Summerganon seisoi vanhan vesiputouksen jäänteillä ja hymyili. Niin naurettavan helppo piilopaikka, ettei sitä keksisi. Mutta kaikki poissa, niin, poissa.
“Ehkei sittenkään”, oikaisi ääni hänen päänsä sisällä.
“Eikö?” vastasi Suga äänelle. “Luola sortui.”
“Niin. Enhän minä suojaisi omaisuuttani sellaisilta asioilta kuin luolan sortuminen, vai mitä?”
“No, niin. Sinä sen tiedät parhaiten.”
Jään toa astui siihen, mitä salaisesta tunnelista oli jäljellä ja raivasi tieltään suuria kivenlohkareita. Kuu paistoi hänen niskaansa sinertävää hehkuaan ja valaisi ympäröivän tiheän aluskasvillisuuden erilaisin harmaan sävyin. Kun toa oli raivannut niin ison aukon, että mahtui tunneliin, häneen iski epäilys, mutta hetken epäröityään hänen sisäinen demoninsa sai suostuteltua hänet astumaan sisään.

Luolasto oli kamalassa kunnossa. Vaikkei Summerganon nähnytkään juuri mitään, hän lähes kykeni aistimaan, kuinka varovasti hänen oli käveltävä, jottei olisi törmännyt erilaisiin kivensirpaleisiin. Ei hän kuitenkaan mikään lepakko ollut, hänen apunaan ei ollut kaikuluotaimen kaltaista ultraäänijärjestelmää taikka mitään muutakaan keinoa selvittää ilman näköaistia, mitä ympärillä oli. Hänen täytyi vain luottaa täydellisesti muistikuviin, jotka eivät olleet hänen ja olivat sitä paitsi kuukausia vanhoja. Muutaman kerran Suga olikin kompastua kiveen jos toiseenkin ja satutti jalkojaan hieman. Hän myös löi kasvonsa erääseen ilmeisesti erikoisenmuotoiseen irtokiveen, joka sattui vain olemaan sen muotoinen, että ulottui vain hänen kasvoihinsa ja muutoin sijaitsi kokonaan hänen vieressään.
“Älä sinä valita siitä, mitä minä en tiedä”, sanoi Makuta Nuin ääni hänen päässään. “Minä olin silloin hieman muissa maailmoissa. Ja lisäksi täällä on saattanut käydä skakdeja tai torakanpenikoita.”
“Jahas, no on tämä silti aika tuskallista. Kokeilisit itse.”
“Valitan, mutta minulla ei ole intoa ottaa vastuuta korteksisi somatosensorisista alueista.”
Suga päätti olla kysymättä, mistä Manu puhui.

Kesti pitkään, vaikkei Suga tiennyt, kuinka pitkään, ennen kuin he saapuivat Manun entisen tukikohdan keskuskammioon. Se ei ollut täysin pimeä, sillä Suga kykeni havaitsemaan hienoista hehkua luolan takaosasta päin. Manu kehotti häntä käymään eteenpäin, ja hän huomasi löytäneensä laava-altaan, joka ei ollut peittynyt aivan kokonaan kivimurskaan.
“Laava-altaita”, Manu mutisi. “Kirottuja laava-altaita. Se skarrarin torakan äpärä heitti minut sellaiseen.” Makuta pohti hetken sanomisiaan. “Ei, minä taisin heittää sen tuonne.”
“Ahaa”, Suga totesi. Hän ei ollut vieläkään tottunut päänsä sisäiseen loputtomaan kommenttiraitaan, jota ei saanut asetuksistakaan pois päältä.
“Se pentele ei kuollut. Ei se kuollut sitten millään. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että koko tilanteessa ei ollut minkäänmoista järkeä. Ehkä se oli unta?”
“Niin, ehkäpä.”
“Oletko sinä vihainen jostakin? Katkera?”
“Minäkö? En suinkaan.”
“Ole kaikin mokomin. Sen jälkeen, mitä tein.”
Suga ei vastannut. Manu päätti tulkita hiljaisuuden anteeksipyynnön hyväksymiseksi ja jatkoi.
“Kai sinä ymmärrät, että minun täytyy pyyhkiä sinun mielestäsi kaikenlaisia asioita, joita sinun ei tule muistaa, kunhan pääsen ulos ruumiistasi?”
Suga kierteli ympäri luolaa vastaamatta. Manun ja Sugan yhteispelillä pimeys kaikkosi huoneesta pienen laavaisen valonlähteen syödessä sen, jotta Suga näki ympärilleen.

Suga etsi juuri sen kohdan, juuri ne aika-avaruuskoordinaatit, jotka Manu hänelle antoi.
“Kuten huomasit, ei temppu eikä mikään. Saatko sinä sen itse rikki?”
“Juu.”
Suga antoi elementaalivoimiensa virrata ja vuorasi kivisen katon jäällä. Iso osa siitä oli särkynyt ja pudonnut maahan yliluutnantti 955:n hyökättyä luolaan, mutta oli aika rikkoa sitä hieman lisää. Jään toa iski rikki jäädyttämänsä alueen ja syöksyi turvaan kivimurskalta, jonka putoaminen seurasi hänen toimiaan. Nyt katossa oli suuri reikä.
“Sekö… johtaa jonnekin?” Suga tiedusteli. Manu lähetti myöntävää äännähdystä vastaavan ajatuksen. Suga tempaisi jäästä itselleen tien ylös, mutta nämä elementtivoimien osoitukset olivat verottaneet hänen voimiaan.
“Toivottavasti emme joudu taisteluun”, hän virkkoi Manulle hieman ironiseen sävyyn. “Olisi häiritsevää kuolla nyt.”
“No totta puhut, mutta enpä nyt tiedä, minä en varmaan edes kuolisi.”
Manu ei ottanut huomatakseen Sugan nyrpeää ilmettä, vaan keskittyi huomioimaan hänen puolestaan ympäristön. Suga totesi voivansa ihan itsekin käyttää omia silmiään ja katseli suhteellisen ehjää käytävää, jonka päässä oli metallinen ovi.
“Mikä tämä on?”
“Se on käytävä.”
“Sen näen. Mutta millainen? Ja miten se välttyi sortumiselta?”
“No, katsos, minä vahvistin sen metallisin tukipalkein. Ja lisäksi rakensin sen kovin paljon ylemmäs kuin muun luolaston, kuten saatoit huomata. Olemme aika syvällä vuoren alla, joten paljastumisen riski on infinitesimaalisen pieni. Koko alempi kammiosto oli tavallaan harhautus. Vaikkakin… tulee ikävä sitä kaniotusta.”
“Minun ei tule.”
“Suga, voi sinua. Ei se niin paha ollut. Pieni ja suloinen, vaaleanpunainen. Yksisilmäinen. Mieleentunkeutuva ja väkivaltainen.”
“Mitä sanoitkaan?”
“Anti olla.”
Suga tutki tarkemmin joka askeleella lähestyvää ovea, jonka vierellä seinässä kiinni olevat soihdut Manu sytytti Sugalle tuntemattomalla tavalla. Hän ei väittänyt ymmärtävänsä, miten makuta muokkasi maailmaa, joten jätti asian omaan arvoonsa.

Ovi oli kuluneen näköinen. Siinä oli vanhanaikainen auki pyöritettävä lukko, jonka Suga sai vaivoin liikkeelle. Melkein olisi ollut helpompaa mennä seinästä läpi oven vierestä.
“Kun nyt miettii vielä sitä laava-allasta”, Manu aloitti, “niin oikeastaan se oli aika typerä idea. Siinä oli potentiaalia monille vaaratilanteille eikä siitä mitään suoranaista hyötyä saanut. Noh, olen kasvanut henkisesti siitä yli, voin myöntää virheeni.”
Suga nielaisi sarkastisen kommentin ja puhisi oven kimpussa. Lukko aukesi suunnattoman kampeamisen jälkeen, ja Suga pääsi astumaan sisään.
“Miksi sinulla on tällainen luolasysteemi ylipäätään?” Suga kysyi hämmentyneenä Manun sytyttäessä uusia soihtuja huoneen sisältä. Oven takaa kun oli paljastunut pieni oleskeluhuoneen tapainen, jonka sisustuksen asemaa toimittivat nuhjuinen musta sohva, mahonkipuinen pöytä, jonka päällä oli joitain pölyisiä kirjoja, muutamia kirjahyllyjä, lasinen työtaso, jonka päällä sijaitsi erikoisen näköistä kemiantutkimuksen kalustoa tai ties mitä makutatiedesälää, pari mukavan näköistä, verenpunaista, antiikkista nojatuolia ja jokin, mikä näytti kovasti jääkaapilta. Lisäksi huoneessa oli muutama metallinen ovi lisää, mutta niitä ei ollut lukittu mitenkään.

“No sehän on niin”, Manu vastasi yllättävän ärtyneen kuuloisesti, “että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko minun piti rakentaa Klaanin linnoituksen ulkopuolelle – minkä totesin helpommaksi vaihtoehdoksi – tai sitten luoda omaan pieneen huoneeseeni tasku-ulottuvuus, johon pakkaisin kaiken tavarani, joka ei mahtunut huoneen ovesta sisään.”
Suga ei oikeastaan ollut edes tyrmistynyt, että Manu olisi ollut valmis repimään todellisuuteen reiän saadakseen urkupillit mahtumaan jonnekin.
“Ne urkupillit ovat sitten tuolla oven takana kaikkein eniten vasemmalla meistä nyt. Että sinne ei tarvitse katsoa.”
Suga päätti siirtyä siitä seuraavalle ovelle. Huoneen pohja oli syystä tai toisesta viisikulmion muotoinen. Ulko-ovi oli yhdellä kulmion sivuista, joten suoraan ovelta katsottuna edessä oli huoneen kulma. Seinät eivät lisäksi olleet täysin kohtisuorassa pohjaa vastaan, joten yksi ovista – joita näytti olevan täsmälleen kolme, mutta Suga ei täysin luottanut omaan kykyynsä havaita niitä – oli melko vino, joskin aukeni helposti.

Suga henkäisi yllättyneesti nähdessään, mitä huoneessa oli. Se oli selvästi varasto, ja mitä sinne olikaan varastoitu.
“Älä näytä noin yllättyneeltä ihan pikku asiasta!” Manu protestoi huomattuaan Summerganonin ensireaktion.
“Kenellä on kuusikymmentä kappaletta omaa naamaansa varastossa”, kysyi Suga kuivasti. Vastaus oli tietysti ilmiselvä, mutta Manu vastasi silti: “Tosi, tosi komealla pirulaisella?”
Sugan mieleen vääntyi tahattomasti kuva Makutain veljeskunnan nykyisestä johtajasta, mutta hän ei saanut pitää mielikuvaansa pitkään, sillä äkillinen polttava raivo kiehui yli siitä kohtaa Sugan mieltä, jossa Manu nyt asui, aivan kuin höyryä valuisi ulos korkkiruuvista, jolla puristettiin gukkolinnuilta suolia taivaan sineen. Suga pelästyi kielikuvaa, joka hänen mieleensä oli kohonnut, mutta saattoi jäljittää senkin olevan peräisin Manusta.
“Joko viitsisit rauhoittua? Se ainoa naamio, jolla pitäisi olla tuo muoto, on hänellä“, Suga totesi kylmän rauhallisesti.
“Näyttääkö tuo varastoni siltä?”
“Mistä sinä edes sait ne?”
“Se on toisarvoinen seikka, ystäväiseni. Se oli kiireinen päivä. Tapahtui asioita. No, neljä asiaa. Noooh, neljä asiaa ja lisko.”
“Ja mahdollisesti ulottuvuuksien välistä matkailua?”
“Onko joku juorunnut?”
“Ei varsinaisesti. Huhuja on liikkeellä.”

Suga avasi viimeisen oven, mutta joutui perääntymään, kun sen takaa pöllähti kammottava määrä pölyä.
“En ole tainnut käydä täällä ihan hetkeen.”
“Meinaatko.”
Suga astui mustaan huoneeseen. Manu ei sytyttänyt valoa. Sitä tuli tarpeeksi vihertävistä lasiputkista, joiden sisällä lillui nestettä. Ja jotain elävää.
“Ovatko ne…?”
“Kyllä.”
Suga ei kysynyt muuta. Hänen ei tarvinnut. Hän oli nähnyt niitä ennenkin, ja ne olivat aina tienneet harmia. Mutta nyt, hän ei tiennyt, mikä niiden merkitys oli hänelle itselleen tai Klaanille. Manu myhäili hänen mielessään.
“Epätietoisuus on yksi suurimmista tuskista kantaa, ystäväiseni.”

Suga sulki huoneen oven oma-aloitteisesti.
“Mitä me teemme täällä?”
Manusta sai leukaa raapivan vaikutelman, kun hän vastasi: “Halusin varmistua asioista. Palaan hakemaan menetetyt kasvot, kunhan joskus herään henkiin. Siihen voi kulua kotvanen.”
Pienen tauon jälkeen hän jatkoi. “Tietysti minulla on myös suunnitelmia. Otetaanpa seuraavaksi suunta kohti Verstasta. Hopotihoi, Summerganon!”
Välittämättä viimeisimmästä heitosta Suga poistui huoneistosta. Hän poistui sieltä mielihyvin ja jätti taakseen tuon paikan, jonka uskoi unohtavansa myöhemmin. Oli edettävä kohti seuraavaa Manun jälkeensä jättämää kaaosta.