Puutalo, oletettavasti klaanin saari

Notfun heräsi hämärästä huoneesta mahonkiselta lattialta. Hänen päätään särki ja hänen kätensä oli edelleen poissa. Notfun ajatteli menetettyä kättään päivittäin. Se oli pirun ikävä menetys. Toinen pirun ikävä menetys oli Yön Timon ja Yön Timo II:sen menetys. Unohtamatta tietenkään menetettyä jalkaansa, Notfun lähti nilkuttamaan kohti huoneen ovea. Joka toisella askelmalla hän otti hörpyn rommipullostaan jotta jaksaisi ovelle asti, ja täten joka toisella askelmalla häntä myös huimasi yhä enemmän. Lopulta kun hän pääsi ovelle, hän kaatui uudestaan. Notfunilla ei ollut mitään käsitystä mitä oli tapahtunut tai missä hän oli. Itse asiassa hänellä ei ollut mitään käsitystä edes siitä millä vuosituhannella hän oli. Hän muisti ainoastaan ikäviä asioita kuten yllämainitut menetykset ja hipit. Riivatun hipit. Notfun nousi uudelleen ylös. Hän avasi oven, ja auringon valo tulvi sisään. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu kun olet herännyt ja joku vitsiniekka päättää avata verhot ja koko huone täyttyy valosta. Se on kamalinta mitä elävälle olennolle voi tehdä. Kuvittele tämä tunteen lisäksi se, että sinulla on kauhea krapula, olet menettänyt lähiviikkoina kaksi laivaa, miehistön, jalan, käden, tekokäden, ja paljon rommia. Pystyt sanomattakin päätellä miltä Notfunista tuntui tällä hetkellä. Hän sulki silmänsä niin nopeasti kuin pystyi, ja hyppäsi takaisin sisälle sulkien samalla oven. Hän jäisi taloon vielä päiväksi. Tai pariksi.