Metru Nui
Hopeinen meri

Pieni kalastusalus lipui halki Hopeisen meren Ga-metrun edustalla.

Toisaalta alus vaikutti hyvin hoidetulta, mutta toisaalta sen omistajalla ei selvästi ollut suuria rahamääriä käytettävissään. Tai ehkä kuluneen punaisen maalipinnan ehostus ei ollut hänen tärkeysjärjestyksessään korkeimmalla paikalla. Perämoottori vaikutti uudelta ja kävi tasaisesti ilman merkkejä vanhasta iästä tai epäkuntoisuudesta.

Veneessä oli yksi matkustaja, joka istui sen takaosassa. Hän sammutti moottorin ja sai aikaan radiohiljaisuuden, jonka rikkoivat vain merilintujen ääntely ja aaltojen tasainen lipuminen aluksen ohitse. Tänään oli tyyntä. Vene pysyi tarpeeksi paikallaan, tai sitten matkustaja ei vain välittänyt paikkansa säilyttämisessä.

Aluksen suippo muoto ei jättänyt matkustajalle ylenpalttisesti istumatilaa, mutta tämä ei vaikuttanut välittävän. Veneen etuosa oli hyvässä käytössä: useat siististi laatikkopinot ja säkit täyttivät sen miltei kokonaan. Jonkinlainen järjestys tavaroilla vaikutti olevan, sillä raskaimmat ja suurimmat laatikot olivat pohjimmaisina. Päällimmäisiksi jäivät ilmeisesti erinäisiä pikkuesineitä sisältävät pussukat, joista yhteen matkustaja kurkotti.

Sen sisällöksi paljastui kiikari. Pussin pohjalle jäi muutama kiiltävä metallinkappale, jotka saattoi tulkita laitteen varaosiksi. Matkustaja sulki pussin huolellisesti, sitoi sen kiinni ja asetti takaisin samalle paikalle, josta oli sen ottanutkin. Sitten matoran nosti kiikarin harmaalle jalolle komaulleen ja suuntasi sen kohti mannerta.

Tänään oli hyvä päivä tarkkailla.

Ko-matoran laski kiikarit ja käynnisti moottorin kääntääkseen venettä hieman. Operaatio rikkoi hetkeksi tarkkailupaikan rauhan. Matoran yritti uudestaan ja tyytyi näkymään. Sitten tarkkailija suuntasi kiikarinsa kohti satunnaiselta vaikuttanutta kohtaa horisontissa ja laski ne erään puulaatikon päälle.

Matkustaja kurotti kohti toista pussia. Siellä oli muutamia hedelmiä, jotka ko-matoran nautti katsoen aina välillä kiikareillaan joko mannerta tai merta. Hälyttäviä käänteitä ei vaikuttanut ilmenevän.

Toisaalla neljän toan joukko avasi portin, jota ei oltu avattu pitkään aikaan.
Toisaalla leijuva massa sekasortoa jatkoi olemassaoloaan Hopeisen meren yllä.
Toisaalla juuristo tunkeutui halki kaupungin etsien erästä, jota ei koskaan löytäisi, koska etsi väärästä paikasta.

Ja kaiken tämän havaitsi hiljainen tarkkailija.
Mutta kiikareiden ja jonkinlaisten mielenvoimien yhdistelmä, vaikkakin tehokas, ei suinkaan onnistunut koluamaan läpi koko maailmaa.

Toisaalla tiedemies liikahti valmistaen itseään kohtaamaan tulevan.
Toisaalla kahvionpitäjä nielaisi, kun sämpyläkuljetus oli myöhässä.
Ja toisaalla joku heräsi keskeltä metsää eikä tiennyt, miten oli sinne päätynyt.

Toisaalla ja taas toisaalla maailman monimutkainen koneisto jatkoi tasaista tikitystään, jota ei kukaan vaikuttanut saavan pysäytettyä. Tai edes hidastettua. Sekuntista toiseen, minuutista toiseen yksittäiset palaset maailmaa ja käsitykset niistä sortuivat, mutta häiritsivät suurta kokonaisuutta vain yhtä paljon kuin yksittäinen vesipisara pudotessaanä Hopeiseen mereen.

Tarkkailija ei voinut saada selville sitä kaikkea.
Hän ei välittänyt.
Joskus oli yritetty luoda täysin säännönmukainen maailma, jota olisi ollut mahdollista mallintaa tarkasti. Jossa jokaisen kappaleen paikkaa olisi voitu esittää ajan funktiona. Jossa epäjärjestys ja epäkuntoisuus olisivat olleet eilisen myyttejä, jossa uljaat huomisen jumalat olisivat määränneet jokaisen liikkeen tarkasti.

Jotkut ajattelivat, että jumalat vaikuttivat maailmassa aktiivisesti. Laskeutuivat alas tuhoamaan vääräuskoiset ja palkitsemaan uskollisimmat.
Joukko oppineita oli luullut löytäneensä totuuden.
Jumalat määräsivät säännöt.

Jollain tasolla maailman täytyi toimia säännönmukaisesti. Olisiko Mata Nui luonut satunnaisuudelle, epätäydellisyydelle perustuvan maailman? Vastaus oli ilmiselvä. Kysymys oli vain siitä, kuka pääsisi lähimmäs täydellisyyttä. Kuka saisi karsittua pois eniten päämäärättömyyden ja turhuuden tasoja.

Mutta se oli menneisyyttä.
Vai oliko?

Joueran nimi oli noussut uudelleen pintaan. Kaikkiin todisteisiin nojaten oli pakko todeta, että tämä oli luultavasti elossa.

Ko-Matoran laski kiikarinsa ja otti uuden hedelmän.

Saarelle saapuneet saattaisivat tarjota oivan tilaisuuden tilanteen korjaamiseen. Kunhan tarkkailija vain pelaisi korttinsa oikein.
Ja hän pelasi korttinsa aina oikein.

Tarkkailun jatkuessa tilanne Hopeisella merellä pysyi rauhallisena. Hyvä tarkkailija ei tietenkään häirinnyt sitä, mitä tarkkaili. Mutta valitettavasti aina lopulta tuli aika puuttua tapahtumiin. Mitä maailmasta sai irti vain katsomalla? Vaivalla hankittua tietoa kunnioittaakseen oli se laitettava käyttöön.

Merilintu kirkui lähellä. Epätärkeää.

Ennusteet lupasivat arvaamatonta tapahtumien sarjaa, eikä edes huolellisesti havaintoja tehnyt tarkkailija voinut olla täysin varma siitä, mitä saattaisi lopulta käydä. Merkkejä jonkinlaisen kliimaksin tulosta oli ollut näkyvissä jo kuukausia niille, jotka osasivat niitä hakea, mutta ko-matoran oli silti joutunut yllättymään osapuolten ja muuttujien määrästä.

Niin moni halusi sirun.
Mutta se saattoi olla tarkkailijalle myös eduksi.

Titaanien rymistessä jäi runsaasti pieniä rakoja, joista joku pienempi tekijä mahtui täyttämään omia tarkoitusperiään.