Kapuran huone
Bio-Klaani

Hetkeen ei tulen toa voinut muuta kuin katsoa seinälle kirjattua viestiä. Sanoja, jotka huusivat

ja niitä, jotka huusivat

Seppä oli tilassa yksin – se oli onnekasta, koska juuri tällä hetkellä Kapura ei olisi pystynyt reagoimaan minkäänlaiseen uhkaan. Hänen työpöytänsä ja sänkynsä lepäsivät juuri niillä paikoilla kuin viimeksikin.

Sekunnit (vai minuutit?) kuluivat, ja toan tajuntaan hiipi ymmärrys siitä, ettei hän voisi kelata aikaa taaksepäin ja välttää kokonaan astumista huoneeseen. Välttää punaisen sanojen näkemistä. Välttää tunnetta siitä, että koko hänen maailmankuvansa hajosi palasiksi.
Jotain oli tehtävä, eikä hänen odotettu vain hyväksyvän tilannetta. Kapuran tulisi myös reagoida tapahtuneeseen järkytyksen lipuessa hiljaa pois.

Reagoida miten?
Mihin tilanteeseen?


Siihen, että hänen seinälleen oli jätetty punaisilla vedoilla kirjoitettu viesti. Siihen tilanteeseen hänen tunnekuohun turruttamien aivojensa oli vastattava asianmukaisella tunnetilalla. Tähän kellonaikaan vaatimus tuntui liian suurelta. Aft-Amana? XMS Angonce? Epäselvä jänis? Kaikki toan rutiinihommia verrattuna tähän.

Kapura astui askeleen eteenpäin.

Hän teki uuden tarkastelun tuntemuksistaan. Halusiko hän kenties juosta pois? Ovi oli yhä auki. Pako oli mahdollinen, mutta Kapura ei halunnut karata. Halusiko hän käydä makaamaan sängylleen ja kieltäytyä huomioimasta seinän viestiä? Kaluste oli vain muutaman harppauksen päässä, mutta sitäkään ei seppä aikonut tehdä.

Hän otti toisenkin askeleen. Varovaisen, mutta ehkä aiheellisen varovaisen. Jos hän aikoisi uskoa tähän, olisi järki virallisesti poistunut maailmasta. Yhtä hyvin voisi hän pudota läpi lattian kuin kuollut perämies jättää punaiset kirjaimet seinälle.

Askel toisensa perään kolahti lattiaan. Hän oli puolivälissä huonettaan. Sänky nojasi seinään Kapuran oikealla puolella entistä houkuttelevammin… mutta tähän mennessä toa oli jo oppinut, etteivät epämiellyttävät asiat poistuneet sillä, että sulki silmänsä.
Se olisi tosin helpottanut kaikkea.

Puolimatkassa tuntui oikealta vilkaista nopeasti takaisin ovelle. Seppä oli näemmä sulkenut sen kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Se oli hyvä. Vai oliko? Halusiko hän muiden näkevän sisään? Puuovi oli ollut äskettäin raollaan, oliko se epäilyttävää?

Toa huomasi ylianalysoivansa ovea ja kääntyi jälleen kohti seinää.

Viesti oli siellä vielä.


Kuinka kauan aikaa oli kulunut siitä, kun hän oli avannut oven ja nähnyt ensi kertaa kirjaimet seinällä, nuo punaiset kirjaimet, joista muodostui kuolleen perämiehen viesti? Kapura ei osannut arvioida. “Sekunteja” ja “minuutteja” kuulostivat kummatkin hyvältä arvaukselta.

Aikaa oli kuitenkin kulunut liikaa. Enää hän ei voisi lykätä reaktiota tulevaisuuden Kapuran tehtäväksi. Jotenkin hänen oli aloitettava tilanteen käsittely, jotenkin hänen oli suhtauduttava seinältä silmiin paistavaan jälkeen.

Toa otti vielä yhden askeleen kohti seinäänsä ja päätti valita analyyttisen näkökulman. Se oli helppo – havaintojen lista piirtyi välittömästi hänen mieleensä. Viesti oli jätetty punaisella maalilla. Kapura ei vielä ollut valmis myöntämään, että käsiala täsmäsi Cehayan kirjaakin koristavaan (se täsmäsi). Teksti oli piirretty päivän aikana, sillä seinän paljas pinta oli vielä ollut puhdas hänen käväistessään huoneessa nopeasti Guardianin kuulustelun jälkeen. Tätä väitettä tuki myös se, että ovi oli ollut raollaan.

Oli tietenkin vielä yksi ilmiselvä todiste, jota hän ei edes tarvinnut. Silkka muotoseikka.

Kapura otti viimeiset tarvitsemansa askeleet ja kumartui. Hän kohotti kätensä ja yllättyi siitä, kuinka vakaana hän sai sen pidettyä pelkällä tahdonvoimalla. Vielä oli varmistettava, oliko maali kosteaa kuten sen kuuluisikin olla.

Seppä epäröi hetken matkan viimeisellä etapilla. Eteenpäin kumartuvat sormet jähmettyivät ilmaan kuin harkiten vielä pakoa kauas pois.

Kapuran sormet koskettivat maalin jättämää jälkeä.

Maali oli yhä kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa, aivan kuin sen kuuluikin olla.

Yksittäinen kyynel vieri pitkin kanohi Shania.

Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa.
Maali oli kosteaa, ja se oli tärkeintä.




Kenen käsi oli piirtänyt kirjaimet hänen seinälleen?
Oliko se todella ollut…










Kapura murtui ja vajosi seinäänsä vasten. Toan koko keho vapisi tämän nyyhkiessä ja sotkiessa seinään painamaansa kanohia maaliin – kaikista maailman asioista sillä oli vähiten väliä juuri nyt.

Jälleen kului tuntematon määrä aikaa. Rahoituttuaan sen verran, että kykeni
minkäänlaiseen ajatteluun, seppä huomasi koskettavansa yhä alemman rivin sanoja. Kuin voisi siten syrjäyttää seinän kiven ja kaivaa sen takaa esiin sen, joka oli jättänyt punaiset sanat.

Tarip oli yhä elossa. Tarip oli siellä jossain. Tarip oli… Tarip oli elossa ja oli jotenkin jättänyt viestin hänen seinälleen.

Tämä herätti useita epämiellyttäviä kysymyksiä – niitä Kapuralla olisi aikaa miettiä aamulla. Tai vielä myöhemmin.

Nyt hän halusi säilyttää tuntemuksistaan vain orastavan toivon.
Tarip oli yhä elossa. Tarip oli siellä jossain.

Siispä Kapura etsi rauhallisesti kadotetun tasapainonsa, nousi ylös yhä nyyhkyttäen ja suuntasi kohti sänkyään. Uni ei ollut koskaan vaikuttanut niin houkuttelevalta.

Päästyään makuulle toa salli itselleen vielä yhden vilkaisun kohti punaista viestiä, vain varmistaakseen, että se oli yhä siellä. Sanat eivät olleet olleet näköharhaa tai hallusinaatiota. Ne olivat yhä siellä. Sanat olivat yhä siellä kuin oli Tarip jossain muualla.

Kapura sulki silmänsä hitaasti ja avasi ne heti uudelleen. Viesti oli yhä seinällä. Kaikki ei ollut ollut harhaa.
Hän sulki ne uudestaan.
Ja vaipui uneen.

Aamu

Aamuaurinkojen valo paistoi ikkunasta ja valaisi koko huoneen. Yhä avonaisen leikekirjan, sängyllään makaavan toan sekä tietenkin punaisilla sanoilla kirjatun viestin. Kukaan ei ollut häirinnyt rauhallisesti nukkunutta toaa.

Todellisuuden tyyneys rikkoutui. Kapura avasi silmänsä hitaasti ja näki jälleen sanat.

Sanat, jotka hän oli jättänyt.

Hämmästyksekseen toa tunsi olonsa paremmin levänneeksi kuin pitkään aikaan – ehkä jopa vuosiin. Ainakaan lähiaikoina ei hän muistanut joutuneensa näin äkillisen ja täydellisen tyyneyden valtaan. Sepän keho ei liikahtanutkaan. Kapuralle riitti nyt se, että hän näki valonsäteiden hellivän seinälle kirjattuja sanoja ja ymmärsi niiden olemassaolon.

Tunne oli häkellyttävän mukava. Kapura painoi sen tarkasti mieleensä, sillä seuraavaksi hänen olisi laskeuduttava alas todellisuuden tasolle ja oikeasti pohdittava tapahtuneen merkityksiä.

Mutta ei ehkä ihan vielä.

Kellonajasta ei toalla ollut tietoakaan, mutta kovin myöhäinen se ei voinut olla. Linnoituksen äänimaailmassa vallitsi yhä tyyni hiljaisuus, ja lisäksi jonkinlaisen lainvalvojan luulisi tarkistavan hänen tilanteensa mahdollisimman nopeasti. Se ja kaikki muu, mitä oli tapahtunut viime päivien ja viime viikkojen aikana, tuntui mahdottoman kaukaiselta. Myös tulevaisuus oli tavoittamattoman etäällä. Jäljelle jäi vain nykyhetki, jona hän oli ehkä vihdoin löytänyt suunnan.

Siitä huolimatta, että Kapuran psyykkinen tila oli kaikkia odotuksia vastoin erinomainen, vaati hänen kehonsa rauhallisella äänellä lisää lepoa. Toa ymmärsi ja antoi itsensä lipua takaisin uneen. Hänen täytyisi tavata Matoro, hänen täytyisi selvittää poliisien suhtautuminen eilisen tapahtumiin, mutta sitä kaikkea saattoi lykätä. Hän voisi vielä nukahtaa pariksi tunniksi ja herätä siihen, kun Takalek tai joku muu repisi hänet ylös sängystä ja vaatisi selityksiä.

Sekin tuntui liian kaukaiselta huolenaiheeksi.

Nyt tärkeää olivat seinän sanat ja tieto siitä, että hän oli siellä jossain.

Yksi kyynel valui tyynylle Kapuran vaipuessa takaisin uneen.