Bio-Klaani, sellit

Väriltään haaleanvihreä ja varreltaan pikkuruinen mies odotteli Geeteen tuomiota. Tulenhenki-tyttö selasi jäsenlistaa, ja sekunnit matelivat.

“Plaploo… Plaploo Plaploo Plaploo….” vartija-toa kävi listaa läpi. “Siis joo, kyllä minä sinut muistan, mutta kun et ole rekisterissä, en kait saisi päästää sinua läpi. Voink-”
“Krhm, itse asiassa…” le-matoran yskäisi. Hän mietti, miten asian muotoilisi.

Koska olihan tämä nyt sentään aika noloa.

“Se ei ole ihan oikea nimeni.”
“Oho?”
“Joo. Löytyykö listalta Palonn?”

Geetee kohotti kulmiaan, mutta perui ilmeen pian. Kenties ei ollut kohteliaisuuden piirissä hämmentyä puolitutun yllättävästä nimestä.
“Katsotaans!”

Pientä papereiden pyörittelyä, mutta pikainen lopputulema: “Joo, täällä. Jäsen Palonn.”
Toatar hymyili löydölleen. “Tervetuloa selleihin!”

Tulen henki kaivoi vyöltään ison kilisevän avainnipun. Hän asetti vanhan avaimen lukkoonsa ja nappasi taskustaan avainkortin, jota vilautti lukijaan. Geetee astui sivuun, ja lyhyen kumarruksen jälkeen pieni ilmamies astui holvikaarimaiseen oviaukkoon. Valtavin saranoin karmeihinsa kiinnitetyt metalliovet aukesivat pikkumiehen edellä.

Oviaukon toisella puolella matoralaisen otti vastaan käytävä. Se ei ollut pimeä, mutta silti melko kolkko. Loisteputkilamput valaisivat vanhaa ja rososeinäistä tilaa. Kalterireunusteinen käytävä oli täynnä sellejä. Plaploo tiesi, että pelkkiä kaltereita suuremmatkin voimat estivät vankeja karkaamasta. Jonkinlaista taikaa? Tiedettä? Matoralainen ei ollut varma.

Käytävä jatkui eteenpäin suorana, mutta haarautui lopulta sekä vasemmalle että oikealle. Sellien yleisenä värinä olivat aina yhtä tunnelmalliset ruskea ja likaisenharmaa.

Puheensorina täytti tilan, ja Plaploo katseli ympärilleen. Vankeja oli paljon. Tosi paljon.

Vanhastaan lähinnä arestiaan nauttivat häiriköt olivat asuttaneet sellejä, mutta nyt tilat oli ahdettu täyteen. Paikalla oli ilmiselvää sotavankia, mutta myös saaren yleiskaoottisesta tilasta sisäisen opportunistinsa löytäneitä rötöspyrkyreitä.

Mutta Plaploo etsi aivan tiettyä vankia. Hän asteli käytävän kivilattiaa eteenpäin varovaisesti. Suurin osa vangeista ei noteerannut häntä millään tavalla, mutta muutama vaikeni ja toljotti. Osa mutisi jotain kaltereiden lomasta, mutta kukaan ei alkanut varsinaisesti keskustelemaan. Pieni le-matoran arveli, ettei ollut kyllin kiinnostava.

Plaploo oli arvellut kohteensa olevan helposti löydettävissä – zyglak-vankeja Bio-Klaanilla oli kuulemma vain kaksi, ja niistäkin toinen oli ilmeisesti aivan epäselvässä tilassa. Mutta Plaploo ei ollut osannut varautua näin suureen väenpaljouteen.

“Eeeh…”

Epävarmuus valtasi alaa klaanilaisen ajatuksissa. Miten hän löytäisi Jarpin tappajan täältä?

Plaploo kiihdytti askeleitaan. Missä olet Vasell?

Ja sitten se iski. Hyytävä tuijotus sellin nurkasta. Hiekankeltainen hahmo kaltereiden takana.

Tuo sen täytyy olla… Plaploo sai ajateltua. Kuvaus vastaa Jarpin tappajaa.

Zyglakit olivat isoja. Plaploo oli kyllä nähnyt kuvia, mutta moisen kohtaaminen oikeasti… Liskomaisen hahmon leuat olivat varmasti Plaploon kättä pidemmät, ja täynnä teräviä hampaita. Hampaita, jotka eivät kasvaneet siisteissä riveissä, vaan jotka olivat eri kokoisia ja epätasaisin välein. Hirviön silmät olivat syvällä sen päässä. Zyglakin kasvot muistuttivat kuolleen linturahin kalloa.

Hiekankeltaisen eri sävyt peittivät matelijan kehoa. Plaploon tietojen mukaan zyglakit käyttivät taistelussa nahasta ja muista luonnonantimista valmistettuja haarniskanosia, mutta moisista riisutun liskon nähdessän hänen oli pakko ihmetellä, miksi näin oli. Luonnolliset panssarilevyt peittivät suurta osaa Vasellin kehosta. Klaanilaisen oli vaikeaa hahmottaa, millaisessa asennossa zyglak nurkassa oli – panssarien peittämä keho ja vääristyneet mittasuhteet saivat sen aikaan. Liskon keho oli jänteikäs ja jännittynyt.

Muutama sulkamainen uloke roikkui soturin ohimoilla, yhtä kuolleina kuin sen katse. Osa sulista oli solmittu Vasellin pään taakse pienelle nutturalle.

Zyglakin häntä lepäsi sellin lattialla, ei aivan liikkumattomana, mutta ei mitenkään eloisanakaan. Pitkän ja paikoitellen piikikkään pyrstön äkkinäiset kouristelut saivat Plaploon voimaan pahoin.

Plaploolle ei tuottanut lainkaan vaikeuksia uskoa tarinoita siitä, kuinka zyglakit sikisivät kanistereista kuin tarinain toat konsanaan. Mutta sillä erotuksella, että kanisterit eivät laskeutuneet taivaista, Mata Nuin luota, vaan syvältä muinaisesta merenpohjasta. Kaikista pimeimpiä syvänteitä ja vanhimpia vajoamia kutsuttiin Zyglakien kehdoiksi.

Ja siinä se nyt seisoi, Plaploon silmien edessä. Syvyyksien hirviö, ystävän tappaja.

Le-matoran pysähtyi miettimään. Tätä hetkeä varten hän oli valmistautunut – tuo kammottava liskotar oli iskenyt Jarpilta kaulan katki, mutta nyt kun hän oli täällä… Oliko Hans oikeassa? Mitä tuosta hirvityksestä saisi irti? Kertoisiko Vasell, miksi teki sen?

“Krhm…” Plaploo selvitteli kurkkuaan, ja asteli kohti kohtalokasta selliä. Siellä se tuijotti, hiekanvärinen Zyglak, katse kylmänä. Plaploo huomasi tärisevänsä.
“Hei, sinä”, hän osoitti sanansa liskolle. “Kyllä, juuri sinä. Minu-… min… minulla olisi asiaa!”

Vasell ei reagoinut le-matoranin sanoihin mitenkään.

Siinä se vain on. Ja tuijottaa.

Tuijotus oli pahin. Silmät syvällä kuopissaan olivat samanaikaisesti täysin elottomat… mutta silti Vasellin olemus viesti halveksuntaa.

Käärmemäinen häntä liikahti sellin lattiakiveyksellä, ja kylmät väreet hiipivät pitkin Plaploon selkäpiitä. Zyglakin häntä oli melko pitkä, ja sen päässä oli vaarallisen näköinen piikki.

Kaltereiden toisella puolellakin Plaploo tunsi olonsa turvattomaksi.

“Hei, kuules”, pikkuruinen klaanilainen keräsi kaiken sisukkuutensa ja yritti uudelleen. Jarpin takia. “Ethän sinä, ööh…”

“Hän puhuu kyllä matorania”, vahvalla murteella puhuva ääni kähisi Plaploon takaa. “Mutta ei matoraneille. Ei ainakaan yleensä.”

Matoralainen säpsähti ja kääntyi ympäri. Puhuja oli nazorak, kaltereiden takana sekin. Hyönteisvanki jatkoi: “Mutta onnea yritykseen…”
“Mm, ki-iitos?” Plaploo sai tärinältään sanottua. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut nazorakia kasvotusten, ja sellin ilmapiiri karmi klaanilaista muutenkin. Tämä kyseinen hyönteissotilas istui kuitenkin löysästi oman sellinsä nurkassa, väsyneen näköisenä.

Sen moniraajainen keho lepäsi seinää vasten, aivan kuin nazorakista olisi ajettu pois kaikki puhti. Vihreät silmät tuijottivat tyhjinä eteensä, ja lommoposkisuudessaan ja ruipeloudessaan torakka näytti sairaalta. Äänikin sillä oli ontto.

“Tiedät kuitenkin hänen nimensä…” torakka puhui taas. “Se on kiinnostavaa. Kuka olet, ja mitä asiaa sinulla on Vasellille?”

Liskosoturi käytävän toisella puolella ei näyttänyt tyytyväiseltä siitä, että puhe keskittyi häneen. Plaploo ei ollut varma, kuuliko hän erittäin matalaa murinaa, vai oliko se hänen mielikuvituksensa. Tai ehkä joku sellin lukuisista muista asukeista?

“Hän kommunikoi harvoin meidän muiden kanssa”, nazorak-vanki jatkoi. “…tai siis, muuten kuin vihaisilla katseilla. Mutta hän on ihan mukava, kunhan oppii tuntemaan.”

Jälleen hyytävä mulkaisu.

“Tai no, ainakin mieluummin hän kuin nuo.” Nazorak hiljensi lausettaan loppua kohden, ja osoitti hänen naapuriselliinsä: siellä murjotti kaksi öykkärin näköistä matoralaista korttia lätkimässä. “Juu”, hän puhui, ehkä itselleen. “Vasell on hyvä tuntea.”

“Sudeni motte mimashou, sukoshi kokunai no gunji!” Vasell ärähti käytävän yli.

Plaploo säikähti, mutta nazorak pysyi tyynenä.

“Katso miten hauskaa meillä on yhdessä.”

Hyytävä miekkalisko kääntyi selin kaltereihin ja jätti torakat ja matoralaiset omaan arvoonsa.

“Joten…” torakka jatkoi käheästi. “Mitä tahtoo Bio-Klaanin jäsen pohjoisten vuonojen Vasellista?”

Plaploo tiesi, ettei viholliselle saa kertoa kaikkea. Toisaalta, matoralaisen päätökset olivat hänen omiaan, eivätkä osa mitään Bio-Klaanin salaista suunnitelmaa.

“Minä, öh…” Plaploo yritti aloittaa, mutta epäröi. “Tuota noin… Miksi kysyt?”

Nazorak näytti ensin tyyneltä, mutta näytti yhtäkkiä säikähtävän. Torakan koko keho jäykistyi.

“En minä mitään pahaa. Oikeasti… tahdon vain pois. Mihin tahansa. Millä ehdoin tahansa. Olen niin… olen niin väsynyt. Enhän minä edes…” Nazorak huokaisi syvään. “Ei minua koskaan valmistettu tähän. Olen vain kirjanpitäjä. En minä edes…”

Plaploo alkoi epäillä, että hyönteisen kyyninen olemus oli vain pinnallista.

Nazorak pudisti päätään ja näytti tokenevan houreestaan. Hän nousi pystyyn leukojaan kiristellen – ilmeisesti seisoma-asento teki kipeää. Hän nilkutti Plaploon luo ja ojensi kätensä. Matoralainen säikähti ja otti askeleen loitommas.
“Ei syytä huoleen”, torakka mutisi. “En minä pure. En ole saanut edes kenttäkoulutusta, minä vain… en minä tiedä, tahdon keskustella? Ja saada vanhan barettini takaisin…”

Torakan käsi törrötti yhä kaltereiden lomasta. Plaploo katseli sitä epäröiden. Lopulta hän kuitenkin ojensi haaleanvihreän kätensä ja tarttui torakan kouraan. He kättelivät kaltereiden läpi.
“Sanoivat minua Ylikersantti 1034:ksi”, torakka kertoi ääni käheänä. Sitten hän nielaisi. “Nyt joku muu kulkee ehkä samalla tunnisteella.”

Nazorak-imperiumin aliupseeri oli erittäin väärässä, mutta sitä kukaan sellin asukkaista tai vierailijoista ei tiennyt.

“Minä olen Plaploo. Tai siis, minua kutsutaan Plaplooksi.”

Matoralainen piti pienen tauon ennen kuin jatkoi. Hän irrotti otteensa hyönteissotilaan kädestä. “Vasell tappoi ystäväni. Tahdon tietää, miten hän perustelee sen itselleen.”

Nazorakin kulmat kohosivat. “Kunnioitettava päämäärä. Oma kunniani… minä, mi…”

Ylikersantti nosti kädet päänsä sivuille. “Minä en ole minä! En öisin, en kun näen, ne-! Minä en muista niitä! Minä en muista…”

Torakka rojahti taas lattialle. Hän huohotti nopeasti ja pinnallisesti. Plaploo oli jo ottanut muutaman askeleen loitommas kaltereista.
“Onko kaikki hyvin?”

1034 ei reagoinut hetkeen mitenkään, toljotti vain eteensä. Mutta samalla nopeudella, millä kohtaus oli torakkaan iskenyt, se myös poistui.
“…anteeksi… En taida olla ihan kunnossa. Minä luulen, että sinun on parasta poistua.”

Plaploo katseli hermostuneena ympärilleen. Ehkä torakka oli oikeassa – hän ei ollut valmistautunut tähän riittävän hyvin. Kaikki oli niin vierasta ja vihamielistä tai outoa…

Vaikka tämä kaikki on lukittu aivan jalkojemme alle… hän ajatteli.

Le-matoran kumartui vielä 1034:n tykö. “Pärjäätkö?”
Vastaukseksi Plaploo sai väsynyttä naurua. “Tuskin tämä tästä paheneekaan.”

Klaanilainen nousi. “Hyvä on, menen nyt… Hei hei.”

Plaploo kääntyi kannoillaan ja askelsi kohti sellin ovia.

“Mutta aion vielä palata!”

Viimeiset sanansa Plaploo osoitti Vasellille. Sanokoot kuka hyvänsä mitä hyvänsä pienen miehen urheudesta, mutta periksi hän ei aikonut antaa. Hän tahtoi selvittää, miksi hänen ystävänsä oli täytynyt kuolla.