Onu-Metru

Ravintola, jonka kolme toaa olivat löytäneet Onu-Metrun pintatasolta, oli mukava lonkeroisen pyörittämä paikka, joka oli koristeltu etelämantereen tyyliä jäljittelevillä kuusikulmioin koristelluilla verhoilla ja tapeteilla. “Trenin taukopaikka”, luki koristeellisesti kyltissä sen oven yllä.

Toat olivat tilanneet suurimmat mustekala-annokset, joita paikka tarjosi, ja keskittyivät syömään hiljaisuuden vallitessa. Heistä itse kullakin oli paljon sulateltavaa. Siitä oli vain joitakin tunteja, kun he olivat nousseet syvältä Mustan Käden sotatornin raunioista.

Matoron naamiossa oli edelleenkin ankea lommo posken kohdalla Svarlen käsittelyn jäljiltä. Vaikka hän oli korjauttanut varustuksensa ja napannut koko setin kaikkea muutakin, hän tunsi itsensä heikommaksi. Ei fyysisesti, mutta… hän tunsi yhteytensä jäähän olevan hatara, kuin sellainen toimintaelokuvan riippusilta, jonka pahikset aina katkaisisivat toiselta puolelta. Umbran mukaan hänen toa-voimaansa oli imetty Kal-helvetissä, ja se tuntui järkevimmältä syyltä selittää heikkeneminen.

Sen sijaan Toan mieli oli kirkas ja terävä, suunnattu vain yhtä päämäärää kohti. Valmiina hakemaan Deltan seurauksista huolimatta. Hän tunsi olevansa terveempi kuin koskaan. Olihan Epsilon edelleen turvassa hänen haarniskassaan. Nimda, sehän oli syy, miksi Metru Nuilla oltiin, niinhän? Se on koko seikkailun pointti, toa vakuutti itselleen. He hakisivat sen ja palaisivat kotiin.

Umbra oli vaihtanut varusteensa uusiin, Mustalta kädeltä saatuihin vimpaimiin. Enää hengityssuojain ei haitannut kaikkea hänen puhettaan ja hän oli liittänyt tykkiinsä uuden mekaanisen käden. Valon toa oli kohdannut kirjaimellisesti menneisyytensä Mustan käden tornissa ja se ei ollut kauhean positiivinen tunne. Lisäksi hän oli käyttänyt melkein kaikki elementaalienergiansa loppuun ja se oli hitaasti palaamassa. Lhekon kuoleman uudelleenkokeminen ja Svarlea vastaan taistelu Nimdan sirun avulla olivat olleet todella raskaita hetkiä, mutta hän vihdoin oli tajunnut kuinka tärkeää oli saada sirut Klaanin haltuun. Sota voitaisiin välttää ilman pahempia verenvuodatuksia jos klaani vain käyttäisi sirua. Nurukanin paljastuminen Mustan käden kenraaliksi ja Delevan paljastuminen Kaliksi olivat yhä perin hämmentäviä asioita ja vaivasivat hänen mieltään muiden paljastusten ohessa.

Umbran mieltä painoi se, että hän ei tuntunut tehneensä tarpeeksi Klaanin eteen. Kaikki asiat tuntuivat yhä perin oudoilta. Hän tiesi todella vähän Nimdasta ja sen mahdista tai Allianssista ylipäätään. Joskus hänestä tuntui ettei hän ansainnut päämoderaattorin arvonimeä, koska ei ollut paikalla kun klaaniin hyökättiin tai siellä tapahtui jotain muita kauheuksia.

Plasman toa Deleva oli myöskin aika hiljainen. Hänellä ei ollut ollut Matoron ja Umbran kanssa paljoa yhteistä tai sanottavaa, koska hän piti ajatuksensa usein omana tietonaan. Se, että hänessä oli Toa Kalia, oli outoa ja hyvin epäilyttävää, mutta hän oli kiitollinen siitä, että oli sen avulla hengissä. Matoron ja Umbran tarinat siitä, että hänen entinen tiiminsä johtaja, Svarle, oli herätetty henkiin jumalkompleksista kärsivänä Kal-soturina oli ollut hänelle järkytys. Mutta eniten häntä kuitenkin järkytti Nurukanin ratkaisu. Vaikka maan toa olikin höpsö ja todella vanha, oli hän silti ollut yksi niistä harvoista joita hän voisi kutsua ystäväkseen. Umbraa Deleva ei enää juuri tuntenut, ei tämän Avra Nui-seikkailun jälkeen. Valon toa oli muuttunut päivä päivältä oudommaksi. Plasman toa oli kuitenkin luvannut auttaa Matoroa ja Umbraa näiden tehtävässä saada siru käsiinsä, sillä eihän hänellä ollut muutakaan. Kotisaari oli jo kauan sitten autioitunut niiden pirakan skakdien toimesta ja hän oli kuitenkin joskus tuntenut Umbran.

“No. Olettekos hyviä kirjoja lukeneet viime aikoina?” Matoro rikkoi hiljaisuuden tökkiessään haarukallaan korppujauhossa paistettua lonkeroa.

“Luin Arkistoissa lukittuna ollessani jotain homeisia kirjoja Nurukanin kanssa”, Deleva kertoi ja mussutti lonkeroa sipulihöysteen ja riisin kera. “Lelukatalogipropagandaa sanoisin”.

“Muistan olleeni juuri hakemassa sitä kirjaa Arupakista, kun vale-Kapura kävi kimppuuni ja aloitti Käsi-kaaoksen. Minusta vähän tuntuu siltä, että mahdollisuutemme päästä uudelleen Arkistoon ovat aika vähäiset.” Matoro kertoi ja nojasi taaksepäin punaiseen sohvatyynyyn.

“Se Kapura lukitsi meidät sinne lukemaan niitä typeriä kirjoja”, Deleva mutisi vieläkin. Hän ei järin pitänyt siitä oudosta hepusta. “Sillä tyypillä on selitettävää, jos joskus hänet tapaamme”.

“Kapura. Klaanin asemestari ja niitä hassuja heppuja joilla on kaksi elementaalivoimaa. Minusta hän on aina ollut hiukan outo, mutta ennen häneen sentään pystyi luottamaan”, Umbra kertoi ja muisti metsäseikkailun muutaman kuukauden takaa. Tuntui kun siitäkin olisi kulunut jo vuosia. Hän kaatoi ruokaansa lisää soijaa ja makeaa chilikastiketta.

Matoro nojasi otsallaan käteensä ja huokaisi. “Millähän me löydämme Kapsien. Hemmetti, miksi kaiken pitää olla niin vaikeaa.”

“Jos kaikki olisi helppoa, olisimme keränneet tuon Nimdan jo kasaan ja antaneet Allianssille turpaan”, Umbra naurahti. Todellisuudessa hänkään ei tiennyt yhtään miten löytää Kapura täältä megapoliksesta.

“Entä jos vain jatkamme Ga-Metruun kolmisin. Ei sillä toalla ole varsinaisesti vaaraa täällä kaupungissa”, Matoro ehdotti epävarmana.

“Entä jos se Arkistoissa kohtaamamme vainoaja tulee taas tiellemme jostain? Tai Kapuran tielle?” valon toa puuttui.

“No sitten annan sen maistaa hiukan plasmaani”, Deleva kertoi. Hän oli kolmikosta se jolla oli eniten voimia jäljellä, koska ei ollut joutunut Karzahnin jälkeen pahemmin taistelemaan.

“Minä hajoan”, Matoro kommentoi. “Jos pitäisi vain noutaa sirumme, kaikki olisi helppoa. Mutta täällä on liikaa muuttujia, liikaa villejä kortteja, liikaa vaihtoehtoja. Emme edes tiedä kuka meidät yritti tappattaa Arkistoissa.”

“Meidän pitää vain ryskiä eteenpäin, tuli eteemme vaikka niitä Yö Kauhun tappajarobotteja tai jotain muita hirvityksiä. Nimdan ja Arupakin etsintä on matkamme päämäärä, Mustassa kädessä vierailu oli vain sivupolku. Nyt olemme taas oikealla polulla”, valon toa kertoi määrätietoisesti.

“Uu. Rehellinen päätös. Etsimmekö Kapuran vai jatkammeko ilman häntä?” Matoro kysyi.

“Olen aika varma, että törmäämme jotenkin häneen vielä matkamme aikana, koska hakeudumme mekin todella outoihin mestoihin”, Umbra vastasi. “Jatkamme siis matkaamme sen Arupakin luokse. Sen nimi on vähän liian tutun oloinen”.

Syvä huokaus. “Selvä. Siinä on järkeä”, Matoro vastasi. “Lähdetään”, hän jatkoi ja tunsi, miten Delta odotti häntä siellä jossakin. Tai niin hän ainakin halusi tuntea.