Komaukasvoinen ga-matoran ei enää halunnut tuijottaa loputonta uutistulvaa, vaan asteli ruudultaan hermostuneena ikkunalleen ja tuijotti ulos savuiselle puistolle, jossa hopeisen komentajan ja viidestä Bordakhista koostuneen vahkiparven välinen taistelu oltiin käyty. Vhisola ei ymmärtänyt, mitä poliiseille oli voinut tapahtua. Niiden kallot olivat haljenneet kahdeksi groteskiksi puolikkaaksi ja villeinä ne kävivät yhteistuumin kaiken liikkuvan kimppuun.

Kommandovahki oli kuitenkin kylmänviileästi kalauttanut luodit niistä jokaiseen. Viisi laukausta, viisi kaatunutta vahkia. Ulkonaliikkumiskieltokin poistuisi muutamassa tunnissa. Ilmeisesti suurin osa villiintyneistä yksiköistä oltiin saatu eliminoitua. Tai niin ga-matoralaisen asunnon katolle kivunnut Cody ainakin hartaasti toivoi.

METRU NUI, KAKSITOISTA TUNTIA EILISESTÄ

NELJÄKYMMENTÄVIISI
MINUUTTIA “KESKIYÖHÖN”

Ainoalla silmällään horisonttia skannaava hopeinen komentaja havaitsi lähinnä häntä ikkunoistaan tuijottavia matoraneja. Osan katseista paistoi halvennus vahkia kohtaan, osa näytti olevan innoissaan kaupungin uudesta suojelijasta. Vanhimmat muistelivat sotaa, jossa hänenkaltaisensa taistelivat kaupungin vapauden puolesta.

“Täällä näyttäisi olevan toistaiseksi puhdasta. Mutta alan kerätä taas katseita. Tarvitseeko kukaan apua?”

Po-Metrussa Nurukan riuhtaisi ranneteränsä irti kuolleesta Zadakhista ja painoi kommunikaattoripainiketta korvassaan.

“Minä niittasin juuri täältä viimeisen. Miten etelässä menee?”

Vihreän putkirihmaston päällä revolveriaan puristava Mexxi oli myös valinnut korkean pisteen tähystämistä varten. Le-Metru oli säästynyt pahimmalta. Toa ei ollut törmännyt ainoaankaan villiintyneeseen yksilöön.

“Tyhjää on yhä. Näyttää siltä, että valtaosa joukoista on lähtenyt kohti pohjoista. Professorillakin oli ollut melko tulokseton reissu.”

Onu-Metrun eteläkärjessä hitaasti talsiva skorpionien legioona pysähtyi matoranin käskystä. Mavrah sääti isoimman kralhin selästä kommunikaattorinsa julkiselle linjalle ja vahvisti Mexxin tilannekatsauksen.

“Kaksi saatiin, mutta jo valmiiksi huonossa kunnossa. Nahon peittomasta joukosta karanneita, uskon.”

Ga-Metrussa Cody heitti kiväärinsä jalkojensa juuresta takaisin selkäänsä kuunnelen ympäri Metru Nuin tilannetta purkavien tovereidensa raportteja.

“Xenistä kuulunut hetkeen?” komentaja tiedusteli, “Viimeksi, kun hän soitti, oli menossa kuulustelemaan eilisen saalista.”

“Varmaan vielä sillä tiellä”, Mexxi vahvisti, “Eikä Naho luultavasti nopeuta prosessia ihan hirveästi. Se nainen jaksaa tehdä kaikesta aina tosi byrokraattista.”

“Hyvä”, Mavrah tuumi ja kapusi hetkeksi alas kralhinsa kyydistä, “Pitää käsitellä aihetta varovasti tai kansa panikoi. Metru Nui haavoittuvaisempi nyt, kuin koskaan.”

“Ei niin kauan, kun me vartioimme sitä”, Nurukan mahtaili. Ainakin Cody oli maan suojelijan kanssa samaa mieltä.

“Käännyn takaisin”, Mavrah tuumi, “Nuurakhin ruumiinavaus yhä tekemättä. Paljon tutkimustyötä jäljellä, jos Biancan mysteerin selvitämme.”

“Muista, mitä kerroin sisäänkäynnistä”, Nurukan mutisi, tietäen hyvin, että Xen oli jättänyt hänen tehtäväkseen etuoven järjestämisen.

Le-Metrussa Mexxikin päätti lähteä takaisin kohti autoaan. Nelikko oli hajaantunut ympäri kaupunkia jo aikaisin aamulla muutamien tuntien pakollisten unien jälkeen. Vhisolan katolla yhä horisonttia tuijottava Cody oli loputtoman kiitollinen siitä, kuinka kellot hänen päässään tuntuivat myös uinuvan. Tai ehkä se oli vain Lähetin varjo, joka piti hänet poissa Valkoisen Kuningattaren ikeestä.

Komentaja ei ollut unohtanut sanoja, jotka musta tonttu oli hänelle sanonut. Va oli pyytänyt häneltä paljon. Käski häntä pitämään huolta sisarestaan. Xenin tehtävä oli johdattaa Uusi Käsi oikeille jäljille ja Codyn tehtävä oli varmistaa, että nuori kenraali onnistuu siinä. Eihän se paljoa komentajan nykyisistä tehtävistä poikennut, mutta se, mitä Lähetti oli hänelle sen jälkeen kertonut, oli laittanut asiat paljon synkempään valoon.

Aivan kuin Vhisolakin, myös Cody irvisteli hetken savuavalle puistolle, jossa hetki sitten oltiin vielä taisteltu. Viisi tavallista vahkia oli sodan parkkiinnuttamalle komentajalle helppo vastus, mutta kaikessa viisaudessaan Cody ymmärsi, että vahkit olisivat pian heidän pienin ongelmansa.

Sillä Metru Nuin tuhkista nousisi vielä jotain paljon pahempaa. Eikä Cody ollut varma, olisiko kukaan heistä valmis kaikkeen siihen, mistä Lähetti oli häntä lyhyen tuokionsa aikana varoittanut.

ONU-METRU, MUSTAN KÄDEN TUKIKOHTA

NELJÄTOISTA TUNTIA EILISESTÄ

Nimda ja medaljonki kilahtelivat toisiaan vasten, kun Xen kiisi Nahon rinnalla pitkin kompleksin harmaita käytäviä. Sairasosastolle veden toan paikalle soittamia tohtoreita vastaan kävelevä kaksikko oli niin uppoutunut kiivaaseen keskusteluunsa, ettei kumpikaan heistä ollut huomannut kulkeneensa koko ajan väärään suuntaan. Takaisin sokkeloihin pujotelleet suojelijat eivät kummatkaan olleet aikeissa taipua kannastaan.

“Hän vain haluaa takaisin kotiin. Hän ei edes ole Metru Nuin toa. Emme me voi vain vangita häntä ilman pitäviä todisteita. Sitä paitsi, hänen ja selakhin tarinat täsmäävät suurilta osin. Meillä on jo syyllisemme ja he maksoivat teoistaan hengellään.”

Naho ei kieltämättä osannut selittää, miten Matoro ja Angien olisivat koordinoineet tarinansa niin täsmällisksi, mutta veden toa ymmärsi myös, että heillä oli tutkinnassa isoin kaaos, mitä kaupunki oli kymmeniin vuosiin kokenut. Kansa vaati syntipukkeja ja niin vaati myös kaupungin turaga. Eivätkä ruumiit todellakaan kelpaisi heille.

“Mutta ajattele nyt. Eikö ole oikeasti aivan liian epäilyttävää, että sekä operaation aivot, että tuhon aiheuttajat ovat kaikki kuolleita. Kaikki hengissä säilyneet ovat mukamas syyttömiä. Olkootkin, että olen valmis uskomaan jään toaa, mutta se selakhi? Varjotun lähipiiriläinen! Ei. Ei mene läpi. Ne pirun hait ovat kaikki läpeensä kieroja. Se nainen jää tänne, kunnes saamme lisää todisteita.”

Xen ei suoraan sanottuna välittänyt aivan liikoja Codyn ja kumppaneiden rannalta pelastamasta hailtiasta, mutta hän vaati oikeutta tapahtuvaksi Matoron suhteen. Kenraali oli kuunnellut hartaasti koko toan monituntisen tarinan, jonka kokonaiskuva oli saanut Xenin voimaan lähinnä pahoin artefaktista, joka nyt roikkui hänen kaulassaan. Keskustelu oli myös avannut hänen silmänsä. Maailmalla riehui yhä lukemattomia osapuolia, joita vastaan Metru Nui ei ollut varautunut.

“Olkoon, mutta Cody lentää Matoron kotiin huomenna. Jos hänen oma väkensä kokee hänet vastuulliseksi jostain, he saavat tuomita hänet keskenään. Mutta me emme sitä tee. Minun silmissäni hän on uhri siinä missä Delevakin.”

Naho ei aivan ymmärtänyt Xenin hienovaraista vertauskuvaa. Mieleltään järkkynyt Matoro oli ollut tapahtumista lähtien äärimmäisen vaivaannuttavaa ja masentavaa seuraa. Rannan tyrskyistä Nurukanin mukaan kaapima plasman toa sen sijaan teki vain yksinkertaisesti pahaa kaikille niille, jotka häntä joutuivat tuijottamaan. Se, mitä toan kalittomasta puolikkaasta oli jäljellä, muistutti lähinnä veristä tahnaa.

Sen projektin kimpussa Nahon paikalle kutsumat lääkärit olivatkin viettäneet edelliset tuntinsa. Projektia johtava matatukasvoinen ta-matoran oli ihmetellyt ääneen, miten järjettömän sitkeästi toa kamppaili hengestään. Viimeisimpien tilannetietojen mukaan verenvuoto oltiin jo saatu pääosin tyrehtymään, mutta senhetkisessä kunnossaan Deleva tuskin koskaan enää liikuttaisi metallittomia raajojaan.

Sairaalaosaston kohdalla Xen jätti tietoisesti vilkaisematta kohti operointipöytää, jolla plasman toa makasi. Nurukan ei ollut vielä palannut Po-Metrun vartiovuoroltaan. Yleensä niin järkkymättömästä maan toasta oli paistanut koko päivän apaattisuus ystävänsä karusta kohtalosta.

Lopulta veden ja ionin sankarit saapuivat samaiselle tutkimusosastolle, jota Xen oli Mexxin kanssa päivää aikaisemmin raivannut romusta. Maan matoran oli häärännyt sen sisällä vasta parikymmentä minuuttia, mutta oli silti onnistunut levittämään punaisia ja harmaita vahkinpalasia ympäri tilaa.

Mavrah nosti sormensa pystyyn kaksikon astuessa osastolle sisään, merkiksi pysyä vielä hetken hiljaa. Pöydällä, jolla onu-matoran mysteerivahkia avasi, sisälsi enää pelkän pään. Raajat oli heitetty sikin sokin pöydän ympärille ja Lhikanin massiivisen miekan lävistämä torso nojasi ovenkarmiin. Ruumiinavaukseksi hyvin kovakouraisesti haljennutta vahkikalloa käsittelevä Mavrah urahti, kun hän riuhtaisi väkivalloin suuren messinkisen lähettimen ulos koneaivojen takaraivosta. Pienikokoiset hammasrattaat kilahtelivat kasoina pöydälle matoranin nyrkin kokoisesta reiästä. Hymyilevä Mavrah pyyhkäisikin lopulta pöydältä alas kaiken muun, paitsi esiin kaivamansa messinkisen, kuutionmuotoisen lähettimen.

“Uskomattoman vaikea saada ulos. Toivottavasti säilynyt ehjänä.”

Xen ja Naho tuijottivat kiiltävää kapistusta samalla, kun Mavrah veti siniset kumihanskat käsiinsä. Sekä toa että kenraali molemmat ymmärsivät tavallisten vahkien anatomiaa sen verran, että tunnistivat laitteen vastaanottimeksi. Antenniksi, joka kaappasi vahkitekoälyn käskyt.

Tai kuten heille oli hiljattain selvinnyt, ei.

“Tarkoin katsokaa. Sisältö saattaa yllättää.”

Sen sanottuaan professori väänsi väkivalloin auki kuution ja kaatoi pöydälle sen harmahtavan sisällön.

Kaiken järjen vastaisesti sisältä paljastunut orgaaninen objekti näytti aivoilta. Se oli poimuinen, kauttaaltaan limassa, mutta silti täydellisen pyöreä. Lihakuulaa tuijottavan kolmikon kaksi suurikokoisempaa osapuolta työnsivät kasvonsa lähemmäksi sitä, yrittäen ymmärtää sen tarkoitusta. Mavrah itse ei ollut kuitenkaan lainkaan yllättynyt. Tämä liitti viimeisenkin palasen hänen teorioidensa palapeliin. Meren takana uinuva skorpionikin olisi osannut liittää löydöksen välittömästi pelkoihinsa.

“Tunnistat varmaan, neiti Xen. Sinun erityisalaasi.”

Naho vilkaisi kenraalia rinnallaan. Veden toalla itsellään ei ollut pienintäkään ymmärrystä messingin sisältä paljastuneesta objektista.

“Kuula…”, Xen pohti, “Krana.”

Mavrah nyökytteli innoissaan. Naho yritti pusertaa muistoistaan sen vähän, mitä kranoista tiesi. Xenin loputtomat tunnit tukikohdan kirjakasojen kanssa auttoivat ionisoturia kokoamaan kokonaiskuvan hyvin nopeasti.

“Arkeologiset kaivaukset, toa Nizin tutkimukset. Paljon tietoa Bohrokeista. Paljon spekulaatiota siitä, kuinka toimivat. Paljon yhteyksiä vahkeihin, kuten eilinen osoitti.”

“Kertaa”, Naho pyysi ja Mavrah teki työtä käskettyä. Matoran viskasi hanskansa aivokuulan viereen ja nosti repustaan ison pinon muistiinpanojaan, joita professori tutki samalla, kun selitti.

“Bohrokien uskottu olevan telepaattisessa verkossa keskenään. Orgaanista materiaa aivot, muuten vaikuttavat rakennetuilta. Vanhat tekstit puhuvat parvista. Ja parvien kuningattarista, jotka ohjaavat. Kranat jatke sisaruksille. Kaikki osa yhteistä verkkoa.”

Nyt veden toakin näki ilmiselvät yhteyden kahden konelajin välillä. Se, miten Metru Nuilaisen matoranin suunnittelemat poliisivoimat olivat yhteydessä muinaiseen mystiseen insektoidilajiin, oli kuitenkin koko joukolle aivan yhtä mysteeri.

“Eli nämä Bohrokitko jollain tapaa hallitsevat vahkeja? Senkö takia ne sekosivat mielisirusta? Koska nämä… asiat niiden päässä?”

“Paha sanoa, ovatko samaa verkkoa Bohrokien kanssa. Kaivausten yksilöt muinaisia. Kenties vahkien verkko yksiköitä itseään vanhempi. Ehkä vahkiverkko vain perustuu samaan. Kenties kaiken taustalla kokonaan uusi laji. Vaikea sanoa. Täytyy tutkia kuulaa. Selvittää geneettisen materian perusta. Palatkaa illalla. Kenties silloin enemmän vastauksia.”

Xen kiitti professoria ja ohjasi Nahon kääntyessään mukaansa, jättäen Mavrahille tämän rivien välistä toivoman työrauhan. Uusien löydösten äärelle päässyt professori ei innostukseltaan ehtinyt ajattelemaan yhteyden pelottavampia puolia. Kenraali ja Mangai sen sijaan ehtivät.

“Nyt olisi varmaan hyvä hetki taas puhua Nuparusta”, Xen totesi kaksikon jatkaessa takaisin Käden käytäviin, “Hänen katoamisensa ei voi olla sattumaa. Joko hän on jo vahkien suunnitteluvaiheessa tiennyt kytkevänsä niitä tähän… mieliverkkoon, tai joku muu on muokannut vahkeja valmistusvaiheessa ja yrittää nyt peitellä jälkiään.”

“Minä sanon, että me otamme selvää tästä ‘Voitto Korporaatiosta’”, Naho urahti, “Mikään rekisteri ei väitä niiden koskaan toimineen Metru Nuilla ja olen melkoisen varma siitä, että- miksi sinä pysähdyit?”

Xen oli jäänyt muutaman askeleen jälkeen ja pysähtynyt keskelle käytävää. Rannetietokonettaan näpytellyt kenraali oli refleksinomaisesti alkanut hakemaan Metru Nuin tietoverkosta kaikkea, mitä vain sai irti Voitto Korporaatiosta. Edellispäivän kaaoksen vuoksi uutiset Xian etelärannikolta olivat vain hukkuneet uutistulvaan.

Xen käänsi hologramminäyttönsä ympäri, jotta Naho näkisi kunnolla sen sisällön. Xialaisen BZV-lehden artikkelin kuvassa näkyi palava öljynporauslautta. Otsikko ei jättänyt jälkeensä paljoakaan arvailun varaa.

Hyvän tovin artikkelia tujotettuaan Naho siirsi läpitunkevan katseensa Xeniin. Puolessavälissä Mangain luku-urakkaa kenraali oli tajunnut, ettei koko artikkelin tarjoaminen välttämättä ollut paras mahdollinen idea. “Nui-Kralhin” ensimmäisestä maininnasta lähtien toa oli vilkuillut vahkia epäilevästi.

“…ennen kuin kysyt, niin ei, minä en tiedä tästä mitään.”

Naho näki edessään tilaisuuden vastata Xenin aiempaan naljailuun Nuparusta, mutta lyhyet juttutuokiot Mexxin kanssa olivat jo tehneet selväksi, ettei Xen halunnut olla missään yhteydessä häiriintyneeseen teknopappaansa. Toa viittoili toveriaan jatkamaan vain matkaa. Xen sulki näyttönsä huojentuneena.

“Sinulla ei sitten ole mitään yhteyttä Killjoyyn, jos joku asiata kysyy. Tällaiset yhteydet on tärkeää pitää piilossa. Varsinkin nyt, kun kaupunki on vasta hyväksymässä Käden paluuta.”

Xen murahti vaikeana. Hän ymmärsi merkit Voitonhampaan tapahtumien ympärillä. Hän oli kaikista yrityksistään huolimatta halunnut pysyä poissa isänsä koston kierteestä. Valkoisen Kuningattaren interventio ei näemmä kuitenkaan jättänyt Xenin kaikenkarvaiselle poppoolle paljoa vaihtoehtoja. Syyllistävä ääni ionisoturin takaraivossa muistutti vahkia koko ajan siitä, että koko kamala vyyhti vahkien takaa saattoi olla alkujaankin Mustan Käden syytä. Se oli taas niitä hetkiä, kun Xen vain toivoi hartaasti, että Nurukan palaisi nopeasti vartiostaan. Maan toan kyky yhdistää omat häilyvät muistonsa ja arkistojen aarteet kokonaisuuksiksi toivat loputtomasti turvallisuudentunnetta ionisoturin hiljaa kohisevaan sydämeen. Eivätkä Biancan taustat muutenkaan selvittäisi itseään.

Vain vaivoin kuuluusteluhuoneiksi laskettavien huoneiden eteen takaisin talsinut kaksikko huokaisi syvään ja tuijotti yksin tuumin rautaista raskasta ovea, jonka takana molemmat keskustelukykyisistä kuulusteltavista odottivat. Mavrahin pyynnöstä taukoa pitäneet sankarit tajusivat unohtaneensa käydä edes hakemassa kahvia. Kompleksin sisäisten välimatkojen vuoksi naiset päättivät vain purra hammasta ja jatkaa ilman.

“Vaihdetaan. Ota sinä se selakhi.”

Xen nyrpisti kuonoaan, vaikka tiesi, että Nahon idea oli pätevä. Vahki kohautti olkiaan hyväksyvästi ja työnsi oven auki. Avautuvan tilan sisällä vierekkäisiinhuoneisiin hajaantuva kaksikko vilkaisi toisiaan vielä kerran merkitsevästi, ennen astumistaan sisään. Xen kilautti Deltaa medaljonkiinsa lykkyä tuomaan ja Naho vastineeksi mulkaisi kenraalia paheksuvasti. Se, oliko tyytymätön katse tarkoitettu sirulle vaiko sen kantajalle jäi kuitenkin epäselväksi.

---

Kuulusteluhuoneiden virkaa toimittava tila oli aikojen saatossa kasaantunut täyteen epämääräistä tavaraa laatikoihin pakattuna tai seinien vierille työnnettynä. Mustalumi istui tilaan työnnetyn puupöydän takana katse maassa. Kirkkaat valot loivat kovia varjoja tilaan.
Likaisen ikkunan läpi näkyi selakhimetsästäjä naapurihuoneessa. Hän näytti täysin murtuneelta kyhjöttäessään pienenä kuulustelupöydän takana.

Ne kaikuivat edelleen. Kuiskivat. Ne toiset. Ne, jotka Mielen Prinssi oli luonut. Siellä oli ääniä, jotka halusivat Nimdan. Siellä oli ääniä, jotka muistuttivat siitä, mitä hän oli menettänyt. Siellä oli ääniä, jotka käskivät niiden olla hiljaa.
Kaikki Itrozin sirpaleet olivat omia ääniään, eivätkä ne halunneet vaieta.

Positiivista tilanteessa onneksi oli se, että toa ainakin tiesi olevansa sekaisin.
Siitä sai kiittää hänen naamiotaan, jonka alaosan halki kulki syvä viilto hänen omasta imaginääriterästään.
Eikä tilanne ollut ainakaan paranemassa. Siitä pitivät huolet ne sadat enkelit, jotka vaikeroivat kuoleman tuskaa hänen päässään. Ne, jotka olivat jääneet hänen epäonnistumisensa painon alle.

Oikeastaan Matorolla oli vaikeuksia keksiä juurikaan positiivisia puolia tilanteestaan. Hän ei todennäköisesti näkisi Umbraa enää koskaan… ei ehtisi pyytämään anteeksi… ei ehkä Kapuraakaan…
Mutta eipä hän oikeastaan voinut muutakaan tehdä kuin kulkea eteenpäin. Kellot tikittivät ja aika laukkasi, eikä sitä käynyt pysäyttämän.

Ei myöskään veden toaa, joka marssi päättäväisenä huoneeseen sisään. Matoro tunnisti hunaisat kasvot samoiksi, jotka hetkeä aiemmin olivat kuulustelleet Angienia naapurihuoneessa. Mangain läsnäolo varmisti sen, ettei keskustelu tulisi lähimainkaan olemaan niin rentouttava kuin vahkikenraalin kanssa käyty vastaava.

Naho istuutui puiselle penkille Matoroa vastapäätä ja kaivoi esiin pienen nauhurin, napsauttaen sen välittömästi päälle.

“Minä olen Naho, toa Mangaista. En kaivanne enempää esittelyjä.”

Jään sotilas huokaisi ja suoristi selkänsä. “Matoro, Mustalumenakin tunnettu”, hän vastasi.

Naho murahti ja laski nauhurin pöydälle Matoron eteen.

“Kenraali oli vahvasti sitä mieltä, että sinut on parasta lähettää kotiin. En halua kyseenalaistaa hänen harkintakykyään, mutta en ole voinut olla huomaamatta, että olette jokseenkin… tuttavallisia. Joten koen velvollisuudekseni, sekä itseni, että kaupunkini puolesta kysymään sinulta vielä muutaman kysymyksen.”

Matoro piti ilmeensä mahdollisimman peruslukemilla.

“Uskon saaneeni kelvollisen kuvan eilisen tapahtumien kulusta jo kristallitutkijan tarinan kautta. En kuitenkaan voi väittää ymmärtäväni artefaktia, jota olet luonnehtinut ‘Deltaksi’. Auta minua ymmärtämään. Kerro minulle Nimdasta.”

“Nimda”, toa huokaisi. “Athismin pyhät sirut. En tiedä, mitä niistä oikein voin sanoa… tiedän, etten halua niitä. Ne ovat vaarallisia. Niitä ei pidä käyttää. Minä käytin. Se oli virhe. Kadun sitä, kadun sitä todennäköisesti ainiaan.”

“Athismin…”, Naho toisti, kelaten päässään kouluvuosiensa tiedonrippeitä, “Se ei varsinaisesti kerro minulle, miten ne toimivat. Miten vortixx oikein käytti niitä?”

“Ei niitä käytetä”, sotilas vastasi. “Ne ottavat ajatuksia ja tekevät niistä totta. Unelmia. Painajaisia. Mitä tahansa.”

Naho puraisi huultaan. Jään toa lateli hänelle samoja sanoja, mitkä hän oli jo Xenin kautta kertaalleen kuullut. Normaalisti hänellä ei olisi ollut mitään syytä uskoa moista taikauskoista soperrusta, mutta se, mitä hän Ko-Metrussa oli todistanut oli pistänyt kaiken uuteen valoon. Nyt hän oli jo valmis kuuntelemaan.

“Yritätkö siis sanoa, että sirut itsessään hyökkäsivät kimppuumme? Kuinka jokin niin maallinen objekti voi pitää sisällään sellaista voimaa ja miksi tämä on ensimmäinen kerta, kun törmämme tällaisiin voimiin?”

“Ei- en tiedä- en usko, että siruilla on tietoisuutta. Tai niillä on muiden tietoisuus… Radakin ajatukset käynnistivät vahkiverkon romahduksen ja niin edespäin. Ja onhan teillä ollut täällä siru jo pitkään… koko Arupak-tapaus, tiedät varmaan. Nimdastahan siinä oli kyse. On vain ollut hyvä, ettei- ettei- kukaan ollut yrittänyt…” toalla oli vaikeuksia muodostaa sanoja takeltelematta. “Yrittänyt tehdä sillä mitään täällä aiemmin.”

Nahon täytyi pohtia hetki. Jos sirujen olemassaolo itsessään yhdistettynä vaarallisiin ajatuksiin oli valmis aiheuttamaan moista tuhoa, ei toa edes halunnut jatkaa ajatusketjuaan muiden paikalla olleiden sirujen seuraavaan omistajaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä varoen ja kuunteli vastauksen, vaikka tiesi, että hän ihoaisi sitä.

“Entä ne kaksi muuta? Mihin ne ovat matkalla?”

Valheet ovat helppoja. Totuudet rikkovat sinut, Jään Sotilas muisti sanat.
“Todennäköisesti eräälle sairaalle makutalle.”

“Miksi helvetissä minä edes kysyin…” Naho parahti, eikä todellakaan tarkoituksella ääneen. Toan nyrkit puristuivat yhteen, Mangain yrittäessä epätoivoisesti purkaa turhautumistaan johonkin muuhun, kuin Matoroon. Olkoonkin, että hän kaipasi syntipukkia. Jään toa ei epäilyksistäkään huolimatta tarjonnut tarpeeksi syytä siirtyä vanhanaikaisiin, möykyttävämpiin kuulustelumetodeihin.

“Voimmeko… voimmeko me olettaa, että tämä… makuta haluaa myös Deltan?”

“Se sekopää haluaa koko maailman”, mies vastasi. “Mutta luulen, että se on kiinnostunut enemmän sodastaan kotisuunnassa…”

Naho otti tyytyväisenä vastaan kaikki rippeet toivosta, ettei hänen kaupunkinsa joutuisi seuraavaksi taistelemaan todellisuuksia muovaavaa puolijumalaa vastaan. Toa risti jalkansa hitaasti ja hengitti syvään. Hän käytti hetken ajatustensa tasaamiseen. Oli vielä yksityiskohta, johon hän halusi selvennystä.

“Siinä tapauksessa… saat valottaa minua vielä yhdestä osapuolesta. Kerro kaikki, mitä tiedät Valkoisesta Kuningattaresta. Kerro Biancasta,”

“… nainen kellossa”, Matoro vastasi. Hän muisti väläyksen, jonka Xen oli hänelle näyttänyt. “Kellot. Radakin kone puhui parvesta ja kuningattaresta. En- en suoraan sanottuna tiedä paljoakaan. Luulen, että Xen tietää enemmän…”

Parvi toistui jälleen. Professori oli siis todellakin oikeilla jäljillä.

“Hyvä on”, Naho tuumi lopulta ja kurotti kohti nauhuriaan. Kesken kaiken hän tuli kuitenkin vielä toisiin aatoksiin. Mangai näki jään toan kasvoilta sen kaaoksen, mitä hänen päänsä sisällä käytiin. Hän halusi antaa Mustalumelle vielä mahdollisuuden puhua.

“Onko vielä jotain, mitä tahtoisit sanoa vai oliko tämä mielestäsi tässä?”, Naho sai lopulta sanotuksi, yllättäen jopa itsensä äänensävynsä lempeydestä.

Toa katsoi hetken tyhjyyteen ohi veden toan.
“Haluan… haluan pyytää anteeksi. Tiedän, ei se paljoa ole, mutta… se oli kuitenkin minun vikani… ” hän hautasi kasvonsa käsiinsä. “Anteeksi, että sotkin kaikki tähän… että epäonnistuin niin pahasti…”

Viimeistään silloin kaupungin suojelija myöntyi mielessään Xenin aikaisempaan pyyntöön. Siniset kädet tarttuivat viimein nauhuriin ja sulkivat sen. Naho siirsi tuolinsa sivuun ja asteli takaisin ovelle. Kyllä kuulustelu oli hänenkin mielestään jo tässä.

“Anteeksianto ei ole minun tehtäväni. Vaan niiden, jotka menettivät eilen jonkun. Mutta toivon, että ymmärrät, toveri toa, että meidän välillämme ei virtaa paha veri.”

Ja niiden sanojen myötä toa astui takaisin tyhjälle käytävälle, jossa nuori kenraali ei vielä häntä odottanut. Ja mielen prinssi jäi taas huoneeseensa ajatustensa kanssa.

---

Jään toan viereisen huoneen kylmyys sai selakhin vapisemaan. Se ja stressi ja pelko. Angien ei suoraan sanottuna tiennyt enää mitä tehdä tai mitä odottaa. Petoksen kierteen jäljiltä häneltä oli mennyt kaikki, mitä hän oli tuonut Metru Nuille mukanaan. Kaikki, mitä hänellä oli joskus ollut.
Hän todennäköisesti istuisi loppuelämänsä jossakin Coliseumin alla tyrmissä. Näkemättä aurinkoa. Ahtaassa kivikuutiossa. Yksin.

Ennen sitä hän sai kuitenkin näemmä viettää aikaa puhuvan ja elehtivän vahkin kanssa. Punaista huppua harteillaan kantava nainen näpräili vielä kaulassaan roikkuvaa merkillistä artefaktien yhdistelmää huoneeseen astuessaan. Toisin kuin viereisessä huoneessa samanaikaisesti tapahtuva esittely, Xen aloitti omansa ojentamalla kätensä kristallitutkijaa kohti.

“Kenraali Xen, Musta Käsi. Esittelyt taisivat jäädä eilen vähän lyhyeen.”

Angien tarttui varovaisesti vahkin käteen. Se tuntui lämpimämmältä kuin metallin olisi pitänyt.
“Rautakala”, hän vastasi. “Olen… olin… en tiedä. Olin Varjotun palveluksessa tiedeosastolla.”

“Niin…”, Xen tuumi vaivaantuneena, pyörien kuisallisesti ympäriinsä tuolia etsiskellen, “Se minua tässä vähän huolestuttaakin.”

Lopulta nuori kenraali tuli siihen tulokseen, ettei kukaan ollut edes vaivaantunut tuomaan tilaan toista tuolia. Käsiään pettyneesti levitellen Xen päätti lopulta rojahtaa lattialle oven viereen, pakottaen selakhin edessään tuijottamaan epäkäytännöllisesti kohti lattiaa.

“‘Varjottu’ on tänään vähän herkkä sana. Uskot varmaan, ettei meillä ole ihan hirveästi varaa tehdä kompromisseja suhteesi. Olet kuitenkin ollut erittäin yhteistyökykyinen. Se herättää heti minussa yhden aika tärkeän kysymyksen.”

Selakhi vain tuijotti. Xen jatkoi pikaisesti.

“Miksi?”

“No”, selakhi pohti ääneen. “En tiedä, en usko että minulle on enää paikkaa Odinalla… tai ei ainakaan ole, jos ryhtyisin kovin hankalaksi. Ei minulla ole oikein varaa olla mitään muuta kuin yhteistyökykyinen.” Tuntui yllättävän typerältä puhua kuulustelijalle, joka istui lattialla.

Xen naputteli polviaan ärsyttävästi. “En ole ihan hirveän tuttu odinalaisen järjestelmän kanssa. Muuta kuin sen vuosittaisista uhriluvuista. Haluatko hieman täsmentää, miksi sinua ei siellä haluta enää katsella?”

“Tämä voi olla aika hämmentävää”, selakhi varoitti. “Eli, ööh, alun perin Varjotulla ja Radakilla oli sopimus vahkijärjestelmän hakkeroinnista, mutta kun hän epäili Radakin pettävän tämän, hän lähetti minun tiimini varmistamaan, ettei se tapahdu, jonka seurauksena Radak pyysi paikalle kromidijoukon, jotka ilmeisesti halusivat Metru Nuin raunioiksi, ja kun paljastui, ettei Radak halunnutkaan toteuttaa sopimustaan Varjotun kanssa – ja oli sitä ennen tapattanut minun tiimini muut – kromidit tappoivat hänet mutta olivat ilmeisesti kuitenkin Varjotun puolellla… eikun, hetkinen. Varjottu määräsi meidät lopulta tappamaan Radakin ja ottamaan sirun, mutta sitten tapahtui nämä asiat ja minä olen Metru Nuilla vankina ja siru on teillä että… no, hän ei ole ollut koskaan kovin armahtava luonne, ei ainakaan sirujen kanssa. Enkä… enkä oikeastaan välttämättä halua kokeilla onneani…”

Xenin naputus oli lakannut ensimmäisen kuuden lauseen jälkeen. Selityksen aikana vahki oli myös unohtanut suunsa auki ja nainen työnsikin nyt leukaperänsä yhdellä sormella alhaaltapäin hitaasti kiinni. Kuulustelija antoi koko päivän ylläpidetyn ylivirallisen ulkomuotonsa suosiolla karista pois. Naho ei ollut näkemässä, joten ei maksanut vaivaa.

“Aha.”

Ovenkulmassa typerästi istuva vahki sulatteli kuulemaansa hetken ja kaksikin. Lopulta hän sai muodostettua päässään yksinkertaistetun kuvan, jota hän nyt toisteli päässään. “Varjottu perseestä, Varjotun kätyrit perseestä, kristallitutkija mahdollisesti vähemmän perseestä.”

“Tuota noin…”, Xen lopulta yritti jatkaa. Selakhi oli tuijottanut vahkin äärimmäisen huonosti peiteltyä ilmeilyä jo hetken, “Sinä… et edes halua vapaalle jalalle?”

Selakhi nousi tuolilta ja valui seinää pitkin lattialle vähän matkan päähän kenraalista. Katsekontakti teki koko tilanteesta äkkiä tosi paljon järkevämmän.
Tai ei välttämättä, kun vahkipää ei oikein soveltunut katsekontaktiin.
Vahkipää soveltui huomattavasti paremmin korkokenkiin.

“En minä oikeastaan edes tiedä”, valkohai vastasi kädet polviensa ympärillä.

Ele oli selakhilta oikeastaan todella huomaavainen, vaikkeivat moiset osoitukset oikeastaan edes kuuluneet kuulustelun hammaksikkaammalle osapuolelle. Xen seurasi selakhia hetken ja tällä kertaa jopa mietti sanansa, ennen kuin lausui ne.

“Tiedätkös. Koko tämä sotku. Minusta rehellisesti tuntuu, että tässä on nyt vain kasa vääriä tyyppejä väärässä paikassa väärään aikaan. Jos se sinua yhtään helpottaa, niin minä en ainakaan ole heittämässä sinua mihinkään tyrmään. Toivon, ettei Naho kovistellut sinua liikaa. Hän on vain melkoisen turhautunut. Hänen kaupunkinsahan tämä on.”

“No me emme taida olla Metru Nuilla ihan hirvittävän suosittuja. Ihan syystä kai”, hai vastasi.

“Niin, noh. Tuon tempauksen jälkeen pelkään kyllä vähän näyttää omaakin naamaani. Liskomuodot eivät tule olemaan muotia taas piiitkiin aikoihin. Mutta jos minä saan asiasta päättää, niin kummankaan meistä ei tarvitse pistää päätämme ulos ihan hetkeen. Ja jos niin haluat, niin voin suositella Naholle sinun pitämistä täällä. Onhan meillä täällä aika kurjaa, mutta kahvi on satavarmasti parempaa kuin Dumen valvomissa tyrmissä.”

“No se olisi varmaan huomattavasti kivempi vaihtoehto kuin, öh, ne kaikki muut”, selakhi sanoi. “Tiedätkö, tämä on aika hämmentävä kuulustelu.”

“Ensimmäiseni! Huomaako sen? Meneekö tämä miten huonosti…”

“No jos en tietäisi tämän olevan kuulustelu en varmaan huomaisi sitä”, kala kommentoi. “Että joo, aika huonosti. Olen ehkä ihan tyytyväinen, ettei sitä tehdä täällä odinalaiseen tapaan.”

“Ihastuttava monologisi kertoi näistä teidän ‘odinalaisista tavoista’ sen verran, että otan tuon kuitenkin kohteliaisuutena.”

Rautakala ei ollut aivan varma, reagoidako Xenin äärimmäisen sarkastiseen tapaan sanoa “odinalaiset tavat”.

“Mutta ollaan nyt ihan rehellisiä”, kenraali jatkoi, “Me emme tiedä, mitä pirua eilen tapahtui, sinun porukkasi sai ohjuksesta, joiden alkuperää olemme lähinnä arvailleet ja tuo meidän naapurihuoneen sankarimme ilmeisesti löi itseään naamaan mielikuvitusmiekalla. Että näin tasapainoisista lähtökohdista meidän pitäisi selvittää, että miksi satoja viattomia kuoli. Ymmärtänet, miksi en oikein osaa lähteä selvittämään tätä vyyhtiä mistään päästä.”

“Eikö siis niistä ohjuksista kukaan tiedä mitään? Mistä ne tulivat? Ei mitään?” hai kysyi.

“Pari valistunutta arvausta on. Tuo meidän professorimme oli sitä mieltä, että se, mikä vahkeja normaalisti ylläpitää asetettiin ahtaalle teidän nimdailujenne toimista. Se asia, joka normaalisti pitää ne kontrollissa, poistettiin. Kenties jokin yritti puolustautua. Iskeä siruihin, ennen kuin pysyvää vahinkoa tapahtuisi. Se, mikä tai kuka tämä ‘Biancaksi’ kutsuttu asia todella on menee lähinnä arvailuksi. Mutta tämä samainen professori on pohtinut linkkiä vahkien ja bohrokien välille.”

“Mielitutkijalla on varmaan satoja sivuja aiheesta”, Angien vastasi. “Luulen, että aluksenhylystä voisi löytyä paljon hyödyllistä tietoa.”

“Luotamme siihen”, Xen myönnytteli, “Saatan kaivaa sinut tonkimaan niitä, kunhan Po-telakan pojat saavat sen sotkun kaavittua kasaan. Jos jäät tänne, niin otetaan siitä ilo irti.”

“No eipä minulla muutakaan vaihtoehtoa oikein ole”, hailtia totesi. Xen ei kuitenkaan enää kuunnellut. Pälätys hänen korvassaan nosti kenraalin äkisti lattialta.

“Deleva?”, Xen kysyi ääneen. Kristallitutkijan kiinnostus heräsi välittömästi. Hetken kuunneltuaan ionisoturi totesi saapuvansa paikalle heti ja sulki yhteyden. Nainen vilkaisi huoneeseen vierellään. Mustalumi istui siellä yksin.

“Plasmaystävämme. Hänen tilansa on taas heikkenemässä. Minun täytyy mennä.”

“D-deleva?” selakhi tavaili nimeä, jonka oli tuntenut kaikki edeltävät vuodet vain yhtenä kokeistaan. “Minä… minusta voisi olla apua, jos tarvitaan apua hänen mekaniikkansa kanssa.”

Xen pysähtyi ovelle. “Sinä tunnet KAL-mekaniikkaa? Miten pienessä maailmassa me oikein elämme?”

“Teollisuusvakoilu”, selakhi kuittasi nopeasti. “Sitä oli sodassa aika paljon.”

Ja siinä, musta käsi ruosteisen oven kahvalla, jäi kenraalille päätös. Oli aina mahdollisuus, että ulos selakhin kanssa kävellessään Naho vain kilahtaisi ja nirhaisi molemmat. Sitten taas, tämä oli Xenin koti ja Mangai tai ei, täällä hän päätti, mitä tapahtuu. Valinnan vaikeus oli joka tapauksessa todellinen. Xen kuitenkin vakavasti harkitsi vangin päästämistä ulos marginaalisesta sellistään.

Ionisoturi tuijotti ensin Rautakalaan ja sitten ovea ja sitten taas Rautakalaa. Ja lopuksi jään toaa, joka ikkunan takana tuijotti jalkojaan.

“No hitto”, kenraali ärjähti.