Paikka, jossa oli vielä puoli tuntia aiemmin virrannut kimmeltävä virta

Ilma haisi hiekalle, pölylle ja ruudille, kun syyspäivän aurinko kovetteli pikku hiljaa entisen jokilaakson mutia. Epämääräisen kivistä, kuonasta, juurakoista ja siipirataslaivojen koristelluista sirpaleista koostuvan maiseman keskellä kuhisi mustia olentoja. Ne olivat vain hieman Turagaa korkeampia, mutta niillä oli kaksi kertaa enemmän käsiä ja viisi kertaa enemmän elopainoa. Kolmas metrojääkärikomppania ei nauttinut suorasta auringonpaisteesta, mutta sotastrategisten kaivausten alalla ne voittivat normaalit nazorakit mennen tullen. Hautojen etsiminen muistutti melkein arkeologiaa, mutta termi ei kuulunut imperiumin sotilaiden sanavarastoon.

Mustat maatorakat kaivoivat proomujen raatoja kivimurskan ja muun Rautasiiven pommien töhnäksi muuttaneen luonnonmateriaalin seasta todisteiksi imperiumin sotaponnistusten voitokkuudesta. Kuonakasojen päällä ja vanhojen pengerten raunioilla seisoi muutamankymmentä sotilasta seuraamassa operaation edistystä. Pääjoukko oli etenemässä kohti Suurkylää. Uuden vallan merimahdin voimannäytöstä ei ollut kulunut vielä puoltakaan tuntia, ja seuraavana vuorossa olisi saaren vanhan pääkaupungin valloittaminen tukikohtatarkoituksiin.

Joukkojen keskuudessa levisi huhu, jonka mukaan kaupunkiin jäänyt suuri Klaanin ilmalaiva poltettaisiin voitonparaatin yhteydessä. Alempiarvoisella miehistöllä ei ollut tietoa siitä, miksi Klaani oli tuonut moisen ilma-aluksen Nui-Koroon. Yleisimpien mielipiteinen mukaan Klaanilaiset havittelivat epätoivoisesti sillanpääasemaa. Järjetöntä liikettä ei juurikaan ihmetelty, sillä Laivaston johdossa tiedettiin olleen aivoton Rahi-peto, jonka ruumiin löytäminen tosin oli tällä hetkellä metrojääkärten tähtäimessä. Päivä tosiaan paistoi imperiumin kultapojille.

Tai näin ainakin annettaisiin ymmärtää upseeristolle niin kauan kuin se olisi mahdollista. Vartioivien ruskeiden sotilaiden mielissä valloi alati kasvava epäluulo. Mustanpuhuvien maaveljesten otsille kihosi jo hikikarpalot, eikä se johtunut edes puoliksi auringonpaisteesta. Yhtälöstä puuttui tekijä. Ainoat paikalta löydetyt biomekaaniset ruumiinosat olivat paljastuneet joella eläviksi Raheiksi – Karhuhaita, Tarakavoja, hietahylkeitä ja Makika-sammakoita. Ei yhtään haljennutta Kanohi-naamiota, ei pieniä irtonaisia saastaisten käsiä, ei murskautuneita matoran-kalloja.

Metrojääkäripataljoonan korpraali 3408 polttoleikkasi lommoista, mutta ilmeisen ehjää proomukonttia auki. Sisältä ei tulvahtanut ruumiiden löyhkää, ei kituvien huutoa. Tyhjää täynnä. Haisi matoranille. 3408 hyppäsi aukosta sisälle. Virkaveli 7012 tuli perässä, kaksikko avasi otsalamppunsa ja tutki kontin.

”Perhana. Katsohan tätä”, 3408 aloitti ja osoitti pohjaa. Maata vasten olevassa pohjassa oli luukku, jonka saranat olivat vääntyneet pahasti sijoiltaan.

”Eivät ole normaaleja kontteja. Selittää ne aukot laivojen pohjarakenteissa”, 7012 totesi synkkänä, ”Minusta tuntuu, että on turhaa etsiä ruumiita täältä.”

Hieman yli puoli tuntia sitten

Viiksethän tässä kastuvat.

Ylikomisario Harkel avasi ruuman pohjassa olevan luukun. Proomu oli kaksoispohjainen, joten alta paljastui pimeä välitila. Ylikomisario loikkasi pohjien väliseen tilaan, kyyristyi, ja sulki luukun perässään. Ahdas tila oli aiemmin ollut täynnä Nui-Koron väkeä, mutta nyt siellä oli lähinnä jokivettä ja eksynyt rantarapu. Veden pinta ulottui Harkelin rinnan tasolle.

Veden pääseminen pohjien väliseen välitilaan oli ymmärrettävää: laivan ulompaan pohjaan hätäisesti asennettua luukkua oli pidetty auki useita minuutteja aluksen ollessa jo vesillä. Kansalaisten poistuessa aukosta vesi oli tulvinut tilalle. Nyt luukku oli kuitenkin kiinni. Siniviittojen johtohahmo varmisti, ettei kukaan ollut jäänyt jälkeen. Tyhjältä näytti.

Viiksijumala kahlasi pimeydessä, kunnes tunsi jaloillaan luukun. Hän veti syvään henkeä, kumartui ja veti sen yhdellä jämäkällä liikkeellä auki. Lisää vettä syöksähti välitilaan, Harkel syöksähti kylmään jokeen.

Suurin osa laivasyöteistä oli hypännyt pois jo Nui-Koron puolella, mutta paattijonon viimeisen laivan viimeinen matkalainen pääsi aluksestaan vasta muurien ulkopuolella. Ylikomisario potki vauhtia ja kauhoi käsillään. Po-Matoranina uiminen tuotti hänelle vaikeuksia, mutta siniviittojen pääsykoetta varten harjoitellessaan Harkel oli aikoinaan pulikoinut useita altaanmittoja päivässä. Siitä oli kuitenkin jo aikaa.

Hengästynyt poliisi pohti, pitäisikö hänen aloittaa uusi kuntokuuri.

Nui-Koron muurit jäivät taakse, kun Harkel ui takaisin kotikaupunkiinsa. Hän nousi pinnalle ainoastaan hetkeksi aikaa, turvassa sillan alla. Samassa piilossa oli kolme Nui-Korolaista ja yksi pohjoisen poromies.
”Oletteko kunnossa?” Harkel kuiskasi käheästi tasattuaan hetken hengitystään.

Ironisesti Kaukau-kasvoinen matoralainen katsahti viiksekästä ylikomisariota.
”Jeh. Uiminen ei vain ole kaikille yhtä helppoa.”
Harkel murahti hyväksyvästi.
”Tiedän tunteen.”

Viisikko painui pinnan alle ja jatkoi vedenalaista matkaansa vielä yhden sillan ali, kunnes he pääsivät ennalta sovittuun paikkaan. Korkeat talot reunustivat jokea kummaltakin puolelta, muodostaen erinomaisen näkösuojan. Heille ei ollut koskaan selvinnyt tarkalleen, kuinka hyvin torakat tiesivät, mitä kaupungissa tapahtuu, mutta liika varovaisuus ei ollut koskaan pahasta.

Neljäntuulenhattuinen Toa seisoi kahden tönön välisellä kapealla kujalla ja ojensi kätensä uimareille.
”Te olette viimeiset?” hän kysyi hiljaa.
Harkel nyökkäsi viikset märkänä. Toa auttoi viisi matoralaista joesta kujalle. Yhden kivitalon takaovi oli jätety auki ja kuusikko kipitti ripeästi sisään. He olivat saapuneet kukkakaupan takahuoneeseen.

”Meillä oli täällä vilttejä ja viittoja lämmittämään syksyisen kylmästä joesta nousseita sankareita, mutta ne loppuivat ensimmäisen sadan uimarin jälkeen…” Toa selitti ja rapsutti takaraivoaan. ”Tänne päin.”

Vesivana johti huoneen perälle, jossa oli pimeyteen laskeutuvat portaat.

Harkel mietti, kuinka monet jalat olivat aivan äskettäin tampanneet samoja askelmia.

Alhaalla odottava huone oli viinikellari.
”Hetkonen, mitä?” pohjoisen Toa ihmetteli. ”Kuka pitäisi kukkia ja al-”

Ennen kuin vilpitön kysymys ehti ilmoille, maailma älähti. Tärinä ja melu iskivät kellariin samanaikaisesti. Etelästä kuuluvat räjähdysten äänet saivat seurakseen särkeytyvien viinipullojen nuotit. Lattia täyttyi sirpaleista ja kalliista litkusta.
”Mi-mikä se oli?” eräs kuusikon suurkyläläisistä ihmetteli. Hetkeen kukaan ei vastannut mitään. Voimakkaan rypäleinen ja hienostuneen tamminen tuoksu täytti kellarin ilman.
”Kuulostaa siltä, että ötökät nielaisivat syöttimme”, Harkel lopulta vastasi. ”Mennään, meillä ei ole liikaa aikaa.”

Kellarista oli kaivettu tunneli viereiseen moiseen. Iniko ja eräs pohjoisen maan Toa olivat tehneet parhaansa hoitaakseen homman hiljaisesti ja vähällä tärinällä.

Seuraavassa kellarissa kuusikko kohtasi jo jonon pään. Satoja evakkoja, kaikki kylmässä joessa uimisesta viluissaan ja äskeisestä äänestä hermostuneina. Matkaa oli silti jatkettava.
”Hop hop”, joku Siniviittojen virkamies hoputti edempänä. ”Alus lähtee kohta!”

Nykyhetki

Korpraalit kiipesivät ylös kontista ja painelivat kenttäpomona toimivan Ylikersantti 1418:ta puheille.

”Taas sama homma. Laivat, joiden piti olla täynnä väkeä, ovat täysin tyhjiä”, 3408 totesi hiljaisella äänellä esimiehelleen. Maanalaisiin työoperaatioihin erikoistuneet metrojääkärit eivät viettäneet kovin paljon aikaa sotilasluokan kanssa. Suurta porakatyökalua kädessä alati pitävä 418 murahti muutaman torakkakielisen sanan radioonsa. Läheisesltä kuonakukkulalta marssi pari sotilastorakkaa, sotamiehet 44329 ja 66797, kolmikon luokse.
”Tässäpä meillä onkin mysteeri, Korpraali”, Ylikersantti sanoi, ”Osaatko selittää, miten ruumiit on taiottu pois?”

”Ilmeisesti he poistuivat laivoista alakautta ja uivat piiiloon?” Korpraali 3408 ehdotti.
”Varsin todennäköistä”, Ylikersantti murahti, ”mutta silloimpa asia ei taida olla enää meidän vastuullamme. Kerropa pomollesi, että ovat varovaisempia siellä kaupungissa”, hän lisäsi paikalle tulleelle ruskeakuoriselle 66797:lle. Sotilas nosti käden lippaan ja poistui. Käsky oli ollut epävirallissävyinen ja metrojääkärijohtaja ei ollut 66797 :n oikea esimies, mutta arkijärki kertoi, ettei kannattanut ryttyillä tyypille, jonka käteen oli pultattu timanttipora.

”Klaanilaisväki ja saastaiset matoraninpennut ovat kyllä idioottimaista väkeä,” jäljelle jäänyt sotilas sanoi, ”ensin he riskeevat elämänsä ja kaikki laivansa ja sitten painuvat takaisin kyläänsä suoraan miehityksen alle!”

Vastaus ei kuitenkaan tullut metrojääkärien suusta. Metsän takaa pilkottavan kylän ylle kohosi varjo ja potkurien ääri alkoi halkoa ilmaa. Iso köntti messinkiä, puuta ja kuumaa vettä kohosi heidän päittensä ylle. Klaanin ilmalaiva Toranga nousi ilmaan Nui-Koron torilta. Kaukaa kuului Zamor-laukauksia, mutta ilma-alus oli jo maa-aseiden kantaman ulkopuolella.

”Ompa ruma”, 7018 päästi suustaan. Ruskea 44329 kalpeni silmissä.
”Vai idioottimaisia? Naiiveja ja typeriä ehkä, mutta minusta näyttää kovasti siltä, että he saivat teidät juuri tuhlaamaan tonnikaupalla tulta ja tulikiveä maisemanmuokkaukseen, kun samalla räjähdemäärällä olisimme saaneet hyökkäystunnelit linnoitukseen valmiiksi. Ja nyt ne kiitävät taivaalla. Mutta tämäpä on muiden ongelma”, 418 sanoi ja vittaasi lähellä oleville metrojääkäreille, ”Me painumme takaisin maan alle. Toivottavasti kukkoilevat luutnanttinne saavat hommansa hoidettua tällä kertaa.”

Mustat kitiinikuoret kokoontuivat ja hyppäsivät poratankkiinsa. 44329 jäi katselemaan ilmalaivaa ja torjumaan imperiumin strategioita kritisoivia ajatuksia.