Viidakkosaari

“Kappas, kappas, mitäs meillä tässä”, likaisenharmaa Skakdi kysyi likaisten hampaiden koristama virnistys huulillaan. Hän ei ilmeisesti ollut tappanut mitään aikoihin.

Pieni Onu-Matoran makasi maassa kädet näkyvillä tuijottaen metsästyskiväärin (joka kylläkin näytti enemmän ohjuspohjaiselta panssaritorjunta-aseelta) lämmön tummentamaan piippuun aprikoiden poispääsyä tukalasta tilanteesta.

“Tuotah”, Gatta aloitti, “ei millään pahalla, mutta askartelitko tuon itse”, Matoran viittoi etusormellaan jykeväleukaisen liskomiehen häntä osoittavaan härveliin. Skakdin ilmeeseen ilmaantui hieman ihmetystä. “Miten niin?”

“Nnooh, en halua olla liian kriittinen”, Matoran siirsi etusormellaan kiväärin piippua hieman pois osoittamasta naamavärkkiään, “mutta tuo varmistin on sen verran epävarmaa tekoa että pienelläkin huolimattomuudella saatat hyvinkin listiä vahingossa jonkun viattoman. Lisäksi tuohon lippaaseen menevät ammukset eivät oikeen sovi tuohon kokoonpanoon, lelusi saattaa kärähtää naamallesi milloin tahansa.”

“Riittää”, Skakdi tokaisi ärtyneenä asettaen kiväärin piipun takaisin kohti Matoranin silmäväliä, Mitä skrarrarria sinä oikeastaan teet täällä keskellä Karzahnin ei mitään?”

“…tehtävällä”, Matoran sai sanotuksi.

“Millaisella?”

Onu-Matoran mietti hetken mitä vastata. Yksinään hän tuskin saisi vakuutettua ylisuuren leukaperän siitä että niinkin pieni ja mitättömän oloinen otus kuin hän työskenteli Skakdin pelätylle gangsteripomolle.

“Ööh, minut on mitä nöyrimmin palkattu kuljettamaan teidät, hyvä herra, pois täältä ‘Karzhanin keskeltä ei mitään’, ja kuljettamaan teidät joukkoinenne turvallisesti takaisin… ööh,” Gatta keskeytti puheensa hetkeksi tajutessaan, että hän ei tiennyt millänimellä Skakdit “Bio-Klaanin saarta” kutsuivat. Pienen hetken päästä Matoran lausui; “Skakdien, outojen liskomiesten ja eriskummallisten niveljalkaisten allianssin saarelle.”

Skakdin ilme oli muuttunut tyytyväisyydestä hämmentyneeksi miltei täysin. Skakdin suupielet alkoivat pikku hiljaa nousta. Sitten se alkoi nauraa. Surullisensarkastinen irvistys naamallaan, Gatta teki samoin.

“Kenraali siis lähetti viimeinkin jonkun hakemaan meidät täältä kirotulta saarelta! Hah! Meiltä olikin jo kohta loppumassa viina, en tiedä kuinka kauan olisimme enää selvinneet! No niin, pätkä. Missä laivanne on?”

Gattan ilme oli sekoitus helpotusta, hämmennystä, sekä pientä epäuskoisuutta. Whoa, tuo tosiaan toimi.

Läheinen kasvusto alkoi hieman äännellä ja liikehtiä. Mustanpuhuva palkkasoturi leikkasi tiensä ylisuurten lehtien ja liaanien lävitse havaiten Skakdinja Matoranin, joka edelleen kyhjötti maassa.

Skakdi hämmästeli ilmestystä hetken, muistellen Gaggulabion kuvailleen uusinta tulokastaan “omalaatuiseksi”.

“Palkkasoturi Amazua”, Skakdi kysyi kuuluvasti ja virallisen kuuloisesti.

“Kenraali Gaggulabion joukot, komppania 6”, Amazua totesi.

Skakdi ilmeili myöntävästi, nostaen mitä eriskummallisimman ampuma- aseensa olalleen.

“Tuo lienee sinun”, Skakdi kysyi pilkkaavasti, viitaten Onu-Matoraniin.

“Joo”, palkkasoturi vastasi vähintään yhtä sarkastisesti, “joskus se karkaa omille teilleen. Unohdin remmin.” Maassa makaavan Matoranin ilme viesti vaimeasti ette viitsisi…

Neljä muuta piraattimatorania asteli esiin kasvustoista. Skakdin ilme vaihtui jälleen huvittuneeksi nähdessään heidän kenraalinsa “uljaan pelastusiskujoukon”.

“Lienee oletettavissa että rakkaan kenraalimme arvostelukyky on laskenut”, Skakdi virnuili Matoranien suuntaan.

Paku närkästyi. “Hei, ihan vain tiedoksi, me nujerrettiin iso kivirapu. Moi Gatta.”

“Moi.”

“Riittää jo suurempi vitkuttelu”, Amazua totesi ja kääntyi Skakdin puoleen, “missä leirinne on?”

“Vähän matkaa tästä itään. Leirimme sijaitsee rantakalliolla. Ainut paikka koko skrarararin saarella jossa sivistyneet olennot voivat elää! Karzahni, koko saari on täynnä rommit juovia karhuja ja epämääräisiä rapuotuksia!”

“Mielenkiintoista”, Amazua totesi yhä sarkasmin pilke kasvomaskinsa visiirin kulmassa. “Lähdetään liikkeelle, kenraali leivostenjaotteluväline tuskin sietää vitkuttelua.”

Amazua lähti kävelemään. Mitä pikemmin tältä saarelta päästäisiin pois, sen parempi.

“TUOLLA päin.”

Palkkasoturi hätkähti Skakdin puhetta ja tämä huomasi kävelevänsä jonnekin aivan muualle kuin Skakdin osoittamaan suuntaan. Amazua olisi voinut olla hyvin, hyvin hämillään, jos ei olisi aistinut mitä hänen aiotussa määränpäässään olisi odottanut. Hän tiesi minne oli ollut menossa… Hän ei vain tiennyt, miksi… Palkkasoturin visiiri välkehti hetken epävakaasti entistä kirkkaampana…

Amazua kääntyi vaimeasti takaisin Skakdin osoittamaan kulkusuuntaan. Hän ei sanonut sanaakaan. Matoranmerirosvot tyytyivät hämmentymään. Skakdi sen sijaan vain hymähti itsekseen. Kenraalin arvostelukyky saattoi tosiaan olla hakusessa…

Skakdien leiri

Vihreä ja rehevä viidakkomaasto muuttui hieman autioon ja hiekan ja kivien sekaiseen maisemaan. Skakdien pystyttämät likaantuneet viherharmaat teltat seisoivat vakaana pienoisessa tuulessa. Amazuan johtama piraattiporukka kulki heidät löytäneen Skakdin johdolla kohti Skakdien johtajan telttaa. Matoranien epävarmuus kasvoi lähes jokaisen (noh, jokaisen) Skakdisotilaan kääntäessä katseensa heihin. Sotilaiden ilmeet olivat joko huvittuneita tai oudoksuvia.

Skakdin johdattama joukkio asteli pitäjän isoimman teltan eteen. Tummanpunainen, miehekäs Skakdi, jolla oli taisteluarpia siellä täällä ja jonka huuli oli repeytynyt häiritsevästi auki alhaalta oikealta. Alempiarvoinen, huonohampainen Skakdi teki kunniaa suurelle johtajalleen.

“Johtajani”, Skakdi lausui kuuluvasti, “kenraalimme Gaggulabion lähettämä pelastusryhmä on saapunut.”

“Jo oli aikakin”, Skakdijohtaja lausui äänellään joka kuulosti sitä kuin tämä olisi nauttinut yliannostuksen hiekkapaperia kuorutettuna hiekalla.

Huonohampainen Skakdi astui sivuun tehden Amazualle tilaa johtajansa edessä. Palkkasoturi astui eteenpäin tehden kunniaa edellämainitun Skakdin tapaan. Amaatit yrittivät epävarmoin mielin tehdä sanoin, mikä tuntui jotenkin kiusalliselta.

“Jotenka, tämä lienee se ‘iskujoukko’ jonka arvoisa kenraalimme lähetti noitamaan meidän vihdoin ja viimein täältä skrarrarahin korvesta”, karsi Skakdijohtaja kysyi kumartuen hieman Matoraneihin päin. Gatta pohti kuinka monta maapähkinää kyseisen Skakdin leualla saisi rikottua…

“Tuntuu siltä kuin olisimme joutuneet odottamaan peräti vuoden. Kun nyt vihdoin olette saapuneet, aloitamme purkutoimet pikimmiten”, Skakdikomentaja kääntyi Amazuan puoleen.

“Kauanko se vie?”

“Mikäli teemme parhaamme, olemme valmiita alkuiltaan mennessä.”

“Hyvä. Te neljä”, Amazua kääntyi Matoraneja päin, “auttakaa heitä missä vain pystytte jotta saamme härpäkkeet kasaan mahdollisimman nopeasti.”

Matoranit katsoivat parhaaksi totella kapteeniaan, joskin heitä hieman arvelutti toimia yhdessä isojen sotilasköriläiden kanssa. Joku olisi voinut luulla että Amazua oli vain avulias, mutta paskanmarjat. Hän halusi vain päästä pois…

Illalla…

Aurinko laski hiljalleen tyynen meren tuolle puolen värjäten taivaan kirkkaan oranssi nja keltaisen sävyihin. Viidakko lepäsi hiljaisuudessa päiväeläjien valmistautuessa yöpymään pesissään tai välttämään yön viekkaita saalistajia. Niin luonnon kauniit kirjavat kukkaset kuin valeasuiset pieneläimiä vaanivat orkideat sulkivat nuppunsa tai vetäytyivät maan tykö. Juuri ajoissa ennen kuin joukko Skakdeja kantamuksineen talsi alueen poikki. Osalla joukkiosta oli kantamuksenaan siisteiksi käröiksi pakattuja telttoja, osalla niiden kokoamisvälineitä. Kaikenlaiset arvokkaat tekniset laitteet oli pakattu muutamaan kärryntapaiseen. Gatta ja Paku kulkivat kärryissä istuen. Matkailu olisi ollut mukavaa jos se ei olisi ollut ihan hemmetin töyssyistä. Lyania ei saanut pois kiksailemasta kasvuston seasta sitten millään.

Amazua ja Tokka kävelivät Skakdijonon etupäässä. Matoran oli pestattu toistamiseen kartanlukijaksi, lähinnä koska tämä kykeni muistamaan jokaisen trooppisen kasvin matkan varrelta.

Palkkasoturi oli rauhaton. Hänen mieltään painoi kaiken aikaa yksi, tietty asia. Oli se mikä hyvänsä, se häiritsi häntä liikaa. Palkkasoturi katsahti vähän väliä yhteen, tiettyyn suuntaan. Muutama Skakdi ihmetteli välillä hiljaa itsekseen, mitä palkkasoturi oikeen tiiraili. Joka toisella askeleella palkkasoturi oli vähällä harhautua kulkureitiltään. Amazuan visiiri jatkoi vaimeaa epävakaista välkehdintäänsä, jota ulkopuolinen tuskin huomasi.

Lopulta palkkasoturi pysähtyi. Niin teki myös Skakdijoukko. Gatta ja Paku nostivat päitään vaunuista yllättyneinä. Jokaisen läsnäolijan katse siirtyi Amazuaan.

“Minun on… hoidettava asioita.”

“…täh? Nytkö”, Tokka kysyi yllättyneenä.

“Jep”, palkkasoturi vastasi antamatta sen kummempaa selitystä. Hän kääntyi Skakdeihin päin. “Seuratkaa pikkumiestä. Hän osaa tien laivalle.”

Matkaseurue kykeni vain hetken ihmettelemään palkkasoturin alkaessa juosta samaan suuntaan johon oli aiemmin tiiraillut jostain kumman syystä. Pienessä hetkessä palkkasoturi oli kadonnut viidakon hämäriin.

Hämmentynyt Skakdijoukko (ja pari kärryissä istuvaa Matorania) käänsi katseensa häkeltyneeseen Matoraniin. Matoran katsoi takaisin virnistäen hermostuneesti. “Ookkei, jatketaampa matkaa”, Matoran totesi. Hän kuitenkin tyytyi parkaisemaan kääntyessään lyhyesti huomattuaan ylösalaisin liaanista roikkuvan Lyanin hillumassa naamansa edessä.

Amazua liikkui nopeasti ja taitavasti viidakon läpi. Jokunen kasvi saattoi ilmaista aikomusta hotkia hänet suihinsa, mutta häntä ei kiinnostanut. Hänen mielessään oli vain yksi ja ainoa asia. Lopulta palkkasoturi saavutti päämääränsä. Nimdan temppelin sokkeloiden suuaukko. Viidakon maastoon hyvin piilotettu, mutta jonka Amazua oli räjäyttänyt auki sisäpuolelta. Nyt se oli enää reikä joka mollotti maan povesta.

Amazua seisoi suuaukon edessä. Hän epäröi. Hän tunnisti että tällainen ei ollut ollenkaan hänen prioriteettiensa mukaista. Hänellä ei ollut ollenkaan tapana murehtia menneitä. Mennyt oli mennyttä. Niin yksinkertainen asia se oli. Mutta silti hän seisoi siinä. Paikassa, joka lähinnä muistutti häntä turhauttavasta, epäonnistuneesta tehtävästä. Sekä jostain muusta…

Palkkasoturi otti muutaman askeleen seisoen sen jälkeen suuaukon reunalla. Hänen jalkateriensä kärjet olivat trooppisen ruohikon ja auki sisäpuolelta auki revityn maan rajalla. Hän epäröi edelleen. Epävarmuus ja kiihkeä tiedonhalu kävivät kiivasta kamppailua palkkasoturin mielessä. Kumpikaan näistä tuntemuksista ei ollut hänelle ominaista. Amazua koukisteli hermostuneena mekaanisia, kylmiä sormiaan, puristaen proteesiset kätensä nyrkkeihin. Hän päätti ryhdistäytyä. Hän asteli alas tunnelin kylmään ja kolkkoon pimeyteen…

Mitään valonlähdettä ei ollut. Oli vain pimeys. Palkkasoturin punaien sydänvalo ja kasvomaskin punertava visiiri loistivat vaimeasti. Hän ei nähnyt mitään. Mutta hänen ei tarvinnut. Jokin ihan muu opasti häntä. Hän vain kulki kaiverruksilla täytettyjen tunnelien läpi. Lopulta hän pysähtyi. Ei kuitenkaan kulkuesteen takia. Hän katsahti hitaasti sivullaan olevaan seinään.

Tämä oli se paikka…

Amazuan sekä Klaanilaisten Nimdajahti, pitkän aikaa sitten

Amazua kulki pimeässä, synkässä tunnelissa, etsien ulospääsytietä. Palkkasoturin kädessä pitämä pieni soihtu valaisi käytävää jonkin matkaa. Hän ei voinut ymmärtää. Kaikki vihjeet. Kaikki tiedot. Kaikki informaatio Nimdan sirusta. Kaikki oli ollut pelkkää petosta ja harhaa. Hän ei pitänyt siitä. Amazua päätti viimein kiroilla kuin kunnon merimies. Hän kuitenkin teki sen vaimeasti mumisten. Häntä ei suuresti miellyttänyt raportoida Skakdikenraalille epäonnistumisestaan. Palkkasoturien velvollisuus oli hoitaa työnsä oikeatoimisesti ja moitteetta. Amazuan ajatukset katkesivat välittömästi palkkasoturin kääntyessä pimeän käytävän käännöksestä. Tummanharmaaseen kaapuun sonnustautunut hahmo seisoi keskellä käytävää…

Hahmo oli jonkin verran Toaa isokokoisempi. Se seisoi munkkimaisessa, kumarassa asennossa. Se piti käsiään puuskassa niin, että kaavun hihojen kultavilla kankailla koristellut päät yhtyivät, jolloin käsiä ei näkynyt. Olennon pään ja kasvot peitti huppu, jonka reunuksissa oli punaisia rukoustekstejä tuntemattomalla kielellä.

Amazua hiljeni. Sitten hän ymmärsi, että hahmo oli seurannut häntä jo jonkin aikaa. Hän oli havainnut askelia takanansa, mustia, häilyviä varjoja näkökenttänsä reuna-alueilla ja jotain, joka oli kuulostanut kuiskailulta. Tummanpuhuva palkkasoturi oli tähän asti uskonut kuulevansa harhoja. Nyt hän ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä uskoa. Hänen aistinsa ja refleksinsä olivat huippuunsa hiotut. Hän oli aina ollut askeleen edellä niitä jotka olivat erehtyneet varjostamaan häntä. Mutta hänen edessään seisova hahmo viesti olemassaolollaan toista.

“Kuka olet?” Amazua huudahti hänestä muutaman metrin päässä seisovalle kaapuhahmolle. Kaapuhahmo ei vastannut, mutta se otti askeleen eteenpäin. Raskaan askeleen voimakas mutta ontto kajahdus kaikui läpi temppelin.

Hahmo otti toisen askeleen. Se otti kolmannen.

Ei kestänyt pitkään ennen kuin se oli aivan Amazuan silmien edesssä. Palkkasotilas näki vihdoin hupun sisään.

Hänen näkemänsä oli jotain kylmää ja liikkeetöntä. Amazua näki täydellisen heijastuksen omasta naamiostaan hupusta häämöttävien kasvojen peilinkirkkaassa, mutta teräksisen kylmässä ja kuluma- ja viiltojälkien täyttämässä pinnassa. Syvät, pään sisälle asti työntyvät ja pelkän pimeyden täyttämät silmäkuopat katsoivat Amazuaan. Vasemmanpuoleisen silmäkuopan alla oli yksi pienikokoisempi, mutta yhtä syvä, kyynelen muotoinen aukko.

Silmien välistä ja aivan kasvojen keskeltä kulki täysin suora viilto, johon nähden kasvot olivat hyvin symmetriset. Vain kyynelmäinen kuoppa rikkoi symmetrian.

Näytti siltä, kuin liikkumattomilla kasvoilla olisi joskus ollut suu. Nyt sen kohdalla oli kuitenkin vain karu hitsaussauma.

Tyhjät silmäkuopat katsoivat suoraan Amazuan kasvomaskin punaisen visiirin läpi. Suoraan hänen sieluunsa. Amazuaa hermostutti. Mutta hän ei aikoisi antaa sen häiritä itseään. Hän kaivoi aseproteesinsa selästään…

Palkkasoturi teki nopean taaksepäin suuntautuvan kierreloikan. Palkkasturin kaapu liehahti pimeydessä tämän laskeutuessa muutaman metrin päähän kaapuhahmosta, joka seisoi reagoimatta paikallaan. Äkillisen liikkeen aiheuttama ilmavirta sai pienen soihdun himmenemään. Amazua otti tähtäysasennon. Hän keskittyi parin sekunnin ajan. Enempää aikaa hän ei tarvinnut. Hän ampui.

Oranssina hohtava ammus valaisi pienen osan luolaa hetkellisesti. Ainoa liike, jonka kaapuhahmo teki, oli käsiensä levittäminen sivuille. Ammus osui. Tummanharmaa, auki oleva kaapu lepatti pienen hetken iskun voimasta, levittäytyen hetkeksi sivuille hahmon kehon edestä. Oranssi hehku valaisi hahmon metallisen, kuluneen oloisen rintakehän pieneksi hetkeksi. Siinä oli pieni, mustanpuhuva reikä, joka ei kuitekaan tullut palkkasoturin ammuksesta. Sillä ei oikeastaan ollut mitään vaikutusta.

Amazua seisoi hievahtamatta paikallaan. Kaapuhahmo teki samoin. Sen kaapu asettui iskun jälkeen takaisin paikoilleen piilottaen sen olemuksen ennen kuin palkkasoturi ehti nähdä kunnolla mitään. Hetken päästä se kuitenkin alkoi taas kävellä. Yksi, puuduttavan hidas, kaliseva askel kerrallaan. Suoraan Amazuaa kohti. Palkkasoturi oli hämillään. Hän olisi voinut yrittää ampua uudestaan. Mutta jokin kertoi hänelle, että se ei kannattaisi. Itse asiassa hänestä tuntui, että hän olisi tehnyt virheen. Pahan virheen… Amazua alkoi perääntyä. Hän ei vetäytynyt, ei edes juossut pakoon. Ne tuntuivat toivottomilta vaihtoehdoilta. Ensimmäistä kertaa aikoihin, palkkasoturin valtasi epätoivoinen tunnetila; neuvottomuus. Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kaikki mitä hän pystyi oli vain perääntyä hiljaa kaapuhahmon lähestyessä häntä hitaasti ja varmasti. Sillä tuntui olevan selkeä yliote.

Palkkasoturi perääntyi lopulta seinää vasten. Sitä ei ehkä ulkokuoren läpi näkynyt, mutta hän tärisi. Häntä ei enää hallinnut pelkkä neuvottomuus ja epätoivo. Vain puhdas pelko… Hänellä ei ollut pakopaikkaa. Hän oli nurkkaan ahdistettu saaliseläin. Hän tärisi… Kaapuhahmo jatkoi hidasta kävelyään seisten lopulta jälleen palkkasoturin edessä. Se katsoi häntä. Ja hän katsoi sitä. Sen tyhjiä, kuolleita silmäkuoppia, jotka olivat kuin reitti suoraan tyhjyyteen. Katsekontaktia tuntui jatkuvan loputtomiin. Kaapuhahmo nosti kättään. Amazua käänsi kasvomaskiaan poispäin. Hänen visiirinsä hehku himmeni, viestien sitä, ettei hän enää katsonut. Hän ei halunnut. Hän ei kyennyt…

Himmentynyt soihtu tipahti palkkasoturin kädestä. Se sammui tiputtuaan luolan kolkolle lattialle.

Pimeys laskeutui.

Niin teki myös hiljaisuus…