Nummi Nui-Koron tuntumassa

Boing boing.

Pieni lauma Fusa-kenguruita pompahteli illan hämärissä karulla nummimaalla jyrsien välillä lammasmaisesti ruhonkorsia. Punaharmaiden rahi-otusten oranssit hännät tasapainottivat niiden hyppyjä ja ponnahduksia. Suurin osa laumasta ei juuri piitannut siitä, että läheisen suurkylän asukkaat olivat huomattavasti pidempiä, aseistetumpia ja hyönteismäisempiä kuin ennen. Fusat eivät loppujenkaan lopuksi olleet kovin älykkäitä. Itse asiassa ne eivät edes erottaneet poikasiaan nummisisseistä ja guerillatoraneista. Matoranin kokoiset pikkufusat nukkuivat parhaillaan tyytyväisinä pahvilaatikossa eräässä lähimetsän piilopirtissä. Matoranit taas olivat tehtävällä.

Erään nummikengurun pussista nousi esille vihreä käsi, joka piteli pientä lautasantennia. Kapine oli suunnattu kylää kohti. Kuuli muutama kosahdus. Linja avattiin.

”#Kssh#Mustanpuhuva arkistomyyrä söi hempeän ikuisuuden.#Ksssh#”

”Kompassin avulla ei löydä pimeimpiä paperosseja.”

”#Kscsh#Totuuden sujuvuus murtaa Makutankin leukaluun#Ksshs#”

”Suuri marjasota on parempi kuin maitomainen leväkasvusto. Säädä vasenta nappulaa niin kohina katoaa.”

”Hmm, justiinsa. Se on muuten matomainen eikä maitomainen.”

”Ohhoh.”

”Muuutta pääset läpi tällä kertaa. Muista kuitenkin, että tunnussanat ovat tärkeitä. No niin, mennäänpä sitten asiaan. Pussipiru neljä kuuntelee, kuuleeko Lossimies?”

”Lossimies kuuntelee.”

”Jäärät 7-9 kello kahdeksassa. Sirkkarykmentti kympissä. Meidän puolestani voitte aloitella. Pussipiru neljä lopettaa.”

”Olemme valmiita. Muuten, mites suunnitelma V-”

”Shhh! Ei mennä asioiden edelle. Linjaa voidaan kuunnella. Toivotan onnea. Antaakin sitten paukuttaa. Pussipiru neljä lopettaa. Kaun eläköön Suurkylä!”

Hautajärvi

Hautajärvellä oli aika tavalla sumua.

Se oli kummallista. Muualla lähiympäristössä ei utuisuutta juuri esiintynyt. Ilmakin oli melko tuulinen ja kuulas. Korpraali 40887 ja kersantti 7530 eivät kuitenkaan olleet mitään meteorologeja.

7530 oli noussut kersantiksi olemassa kohtelias upseeriston paikkalla ollessa, pitämällä matalaa profiilia ja pysymällä poissa hankaluuksista. Hän ei ollut koskaan ampunut ketään, napannut sotavankia tai onkinut sotastrategisesti tärkeitä tiedonmurusia. 40887 oli korpraali syystä, jota sotilasarvon myöntäjä ei takuulla muistaisi. Hänellä oli yleensä tapana luikkia menemään jossain kersantin kintereillä ja pysyä yhtenä kappaleena.

Aliupseerien leiri oli kasattu mutaiseen rinteeseen. Tiivistyvä sumu teki paikasta kostean, liukkaan ja kalsean. Telttalaavu kävi kehnosti korsusta, mutta ainakin lämpökivikamiina ja kattoparrusta roikkuva vihertävänvärinen lamppu tasoittivat ankeutta. Torakkapari oli kuitenkin tilanteeseen suhteellisen tyytyväinen. Eipähän oltu taistelemassa.

Kersantti särmi tinaputelista kummallista ruskeaa juomaa. Pahaltahan se maistui, mutta lämmitti ja toi vähän vaihtelua rintamaelämään. Puteli oli peräisin lähistöllä sijaitsevasta matoranien hylkäämästä suurkylästä. Rivisotilaita ei tietenkään päästetty kääpiöääliöiden asumuksiin, sillä päällystö kyllä tiesi, mitä alemmille kannattaa näyttää ja mitä ei. Ympäristöön sulautuva asioilla juokseva kersantti kuitenkin pääsi yllättäviinkin paikkoihin, ja lievää ylipainoa passissa keränneen torakan rintapanssarin väliin sai sujautettua vähän isompiakin kappaleita.

”Aikamoinen sumu”, 7530 totesi ilman sen kummempaa dramatiikkaa.

”Mmm”, 40887 vastasi.

Korpraali yritti tutustuttaa itsensä sätkän ihmeelliseen maailmaan, joka yhdisti korpraaleja kaikkialla multiuniversumissa. Poltettavat rullat muistuttivat jokseenkin skakdien polttamia sikareita, samaan tapaain kuin puolikuollut märkä aasinrukka muistutti mustaa, kiiltäväharjaista oria, joka ajoi moorripyörällä auringonlaskuun. Tämäkin yleishyödyke oli lähtöisin matoranien varastoista. Huhujen mukaan joku kenttämajuri oli myynyt sitä ensin salaa kapteenikunnalle, joilta rullat olivatkin päätyneet yliluutnanttien hyönteiskätösiin, ja metaforinen putoaminen arvoasteikoilla alaspäin oli jatkunut. Huhuissa tuskin oli totuuspohjaa. Majurikoodiin ei kuulunut savukkeiden trokaaminen kapteeneille. Sen asian toteamiseksi ei edes propagandakoneiston tarvinnut tehdä mitään.

”Tai no”, kersantti lisäsi, ”ei se nyt niin sakea ole.”

”Köhhöh”, korpraali vastasi lojaalisti.

”Itse asiassa”, 7530 mutisi hieroen leukaansa, ”ilmahan on varsin selkeä. Minä erotan tuon laivan yhtä hyvin kuin omat sormeni.”

”Minkä laivan?” korpraali kysyi. Sätkän kytevän pään tuijottaminen teki hallaa hämäränäölle.

”No tuon tuossa järven keskellä. Pieni höyrypaatti. Väkeä kannella.”

”Minusta tuntuu, kessu, ettei siellä pitäisi olla laivaa.”

Keskellä hautajärveä tosiaan oli laiva. Vesikulkuneuvoa pystyi parhaiten kuvailemaan sanalla paatti. Se oli höyryvoimalla toimiva, aseistettu vanha rahtialus, tarpeeksi suuri miehistön asunnoksi, muttei liian suuri jokiseilaukseen. Aluksen kyljessä luki matoran-aakkosin BKS HILDEMAR.

Kannella oli väkeä, eikä tosiaankaan normaalimmasta päästä. Siellä oli myös kummallisia kojeita ja hökötyksiä, jotka torakat erottivat paremmin, kun savupiippuun ja laitakaiteisiin kiinnitetyt vihreät ja siniset kohdevalot syttyivät. Valokeilat valaisivat kannella pyörivää sumua ehkä jopa tarkoituksellisen dramaattisesti.

Jykevä voimasointu halkoi ilmaa. Vaikka 7530 ja 40887 olivat hyvän matkan päässä laivasta, yhtäkkinen ääni miltei läimäisi heidän mutaiseen penkereeseen. Sointu hiljeni korkeana rätinänä.

”Terrrrvetuloa, rakkaat musiikin ystävät!” kuului jykevä ääni laivan äänentoistolaitteista. Spotit kohdistuivat kannen keskellä seisovaan pitkään Toaan, jonka selässä oli pitkä ja värikäs viitta ja jonka yksipiikkistä Kanohia peitti erillinen kankainen naamio.
”Tämän Elämä Klaanille -pahantekeväisyyskonsertin teille tarjoavat Keskiuuden Kievarin nurkkapöydässä kerättyllä kolehdilla perustettu Po-musiikkiyhtye SUPER Toa Santor ja Hildemarin Lossimiehet! Ja antakaa myös aplodit illan isännälle, basistillemme Kapteeni Haille!”

Lyhyt bassoriffi vavisutti maata. Korpraali yritti karjua jotain alikersantille, mutta tämä ei kuullut mitään. Riffiä seurannut sähköurkujen ilmoille päästämä taputusefekti ei ollut aivan yhtä uskottava.

SUPER Toa Santorin ja Hain lisäksi yhtyeessä oli myös kolme muuta jäsentä. Kirveskitaristi äänen Toa Cyber oli ollut mukana projektissa jo alusta lähtien ja vastasi kappeleiden sovituksista ja taiteellisista yksityiskohdista.

Rumpujen takan tökötti lyhyt musta Matoran, joka tunnettiin nimellä Vaderi. Yhtye oli ensin epäillyt matoran-koon rumpujen tehoa, mutta Vaderin tanakka komppi olisi saanut ihmeitä aikaan vaikkapa pelkillä ämpäreillä.

Kolmesta syntyikasta ja hassusta perkussiotelineestä kasatun kaaoksen keskeltä nousi suuren valkoisen peikon hahmo. Kapher ei ollut ollut paikalla Keskiuudessa Kievarissa perustamisillanistujaisissa, mutta Klaanissa sana uudesta peikosta kiiri nopeasti, ja pian Kapheria olikin jo pyydetty mukaan. Peikkojen pitkät käsivarret ja sormet olivat omiaan urkuristille, ja hiljaisuudesta nauttiva erakko omasi yllättävän hyvän rytmitajun. Myös musiikin universaalit kirjoittamattomat säännöt vaativat, että yhtyeessä pitää olla sekä pitkä että vaitelias jäsen, joten Kapherin mukanaolo oli vain luonnollista.

Riffi palasi taas, tällä kertaa pidempänä, ja pian soittoon liittyi Hain ja Vaderin rytmiryhmä. Kapher tökkäsi vibraton päälle ja titasi taustasointuja hakaten toisella kädellä narujen päässä roikkuvia keksipurkkeja. Pahantekeväisyyskeikan kappalerepertuaari koostui kaikille tutuista klassikkobiiseistä. Tämä ei tosin merkinnyt mitään elämänsä pesäyhteiskunnassa ja taistelukentillä viettäneille nazorakeille. Cyberin mielestä oli jopa jollain tapaa surullista, etteivät torakat olleet koskaan saanet tutustua soitettaviin kappaleisiin… mukavimma merkeissä. Äänen Toa oli kuitenkin todella tyytyväinen päästessään soittamaan osana kotinsa puolustusta itselleen tärkeitä äänitaideteoksia. Lossimiesten arsenaalin kuului muun muassa Kuusipistoolien räväkkä Anarkiaa Ta-Metrussa, Prototeräsilmalaivan koskettava Paloportaat Artahkalle, Totuusministeriön hilpeyttä herättä Mata Nui Rakensi Mahi-Kärryni sekä Atheon-Papin ponteva Rikomme Lakeja.

Torakat eivät kuitenkaan innostuneet Po’n’roll-musiikista.

Vallatusta kaupungista tunki rantaan lisää joukkoja. Valonheittimiä sytyteltiin. Paikalle tuli upseerikin, muuan majuri, mutta ilma ja päät olivat niin täynnä huligaanimusiikkia, etteivät käskyt menneet perille – itse asiassa ne katosivat heti päästyään läpi punaisena karjuvan majurin pihtileukojen läpi. Kaiken lisäksi alkoi sataa, vaikka äsken ilma oli vielä ollut pilvetön ja kuulas. Basistin elementaalivoimat olivat yleensäkin huomionarvoisa seikka soittajia valittaessa.

”Emme voi ampua kädet korvilla!” kersantti karjui, ”Vihollisilla on pumpulia korvissaan!”

Punakka majuri ei tietenkään saanut puheesta mitään selvää, mutta kääntyi kuitenkin kersantin puoleen, olihan tämä paikalla olevista korkea-arvoisin. Majurillakin oli kädet korvilla.

”Teillä on toisetkin kädet, kersantti!” hän huusi, ja jos ääni jälleen katosikin voimasointujen jytyyn, niin alakäsien hurja viittilöinti sai upseerin viestin perille. Alakädet eivät olleet tarpeeksi pitkät korvien peittämistä varten, mutta majuri sai hamuttua niillä vyöltää upseerimallin zamor-pistoolin. Laiva oli liian kaukana moiselle käsiaseelle, mutta kaksi ilmaan ammuttua laukausta sai kiinnitettyä ympäriinsä juoksentelevan ja mudassa liukastelevan osaston huomion.

Nazorakit järjestäytyivät. Majuri kaivoi esille läpällisen valokivilampun ja alkoi morserakittamaan komentoja. Toiminta oli tietenkin paljon normaalia nazorakilaista hyökkäyssotaa hitaampaa, sillä Manfred ja Abzumo eivät olleet suunnitelleet alakäsiä kranaatinheittimien mutavellissä kokoamista varten. Lisäksi kalusto oli vielä Suurkylässä, eivätkä kaupunginmuurit tosiaan pitäneet kivimusiikkia loitolla.

Raskaamman aseistuksen saapuminen huomattiin myös Hildemarin kannella. Kappaleiden välissä mikrofoonit sammutettiin, tiedot vaihdettiin ja suunnitelmat puitiin. Kapher ja Vaderi, jotka eivät olleet sotastrategioiden asiantuntijoita, pitivät tunnelmaa yllä rumpu- ja urkudueton välijinglellä. Ei olisi tullut kuuloonkaan antaa torakanpenikoille hengähdystaukoa.

SUPER Toa Santor ja Lossimiehet aloitti vielä viimeiden kappaleen. Se oli klaanisaarilaista tuotantoa, Arkistojen juhlavuoden kunniaksi sävelletty Minä Olen Arkistomyyrä. Orkesteri antoi kaikkensa, muutaman torakat tärykalvot repesivät, mutta viimeisen säkeistön aikana korohoron piippu kohosi jo laivaa kohti sunnattuna.

”Kiitoksia paljon, olitte loistava yleisö!” Santor kailotti mikkiinsä kappaleen viimeisten iskujen lennettyä torakoita kohti, ”Olemme pahoillamme, mutta tänä iltana on turha ruinata encorea! SUPERRR TOA!!”

Hai polkaisi bassopedaalin pohjaan. Itse asiassa se ei ollut bassopedaali. Se oli kytkin, joka vapautti Hildemarin pohjaan kiinnitetyt kasapanokset. Niiden osuessa tarkoin määriteltyyn pisteeseen hautajärven pohjalla ajastin saapui nollaan.

Vesipatsas kohosi aivan paatin vierellä, mutta laiva pysyi pystyssä Hain vesivoimien ansioista. Penkereellä majuri karjui alaisilleen ohimenneestä kranaatista, vaikkei ryhmä ollut vielä edes ampunut. Upseeri kuitenkin hiljeni pian käännettyään katseensa rantaviivaan. Se pakeni. Melkoista vauhtia.

Räjähteet olivat tehneet reiän kohtaan, jossa Rautasiiven pommien kraatterin ja Ma-Wetin sivuhaaran välillä oli vain ohut kalliokerros. Hildemar kieppui villisti, mutta Hai sai pidettyä sen tarpeeksi hyvin hallinnassa. Orkesteri pakeni kannen alle turvaan. Vesi alkoi virrata pieneen aukkoon altaan keskellä.

Ko-Metru
Merkityksetön ajankohta

Hissivalo syttyi ja ovet aukesivat. Setarkosin ei vaivaitunut katsomaan, kuka saapui tornihuoneeseen. Luonnonfilosofilla ei juuri käynyt vieraita, ja laajat mielet vaativat runsaasti tilaa ympärilleen. Kristalliset Tiedon Tornit eivät muutenkaan olleet asumuksia, joihin tultiin perhevierailulle mukanaan punaviini, tuore leipä ja kamala tuliaisveistos joiltain Po-Metrun turistimarkkinoilta. Kaiken lisäksi kristallipöytä heijasti selvästi Setarkosin verkkokalvoille kollegansa Seletotsiran valkoisen Rurun. Selatotsira oli kirotun typerä nimi, kun tarkemmin ajatteli. Setarkos ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi asiaa, vaikka olikin tehnyt miehen kanssa töitä jo vuosikaudet. Luonnonfilosofointi oli hommaa, jossa sai ajatella jo tarpeeksi työnsä puolesta.

Seletotsira laski laukkunsa oudon kristalliveistoksen viereen ja rojahti työtuolilleen, joka oli täydellisessä 60 asteen kulmassa Setarkosin tuoliin nähden. Rurunaama katseli hetken läpinäkyvien seinien läpi kotikaupunkiinsa ja yritti sitten herättää keskustelua Ko-Matoraneille epätyypilliseen tapaan.

”No, velikulta, mites filosofoinnit sujuvat tällä kertaa? Onko välähtänyt?”

Setarkos selvensi kurkkuaan. Itse asiassa hän oli varsin tyytyväinen saadessaan esitellä uuden aineistonsa.

”Kyyllä, kyyllä, olen saanut tehtyä mullistavia havaintoja! Laskelmani, jotka olen toki tarkistanut moneen kertaan, esittävät varsin mielenkiintoisia tuloksia lavuaariin imeytyvän veden liikkeestä pyöreällä, akselinsa ympäri pyörivällä asuinkappaleella! Hmmm!”

Vain filosofit pystyivät hymisemään huutomerkin kera.

”Hetkinen, Setarkos”, Seletotsira kysyi epäilevänä, ”Miten niin pyöreällä asuinsijalla?”

”No, muistat kai sen Katapulttikadun nelostornissa asuvan matemaatikon teorian siitä, miten pyöreys on kappaleen luonnollisin olotila? Jos olisi pyöreä maailma, jossa asuisi teoreettinen kansa, niin maailman eri puolilla vesi kiertyisi toisaalla oikealle ja toisaalla vasemmalle valuessaan lavuaarista. Tämä johtuu maailman pyörimisestä tasaisesti akselinsa ympäri, joskin niin hitaasti, ettei teoreettinen kansa huomaisi sitä normaalisti. Nimesin ilmiön kori-olo-voimaksi, sillä lavuaarihan on eräänlainen kori, ja ilmiö kuvaa nesteen, tässä tapauksessa veden, olotilaa kyseisessä ympäristössä, eli edellä mainitussa korimaisessa lavuaarissa.”

Seletotsira pyöräytti silmiään ja huokaisi. Hän tiesi olevansa se parivaljakon oikeasti terävä tyyppi.

”Setarkos, Setarkos, Setarkos. Ole kiltti ja unohda tuo teoria. Se on… typerä. Ensinnäkin, pyöreä maailma? Ja kuvistasi päätellen tarkoitat enemmän akilinipallon kuin kanoka-kiekon muotoista maailmaa. Miettisit nyt! Pallomainen maailma? Täysin järjetöntä, Setarkos. Matoranit putoaisivat reunoilta. Vesi valuisi pois saman tien. Tarvittaisiin tuhat veden Toaa pitämään ne paikoillaan. Ja minkälaiset tuet tätä palloa edes pitäisivät ilmassa? Miten sen reunat olisivat mahdolliset? ”

”Hmm, itse asiassa eräät Etelämantereen alkuasukkaat kuvittelivat maailman olevan pallon muotoinen…” Setarkos sopersi, vaikka tiesi ideansa olevan pikku hiljaa tuomittu.

”Hemmetti, nyt sinä ajattelet jo kuin Onu-Matoran! Ole kiltti ja jätä se. Emme saa koskaan apurahaa tuollaisilla tutkimuksilla. Muistatko vanhan Suivurtivin? Hänellä oli torni tuossa muutaman korttelin päässä. Oli. Raukkaparka kehitti teorian, jonka mukaan kaikki elävät kehittyivät nupikkaista, suorakaiteen muotoisista kappaleista, jotka vuosimiljoonien saatossa tarttuivat toisiinsa. Äijä haki rahoitusta, komission herrat luki paperin ja vot, torni pois ja äijä puskafilosofiksi. Ei täällä voi pohtia mitä tahansa. Keskity vaikka liikeratoihin.”

Hautajärvi

BKS Hildemar syöksyi vesiputouksen mukana Ma-Wetin tunneleihin. Vesi ei pyörinyt syöksyessään reikään. Sillä ei ollut mitään syytä tehdä niin.