Kalastajakylä, saari Klaanista pohjoiseen

Liekit roihusivat kuin athistien kaupungissa konsanaan. Lähes jokainen rakennus saaren ainoassa matorankylässä oli tulessa. Satapäinen kyläläislauma juoksi ja kirkui, mutta suurin syy ei ollut heidän palava kylänsä, vaan heidän yllään lentävien olentojen parvi.
”Nui-Ramat!” kirkui liekehtivä gamatoralainen hypätessään meriveteen.

Kylänvanhin, komatoralainen turaga katsoi kauhuissaan kyläänsä kohdannutta vitsausta. Hänen vierellään hänen kirjurinsa, pienikokoinen le-matoran katsoi peloissaan vuoroin turagaa, vuoroin lentäviä olentoja.
”Ei, poika”, turaga sanoi hiljaisella äänellä. ”Eivät ne ole ramoja. Ne ovat jotain muuta.”
”Turaga, lähdetään pois”, matoran sanoi särkyvällä äänellä. ”Ne tappavat meidät!”
”Minne me pääsemme pakoon?” vanhus huokaisi. Kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan vanhalle ja uurteiselle jalolle Kanohi Akakulle, kun tämä osoitti matoranille heidän hätänsä suuruuden. Koko saari oli liekeissä. Metsä paloi yhtä lailla kuin kyläkin. Jotkut yrittivät uida, mutta heidät ammuttiin veteen. Merivesi oli jo värjäytynyt veren väriseksi.

Otukset, jotka heidän ympärillään lensivät, olivat hirviömäisiä: ne muistuttivat muodoltaan ramoja, mutta siihen yhtenäisyydet päättyivätkin. Niiden kehojen punaista orgaanista lihasmassaa peittivät tummat panssarilaatat, mutta joistain kohdista orgaanisen aineksen pystyi näkemään. Sieltä täältä risteili putkia tai kaapeleita kehon jostakin kohdasta toiseen. Sitä, mitä ne mahtoivat olla ja pitää sisällään, ei turaga tiennyt. Hirviömäisten olentojen siivet, joita oli neljä, muistuttivat raman siipien sijaan pikemminkin lepakon siipiä: ne olivat mustat ja nahkaisen kalvon verhoamat. Olennoilla oli neljä raajaparia siipien lisäksi: yhdet jalat, jotka muistuttivat hieman tahtorakin takajalkoja, kahdet raatelukyntiset kädet, joilla ne pystyivät tappamaan matoranin sekunneissa, ja yhdet raajat, joihin oli asennettu tuhovoimaiset zamorkonetuliaseet. Olentojen päät eivät myöskään muistuttaneet rahien vastaavia, vaan ne näyttivät toan kasvoilta. Lisäksi niitä oli neljä, jokaisella olennolla oli neljä päätä. Jokaisella päällä oli kasvoillaan musta jalo kanohi: yhdellä Kanohi Hau, yhdellä Kanohi Pakari, yhdellä Kanohi Miru ja yhdellä Kanohi Kakama.

Ja nämä olennot teurastivat matoralaisia innolla. Ne selkeästi nauttivat hävityksestä ja kirkuvien matoranparkojen äänistä sekä heidän tuskastaan. Niillä ei ollut minkäänlaista aikomusta syödä saalistamiaan matoralaisia, ne vain jättivät ruumiit makaamaan. Zamorammukset sytyttivät tuleen kaiken, mihin osuivat. Rantahiekka värjäytyi punaiseksi verestä ja mustaksi liekeistä.

Yksi kammottavuuksista laskeutui tömähtäen turagan ja hänen kirjurinsa viereen. Se oli ehkä kaksi kertaa toan korkuinen seisoessaan suorassa kahdella jalallaan. Kirjuri rääkäisi ja yritti juosta, mutta olento ampui hänet tuhkaksi. Turaga huokaisi ja kohotti urheasti katseensa. Nopeasti otuksen käsi syöksähti ja tarttui turagaan. Sormet puristuivat tämän vartalon ymärille, kylkiluut puristuivat kasaan ja vanhuksen suu täyttyi verestä. Mata Nuin kiroama kummajainen nosti turagan päänsä yläpuolelle ja puristi.

Turaga toivoi tuskan jo loppuvan. Hän katsoi vielä kerran taivaalle ja näki jotain odottamatonta. Heitä kohti laskeutui uudenlainen olento. Hahmo oli toan korkuinen, sillä oli kuusi siipeä. Kuusi samankaltaista lepakonsiipeä kuin kammottavilla otuksillakin, mutta neljällä niistä se peitti itsensä ja ulkomuotonsa. Kahdella niistä se lensi ilmojen halki. Kun se oli tarpeeksi lähellä turagaa, se levitti hieman ylempiä, kasvojaan peittäviä siipiä, jotta turaga näki sen kasvot. Sillä oli kasvoillaan musta Kanohi Rode, totuuden suuri naamio.
”Tämä saari kuuluu nyt jumalan hallintaan!” Rode-kasvoinen olento julisti korviasärkevällä kimeällä äänellä. ”Tämä saari on Makuta Abzumon omaisuutta!”
Turaga oksensi verta vangitsijansa kädelle ja yski rajusti.
”Ylistäkää häntä! Ylistäkää häntä!” siivekäs kirkui. ”Ylistäkää jumalaamme!”

Turaga oli jo kuollut, kun hirvitys paiskasi hänet mereen. Talot olivat kyteviä raunioita, ja viimeisten jäännöksiä olennot hävittivät paraikaa. Kuusisiipinen olento laskeutui keskelle kylän aukiota ja levitti kaikki siipensä. Sen ruumis oli täysin musta ja piirteetön.
”Tämä on uuden temppelimme pyhä paikka!” olento julisti. Riviin sen eteen oli asettunut kymmenen hirviötä. Jokainen niistä asettui vatsalleen maahan ja poisti jokaisen kanohinsa teräväkyntisillä kourillaan. Niillä oli toain kasvot, mutta silmäkuopat ammottivat tyhjinä aukkoina. Yhtäaikaisesti jokaisen pään suusta, sieraimista sekä silmäkuopista alkoi valua mustaa nestettä, joka maahan osuessaan alkoi saada muotoa. Muodostuvat mönjäkasat alkoivat kasvaa, ja pian neljäkymmentä Mustaa Insinööriä seisoi kerubien edessä. Hirviöt asettivat kanohinsa jälleen paikoilleen ja nousivat seisomaan.
”Lentäkää, kerubit, lentäkää!” kuusisiipinen kirkui ja levitti kätensä. ”Suojelkaa temppelin perustuksia!”

Hirviömäiset olennot nousivat ilmaan ja siirtyivät kauemmas kylästä. Insinöörit olivat jo aloittaneet työnsä: ne rajasivat rakennukselle tarvittavaa aluetta aukiolta. Yksi niistä lähestyi kuusisiipistä ja puhui monotonisella äänellään: ”Serafi. Tarvitsemme rakennusmateriaalia.”
Kuusisiipinen vastasi: ”Sitä toimitetaan teille! Ylistäkää jumalaamme!”
”Ylistäkää”, insinööri toisti monotonisesti ja palasi muiden joukkoon. Serafi käveli rantaviivan luokse ja katseli merelle.
”Tämä saari on Makuta Abzumon omaisuutta nyt. Ylistäkää häntä! Kunnia Makuta Abzumolle!”
Sitten se levitti kaksi siipeään, verhosi neljällä ruumiinsa ja nousi ilmaan.