nyökkäsi, mutta Desable ei osannut tulkita, oliko ele hyväksyvä vai käskikö se menemään jo asiaan.

“Olen miettinyt useasti, kuinka on mahdollista, että Mata Nui sallii sellaisen tapahtuvan, jos on kaikkivoipa ja luonut maailman juuri haluamallaan tavalla Suurten Olentojen avustuksella. Monadologiasta mieleeni tulee useampikin…”

“Seis”, keskeytti Leibioniz. “Minä kuulen jo, ettei suustasi ole tulossa mitään järkevää. Meidän maailmamme on paras mahdollinen maailma. Mitään kaaosta ei ole, vaan jokainen monadi aktualisoi sitä potentiaalia, jonka Mata Nui on siihen aikojen alussa asettanut. Kaikki muu on harhakuvitelmaa, ja minä tiedän tarkalleen, mistä se johtuu.”

Desable avasi suunsa, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

“Minä olen tavannut lukemattomia sellaisia kuin sinä”, metafyysikko jatkoi. “Aina valittamassa maailman pahuutta, aina tuomitsemassa koko kaikkeuden pohjimmiltaan virheelliseksi. Ja ei, takana ei milloinkaan ole todellinen huoli maailman tilasta; joka ikinen kritisoija kätkee sisäänsä henkilökohtaisen motiivin. Miten on mahdollista, että tälläkin hetkellä tuhat työläistä kävelee halki Metru Nuin katuja tyytyväisenä Mata Nuin luomaan maailmaan? Selitys on yksinkertainen – tyytymättömyytesi on henkilökohtaista, ei metafyysistä. Sinulle maailma on väärässä aina silloin, kun se ei mukaile itse keksimiäsi sääntöjä.”

Leibioniz elehti käsillään niin voimakkaasti, että yksi hänen peruukeistaan valui selän puolelta maahan.

“Kaaosta ei ole. Vapaata tahtoa ei ole. On vain ääretön määrä ikuisia, muuttumattomia monadeja; kaikki muu on harhakuvitelmaasi. Jos olet tyytymätön maailmaan tai omaan osaasi siinä…”

Filosofin seuraavat sanat kaikuivat Desablen päässä kauemmin, kuin tämä itse halusi myöntää. Ne olivat ko-matoranin mielessä, kun hän rakensi Joueran kanssa pilvilinnoja, joissa he korvasivat Suuren Hengen itsellään; ne piinasivat häntä niinä öinä, joiden aikana Desablesta tuntui, ettei hän milloinkaan löydä totuutta maailman perimmäisestä luonteesta.

Ne olivat syy siihen, että hän lakkasi uskomasta totuuteen, jota akateeminen filosofia oli hänelle tarjonnut.

“… oletko harkinnut sitä vaihtoehtoa, että kyse on Mata Nuin määrittämän Kohtalon suunnitelmasta, ja että niin on hyvä?”

Desable ei uskonut, että niin oli hyvä. Hän uskoi virheelliseen maailmaan, jonka Mata Nui oli luonut, mutta jättänyt oman onnensa nojaan; hän uskoi siihen, että osa Suuren Hengen luomuksista oli hylännyt alkuperäisen tarkoituksensa ja ryhtynyt rakentajasta rikkojaksi.

Se pakotti hänet uskomaan myös kaaokseen ja vapaaseen tahtoon; se pakotti Desablen hyväksymään nuo vastenmieliset käsitteet, joiden ansiosta kaikkeus oli saastunut – mutta kuinka laajasti ja kuinka lopullisesti? Oliko vielä toivoa? Desable uskoi, että oli, ja sen vuoksi hänen oli yritettävä senkin jälkeen, kun ensimmäinen suunnitelma oli palanut tuhkaksi. Kaaos oli kumottava ja käännettävä päälaelleen; kaaos, johon hän ei voinut olla uskomatta.

Desable uskoi kaaokseen kauan ennen kuin löysi sen.