Mt. Ämkoo, lännen puoleinen rinne

Pimeys. Tunnottomuus. Apatia. Hän ei tiennyt missä oli, eikä oikeastaan pystynyt ajattelemaan sitä. Mutta sitten hän aisti jotain.
Pienen, hennon kosketuksen. Jokin laskeutui hänen huulilleen. Se tuntui kylmältä. Mutta lähes heti se muuttui kosteaksi, ja hiljalleen se valui hänen suuhunsa. Ja hän nielaisi.

Mutta siitä seurasi valtava tuska. Jokaiseen hänen ruumiinosaansa sattui. Aivan kuin hän olisi jäänyt vauhkoontuneiden kikanalojen tallomaksi. Hän irvisti ja kirosi tuskissaan, muttei vieläkään pystynyt näkemään. Kun hän yritti hengittää, tuntui siltä kuin jokin terävä neula olisi työnnetty hänen keuhkojensa läpi, ja hänen päänsä oli räjähtämäisillään.

Seuraava havainto oli, että hänen ympärillään raivosi myrsky. Kylmä vuoristotuuli ulvoi niin, että hänen kuuloaistejaan vihloi, ja tuulen kuljettama lumi piiskasi hänen kehoaan. Hän tunsi, kuinka lumi oli kasaantunut hänen kylkensä päälle. Hän yritti liikuttaa käsiään, mutta kylmä oli kangistanut hänet. Kivusta huolimatta hän liikutteli raajojaan, yksi kerrallaan.

Viimein näkö alkoi palautua hänen silmiinsä. Valkoisuutta. Pelkkää valkoisuutta.
”… M-missä?”
Jäätutkija 273 aristeli isoja verkkosilmiään, kun hyytävä vuoristotuuli piiskasi lumella hänen kasvojaan. Kun hän alkoi viimein hahmottaa ympäristöään, hän huomasi makaavansa lumisella kielekkeellä, joka ulottautui vuoren rinteestä. Hän ei nähnyt kuin parin bion päähän, kun lumituisku sumensi kaukaisuuden.

273 kohottautui hitaasti nojaamaan alemmalle vasemmalle kädelleen – siihen ruumiin osaan sattui vähiten.
Valkoinen nazorak nosti oikean kätensä tykyttävälle otsalleen. Helpotuksekseen hän huomasi, että alinollahanska oli pysynyt edelleen hänen kädessä. Kun hän siirsi varovasti hansikoidun kätensä pois otsaltaan, hän huomasi, että hänen kiiltävän harmaasta metallista tehty käsineensä oli tahriutunut tummanvihreään vereen. Nimittäin hänen otsansa kitiinikuoressa oli pitkä halkeama, aivan hänen silmiensä välissä, josta veri pääsi valumaan ulos, joka selitti pään jyskyttämisen.

Voimakas tuuli ulisi korvia huumaavasti, kun 273 raahasi pahasti loukkaantuneen ruumiinsa istumaan ja nojaamaan vuoren seinämään. Valkoinen Nazorak irvisti ja puhisi, kun hän napitti työtakkinsa auki katsoakseen ruumiinsa muita vahinkoja. Näky ei ollut kovin kaunis.
Hänen vatsa-, rinta- ja kylkipanssaristossaan oli useita halkeamia. Lähes koko hänen vatsansa oli värjääntynyt vihreäksi tahmeasta, siirappimaisesta verestä, ja myös hänen työtakkinsa sisäpintaan oli tarttunut sitä.
Hänen vasemman jalkansa säären kitiinikuori oli repeillyt ja pieniä paloja siitä puuttui. Lisäksi hänellä oli edellään oikean jalkansa reidessä Pesässä saama ampumahaava, ja muita taistelun vammoja.
273 yritti levittää siipiään, mutta parkaisi niistä lähtevästä kivusta – ne olivat taittuneet pudotuksessa useasta kohdasta.

Jäätutkija kallisti päätään hitaasti taaksepäin ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Hän puristi silmänsä kiinni, kun hän alkoi viimein hahmottaa, mitä oli tapahtunut; hän oli 219 jaloissaan syöksynyt rotkoon, pakoon agenttien zamoreita. He molemmat olivat jysähtäneet seinämässä oleviin kallioihin ja jatkaneet vierimistään alas.
Sitten 273 hätkähti. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt torakkakomentajaa missään. Valkoinen nazorak kurottautui katsomaan kielekkeen reunalta alas. Jyrkkä pudotus jatkui vielä näkymättömiin alaspäin, eikä hän havainnut verivihollisensa ruumista.
273 huokaisi. 219:lle ei kai ollut käynyt yhtä hyvää tuuria kuin hänelle.

Mutta sitten hänen mielensä synkkeni. Hän muisti jälleen epäonnistumisensa.

Hänen katseensa painui maahan, ja hän käpertyi vuoren seinämässä olevaan pieneen nurkkaan. Häntä paleli. Vaikka 273:lla oli normaalia Nazorakia parempi vastustuskyky kylmälle, verenhukka sai hänet vapisemaan kylmissään. Hän kaivoi takkinsa povitaskusta pienen, violetin sävyisen lämpökiven, ja painoi sitä rintaansa vasten. Kiven lämpö alkoi virvoittaa hänen lihaksiaan.

Mutta hän ei iloinnut lämmöstä. Hän tajusi vihdoin, mitä oli tapahtunut.
Saatoin ehkä päästä pakoon. Mutta millä hintaa? Ystäväni… ajatusveljeni. He kaikki ovat kuolleet. Teimmekö kaiken turhaan? Vallankumousta ei koskaan tapahdu. Nazorakit eivät koskaan nouse sorrostaan.

273:n hampaat puristuivat yhteen. Hän peitti käsillään suuret hyönteismäiset verkkosilmänsä, jotka viima oli kuivuttanut. Hänen pitkiä varpaitaan ja sormiaan palelsi, ja hänen suussaan maistui veri. Tuuli kasasi koko ajan kielekkeelle lisää lunta. Miksi minä typerys menin mukaan tähän helvetin juoneen! Ilman sitä minä eläisin edelleen normaalia elämääni. Miksi minun piti lähteä sen kirotun suuruudenhullun mukaan!
… En enää koskaan saa palata kotiini… En voi enää koskaan nähdä pientä labraani ja jatkaa kesken jääneitä töitäni… En voi enää viettää aikaani parhaimman ystäväni kanssa, enkä katsoa kaksoisaurinkojen laskua horisonttiin, ja niiden kirkkaan punaisen valon heijastumistat valkoisista lumilakeuksista.

273 yritti saada sen muiston mielestään, muttei pystynyt siihen. Hän vain näki ystäviensä veriset ja kuolleet, liikkumattomat ruumiit ja tyhjät silmät. 6532, 2448, 16754, 16755… ja 16765.
Jäätutkija myönsi itselleen, että hän oli välillä kateellinen Toille ja Matoraneille, jotka saattoivat halutessaan sulkea silmänsä ja purkaa surunsa itkuun. Mutta ei. Nazorakeita ei oltu tarkoitettu suremaan, tuntemaan taikka rakastamaan. He olivat vain valtavan koneiston osia, jotka rikkoutuessaan korvattiin uudella ja paremmalla. Mutta silti valkoinen Nazorak ajatteli kuolleita ystäviään ja kotinsa menetystä.

Mutta sitten 273 kohotti katseensa itsesäälistä ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Ovatkohan Tiedustelupalvelun agentit poistuneet jo vuorelta? Olettivatko he, että olisin kuollut pudotuksessa? Ei. Eivät he voi laskea sen varaan, että luonto hoitaisi tehtävänsä. Ei ainakaan 007. Ja jos agentit menevät pesään tuomaan raporttia, Arkkiagentti lähettäisi varmasti etsintäpartioita haravoimaan vuorta niin kauan, että ruumiini löydettäisiin. Ei. En voi jäädä tähän. Helikopterit löytäisivät minut, tai, mikä todennäköisempää, jäätyisin kuin ötökkä.

Näillä tuumin hän ponnisti jaloillaan kielekettä vasten ja yritti nousta seisomaan, mutta kivusta hänen jalkansa antoivat periksi. Hän parkaisi ja huohotti, mutta yritti nousta uudelleen. Ja kolmannenkin kerran. Viimein hän onnistui pakottamaan itsensä ylös, nojaten selällään jäistä vuorenseinämää vasten. Torakan vasen jalka ei kantanut kunnolla, ja oikeankin raajan reittä särki ja vihloi. 273 piteli lämpökiveään kaikilla käsillään, jotta hänen lihaksensa vertyisivät. Se oli vaikeaa, ja oli vähällä ettei hän kaatunut taas kielekkeelle, kun yksikään käsi ei ottanut tukea kalliosta.
Sitten hän piteli kiveä reisiensä ja varpaittensa välissä, ettei olisi saanut paleltumia.

Viimein, kun tuon onneton kapinallinen oli saanut imettyä lämpöä kehoonsa, hän kurkottautui katsomaan alas ulkonemalta. Hänen vasemmalla puolellaan rinne oli loivempi kuin oikealla, mutta silti jyrkkä ja jäinen. Jäätutkija kaiveli hetken takkinsa taskuja, muttei hän ollut ehtinyt ottaa mukaansa yhtään kiipeämistä helpottavaa välinettä. Hän otti likaisen ascot-huivinsa kaulastaan ja sitoi sen vasemman nilkkansa ympärille peittämään pahimpia haavoja. Mittailtuaan hetken rinteen jyrkkyyttä, hän päätti ottaa riskin. Hän otti tukea seinämästä ja hivuttautui kapenevalle reunalle. Hän istuutui hitaasti sen reunalle ja etsi tarkemmin seuraavaa jalansijaa.
Hän kääntyi kielekkeellä varovasti ympäri ja laski jalkansa kielekkeen yli, maaten vatsallaan ulkonemalla. Hän tunnusteli jaloillaan rinteen jäistä pintaa. Viimein hän tunsi löytäneen tarpeeksi tasaisen jalansijan.

Tuuli lepatutti torakan työtakin pitkiä helmoja, mutta 273 ei halunnut riisua sitä, koska se piti hänet edes jotenkin lämpimänä. Tiedemies laski siihen ensin oikean jalkansa, ja kun tuntui että hänen kyntensä pitäisivät, hän ojensi ylemmän oikeista käsistään ja otti sillä tukea seinämästä. Hän laski painonsa oikealle jalalleen ja kun tiedemies tunsi sen pitävän, hän heilautti itsensä irti kielekkeestä. 273:n oikea jalka lipsui vain hieman, mutta viimein hän sai tukevan otteen kalliosta.

Jäätutkija tunsi hetken voitonriemua, mutta hän ei uskaltanut laskea keskittymistään hetkeksikään, koska jos hänen otteensa lipeäsi, hän tippuisi jyrkkää rinnettä hallitsemattomasti kuolemaan. Mutta pieni toivonpilkahdus syttyi hänen mieleensä.
Hän oli edennyt vajaan bion alaspäin – lähes 20 minuutissa.
Mutta pelko valtasi hänet lähes saman tien, kun voimakkaan myrskypuhurin voimasta hän melkein päästi irti kalliosta, mutta hän takertui siihen kaikin voimin, kuin viimeiseen asiaan mikä pitäisi hänet hengissä. Tämä oli hänen kaikista tähän astisista koettelemuksistaan raskain. Hän pinnisteli ja tiesi, että hänen oli pakko laskeutua alaspäin.
Hän katsoi alleen, etsi seuraavaa jalansijaa. Seuraava turvallinen seinämän ulkoneva oli kuitenkin lähes kaksi bioa alempana ja hitusen oikealle 273:sta. Hän kyykistyi polvilleen, otti alemmilla käsillään otteen polviensa alla olevasta kivestä, otti tukea ylemmillään seinämästä, laski jalkansa tyhjän päälle ja päästi irti kalliosta.

Hän putosi sekunnin ajan, osui jaloillaan ulkonemaan, mutta ne lipesivät.
Jäätutkija löi mahansa ulkonemaan, luisui sitä alas, yritti ottaa kiinni jostakin. Mistä tahansa. Hän tunsi pelon tunkeutuvat kaikkiin ytimiinsä ja hyönteisen sydän jätti muutaman lyönnin lyömättä. Hän yritti heiluttaa siipiään, mutta ei pystynyt tuskan vuoksi.
Mutta valkoisen torakan putoaminen pysähtyi suureen irtolohkareeseen ja hän löi selkänsä sitä vasten. Hän makasi sitä vasten hetken huohottaen, ja selvittyään järkytyksestä, 273 nousi hitaasti ottaen tukea kivestä. Hänen vasenta nilkkaansa sattui enemmän kuin koskaan. Hän lyyhistyi jälleen maahan ja valitti, mutta tiesi syvällä mielessään, ettei hän voinut jäädä tähän.
Hän nousi, taisteli itsensä jaloilleen ja nosti katseensa ylös myrskyävälle taivaalle ja sen alla kohoavalle vuoren huipulle, joka näytti tummemmalta ja uhkaavammalta kuin koskaan aikaisemmin.
Viimeinen kapinallinen lähti jälleen liikkeelle, ilman valoa, ilman kumppaneita, ilman toivoa, ainoana päämääränään päästä pois vuorelta, jota hän oli vain päiviä aiemmin rakastanut.