Bio-Klaani, Keskisuuren kasteen sisäpiha

Syksyisen sisäpihan punakeltaoranssi värimaailma ja nurmilla tuijottavat klaanilaiset toivottivat portista saapuneet matkalaiset tervetulleiksi. Useampi kymmenkunta kaapuihin verhoutuneita athilaisia soturimunkkeja marssi kulkueena pieniä sorapolkuja pitkin. Kaapuja oli tummansinisiä, kirkkaan valkoisia ja haalean ruskeita, mutta kärjessä marssi kolme soturimunkkia erityisen mustissa, mutta punaisin rukoustekstein kirjailluissa kaavuissa. Riisihattua päässään kantava ta-matoran käveli vasemmalla puolella, vanhaa sinistä Pakaria käyttävä soturimunkki oikealla. Keskellä ja aivan kulkueen kärjessä käveli haalean kultaista Shelekiä käyttävä vanha nainen, jonka silmät olivat sokeat mutta viisaat.
Tunnelma oli seremoniallinen. Matkalaisten kerrottiin saapuneen pitkän matkan etelästä linnakkeeseen, ja Keskisuuren kasteen sisäpiha oli somistettu juhlaviin väreihin. Poissa olivat taisteluarvet, jotka zyglakien viikkojen takainen yllätyshyökkäys oli jättänyt aukion maaperään.
Klaanin kansa teki parhaansa unohtaakseen sodan kauhut edes hetkeksi. Viime aikoina ei ollut ollut paljoakaan syytä juhlimiseen.

Sorapolun toiselta puolelta, suuren kivisen linnakemuurin alta käveli toinen joukkio. Bio-Klaanin kolme johtajaa, Tawa etunenässä sonnustautuneena näyttävään koristeelliseen violettiin viittaan, saapuivat aukiolle suosionosoitusten saattelemina.
Adminit ja athistien kärki kohtasivat aukion keskellä seisovan suihkulähteen edessä. Vesi valui verkkaisesti soturipatsaan kivihaarniskaa pitkin. Adminkolmikon katseet kävivät patsaassa, joka esitti moderaattorien entistä johtajaa.

DN, Guardian pohti haikeana. Sinua olisi kyllä kaivattu tässä sodassa.
Tawan ja Visokin ajatukset kävivät samoilla linjoilla. Sen näkemiseen ei tarvittu mielen silmää.

Adminit ja athistien johto pysähtyivät sorapolulle lähteen eteen. Tawa katsoi soturimunkkien Pyhää Äitiä silmiin ja nyökkäsi hymyillen.
“Pyhä Äiti”, Tawa sanoi. “Tervetuloa Bio-Klaaniin.”
“Kiitoksia, Bio-Klaanin adminit”, matoran vastasi yhtä kunnioittavaan sävyyn. “Kiitos, että soitte meille suojan muurienne sisältä tänä vaikeana aikana. Olemme saapuneet rauhan, kenties liittolaisuuden merkeissä.”
Tawa kumarsi kevyesti rikkomatta katsekontaktia. “Ja olemme kiitollisia siitä. Klaanilla ei ole näinä aikoina liikaa ystäviä.”
“Olisiko mahdollista majoittaa joukkomme jonnekin niiden neuvottelujen ajaksi, jotka epäilemättä seuraavat?”
Guardian koki pakottavaa tarvetta vastata. “Arvon Pyhä Äiti, jos se on vain joukoillenne arvollista, Telakan vanhoissa kasarmeissa on kyllä tilaa. Jos he eivät vieroksu Äm… tarkoitan, veljeskunnan matoraneja.”
“Eivätköhän he pärjää”, Mestari vastasi muodostaen huulilleen hauraan hymyn. “Heidän pitäisi kyetä suvaitsevaisuuteen tarpeeksi hyvin. Sitä me vaadimme munkeiltamme. Valitettavasti kaikki eivät aina sellaiseen kykene, edes ylimmällä tasolla. Kaikki me olemme erehtyväisiä, valitettavasti.”
Adminit nyökkäsivät pitkään. Tawan katse kävi yleisössä. Myös ah-niin-suvaitsevassa klaanilaisjoukossa oli epäileviä katseita. Muukalaispelkoiset silmät kysyivät paljon, paljon kysymyksiä. Keitä kaapuihin sonnustautuneet muukalaiset olivat? Mikä oli tämä kummallinen etelän jumala, jota he palvoivat? Ja ennen kaikkea, olivatko he luotettavia?

Niin pelokkaita, Tawa mietti. Mitä oli tapahtunut Klaanille, jonka hän oli rakentanut? Paikalle, jossa eri rodut ja uskontokunnat olivat joskus eläneet harmoniassa?
Ehkä heillä on syytäkin? kuului Visokin vastaus toan alitajunnan sopukoista. Heidät on petetty liian monesti.

Meidät on, Visu. Ei ole mitään ‘niitä’ ja ‘meitä’.
Sininen ussal liehui korkealla lipputangossa kuulaan sinivalkeaa taivasta vasten.

“Tässä on ystäväni Oraakkeli”, Mestari totesi ja laski kätensä vierellään seisovan muinaista naamiota kantavan miehen olkapäälle, “ja Sadjen te olettekin jo tavanneet.”
Sadje nosti riisihatun päästään ja kumartui. “Ilo tavata jälleen, neiti”, ta-matoran sanoi pirteästi.
“Samoin”, Tawa vastasi. Hän ei voinut olla huomaamatta suhteellisen tuoreita palovammoja munkin kämmenselissä ja arpia tämän naamiolla. Kaikesta huolimatta matoran tuntui olevan yllättävän hyvällä mielellä.
“Tervehdin teitä, adminit”, Oraakkeliksi kutsuttu matoran sanoi. “Toa Tawa, Guardian, Visokki. Olen kuullut teistä jokaisesta hyvin paljon. On ilo nähdä, että puheet eivät olleet liioittelua.”
Gee jäi katsomaan Oraakkeliksi kutsuttua hahmoa pitkään silmiin. Hän ei saanut millään päähänsä, mikä tässä oli tuttua. Jokin häiritsi skakdia.
“Siirtyisimmekö johonkin yksityisempään paikkaan hoitamaan diplomatia pois alta, ystävät? Matka oli pitkä ja rasittava, suokaa anteeksi”, Pyhä Äiti sanoi sitten.
“Täysin ymmärrettävää”, Tawa sanoi nyökäten. “Jos siitä ei ole liikaa vaivaa, kävellään muurinharjaa pitkin ylläpitosiipeen. Näkymä on kyllä sen arvoinen.”
“Sopii mainiosti.”

Vau, Visokki naurahti Guardianin mielessä. Tawa on tänään aika virallinen.
Tiedän. En aikonut lopettaa asiasta muistuttamista ihan heti.
Guartsuvuori! Visokki hymähti.
Tuo oli halpaa.

Kolme matorania ja adminit suuntasivat kohti ylläpitosiipeä muiden athistien lähtiessä telakoille erään Tawan nopeasti tehtävään nimittämän matoralaisen opastamana. Muurilta lankesi näkymä kauniiseen pieneen metsikköön, joka erotti linnoituksen merenrannasta. Merelle ulottui vain uloin muuri ja sekin vain yhden tornin verran.
“Liittolaisuudestako puhuitte, Pyhä Äiti?” tiedusteli Tawa, ja Guardian huomasi hänen äänessään optimismia, jota ei ollut kuullut viikkokausiin. Hän piti sellaista hyvänä merkkinä ja raapi nyt aavistuksen verran mietteliään näköisenä sinistä harjaansa.
“Aivan, tosiaan”, vanhus vastasi. “Niin minä taisin puhua. Kenties meidän soturimunkkimme voisivat avustaa teitä sodassa Allianssia vastaan, sillä tämä on julistautunut meidänkin vihollisiksemme. Nazorakein sotalaiva kaappasi hetkellisesti yhden meidän joukostamme, Sadjen, kuten myös teidän klaanilaisianne. Mikäli olen ymmärtänyt oikein, heistä kaksi on yhä vankina niiden torakoiden laivalla. Ja sitten Makuta Abzumon tapaus.” Pyhä Äiti huokaisi raskaasti ja pudisti päätään.
“Tronie ja Ruki”, Tawa vastasi. “Lisäksi kohtasitte ilmeisesti myös Killjoyn. Hän on ainoa, joka ei palannut siltä tehtävältä.”
“Killjoy”, Oraakkeli lausui neutraalisti. Pyhä Äiti nyökkäsi. “Surullinen tapaus tosiaan. Käsittääkseni se makuta myi hänet Pimeyden metsästäjille, ties mitä ne tälle lupasivat.”
Tawan ja Guardianin katseet kohtasivat. Kumpikin muisti keskustelun Killjoyn kanssa viikkoja sitten. Jos metsästäjät olivat saaneet käsiinsä jopa Killjoyn, tilanne ei vaikuttanut hyvältä Geen kannalta. Pimeyden metsästäjien etsintäkuulutettu numero 2 oli saatu kiinni. Kuinka kauan kestäisi, että he saisivat numero yhden vainun?
“Olen pahoillani, että en voinut tehdä paljoakaan ystävänne pelastamiseksi”, Oraakkeli jatkoi. “Hullu makuta oli silloin jo kaukana.”
Guardian tuhahti virnistäen kelmeästi. “Ystäv-”
“Ei ole pahoiteltavaa”, Tawa keskeytti. “Sentään tämän makutan aika on vihdoin ohi.”
“Siitä, ja siitä, että olen vielä elossa minun on kiitettävä jäsentänne, Toa Matoroa. Sääli, että hän ei ole paikalla.”
“Sääli, kyllä”, Tawa vastasi hymyillen. Guardian ei ollut yhtä positiivinen – skakdin kasvoille ilmestyi epäilyksen hyöky ja tämän kulmat kurtistuivat.
Ja mistäköhän sinä sen tiedät? Guartsu mietti vilkaisten Oraakkelia. Soturimunkki vastasi tietäväisellä hymyllä.

Joukko ohitti linnoituksen etelämuurin suuret holvikaari-ikkunat, joilla seisoi keihäät tanassa partio Klaanin matoraneja. Vartijat räväyttivät paniikinomaisesti kätensä lippaan, kun admin-kolmikko käveli ohi.
Minä en rehellisesti sanottuna usko, että se makuta kuoli, Visokki myönsi yksityisesti Geelle.
Ja miksihän et? skakdi vastasi, vaikka oli oikeastaan melko samoilla linjoilla.
Eivät ne tunnu osaavan kuolla. Kun miettii Manuakin. Se…
No joo. Mitä Manusta?
Tuota… eipä erityisemmin mitään.
Guardian huvittui huomatessaan Visokin muuttuvan hieman tummemman punaiseksi. Mistähän tässä oli kyse?
“… ja koko katedraali paloi päreiksi”, Sadje päätti virkkeen, jonka alkua Gee ei ollut ajatuksissaan huomannut kuunnella. Nyt hän terästäytyi ja keskittyi keskusteluun.
“Olen pahoillani”, Tawa sanoi katsellen kolmea athistia. “Olen todella pahoillani.” Sähkön toa tiesi, miltä tuntui olla koditon ja vailla turvapaikkaa. Hän oli elänyt sen kaltaista elämää ennen kuin oli tajunnut, että joskus kotia ei voi löytää etsimällä.
Joskus se piti luoda itse.

“Tuhansia vuosia athismin historiaa paloi sen katedraalin mukana!” Sadje sanoi alakuloisena. “Tuhansia!”
“Kirjat ehkä, Sadje”, Oraakkeli sanoi hiljaa. “Ehkä niin olikin aika. Isä Athin tarina ei elä paperilla, jolle sen painoimme.” Vanha munkki naputti haalean sinistä otsaansa sormellaan. “Se elää meissä. Ehkä Bartax teki tietämättään edes jollain tapaa oikein. Kirjastollinen historiaamme, Nimdan legendaa… kuvitelkaa se vaikkapa makuta Abzumon käsissä.”
Kukaan ei halunnut kuvitella. Joukkion matka kävi suuria auringon kultaamia holvikaarikäytäviä pitkin kohti admin-siipeä. Admin-torni, tai “Klaanitorni”, kurottui joukkion edessä korkeammalle kuin yksikään Bio-Klaanin rakennus. Jopa tähtitorni ja rantaviivan majakka kalpenivat sen edessä.
Kaksi kappaletta Toa-vartijoita veti tummanpuhuvat eebenpuiset ovet auki joukkiolle tehden kunniaa administolle. Sinitaivaalta hehkuvan aurinkoparin valo paljasti tummanpunaisen kokolattiamaton ja syvälle Klaanitornin sisälle kaartuvan käytävien ryppään.
“Oliko liittolaisuuden tarjoaminen pääsyy siihen, miksi saavuitte niin kiireellä?” Guartsu tiedusteli yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän epäluuloiselta, vaikka tiedosti, ettei huijaisi athisteja. Sen verran taitavia nämä selkeästi olivat tulkitsemaan muiden aivoituksia.
“Voi, minun pääsyyni tällä hetkellä, ystäväiseni”, Mestari totesi, “on se, että tahdon tavata saarellanne asuvan Isä Zeeronin. Kenties tiedätte hänen oleskelevan saarella.”

Tawa, Guardian ja Visokki jakoivat keskenään katseen, joka ei varsinaisesti viestinyt varmuutta.
“Itse asiassa, Pyhä Äiti hyvä”, Guartsu sanoi avaten kokoussalin oven. “Emme ole kuulleetkaan arvon herrasta. Teidän väellänne ei ole tapana toitottaa olemassaolostanne kovin kovaan ääneen.”
“Ai”, Mestari sanoi yllättyneenä. “Hän on kenties hieman erakkouteen taipuvainen. Asustelee vuoren juurella metsässä, jos tietoni pitävät paikkansa. Kenties voisimme lähettää jonkun hakemaan häntä?”
“Mestari”, Oraakkeli sanoi hiljaa johtajalleen. “En välttämättä lähettäisi aivan ketä tahansa. Zeeron ei ole vieraanvaraisin tuntemani mies.”

---

Lehu-metsä, suonsilmä

Nazorak-tiedustelija 3251 ei ollut täysin tietoinen, mitä viimeisen kahden minuutin aikana oli tapahtunut. Partion johtaja oli lähettänyt hänet tutkimaan kummallisia jälkiä, jotka olivat johtaneet Koodi Sinisen viimeisimmän onnistuneen operaation koordinaateista aarniometsän syvyyteen.
Valehtelematta hänen olisi ehkä pitänyt varoa askeltaan jo sen takia, että suo tunnettiin nazorakien kartoissa yleisesti vaarallisena alueena. Torakkajääkärin varomaton askel oli jostain syystä johtanut siihen, että hän löysi itsensä roikkumasta korkeasta puusta.

Ja jonkinlainen sieniltä haiseva hirvittävä menninkäinen takoi hänen päätään kovalla, kovalla puukepakolla.

“ÄLÄ SINÄ TUOMITSE MINUN HAJUANI”, menninkäinen huusi. Ikään kuin tiedustelijan päänsärky ei olisi ollut jo tarpeeksi kova.

---

Klaani, admin-siipi, kokoussali 1

Kokoussali 1 ei nähnyt paljoakaan käyttöä sodan aikaan. Se oli rakennettu erilaisena aikana. Yksinkertaisempana aikana. Seinillä oli strategisten saaren karttojen sijasta maalauksia syksyisistä maisemista, ja pöydän ympärillä olevat tuolit olivat kauniisti kaiverrettua paikallista käsityötä.
Pannullinen vettä kiehui keittimellä sivupöydällä. Tawan keltainen käsi kaatoi sitä petuniakuvioisiin kuppeihin. Kohta kourallinen teelehtiä hautui höyryävässä nesteessä.

Kaikki kolme athistia ottivat kuppinsa vastaan kiitollisina, sillä varsinkin Mestari oli hyvän teen ystävä. Oraakkeli puhalsi höyryävää nestettä kupissaan varovasti ja siemaisi sen jälkeen hieman. Sadje poltti kielensä.
“Mainiota, mainiota”, Pyhä Äiti maiskutteli, laski sitten kuppinsa pöydälle eteensä ja venytteli käsiään.
Oraakkeli piti höyryävää kuppia kasvojensa edessä nuuhkien sitä hetken intohimoisesti. Sitten soturimunkki otti toisen pitkän kulauksen. Hän sulki silmänsä ja hengitti syvään sisään ja ulos.
“Gafnanmarja”, Oraakkeli sanoi tyytyväisenä. “Pidän maustanne, neiti admin.”
Tawa hymyili lämmitellen käsiään kupillaan. Visokki näytti tämän vieressä todella eksyneeltä. Huonetta ei ollut suunniteltu hänen tarpeitaan varten.
Eikä teekuppeja, visorak viesti Tawalle katse murhaavasti höyryävässä kupissa pöydällä hänen edessään. Kupissa, joka ei siitä mihinkään liikkunut.
Anteeksi, Tawa vastasi yrittäen pidätellä nauruaan. Muistan ensi kerralla.
Guardian keskittyi tuijottamaan kuppiaan. Hän ei ymmärtänyt teetä. Jos se liikkuisi, hän ampuisi sitä.

“Oletteko te, hyvät ystävät, tietoisia jokaisen Nimdan sirun sijainnista?” Mestari jatkoi keskustelua. “Olisi kenties hyvä päivittää tietoja ajan tasalle. Tiedättekö, missä Pyhä Alfa sijaitsee juuri nyt? Teillä käsittääkseni oli sormenne pelissä, kun siitä viimeksi kuultiin.”
Guardian vilkaisi Tawaa ja Visokkia ja nyökkäsi näille. Skakdi laski molemmat kätensä pöydälle eteensä ja vastasi Pyhälle Äidille. “Hyvä Pyhä Äiti, emme olisi koskaan kuulleetkaan Nimdasta ilman Alfaa. Hetken aikaa ehdimme… pitääkin sitä hallussamme.” Guardian oli hetken sanomassa ‘omistaa sen’, mutta päätti hillitä sanavalintansa.
“Siitä on jo neljä kuukautta”, Tawa jatkoi katsottuaan Geen lopettaneen, “Emme ole aivan varmoja, mitä tapahtui. Pieni sekalainen ryövärijoukkio tuli jostain etelästä laivallaan mustat liput liehuen. He rantautuivat saarellemme aamuyöllä… todennäköisesti tarkoituksenaan hyökätä silloin, kun silmämme olivat kiinni. En edes uskalla ajatella, mitä heillä oli mielessä.”
Minä kuulin, ja se ei ollut kaunista, Visokki viesti hiljaisuudesta.
Oraakkeli kohotti kulmiaan. “Mitä tapahtui?”

“No”, Guardian jatkoi hakien selvästi mahdollisimman korrektia sanavalintaa. “He rantautuivat väärälle rannalle.”
Sininen skakdi jätti selityksen jälkeen hetken hiljaisuutta. Hän räväytti molempien kättensä sormet auki ja sanoi: “Pum. Heräsin kolmelta aamuyöstä isoimpaan ilotulitukseen, jonka olen koskaan kuullut. Joskus kauan sitten sille rannalle oli hyökännyt zyglak-laiva lastinaan xialaisia merimiinoja. Ryövärit ehtivät ottaa kolme askelta rantahiekassa ennen kuin lensivät ilmaan.”

“Hmh”, Sadje äännähti viittaamatta yhtään mihinkään. Kenelläkään muulla ei ollut juurikaan lisättävää.
“Niistä raunioista”, Tawa jatkoi, “me löysimme Alfan. Emme tiedä, mistä he olivat sen saaneet, mutta… karttojen perusteella he olivat jotenkin saaneet päähänsä, että meillä oli yksi Nimdan siru.”
Oraakkeli hieroi sinistä leukaansa. “Ah. Oliko kartalla… sijaintia merkittynä?”
Guardian pudisti päätään. “Koko saari oli yhden suuren rastin alla. En usko, että nekään tiesivät sen paremmin. Oli miten oli, sama kartta johti minut siru mukanani yhteen teidän kylistänne… jossa myös menetin sen. Pyydän… anteeksi.”
“Mikä oli teidän tarkoituksenne, kun veitte Alfan Ath-Koroon Isä Gunein luokse?” Mestari tiedusteli ystävällisesti. “Sehän tämä kylä oli, eikö totta.”
“Kyllä, Ath-Koro”, Guardian vastasi, minkä jälkeen hän levitti kätensä suoriksi. “En ole jälkeenpäin aivan varma, miksi, arvon Mestari. Eniten halusin varmasti vastauksia. Miksi he olivat hyökänneet kimppuumme? Mikä oli sen arvoista?”
“Lisäksi arvelimme, että he olivat jo käyneet sillä saarella”, Tawa lisäsi. “Halusimme palauttaa sirun omistajilleen.”
Gee virnuili hämärästi ja naputti pöytää. “Tie Karzahniin on päällystetty hyvillä aikomuksilla. Eipä se sitten mennytkään aivan kuin Zer-Korissa, ja siru löysi uuden omistajan.”
“Pimeyden Metsästäjät, oletan”, Mestari totesi ja asettui mukavammin tuoliinsa. “Kuulin Oraakkelilta joitain yksityiskohtia tapahtumista.”

“Metsästäjillä, kyllä”, vartija vastasi yrittämättä piilottaa inhoa äänessään. Ikään kuin tilanne ei olisi tarpeeksi tukala ilman niitäkin. Mutta mistä tuo siitä tietää?
Guardian vilkaisi jälleen Oraakkelia, joka näytti aivan liian tietäväiseltä kaikesta. Lukiko hän heidän ajatuksiaan? Skakdi päätti keskittyä miettimään vain keskustelun kannalta tärkeimpiä asioita. Koskaan ei voisi olla liian varma.
“Se on kovin ikävää, sillä se saasta keksii varmasti sirulle käyttöä”, Mestari sanoi surumielisesti ja joi hieman teetä. “Gammakin on ilmeisesti ollut Klaanin hallussa hetken ajan, mutta minne se päätyi?”
“Snowman, yksi jäsenistämme, ja Ämkoo… entinen neljäs adminimme, lähtivät sen perään”, Tawa sanoi. Hänen äänensävynsä madaltui selkeästi, kun hän mainitsi Ämkoon. “Emme ole edes täysin varmoja, mikä oli vihje, joka johti Ämkoon Gamman jäljille…”
Guardian huomasi tutun tietäväisen hymyn Oraakkelin kasvoilla. Hän ei pitänyt siitä.
Mutta ei hän lopulta kertonutkaan paljon asioistaan, Visokki lisäsi.
Tawa pudisti päätään. “Ikävä kyllä Ämkoo on nykyään vihollisen leivissä. Sille emme voi mitään.”
“Ikävä kuulla”, Oraakkeli sanoi surumielisesti. “Kuulemani mukaan Gamma ei tarttunut heidän matkaansa.”

Kaiken sinä tiedät.
Guardian pudisti päätään. “Se on nyt vihollisella. Ei siksi, että Ämkoo antoi sen heille, vaan siksi, että Allianssilla oli jo silloin oma ‘Miekkapirunsa’.”
Pyhä Äiti joi jälleen kupistaan ja totesi sitten: “En usko, että tämä ‘Miekkapiru’ on lainkaan Allianssin käskettävissä, vaikka sillä jokin yhteys Punaiseen Mieheen onkin. Siru ilmeisesti on siis hänellä.”
Visokin läpi värähti aalto kylmiä väreitä, kun Mestari mainitsi ‘Punaisen Miehen’. Te… te siis tunnette hänet?
“Kyllä. Minä tapasin Punaisen Miehen kauan, kauan sitten. Hän teki silloin erittäin selväksi, että haluaisi omien sanojensa mukaan ‘lainata’ Nimdan siruja. Hän ei koskaan valehtele, niin hän minulle kertoi. En tiedä, olisiko häntä pitänyt uskoa. Nyt hän yrittää ottaa sirut väkisin.”
“Ainakin hän oli rehellinen sen asian suhteen”, Oraakkeli sanoi huokaisten.
“Punainen Mies”, Mestari lausui arvoituksellisesti. “Hänet voi tarkkasilmäinen huomata kenties hämäränä sivuviittauksena joistain vanhoista legendoista, jotka tosin paloivat tuhkaksi katedraalimme mukana.
‘Keskellä mielen pimeyden vain yksi näkee totuuden – tuo Mies Punainen’.”
Tawa ja Visokki olivat uppoutuneet kuuntelemaan, mutta Guardian pohdiskeli yhä Oraakkelin tietolähteitä, vaikka kuuntelikin kyllä joka sanan.

“No”, Guartsu sanoi lyhyen aavemaisen hiljaisuuden jälkeen. “Hyvä tietää, että tunnemme kaikki yhteisen vihollisemme.”
Tawa nyökkäsi. “Meille hän esittäytyi nimellä ‘Avde’. Ja myös ‘Syvä Nauru’.”
“Tosiaan”, Äiti sanoi. “Syvä Nauru ei ole Punainen Mies. Punainen Mies ei ole Syvä Nauru. En tiedä, mitä Avde on. Kenties molemmat taikka ei kumpaakaan.”
Tietämättömyyden hiljaisuus oli lopullinen. Jokin osa Visokista oli toivonut, että edes tähän kysymykseen Pyhä Äiti olisi voinut vastata. Se jäi kalvamaan hänen mieltään kuin Avden olemus hänen ympärillään oli sitä viikkoja kalvanut. Viikkoja, jotka olivat tuntuneet vuosilta.
“Kenties toivoitte lisää informaatiota tästä… vihollisesta, mutta pahoittelen, etten kykene sitä enempää antamaan. Minä en osaa kuvailla Punaista Miestä, tai Syvää Naurua sen koommin, tämän paremmin.”
Sadje otti ensimmäistä kertaa osaa keskusteluun yskäisemällä ja pyytämällä kohteliaasti lisää teetä. Guardian huokaisi jälleen ja päätti jatkaa eteenpäin, sillä sinne oli joskus päästävä.
“Delta ei ole siis temppelissään?” hän totesi hieman nihkeästi eikä ollut lainkaan tyytyväinen siihen saumaan, jota ei onnistunut häivyttämään tästä kohtaa keskustelua.
“Eikä se ole siellä vuosiin ollutkaan”, Oraakkeli sanoi. “Deltan temppelin päälle on vyörynyt sen koko historian ajan pelkkää epäonnea ja pimeyttä. Harva sinne sirua vartioimaan jäänyt athisti on hengissä, ja vielä harvempi vielä järjissään… joskin pikkulinnut ovat visertäneet, että sirun nykyinen olinpaikka on jossain paljon, paljon pohjoisempana.”
“Tiedättekö te siis sirun tarkan sijainnin?” Tawa kysyi toiveikkaana. Jos he saisivat nyt tietää sirun sijainnin, Matorolta säästettäisiin suuri vaiva, mikäli se ei ollut jo myöhäistä. Kenties Matoro tiesi jo Deltan sijainnin.
“Emme valitettavasti tiedä sen enempää kuin tekään”, Mestari sanoi. “Sen sijaan, kuten tekin ehkä arvelette sen perusteella, mitä olemme kuulleet teiltä itseltänne, Zeeta saattaa sijaita teidän saarellanne.”
“Isä Zeeron, yksi uskontomme ylipapeista vannoi joskus kauan sitten löytävänsä Zeetan saareltanne”, Oraakkeli lisäsi. “Hänestä ei sen jälkeen kuultukaan.”
Zeeta, Zeeron, Guartsu mietti. Ovatko nämä varmasti tosissaan?
“Uskon, että olisimme löytäneet sirunne jo, jos se sijaitsisi jossain lähellämme”, Guardian sanoi. “Tämä on iso saari.”

Guardianin toteamus jätti koko joukon hiljaiseksi. Hiljaisuutta kesti siihen asti, että Mestari harkitusti rikkoi sen siirtymällä eteenpäin: “Olemmeko yhtä mieltä siitä, että Pyhä Beeta vajosi sen kurjan makutan mukana merenpohjaan?”
Tawa nyökkäsi. “Niin Matoro kertoi. Olen pahoillani, että emme voineet suojella sitä sen paremmin.”
“Älkää pahoitelko, neiti”, Oraakkeli sanoi vaatimattomasti. “Ei ollut teidän virheenne, että Bartax onnistui huijaamaan sirun luoksemme. Eikä Sadjenkaan. Meidän olisi pitänyt nähdä sen miehen tarkoitusperien läpi jo paljon, paljon aikaisemmin. Oikeastaan ilman Beetaa Abzumo olisi ottanut meidät kaikki hengiltä. Hänellä oli Epsilon.”
Guardian näytti yllättyneeltä. “Menikö hänen mukanaan mereen siis kaksi sirua?”
“Ei suinkaan”, Sadje sanoi innoissaan. “Jääsoturinne sai napattua Epsilonin juuri ja juuri sen hullun käsistä!”

Tawa, Guardian ja Visokki katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Visokki avasi telepaattisen yhteyden täysin eleettömästi.
Matoro ei kertonut siitä, Tawa sanoi. Hän… kertoi kaikesta muusta paitsi siitä.
Gee tuijotti pöydänpintaa ilme mahdollisimman tasapaksuna. Hän ei halunnut vinkata athisteille, että jotain tapahtui telepaattisesti.
Se on hänen mukanaan Metru Nuilla. Miksi? Miksei hän kertonut tästä?
Tawa hieroi polviaan pöydän alla. Minä… minä en todellakaan tiedä. Ottiko hän sen turvakseen?
Olisi voinut lupaakin kysyä, Gee aprikoi ankeana.
Hänellä… hänellä oli varmasti todella hyvä syy, Visokki sanoi. Me kaikki tunnemme Matoron, emmekö? Hän on vanha tekijä. Hän tietää, mitä tekee.
Toivottavasti, Tawa lopetti ajatuksen. Liikaa epävarmuustekijöitä. Aivan liikaa.

“Ah, kyllä”, Tawa sanoi ääneen. “Siru on tietenkin Matorolla.”
Guardian vilkaisi athisteja ja hölmistyi hieman nähdessään näiden ilmeet. Sekä Oraakkeli että Mestari olivat rypistäneet silmänsä kiinni kuin syvästi keskittyen johonkin ja Sadje näytti olevan todella hämillään ikään kuin jotakin todella yllättävää olisi juuri tapahtunut hänelle kesken rauhallisen keskustelun. Tawa ja Visokkikin kiinnittivät huomionsa heihin. Oraakkelin sormet koukistuivat ja Mestarin suu mutristui pelottavan näköisesti.
“Öh”, Guardian sai sanotuksi, “oletteko kunnossa?”
Hän ei saanut vastausta. Noin puolen minuutin kuluttua Visokki sanoi jälleen telepaattisesti kahdelle muulle adminille: Selkeästi jonkinlainen psyykkinen… en tiedä, mikä. Ehkä heidän kimppuunsa hyökätään.
“Kuka heidän kimppuunsa hyökkäisi täällä?” Tawa parkaisi ääneen.
“Pitäisikö meidän tehdä jotakin?” Guartsu murahti. Visokki pudisti päätään.
Ette te oikein voi tehdä mitään. Mutta ehkä minä voin.

Hetken ajan kaksi muuta adminia katseli, kun heidän visorak-toverinsa keskitti mielensä tutkimaan tilannetta.
Selkeästi jokin hyökkää heidän kimppuunsa. En pysty ottamaan yhteyttä kumpaiseenkaan, he suojaavat omat mielensä täydellisesti.
Hikikarpalo valui Oraakkelin otsaa pitkin ja putosi matolle.
En voi selvittää hyökkääjää. Informaationsiirrossa käytetään vahvaa… Visokki haki oikeaa sanaa. … salausalgoritmia.
Guardian aavisti pahaa jo pelkän Visokin sanavalinnan takia.

Siinä samassa jokin rysähti raskaasti ikkunan takana. Guardian ponkaisi seisaalleen, syöksyi ikkunalle ja riuhtaisi sen auki. Alhaalla monen metrin päässä ikkunan alapuolella katoksella makasi Summerganon.
“Suga”, Guartsu murisi. “Mikä saamarin homma tämä nyt on.”
Se ei ollut varsinaisesti kysymys, mutta Suga vastasi: “Minä… minä putosin.”
“Sinä putosit.”
“Niin. Se sattui.”
“Mistä sinä putosit?”
“Tuolta ylhäältä…”
Guartsu vilkaisi ylös ja näki vain korkeuksiin jatkuvan Admin-tornin. Ähkien Suga nousi pystyyn, ja Guardian huomasi tämän olevan sen verran sekavassa tilassa, ettei vastaamisesta ehkä tulisi mitään. Hän vilkaisi olkansa taakse huonetta: matoranit näyttivät jo toipuvan mahdollisesta hyökkäyksestä, joten hänellä oli yhä keskustelu käytävänä.
“Mene käymään sairaalan puolella”, Guartsu huikkasi Sugalle, joka nyökkäsi. “Tulen kuulustelemaan sinua tästä tempauksesta myöhemmin.”

Guardian paiskasi ikkunan kiinni, palasi paikalleen ja ryyppäsi sitten teekuppinsa tyhjäksi vain jotain tehdäkseen. Tawa näytti huolestuneelta, ja Visokin ilme oli tutkimaton.
“Tunnenko tuon nuorukaisen?” Oraakkeli kysyi lämmitellen käsiään teekupposella. “Kovin tuttu ääni.”
“Nuorukaisen?” Tawa kysyi puoliääneen kunnes tajusi, että Oraakkelin ikäiselle matoranille suurin osa universumin olennoista oli nuorukaisia. Gee etsi tilanteesta jotain pelastettavaa.
“Niin!” skakdi tokaisi naputtaen rystysiään pöydän pintaa vasten. “Nimda. Nimda, olimme puhumassa.”
“Oletteko aivan varmoja”, Mestari keskeytti suuresti tapojensa vastaisesti, “että linnoituksenne on turvallinen? Vaikka toa-parka putosikin jostakin ja satutti kenties itsensä, ehkä se on toissijaista siihen verrattuna, että meidän kimppuumme kävi juuri jokin voimakas mieli.”
Oraakkeli nyökkäsi. “Ja olen satavarma, että se ette ollut te, neiti hyvä”, hän sanoi katsoen Visokkia silmiin. “Vaikka olette yksi voimakkaimmista telepaateista, jonka olemme kohdanneet.”
Neiti.
Oraakkeliksi kutsutulla hahmolla oli ainakin käytöstapoja, Visokki pohti.
“Linnoituksen pitäisi olla turvallinen. Allianssilla ei pitäisi olla käytössään sellaista voimaa, joka pystyisi tunkeutumaan kansalaistemme mieliin”, Guardian sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. “Ei sen jälkeen, kun se makuta otti ja kuoli.”
“Makuta”, Oraakkeli maisteli sanaa. “Makutat ovat voimakkaita olentoja. Monet myöskin mielenvoimiltaan.”
“Vihjaatteko te jotakin?” Tawa kysyi ilmeettömänä. Oraakkeli laski teekuppinsa, jonka oli jälleen nostanut huulilleen, äkkiä takaisin pöydälle.
“En suinkaan, pyydän anteeksi. Mutta olin aistivinani useamman mielen Toa Matorossa, kun hän käytti Nimdan sirua Abzumoa vastaan. Suonette anteeksi, mutta en osaa enää pitää mitään mahdottomana.”

Guardian aprikoi vainoharhaisesti. Ei välttämättä olisi kovin viisasta piilotella athismin ylimmältä johdolta, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Toisaalta taas ei välttämättä olisi kovin viisasta kertoa athismin ylimmälle johdolle, että Bio-Klaanin riveissä oli kuin olikin yksi makuta. Skakdi katsoi punaisella oikealla silmällään hienovaraisen huomaamattomasti Tawan suuntaan.
Tawa, hän viesti. Mitään ajatuksia.
Tawa vastasi hänen katseeseensa ja tuijotti täysin kysyvänä.
Älä teeskentele, ettet kuullut.
Gee virnisteli saadakseen Tawan huomion. Sähkön toan hämmennys ei kaikonnut.
Ai. Tämä kanava ei ole auki enää. Sori. Tämä tulee varmaan näyttämään tosi kummalliselta.
Se näytti. Oraakkeli, Mestari ja Sadje vilkaisivat toisiaan ja päättelivät omia päätelmiään kohteliaan äänettömästi.
No hei. Visu. Sinä ainakin kuulet.
Visokki ei vaikuttanut yhtään tietoisemmalta mistään kuin Tawa.
Nyt hei. Et sinä olisi sulkenut tätäkin kanavaa. Eivät ne kuuntele meitä.
Visokki pyöritti suuria vihreitä hyönteismäisiä silmiään.
Olenko minä täällä yksin.
Hän oli.
Ai. Sepä. Hienoa.
Sitä se yksinäisyys joskus on, eikö vain, sanoi uusi ääni. Tuttu ääni.
Guardianin hampaat natisivat toisiaan vasten ja silmä pullistui. Hän epäonnistui eleen piilottelemisessa. Suuri suoni tykytti skakdin sinisessä otsassa.
Minä en tiedä, haluanko sinun olevan pelkkä hallusinaatio, Gee ajatteli, vai sinä oikeasti pääni sisällä. En osaa punnita, kumpi on huonompi vaihtoehto.
Tiedätkö, en tiedä itsekään, olenko pelkkä hallusinaatio. Joskus elämä vain on niin vaikeaa. Mutta usko pois, jos olisin sinun pääsi sisällä, tietäisit sen.
Gee katsoi neuvottomana jälleen ensin Tawaa ja sitten Visokkia. Seuraavaksi katse kääntyi vieraisiin, jotka nyt tuijottivat häntä epäluuloisina – mikä oli suhteellisen pelottavaa, kun otti huomioon, että yksi heistä oli sokea.
“Oletteko te… kunnossa, hyvä herra?” Oraakkeli mutisi ilmeettömänä. Sadje näytti kovin poissaolevalta, mutta Mestarin otsa oli rypistynyt mietiskelystä.
“Tuota, kyllä”, skakdi vastasi hampaat yhdessä.
Minulla on, tiedätkö, luvattoman hauskaa täällä, uusi telepaattinen ääni puhui jälleen.

Manu, Guardian sanoi päänsä sisällä käkättävälle äänelle. Okei. Kenen päässä sinä olet tällä kertaa?
Kuin vastaukseksi Guardianin ääneen lausumattomaan kysymykseen Sadje avasi suunsa ja sanoi: “Anteeksi, mutta… minun alkoi yhtäkkiä tehdä mieli sienimuhennosta. Onko teidän kulttuurissanne tapana valmistaa sellaista tähän aikaan vuodesta?”

Assosiaatio oli aivan liian välitön ollakseen sattumaa. Gee pyöritti päätään hitaasti, henkäisi ulos ja oli laskemassa rauhallisesti kuuteen, mutta laskikin viime hetkellä seitsemään.
Minulla on niin, niin paljon kysymyksiä tähän liittyen, skakdi ärjyi äänelle päässään ja huomasi kauhistuksekseen sekä Oraakkelin että Mestarin sävähtävän samalla hetkellä.
Tuota, Gee kysyi nyt paljon hillitymmin, kuulevatko nuo meidät?
Melko varmasti tietävät, että käyt telepaattista keskustelua, jos karjut sen ulos kovaan ääneen. Tuskin kuitenkaan saavat selvää viestin sisällöstä. Muistaakseni liittyi jotenkin aivokäyrien yhdenmuotoisuuteen tai jotain.
Sinä olet sienimuhennoksessa, Guartsu sanoi Manulle. Ei. Oletko sinä sienimuhennosta. En yllättyisi tässä vaiheessa.
Kaikilla athisteilla ei suinkaan ole mielenvoimia. Jotkut ovat… hmm, heikompia mieleltään. Tämä Sadje tässä esimerkiksi on hyvin pitkälti perusmatoran, joskin tavanomaista kenties innokkaampi ja ehdottoman uskollinen emännälleen. Kaiketi. Ja minullakin on joskus nälkä.

Ah, riisihattumiehessä. Selitys onkin vähän liian hyvä liittyäkseen sinuun. Uskallanko edes kysyä, mitä yrität.
Minä tein jo tehtäväni, Gurttuseni. Nyt vain nautin show’sta. Tiesitkö, että olet ollut jo minuutin hiljaa?

Pöydän yllä leijaili enemmän tai vähemmän kummallinen hiljaisuus. Guartsu tuijotti Sadjen yllättävästi sieni-innostunutta olemusta ja etsi silmistä pientä irstasta pilkettä, joka kuului Manulle. Sadje tuijotti innokkaasti ympärillensä potentiaalisen sienimuhennoksen ajatuksen inspiroimana. Oraakkeli ja Mestari tuijottivat vuorotellen Sadjea, Geetä ja sitten toisiaan.
Tawa tuijotti Geetä ja yritti kommunikoida pelkän lasittuneen katseen voimalla.
Gee.
Ei reaktiotakaan. Guardian hymyili kummallista puolihymyä ja nyökkäili itsekseen.
Gee. Gee. Nyt. Hei. Gee.
Tawan katse laskeutui Visokkiin.
Mikä siinä nyt tällä kertaa on, Visu?

Visokki keskittyi tuijottelemaan kattoon. Visorakista näki, että hetkellä millä hyvänsä hän oli valmiina loikkaamaan ylös ja kipittämään ensimmäistä ilmastointikanavaa pitkin minne tahansa.
Visu. Visu.
…

. . .

Minä olen täällä yksin, enkö olekin.
Hän oli.
No mutta ainahan sinulla on minut, Tawa, kultaseni!
“Eeek!” Tawa kiljaisi ääneen niin, että jokainen huoneessaolija hätkähti.
Kovin riemukas kiljahdus. Ensiluokkainen, etten sanoisi.
Tämä oli ilmeisesti tarpeeksi Oraakkelille. Yhtenä mustana varjona kaavutettu matoran loikkasi pystyyn. Hän tarrasi toisella kädellään otsastaan ja avasi toisen kämmenpohjansa joukkoa kohti. Soturimunkin silmät syttyivät punaiseen hehkuun. Pupillit tuntuivat kuin himmenevän pois.
Ilman täytti kammottava, metallinkaikuinen puheääni. Se ei kuitenkaan ollut ääntä muualla kuin huoneessaolijoiden päässä.

”Maķu̴ta.̷ M̷i͟nä̛ tįe͡d̸ä͏n, ̴et͞t҉ä ̡olet j͡o̵uk͘o̡ssa҉mm͏e. ͞P̸aljas̷ta ҉it҉s̕esi,̀ t̢ai̢ en v̵o̢i va̕nnoa҉ e͟tţe͡nk̴ö͡ ͘p̵ol̶tta͝is̵i̛ ͠an͞tiderm͜is͞täsi̢ p͡ơis ̴t̵ä̡s͏t̷ä ͞m͝aai̛l̵mast͝a. Pahoitteluni muille paikallaolijoille, tässä ei mene kauaa.”
Viimeisen lausahduksen sävy oli hälyttävän tyyni ja kohtelias.
Visuuu! Pelasta minut ilkeältä matoralaiselta! kuului parkaisu heidän kaikkien kuultavaksi.
Kun kävi selväksi, että kaikki olivat kuulleet saman viestin, Gee lähinnä hautasi kasvonsa kämmeniinsä.
Visokki näytti siltä kuin haluaisi vain rynnätä ulos huoneesta mutta säilytti itsehillintänsä pysyen silti vaiti. Tawakin hieroi otsaansa sormillaan. Tilanne oli riistäytynyt täysin käsistä sillä hetkellä, kun Manu oli astunut kuvioihin.
No ei sitten. Kuulehan, athisti hyvä, minäkin voisin suoltaa sinulle solvauksia, mutta olen liian hyvätapainen sellaiseen. Luulisi sinunkin osaavan käyttäytyä asianmukaisesti, Manu sanoi ylitsevuotavan asialliseen sävyyn.

Soturimunkin silmien punahehku ei kadonnut. ”Tiedätkö, demoni, kuinka monta kaltaistasi olen kohdannut? Tiedätkö, mitä heidän hyvien tapojensa ja kauniiden hymyjensä takaa löytyi?”
Soturimunkki nosti kaapunsa hihoja. Valtavat kahleiden arvet kulkivat ranteiden ympäri.
”Atheon. Ei, pahempaa. Edes Tuhon Isä seurasi aatetta, periaatteita.”
Punaisten silmien katse siirtyi Sadjeen, joka näytti hermostuneelta.
”Olet ystäväni mielessä. En tule tuntemaan sääliä, kun poltan sinut pois sieltä.”
Kuulehan, Manun telepaattinen ääni sanoi närkästyen, kuten sanoin, olen kohteliaanpuoleinen olento. Yleensä. Kuvittelitko, että oleskelisin ystäväsi mielessä ilman hänen lupaansa? Telepaattinen tuhahdus. Vai poltat sinä minut pois täältä. Mikä saa sinut kuvittelemaan, että pystyt siihen?
Oraakkelin kämmen laskeutui hermostuneen Sadjen otsalle lempeästi. Hän tuijotti punaisilla silmillään jonnekin ta-matoranin katseen taakse.
”Mielet eivät ole kuolemattomia. Mielet voi rikkoa. Jos rikon mielesi, mitä sinusta jää, makuta?”
Se on mielenkiintoinen kysymys, Oraakkeli hyvä. Mutta minä näen, mitä sinusta jää, jos minä rikon sinun mielesi. Ruumis voi pysyä hengissä ilman mieltä niin kauan, kuin jokin ylläpitää sen elintoimintoja. Ei siihen mieltä tarvita. Mutta mitäpä hyötyä on ruumiista, jos ei ole ketään sitä käyttämään. Tai ehkäpä onkin, ehkäpä joku voisi saada sen käyttöönsä!

Oraakkeli nauroi. Epätyypillisyydessään siinä oli jotain äärimmäisen uhkaavaa.
”Minä tunsin makutan, joka otti tavoitteekseen rikkoa mieleni ja sieluni. Ainoastaan näyttääkseni, miten paljon halveksin häntä, päätin selviytyä. Sinä, demoni. Sinä olet vain kaasua tuulessa. Ja kaasu… voi haihtua.”
Nyt oli makutan vuoro nauraa naurua, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin huoneessa istuvien selkäpiitä.
Demoni, sinä sanot! Punainen Mieskin käsitti paremmin, mitä me olemme, matoran! Te matoralaiset ette ikinä arvostaneet, mitä me makutat teimme teidän puolestanne. Me loimme tämän universumin monimuotoisuuden, me suojelimme teitä, kun te suojelusta tarvitsitte! Me hävitimme Kuusi kuningaskuntaa, jotka orjuuttivat teidät ja koettivat syrjäyttää teidän Suuren Henkenne, sen, jota te palvotte vapahtajananne ja pelastajananne, vaikka me olimme teidän pelastajanne. Matoranin kansa on kiitollisuudenvelassa Makutain veljeskunnalle. Me päätimme teidän verisen sisällissotannekin teidän puolestanne.

Tämä oli mitä ilmeisimmin Visokille tarpeeksi. Neliraajainen hämähäkkiolento loikkasi kokoushuoneen pöydälle silmät hehkuen valtavina vihreinä valojuovina.
Manu! Ole hiljaa ennen kuin kaivat kuoppaasi syvemmälle!
Tämä ele sai Mestarin ja Oraakkelin huomion. Sadje keskittyi tuijottamaan hermostuneesti Oraakkelin kämmentä otsallaan ja mietti kuumeisesti, kuinka hyvin psyykkisen iskun pystyi tähtäämään oikeaan aivosolukkoon.
Pyhä Äiti, Visokki sanoi. Olemme pahoillamme, ettemme kertoneet tätä aikaisemmin, mutta se on totta… Klaanilla on riveissään makuta. Se makuta on juuri nyt Sadjen mielessä.
Kaikkien yllätykseksi Mestarin kasvoille nousi huvittunut hymy, kun hän sanoi: “No tämäpä muuttuikin mielenkiintoiseksi.”
Järkyttyneimmältä näytti kenties Guardian, joka kuuli äänen, joka saattaisi syntyä siitä, kun puista ovea koputetaan rystysillä. Joissa on nyrkkirauta.
Kop kop, saako tulla? kuului Manun ääni.
“Pyhä Äiti”, Guardian sanoi jättäen mahdollisimman hyvin huomioimatta Manun välihuomion, jonka mitä ilmeisimmin vain hän kuuli. “Anteeksi, mutta en ole aivan varma eteläisestä korostuksestanne. Kun sanotte ‘mielenkiintoiseksi’, tarkoitatte…”
“Tarkoitan sitä, että minua kiinnostaisi kuulla, miten tämä jatkuu”, nainen naurahti heleästi. “Mutta kenties on parempi, jos… estämme kaikenlaiset yhteenotot. Näinä aikoina meillä ei ole varaa liian suuriin erimielisyyksiin liittolaisten välillä, eikö totta, ystäväni?” Viimeiset sanansa hän osoitti yhä Sadjen vieressä seisovalle Oraakkelille. Teekuppi oli kumollaan lattialla, ja muutama märkä teenlehti lojui sen vieressä. Guardian yritti yhä jättää alati vaativammaksi muuttuvan koputuksen huomiotta, ja Tawa poimi vaivihkaa teekupin ja lehdet lattialta.
Oraakkeli loi katseen Mestariinsa ja sitten Sadjeen. Punaisena hohkaavat silmät himmenivät taas normaaleiksi ja soturimunkki laski kätensä Sadjen otsalta.

“Liittolainen, niinkö?” Oraakkeli kysyi lempeästi. “Pahoittelen siinä tapauksessa tapaa, jolla reagoin… makuta.”
Hetken oli aivan hiljaista. Tawa saattoi kuulla Guardianin raskaan hengityksen selvästi.
… kiihdyksissä on helppo unohtaa, kuinka kallisarvoisia kohteliaisuussäännöt ovatkaan, toveri, makuta sanoi lopulta. Mitäpä me olemme ilman käytöstapoja? Pelkkiä raheja, aivan. Eläimiä me olisimme, jos emme osaisi olla kohteliaita toisillemme. Ehkäpä minäkin siis pyydän puolestani anteeksi.
Tawa tuijotti ihmeissään Oraakkelia ja Sadjen päätä, jossa Manu majaili. “Ettekö… ettekö ole vihaisia?”
Oraakkeli sulki silmänsä ja pudisti päätään. “Admin hyvä, meillä ei ole varaa valita ystäviämme. Jos te luotatte tähän makutaan, emme voi kuin luottaa myös.”
Hänen katseensa siirtyi Visokkiin. “Varsinkin, jos yksi suurimmista tuntemistani mielenlukijoista on katsonut tämän makutan sieluun ja nähnyt siellä muutakin kuin pimeyttä.”
Visokki oli ihmeissään. Yksi suurimmista? Mutta… oletteko varmoja?
Pyhä Äiti nyökkäsi. “Ehkä siitä on tullut sinulle jo tavanomaista, admin hyvä. Mutta en ole varma, tiedätkö edes, kuinka voimakas mielesi on.”
Mestari oli oikeassa: Visokki ei ollut edes tohtinut ajatella asiaa. Kaiken aikaa hän kuuli ajatuksia, joita ei edes yrittänyt kuulla. Ympäröivien olentojen tunnetilat kiertyivät hänen ympärilleen kuin… valtavaksi verkoksi, joka jatkui loputtomiin. Joskus oli jopa vaikea sulkea muut pois ympäriltä.
Punainen visorak jäi hiljaa paikalleen mietteliään näköisenä.
Jotkut tosiaan huutavat ajatuksensa kovaan ääneen kaikkien kuultavaksi edes tiedostamatta, mitä tekevät, Manu totesi – ja Visokki päätteli olevansa ainoa, joka tämän kuuli. Monilla tavanomaisillakin matoralaisilla on jossain määrin psyykkisiä voimia. Olen huomannut niiden olevan jossain määrin kytköksissä tahdonvoiman määrään. Jonkinlainen korrelaatio siinä on pakko olla. Ce-matoraneilla on kylläkin luonnollinen taipumus suojata mielensä telepaattisilta häiriöiltä.
Visokki ei viitsinyt käskeä Manua olemaan hiljaa, sillä tämän höpinät sattuivat sillä hetkellä olemaan jossain määrin kiinnostavia.

“Tunnut olevan taitava telepaatti, makuta”, Oraakkeli sanoi puhuen ilmalle ympärillään – Sadjea oli tuijotus alkanut jo häiritä. “Mikä on nimesi?”
Nimeni, makuta ikään kuin huokaisi ja piti pitkän tauon. Kutsukaa minua Makuta Nuiksi, arvon athistit. Sillä nimellä kaikki muutkin minua kutsuvat.
“Ja minä olen Oraakkeli”, soturimunkki sanoi. “Se ei ole nimeni, mutta kutsu minua siksi.”
Hurmaava kutsumanimi. Saanko tiedustella, kuinka valon matoran hallitsee mielenvoimia noin runsain mitoin kuin sinä selvästikin hallitset?
“Tarkka silmä, makuta”, Oraakkeli myönsi. Matoranin vanhasta valkoisesta ihosta olisi voinut luulla, että hän oli ko-matoran – niin kaikki adminit olivat luulleet. “Päivä, jolloin sain yhteyden mieliin ympärilläni oli sama päivä, jolloin opin taivuttamaan valon spektriä.”
Jälleen kerran soturimunkki nosti hihojaan, nyt ylemmäs. Ranteita ruhjoneet kahleiden arvet näyttivät jopa kauniilta, kun niitä vertasi käsivarsissa oleviin ruoskanjälkiin.
“Siihen vaadittiin paljon kipua. Lieneekö sinulla tietoa, kuka… lajitovereistasi oli vastuussa?”
Ei minulla valitettavasti liene. Kovin moni entisistä tovereistani oli sitä mieltä, että matoralaisten tulisi olla heidän orjiaan. Abzumo ei ole ainut, joka kykenee äärimmäisiin julmuuksiin.
Oraakkeli laski hihansa. “Siinä olet aivan oikeassa, Makuta Nui. Pelkään pahoin, että tuntemani oli yksi julmimmista.”
Mutta tietenkään, Oraakkeli hyvä, meillä ei ole mitään syytä olla toisillemme vihamielisiä sen vuoksi, mitä joku entisistä, hmm, kollegoistani on tehnyt, eikö totta? Korostan, että minä en ota enää käskyjä siltä mädältä kultilta, joka Makutain veljeskuntanakin tunnetaan.
Oraakkeli sulki kämmenensä yhteen ja katsoi Sadjen päätä. Visokki oletti, että soturimunkki näki siellä saman, minkä hänkin. Muodoton, hahmoton vihreä olemus leijaili äänettömästi Sadjen tulenpunaisen naamion takana olevassa mielessä.
“Hmmm”, Oraakkeli äännähti. “Olet pienempi kuin oletinkaan. Mutta suuri voima piilee pienissä asioissa, sen varmasti kaikki tiedämme.”
Ah, viittaat ilmeisesti antidermikseen. Joskus melkein unohdan, että se on olemassa. Voisin kenties selittää syvimmän olemukseni suhdetta individuaaliseen mieleeni, mutta ehkäpä meillä on parempaakin puhuttavaa juuri nyt.

“Ehdottomasti”, Oraakkeli sanoi. Hän katsoi Mestaria hetken. Näytti siltä, että mies ja nainen kävivät keskustelua, jota kukaan muu huoneessa ei kuullut. Jokin sai hymyn vääntymään Pyhän Äidin kasvoille.

En pidä telepaattisista keskusteluista, Gee mietti. Vähän kuin joku kuiskisi ruokapöydässä. Eikö niin, Tawa?
Tawa huokaisi. Sanopa muuta, hän ajatteli pyöritellen silmiään.
Miten sinulla muuten menee? Guartsu kysyi virnistäen.
Toivon, että tilanteen ironia on sinulle selvä, Tawa vastasi.
Lähinnä hyödynnän sitä mahdollisuutta, että Visu on välissämme.
Tawa pyöritti päätään ja yritti näyttää vakavalta. Visu. Lyö sitä.
Punainen Visorak katseli ympärillensä. Minä en sekaannu tähän!
Pitäisitte hieman pienempää suuta, niin kuin nuokin kaksi tekevät, rakkaat adminini, Manu keskeytti, ja Guartsu pystyi sielunsa silmillä näkemään typerän virneen Kraahkanin kasvoilla.
Mitäs sinulle muuten tapahtui? skakdi kysyi.
Jaa, ehkä siitä pitäisi keskustella paremmalla ajalla taikka, jos kaikkia kiinnostaa, yhteisesti.
Ylitsevuotava into ei varsinaisesti täyttänyt telepaattista yksityiskanavaa.

“Hyvät klaanilaiset”, Oraakkeli sanoi yllättäen. “Minulla on ehdotus, johon saatamme kaivata pientä ystäväänne.”
Miksi minusta tuntuu, etten pidä siitä, mitä kuulen seuraavaksi, Manu puuskahti.
“Olen pelkkänä korvana”, Guartsu sanoi, mutta katui sitä heti. Korvana? Pitää lopettaa lainailmaisujen käyttäminen.
“Isä Zeeronin löytäminen ei tule olemaan helppoa”, soturimunkki jatkoi. “Kunnianarvoisa pappismies on hyvä piilottamaan jälkensä… ja hän on ollut teiltäkin piilossa jo tuhansia vuosia.”
Mitä ehdotatte, Visokki kysyi, Miten Manu hänet löytäisi? Aistimalla mielen?
Oraakkeli naurahti kevyesti. “Ei, kunnianarvoisa admin. Tuskin edes te pystyisitte siihen. Zeeron ei ehkä ole yhtä vahva mieltenlukija kuin te, mutta hänen aivoituksensa ovat hyvin vaikeita seurattavia. Isä Zeeronilla ja makutallamme tässä on kuitenkin jotain yhteistä.”
Hän kääntyi Sadjea kohti.
“Sienet.”

Onnittelut, hyvä herra. Sait minut juuri nielaisemaan kärkevät vasta-argumentit, Manu sanoi happamasti.
“Hapan on kirpeää”, Sadje totesi poissaolevasti. Tawa katsoi häntä myötätuntoisesti ja sanoi sitten käskevimmällä äänellään: “Saat luvan tulla pois sieltä heti, kun mahdollista!”
Mutta Tawaseni, enhän minä täällä ole toki sen kauemmin kuin herra Sadje tahtoo.
“En minä välitä”, Sadje sanoi hilpeästi tuijottaen jonnekin kaukaisuuteen.
Guardianilla oli paljon sanottavaa, mutta hän nieli asiansa. Jotain hänen oli silti pakko kysyä.
“Arvon Oraakkeli. Haluatteko tarkentaa?”
“Sienet, arvon admin. Isä Zeeron pitää niistä.”
“Monet pitävät. Onko se silti paras johtolanka hänen kaltaisensa henkilön löytämiseen?”
Kaikki kolme athistia nyökkäsivät todella syvään samanaikaisesti. Guardian päätteli osuneensa jonkinlaiseen universumin perimmäiseen kyseenalaistamattomaan faktaan.
“Oletettavasti tiedätte, mitä olette tekemässä.”

---

Lehu-metsä, suonsilmä

Nazorak-tiedustelija 3251:n päänsärky oli laantunut hetkeksi. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli pysynyt tajunnan rajamailla, mutta mitä ilmeisimmin hirvittävä mustakultainen menninkäinen oli lakannut vasaroimasta hänen päätään kuin ta-metrulainen naamioseppä verstaassaan. Nyt hän kuuli vain menninkäisen innokkasta räkätystä jostain takaansa. Alueella ilmeisesti kasvoi harvinaislaatuinen rypäs kaya-wahilaista kolmipiikkistä tuhonnääpikkää. Mitä se sitten olikaan.

“TÄMÄ ON ONNEN PÄIVÄ!” menninkäinen rääkyi.

Kiva.

---

Bio-Klaani, admin-siipi, Kokoushuone 1

Jos minut nyt kerta raahataan tuonne Lehu-metsään, olisi ihan kiva päästä joskus poiskin täältä. Ei minulla ole loputtomasti vapaa-aikaa, Manu sanoi. Guardian tukahdutti halunsa sanoa: “Itsepä tungit mukaan” ja sanoi sen sijaan: “Mistä päättelet Zeeronin asustavan Lehu-metsässä?”
Mistä luulisit. Sienistä. Tietysti, Manu sanoi kuin se olisi itsestään selvää. Niin kuin se ehkä olikin.
“Voisimme lähteä aamunkoitteessa”, Oraakkeli sanoi.
“Pyhä Äiti varmaankin jää nauttimaan Klaanin vieraanvaraisuudesta?” Tawa kysyi ystävällisesti. Mestari näytti miettiväiseltä hetken, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Oraakkeli puhui taas: “Jääkää, Mestarini, minä noudan Zeeronin teille.”
“Hyvä on sitten”, nainen vastasi ja huokaisi.
“Aamunkoitteessa siis”, Oraakkeli toisti.
Vihaan aamunkoitetta. Vihaan heräämistä. Aamupalaakaan en yleensä syö, Manu tuhisi. Visokki, joka oli jälleen ollut pitkään hiljaa, ei pystynyt pidättelemään telepaattista nauruaan.

Tawa päätti kokouksen vakavan muodollisesti ja poistui sitten huoneesta saattaen Pyhän Äidin henkilökohtaisesti tämän huoneistoon. Sadje poistui seuraavaksi perässään Visokki, joka aikoi vahtia, ettei Manu jäisi asustamaan Sadjen päähän lupauksensa vastaisesti. Huoneeseen jäivät vain Guardian ja Oraakkeli. He tuijottivat toisiaan tutkiskelevasti hetken ja nousivat lopulta itsekin lähteäkseen.

Kokoushuoneen ovi sulkeutui Guardianin takana hiljaisesti, ja kaksikko löysi itsensä admin-siiven käytävältä. Rappuset ylhäälle Klaanitorniin hahmottuivat vasemmalla, ovi kokoushuoneeseen 2 oikealla. Soturimunkki katsoi vartijaa kysyvästi. Suuren sotilaan sininen koura viittoi kaksikkoa portaikkoa kohti, kauemmas ovesta, vaikkei kokoushuoneeseen ollutkaan jäänyt ketään.
“Arvon admin, jos asianne on kovinkin salaista, voimme käydä tämän keskustelun tavalla, jolla kukaan ei varmasti kuuntele”, Oraakkeli sanoi astellen portaita ylös. Matoranin musta kaapu valui perässä.
“Kiitos, mutta ei kiitos”, Guardian sanoi hiljaa. “Olen saanut tarpeekseni telepatiasta tältä erää.”

He pysähtyivät ylemmälle tasanteelle. Hopeisten kaiteiden rajaama kierreportaikko jatkui vielä satakin metriä aurinkoa kohti. Sininen skakdi nojasi kaidetta vasten ja katsoi Oraakkelia silmiin.

“Jokin mitä ilmeisimmin vaivaa mieltäsi, nuorukainen”, Oraakkeli sanoi huomattavasti vähemmän virallisella sävyllä.
“Sinä”, Guartsu vastasi. “Sinä vaivaat.”
“Ah”, Oraakkeli vastasi, mutta ei kovin yllättyneesti. “Siihen lienee varmasti pätevä syy?”
“En pidä vastaamattomista kysymyksistä”, skakdi sanoi. “Sinä tiedät paljon asioita. Paljon sellaisia asioita, joita sinun ei… pitäisi tietää. Luetko ajatuksiani?”
Soturimunkki pudisti päätään. “En, jos et halua.”
“Ei. Anna kun muotoilen uudelleen. Oletko lukenut ajatuksiani aiemmin?”
Av-matoran hymyili. “En, Guardian. Ole huoleti. Oikea nimesi pysyy sinun salaisuutenasi. Jos vain niin haluat.”

Guardian huokaisi. “En puhunut siitä. Sinä tiedät, mitä Ath-Korossa tapahtui. Et piilottanut sitä erityisen hyvin.”
Oraakkeli nyökkäsi. “Niin tiedän.”
“Siinä ei ole järkeä”, skakdi sanoi hitaasti. “Kaikki matoranit siellä. Kaikki. Kaikki joutuivat… sen hallintaan. Sinä et ollut siinä laumassa.”
“En. Mutta saarella silti. Onneksi tarpeeksi kaukana vaikutusalueesta… ja valmiimpi.”
“Miksi”, skakdi tivasi. “Mitä sinä teit siellä? Miten sinä tunnut tietävän niin paljon?”
“Guardian hyvä”, Oraakkeli hymähti. “Mieltäsi varmasti lämmittää tieto, että ystäväsi… pahoitteluni, entinen ystäväsi ei olisi koskaan saapunut Ath-Koroon katkaisemaan rautatorakan verentahrimaa tietä ilman kutsuani.”
Guardianin kulmat nousivat hämmästyksen merkkinä. “Ämkoo? Mitä, miten edes… minulta loppuvat kysymykset.” Oraakkeli hymyili viileästi.
“Jos se sinua ja kahta naispuolista ystävääsi hämmästyttää, annoin hänelle siinä kohtaamisessa myös vihjeen Gamman sijainnista. Sääli, että kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan… monessakin mielessä.”

Guardian raapi otsaansa yrittäen kasata palasia. Hän ei lopettanut Oraakkelin tuijottamista. “Ämkoo ei koskaan puhunut sinusta.”
“Oletinkin niin. Hän oli aina sellainen. Vai kertoiko hän edes tarinaa siitä, mistä hän sai lintunsa, Repekkin?”
Valtavan mustan merimetson kirkaisu palautui skakdin mieleen. Sitten hän tajusi nähneensä toisen samanlaisen laskeutuvan Klaanin satamaan sinä aamuna. Ei, ei samanlaisen.
Paljon isomman.
“Ei”, skakdi sanoi. “Ei kertonut.”
“Sääli. Ehkä kerron sen sinulle jonain päivänä. Minulla ja vanhalla aseveljelläsi on historiaa.”
“Mitä peliä sinä pelaat, Oraakkeli”, Guardian kysyi tiukasti. “Miksi et ole lähestynyt meitä aikaisemmin? Miksi johdatit meidät Gamman jäljille?”
“Kaikki aikanaan, Guardian. Henkilöt, jotka yrittävät tehdä tästä maailmasta pahemman paikan, liikkuvat varjoissa. Ehkä meidänkin siis joskus täytyy.”
Oraakkeli lähti astelemaan portaita alas, mutta pysähtyi ja katsoi vielä Guardiania. “Ja minä näen teissä mahdollisuuden olla henkilöitä, jotka voivat tehdä tästä maailmasta paremman paikan.”

Guardianin kädet puristuivat nyrkkiin. “Jos kerran tunnet Ämkoon… kerro minulle, miten voitan hänet. Sillä minä tunnen hänet, enkä rehellisesti sanottuna tiedä.”
Oraakkelin syvän punaiset silmät skannasivat Guardianin jaloista päähän ja takaisin. “Ehkä siinä on asia, josta sinun täytyy todellakin puhua Valkoiselle turagalle. On olemassa kaksi elävää olentoa, jotka ovat peitonneet Miekkapirun taistelussa. Ensimmäisellä ei ole kasvoja, eikä todennäköisesti sieluakaan. Toinen keksii monia syitä – ja vielä enemmän tapoja – tappaa sinut ennen kuin ehdit edes puhua hänelle.”
Soturimunkki piti pienen hiljaisuuden. “Onnea matkaan, viimeinen Vartija.”
“Kiitos, Oraakkeli.”